Kuten muistanemme niin ensimmäisen osan päätteeksi ilkeä, toivomuksia toteuttava Djinn (Andrew Divoff) palasi vankilanaan toimivaan opaaliin joka palasi vankilana toimivan muinaisen Persialaisen patsaan sisään.
Nyt tämä patsas löytyy museosta jota ollaan ryöstämässä. Vartijat sattuvat paikalle, syttyy tulitaistelu jonka seurauksena luoti osuu patsaaseen ja toinen opaaliin, vapauttaen näin Djinnin. Öö, okei.
Djinn muuntuu ihmisminäkseen Nathaniel Demerestiksi ja museoon saapuneet poliisit pidättävät hänet ryöstäjänä.
Yksi oikeista ryöstäjistä, Morgana (Holly Fields) pääsi pakoon ja hän on hän jota Djinn kaipailee, koska Morgana on tällä kertaa Djinnin heräämisestä vastuussa oleva. Siispä Morgana alkaa kuulla Djinnin äänen päässään ja kokee Djinnin uhrien kuolemat itsessään. Morgana ihmettelee että miksi joku Nathaniel Demerest on tunnustanut olevansa syyllinen museon ryöstöön ja siellä tapahtuneisiin kuolemiin. Eihän kukaan Nathaniel edes ollut Morganan ryöstäjäjoukossa.
Vankilassa Djinn toteuttaa vankien toiveita, kerätän näin heidän sielujaan itselleen. Tässä syy miksi Djinn/Nathaniel tunnusti aiemmat rikokset, päästäkseen keräämään sieluja. Tällä kertaa kyseessä ei olekaan pelkästään mikään kolme toivomusta joiden avulla vapautetaan muut Djinnit, vaan tällä kertaa sen lisäksi tehtävänä on kerätä 1000 ja yksi sielua joiden avulla voi toteuttaa jonkin muinaisen ennustuksen maailmanlopusta. Ja Morgana kuulee päässään vaatimuksia ennustuksen toteuttamisesta.
Morgana käy tapaamassa Nathanielia vankilassa saadakseen kuulla miksi tämä tunnusti rikokset joihin Morgana on syypää. Vastaukseksi hän saa kuulla juuri sen mistä kirjoitin ennen tätä.
Avukseen Morgana saa ystävänsä pappi Gregoryn (Paul Johansson.) Tottakai Gregory ja Morgana ovat ihastuneita toisiinsa, mutta Gregoryn usko on pitänyt heitä erillään.
Djinn poistuu vankilasta ja on värvännyt avukseen Venäläisen pikkugangsterin Osipin (Oleg Vidov), tarkoitukseen luonnollisesti saada mahdollisimman suuri asiakaskunta sieluineen.
Osipin ehdotuksesta Djinn matkustaa kasinolle, koska siellä on runsaasti ihmisiä toivomassa voittoa. Siispä Djinn kerää nopeasti tarvitsemansa sielut ja Osip voidaan hylätä.
Tässä välissä Morgana on tehnyt parannuksen elämässään. Mikä tarkoittaa tietenkin sitä että hän on vähentänyt meikkiään, sillä kuten me kaikki tiedämme niin ilman meikkiä ollaan niin neitseellistä että on ihme ettei maailma ole täynnä ihmeellisiä raskauksia. Nyt myös Gregory voi hässiä Morganan kanssa.
Gregory ja Morgana lähtevät kasinolle kohtaamaan Djinnia.
Morgana koettaa hydyntää toivomuksiaan Djinnin karkoituksessa, mutta kuten arvattua, niin se ei oikein onnistu. Sitten Morgana tajuaa hyödyntää toiveen oman sielunsa pelastukseen ja muutaman kerran jankattuaan jotain mantraa saamme nähdä naurettavan efektin kun Djinn imetään takaisin opaaliin.
Ei Wishmaster kakkonen ole laisinkaan hullumpi, edellyttäen että piti ensimmäisestä osasta. Sillä tämän jatko-osan plussat ja miinukset ovat pääosin samoja edellisen kanssa.
Edelleen parasta oli Andrew Divoffin suoranaisen vaginamainen esiintyminen ja kohtaukset joissa Djinnin toteuttamat toiveet eivät kulje siten kuten toivoja toivoi.
Näyttelijöiden osalta tämä kakkonen on hieman edellistä onnistuneempi, mutta vain hieman. Tällä kertaa mukaan ei ole tungettu edellisosan tapaan Robert Englundeja sun muita joiden läsnäolo tuntui aiemmin hieman sisäpiirin vitsiltä. Tosin kun tilalle on saatu joku Bokeem Woodbine joka nimensä mukaisesti on puiseva, niin ratkaisu ei ole täysin onnistunut. Mutta vastaavasti naispääosassa oleva Holly Fields on kyllä positiivisesti eläväisempi kuin edellisosan vastaavassa roolissa ollut Tammy Lauren.
Kuten edellisosan kohdalla, osa efekteistä on älyttömän huonoja, mutta osa, ja jälleen kerran kyseessä ovat ne lateksimaskeeraukset, ovat onnistuneita. Djinnin ulkonäköä on muutettu hivenen perinteisemmän paholaislookin suuntaan, mutta edelleen hahmo on onnistuneen näköinen.
Suhteessa aiempaan elokuvaan, itse Djinnia näytetään aiempaa vähemmän ja enemmän tilaa saa ihmiskasvoinen Nathaniel, mikä on elokuvan tarinan kannalta looginen ratkaisu. Eihän se nyt ehkä olisi ollut luontevaa jos pilaantunen kebabin näköinen demoni hengailisi vankilan pihalla anaaliraiskausten ja röökin polton lomassa. Tätä kautta tosin tulee esille yksi hieman rasittava seikka. Divoff esittää roolinsa hyvin, mutta hieman ihmetyttää ohjaajan ratkaisu kuvata Divoffia koko ajan sillä Stanley Kubrickin suosimalla hullun ilme-tavalla. Tiedättehän, niin että kasvot ovat hieman alaviistoon ja silmät katsovat ylöspäin. Toki se on helppo tapa kuvata pahuutta/hulluutta, mutta liika on liikaa.
Djinn-hahmossa on hauskaa se, että vaikka kyseessä on selkeästi voimakas pahuuden ilmentymä, niin hän ei tee kenellekään mitään elleivät nämä ensin toivo jotain. Siispä käytännössä hänen kätensä ovat sidottuja jos kukaan ei toivo mitään. Toki ihmisillä on aina toiveita ja Djinn vääristää ne niin, että hän saa useinmiten oman asiansa suoritettua.
Valitettavasti elokuvassa on myös joitakin uskomattoman hölmöjä efektejä, hölmöjä näyttelijöitä ja hölmöä kamerankäyttöä.
Lisäksi elokuvan ironisin ja mielestäni onnistunein idea pilataan täysin. Kasinolla Djinn toteuttaa ihmisten halut voittaa ja eräässä kohtauksessa tämä toteutuu niin, että erään naisen vatsa kasvaa silmänräpäyksessä ja hän kirjaimellisesti synnyttää kolikoita. Tämä oli mielestäni hauska ja sattuvan ilkeä kohtaus ahneudesta ja sen lopputuloksesta. Siksi onkin sääli että joku riemuidiootti oli keksinyt laittaa siihen pieruääniä korostamaan hupsuttelua. AARGH!
Wishmaster 2 luottaa pitkälti samoihin ratkaisuihin kuin ensimmäinen elokuva, joten siinä ei oikeastaan menetä mitään vaikka tämän jättäisi katsomatta. Kyseessä kuitenkin on ensimmäisen osan tavoin hiukan harmiton, mutta kieltämättä pääosin miellyttävä kauhuelokuva.
Paljolti elokuvan miellyttävyydestä on kuitenkin veikeän perusidean ja Divoffin roolisuorituksen ansiota.
Tähdet: ***
Wishmaster 2: Evil Never Dies
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti