Wishmaster (1997)

Etenkin 80-luvulla kauhuleffoissa oli tapana kehitellä jokin hahmo, yleensä tietenkin pahis.
No okei,,, aina pahis.
Joka oli tavallaan katsojien silmissä se ”sankari” jonka toilailuja seurataan jaksosta toiseen. Osa hahmoista teki ensiesiintymisensä kenties jo aiemmin, mutta eniten lihaa ne saivat lautaselleen aikana jolloin Kajagoogoo, Spandau Ballet ja Filmation valtasivat tajunnan. Siellä oli Jason, Chucky, Freddy, Michael ja monet muut.
Sitten kaikki katosi.
Toki osa tai kaikki edellämainituista hahmoista ovat pitäneet jalkaansa oven välissä, mutta missä ovat uudet Freddyn tai Michaelin kaltaiset hahmot.
Aina välillä mukaan pujahtaa joku Jeepers Creepersin kaltainen elokuva jossa edellämainitun oloinen hahmo puhkuu ja puhisee. Oli kyseessä sitten Warlock, Candyman tai joku muu, niin niiden elinvoima tuntuu nykyisin tyrehtyvän parin kolmen elokuvan jälkeen, kun taas kasarimestarit liikkuvat kaksinumeroisissaan.
Taitaa olla niin ettei Hellraiserin jälkeen ole tälläistä hahmoon pohjautuvaa elokuvasarjaa syntynyt elämään kuin banaanikärpäsen elinkaaren verran. Hellraiserkin on pidetty väkisin elossa ja asialla lieneekin Herbert West.
Tietenkin voisi ajatella Saw-sarjan olevan nykyajan vastine Elm Street-, tai Halloween-brändeille. Onhan Saw-elokuvilla yhdistävänä tekijänä Tobin Bellin Jigsaw-hahmo joka kuolemansakin jälkeen on Saw-elokuvien koossapitävä liima ja kun sarjaa on kaavailtu ainakin kahdeksan elokuvan pituiseksi, niin jo määrällään saadaan aikaiseksi vertailuja menneisiin sankareihin. Mutta Jigsaw ei ole ihan samanlainen, koska hän toimii elokuvissa enemmän tarkkailijan asemassa kuin juoksee kävellen metsässä vesuria heilutellen.
No kuitenkin.
Wes Craven on Freddynsa lisäksi koettanut luoda muitakin popkulttuuri-ikonihahmoja kauhuun ja esimerkiksi vuoden 1989 Shocker esitteli sähköisen pahiksen joka olisi saattanut vetää elokuvasarjaa perässään. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.
Cravenin nimiin pistetään yleensä myös tällä kertaa vuorossa oleva Wishmaster, vaikka hän istuikin tuottajan pallilla ohjaamisen sijaan.

Aluksi saamme kuulla jotain huuhaata siitä kuinka aikoinaan kun Jumala puhalsi elon Maapallolle niin valosta syntyivät enkelit, maasta ihmiset ja tulesta ilkeät Djinnit jotka toteuttavat toiveita. Kun toiveita on toteutettu kolme, avautuu maailmojen välinen portti ja Djinnit valtaavat Maan. Ilmeisesti Jumala sitten pisti ne Djinnit sinne maailmojen väliin, tai sitten se oli Q. No kuitenkin, hällä väliä. Tärkeintä on että yksi Djinn (Andrew Divoff) on vapaana ja haluaa toteuttaa kolme toivetta jotta muutkin Djinnit pääsevät vapaaksi.
Vuoden 1127 Persiassa Djinn tekee kiusaa muuttamalla ihmisiä krokotiileiksi, irrottamalla toiset ihostaan, upottamalla heitä seiniin ja sen sellaista. Kaikki vain koska kuningas toivoi jotain, todennäköisesti pirtelöä. Ennen kuin kuningas ehtii tehdä kolmatta toivomustaan jolla koettaisi korjata edelliset virheet, joku maagikko tulee ja vangitsee Djinnin opaaliin.
Siirrymme nykyaikaan. Maahan tuodaan muinaisia patsaita ja yksi konteista putoaa ja patsas rikkoutuu. Joku duunari huomaa rikkoutuneen patsaan sisältäneen ison opaalin, näpistää sen ja kanittaa.
Opaali ajautuu museoon ja tutkija Alexandra Ambersonin (Tammy Lauren) kätösiin. Alexandra hönkii opaaliin ja alkaa kuulla Djinnin äänen sanomassa ”sinä herätit minut.” Alexandran ystävä Josh (Tony Crane) tekee opaalille lasertutkimusta joka saa helyn rikkoontumaan ja seuraa räjähdys joka saattaa Joshin kuoleman partaalle. Opaalista vapautunut Djinn auttaa Joshin sen partaan ylitse.
Toisaalla Alexandra tuntee Joshin kuoleman.
Djinn kulkee ympäri kaupunkia toteuttamassa ihmisten toiveita ja Alexandra tuntee toivomusten aiheuttamat kuolemat itsessään. Djinn näyttää mädäntyneeltä kebabilta, joten hän naamioituu kodittomaksi.
Ideahan on se, että toivoi sitten mitä tahansa, niin Djinn vääristää viattomatkin toiveet kuolettaviksi.
Oltuaan hetken pilaantuneen lihan näköinen, Djinn käy varastamassa kuolleelta mieheltä kasvot ja esiintyy nyt nimellä Nathaniel Demerest.
Alexandra kuulee joltain professorilta kertomuksen Djinneistä ja sen yhteydessä tietenkin korostetaan että Djinnit, eli siis ns. lampunhenget ovat ilkeitä pirulaisia eivätkä Disneyn ilopillereitä. Nathaniel kiertää kiusaamassa ihmisiä ja etsii Alexandraa. Katsokaas kun kuka tahansa voi ilostuttaa Djinnin elämää toivomalla jotain, mutta vain hänet vapauttaneen kolme toivetta voivat vapauttaa muutkin Djinnit. Siksi Nathanielin täytyy saada Alexandra tekemään toiveensa.
Nathaniel löytää Alexandran ja heti paljastetaan Alexandralle, että Nathaniel on Djinn, joten ihan turhaan Djinn naamioutui ihmiseksi.
Djinn koettaa saada pakottamalla Alexandran tekemään toiveensa ja ovelana veikkona Djinn saakin Alexandran tuhlaamaan kaksi toivettaan. Kolmannen ollessa vuorossa Alexandra onkin sukkela ja toivoo että se heppu joka pudotti sen patsaan jonka sisällä opaali oli, ei olisi ollutkaan humalassa töissä ja pudottanut patsasta. Eli se perinteinen toive ettei mitään olisi tapahtunutkaan.
Djinn huutaa ”no, i can't be!” ja joutuu takaisin opaaliin vangiksi.
Kaikki hyvin.
Seuraavaksi vuorossa kakkososa.

Vuosien 1997 ja 2002 välillä Wishmaster ehti kokea ilmestyksen yhteensä neljässä elokuvassa. Wishmaster, tai Djinn eivät kuitenkaan jääneet kansakunnan muistiin jonkun Jasonin tapaan, mutta pienen pään kaivelun jälkeen moni muistaa kuitenkin nähneensä ainakin ensimmäisen Wishmasterin. Mutta vaikka Wishmastereita on neljä, niin itse en muista kahden viimeisen saaneen suomijulkaisua osakseen. Saatan olla väärässäkin.

Se että Wishmaster ei jäänyt elämään on hiukan sääli, sillä vaikka elokuvan perusidea vääristetyin toteutuneista toiveista ei ole täysin originelli ja mieleen tulee esimerkiksi Stephen Kingin variaatiot vanhasta kunnon Apinan Kädestä, niin idea on kuitenkin sopiva kauhuelokuviin ja itse Djinn-hahmo on varsin mainio. Tosin, kun elokuvia on kuitenkin jo neljä, niin ehkä sinä aikana on käytetty jo ihan tarpeeksi toivomuksia. Ja minne muualle Djinnin voisi pistää kuin uuteen Wishmasteriin? Siispä todettakoon että neljä elokuvaa Djinnia on ihan tarpeeksi.

Wishmaster ei ole mikään hullumpi elokuva. Kuten totesin niin tuo toivomus-idea on mainio kauhuelokuvaa ajatellen ja kieltämättä sitä hyödynnetäänkin muutaman kerran mielikuvituksellisesti. Varsin veikeä oli esimerkiksi kohta jossa ovimies toteaa Nathanielille että tämä pääsee sisään vain hänen lävitseen. Seuraavaksi ovimies muuttuu eläväksi oven lasiksi ja mehän arvaammekin mitä sellaiselle voikaan tapahtua.
Jotkut efekteistä ovat hieman ajan syömiä, mutta etenkin perinteiset lateksimaskit sun muut ovat edelleen vaikuttavan näköisiä ja varsinkin itse Djinn on visuaalisesti toimivan oloinen ilkimys.

Djinn-hahmon toimivuuteen vaikuttaa suuresti Andrew Divoffin suoritus. Hän esittää Djinnin niin pirullisesti että tämän herran kanssa harkitsisi kahdesti ennen kättelyä.

Muuten elokuvan näyttelijät ovat vähän niin ja näin. Alexandraa esittävä Tammy Lauren on sen verran valju, että suoritus alkaa kadota mielestä jo nyt, noin puoli tuntia elokuvan päättymisen jälkeen.
Sivuosat ovät täytetty kauhuelokuvista tutuilla naamoilla. Robert Englund, Tony Todd ja Kane Hodder käyvät esiintymässä minuutin tai kaksi. Nämä liian tutut naamat liian suurella määrällä tuntuvat hieman liian paljon sisäpiirin vitsiksi tarkoitetuilta. Oli se sisäpiiri sitten kuinka suuri tahansa.

Mainiosta ideastaan ja Divoffin esiintymisestä huolimatta elokuva kaipaisi hieman trimmausta.

Alun kertojaosuus on turha, koska heti perään tulee oikeastaan samaa asiaa esittävä intro siellä muinaisessa Persiassa.
Ja siinä vaiheessa kun Djinn kohtaa viimein Alexandran, niin elokuvalla tulee yllättäen kova kiire päästä lopputeksteihin. Kun juonen pääidea on siinä että Djinn pakottaa Alexandran tekemään toiveensa, niin miksi se osa pitää toteuttaa kuin juosten kuseminen.
Lisäksi elokuvassa oli kahdesti sellainen naurettava ”kissa hyppää ja vihlova ääniefekti korostaa”-kohtaus joka oli vanha idea jo syntyessään.

Wishmaster toimii eritoten silloin kun Djinn toteuttaa toivomuksia ja tällöin elokuvantekijöiden mielikuvituksella näyttää olleen töitä.
Elokuva ei ole mikään hirveän uniikin oloinen, tai mitenkään poikkeuksellisen loistava. Mutta se on viihdyttävä Elm Street-henkinen kauhuelokuva joka ei ota itseään liian vakavasti, mutta ei todellakaan ole mitenkään post modernin itseironinen.

Niin ja en tiedä mikä menninkäinen tuo kannessa esiintyvä on olevinaan, mutta elokuvan Djinn se ei ainakaan ole.

Tähdet: ***
Wishmaster
...NOIR