Painajaisissa on yksi niistä lukuisista elokuvista josta voin jotain edellisen kaltaisen tapaista kertoa.
En ole nähnyt tätä elokuvaa aiemmin, mutta sen Elliot Goldenthalin elokuvaan säveltämää scorelevyä olen kuunnellut useampaankin otteeseen. Mutta mikä erikoisempaa, minulla on ollut seinälläni kehystettynä tämän elokuvan juliste vuodesta 2000. Ainoa toinen elokuva-aiheinen seinälle ripustettu tauluni on Kadonneen Aarteen Metsästäjät-juliste.
Miksi siis en ollut aiemmin katsonut elokuvaa, vaikka elokuvan julistekin on ollut jo näin kauan seinälläni?
En tiedä.
En oikeastaan keksi mitään syytä miksi en ole elokuvaa aiemmin katsonut. Onhan jo pelkästään tekijätiedoissa paljon houkuttelevia nimiä. Ohjaaja on parhaimmillaan nero. Hyviä näyttelijöitä. Hyvä säveltäjä. Eikä tarinakaan kuulosta hullummalta.
Claire Cooper (Annette Bening) elää tavallista pikkukaupunkilaisen arkea. On suloinen tytär, komea mies, oma talo ja painajaisia joissa hän näkee toistuvasti lastentappajan taluttamassa seuraavaa uhriaan. Claire on nähnyt koko elämänsä ajan vahvasti vaikuttavia unia, mutta nämä viimeaikojen unet ovat tuntuneet normaalia todellisimmilta. Hän kertoo tuoreimmasta unestaan miehelleen Paulille (Aidan Quinn) ja luonnollisesti Paul suhtautuu asiaan skeptisesti. Sehän on vain unta. Paul kuitenkin käy kertomassa Clairen unesta poliiseille, sillä kaupungista on kaapattu pikkutyttö jonka tuntomerkit sopisivat Clairen unessa näkemään lapseen. Poliisi suhtautuu Clairen uneen vielä Pauliakin epäilevämmin ja asia jää sikseen. Poliisin mielestä Clairella on vain vilkas mielikuvitus ja koska kadonnut tyttö oli jo äskettäin löydetty kuolleena, ei Clairen unesta olisikaan suuremmin hyötyä.
Kun Clairen tytär katoaa, niin Claire tajuaa että hänen unessaan esiintynyt tyttö olikin hänen oma tyttärensä. Tytär löytyy kuolleena ja Claire syyttää kuolemasta itseään, yrittäen nyt tappaa itsensä. Poliisi Jack Kay (Paul Guilfoyle) alkaa uskomaan Clairen uniin ja apuun kutsutaan uniin erikoistunut kallonkutistaja, tohtori Silverman (Stephen Rea.)
Claire haluaa uniensa loppuvan, mutta ne alkavat muuttumaan entistä agressiivisimmiksi ja rupeavat vaikuttamaan Claireen tämän ollessaan hereilläkin. Nyt hän näkee unta pikkupojasta joka on lukittuna huoneeseen joka täyttyy vedellä. Unessa esiintyvä kasvoton murhaaja alkaa puhumaan Clairelle kuin he olisivat suorassa kontaktissa toisiinsa.
Clairen irrationaalinen käytös saa Silvermanin vaatimaan että Claire pistettäisiin pöpilään ja vastentahtoisesti Paul suostuu asiaan. Tästä seuraa elokuvan puuduttavin osuus, eli se kun Claire riehuu suu vaahdossa että hän tietää sitä ja tätä ja murha tapahtuu siellä ja täällä, ja tietenkin pöpilän hoitajat kohtelevat tylysti Clairea.
Claire näkee näyn että uusi tyttö on kaapattu ja nyt hän tietäisi missä tyttö on. Siispä Claire pakenee pöpilästä ja matkustaa jonnekin hylätylle talolle jossa häntä odottaa kiiluvasilmäinen Vivian (Robert Downey Jr.) Vivian on se peruspsyko joka puhuu välillä hillitysti ja välillä käyttäytyy kuin yliaktiivinen käkikello. Vivian on odottanut Clairea ja selittää aina halunneensa perheen. Vivian jakaa Clairen kanssa unimaailman ja on näiden lapsikaappausten avulla halunnut vain houkutella Clairen morsiamekseen ja joku näistä kaapatuista lapsista, joka nyt sattuu olemaan elossa voisi olla heidän lapsensa. Claire koettaa vapauttaa kaapatun lapsen ja seuraa ylipitkitettya takaa-ajoa siellä hylätyssä talossa jossa on tarpeeksi sopivan lahoja lattilankkuja ja muuta sellaista joiden avulla voidaan saada aikaa Yksin Kotona-fiilistä.
Tässä välissä tohtori Silverman on kokenut jonkinlaisen heureka-elämyksen ja yht'äkkiä uskookin kaiken mitä Claire oli vaahdonnut. Siispä Silverman kutsuu Jack Kayn ja muut poliisit apuun Clairen, Vivianin ja sen kaapatun tytön etsinnässä. Samantien he löytävätkin hakemansa ja Claire juoksee suoraan Vivianin vangiksi. Yhdessä he hyppäävät järveen.
Vivian passitetaan pöpilään, mutta katsojalle taotaan kunnolla päähän se, ettei Vivian pääse pienellä rangaistuksella kun tämä jää pysyvään painajaisten kierteeseen.
Elokuva alkaa hyvin, mutta kulkee alamäkeä koko matkansa ajan.
Alussa kasvatellaan ihan hyvin tätä Clairen unien vaikutusta häneen itseensä, mutta siinä vaiheessa kun hän joutuu pöpilään, elokuva muuttuu yllättäen sellaiseksi päättömäksi törmäilyksi jossa jännittämisen sijaan myötähäpeä alkaa olla katsojan päällimmäinen tunnetila.
Alkupuolella on vielä varsin maittavia ideoita käytössä jotka jostain syystä unohdetaan tyystin pitkin matkaa. Varsinkin alussa olevat satuviittaukset kaikkine punaisine omenineen, Grimmeineen ja Lumikkeineen ovat varsin sopivia uniaiheiseen tarinaan, mutta ei kestä kauaakaan kun tärkeämmäksi nousee pelkät puukkohippaset. Tämä ei nyt tarkoita ettäkö elokuvan alkupuolikaan olisi täysin onnistunut. Ensinnäkään elokuvassa ei selitetä laisinkaan sitä että miksi juuri nyt Clairen unet muuttuvat todellisuuden kuviksi, kun hän kuitenkin omien sanojensa mukaan oli nähnyt vastaavia unia koko ikänsä. Idea siitä että Vivian jakaa unimaailman Clairen kanssa on ihan hyvä ja se selittää mainiosti heidän välisen yhteyden, mutta tällöin mieleen tulee se, että kuten Claire, myös Vivian on nähnyt koko ikänsä näitä unia. Joten miksi siis vasta nyt he saavat kontaktin toisiinsa unissaan ja miksi vasta nyt niistä unista tulee merkittäviä. Näihin ei tule minkäänlaisia selityksiä. Se vain tapahtuu ja meidän olisi se muka hyväksyttävä sellaisenaan. Ei onnistu etenkään elokuvassa joka alussa käyttää paljon fantasiasymboliikkaa juuri osoittamaan, että kaikkeen on syynsä.
Mutta elokuvan suurin synti on kuitenkin liian nopea sortuminen siihen perinteiseen ”hullu jahtaa terävän esineen kanssa”-moodiin.
Elokuvassa on runsaasti erinomaisia näyttelijöitä joista kukaan ei ole oikeastaan positiivinen yllätys. Annette Bening ja Robert Downey Jr. Vetävät roolinsa suu vaahdoten ja vaikka he esiintyvät energisesti, niin heidän pöpiroolinsa vedetään aika pahasti yli siten, että heistä alkaa muodostua tahattoman huvittavia. Positiivista toki on se, että Downeyn hahmoa uskalletaan pitää piilossa aika kauan, mutta sitten kun hänet paljastetaan niin toivoo ettei näin olisi tehty.
Aidan Quinn, Paul Guilfoyle ja Stephen Rea ovat aivan mitäänsanomattomissa rooleissa. Kumpikaan ei saa tehdä juuri mitään elokuvassa kuin seistä taustalla nyökyttelemässä. Mitä haaskausta. Etenkin kun kunkin kohdalla ainakin vihjaistaan heidän olevan merkittäviä elokuvan tarinan kannalta.
Quinnin kohdalla esille tulevat mahdolliset avioliitto-ongelmat jotka saattavat vaikuttaa Beningin hahmon psyykeeseen.
Guilfoylen esittämä kyttä on ensimmäinen joka uskoo Beningin hahmon puheisiin.
Rean hahmon on tarkoitus selvittää Beningin hahmon unien taustat.
Mutta joka ainoan kohdalla heidän syynsä olla mukana elokuvassa unohtuu heti seuraavassa lauseessa.
Harvoin näkee näin hyvillä lähtökohdilla olevaa elokuvaa joka näin ruhtinaallisesti hukkaa kaiken potentiaalinsa.
Mukana on kuitenkin useita hyviä näyttelijöitä, mutta yksikään ei jää mieleen.
Mukana on varsin mielenkiintoinen tarina joka ei jää sellaiseksi.
Mukana on ohjaaja jolla uskoisi olevan persoonallinen ote, mutta sitä ei elokuvasta huomaa.
Elokuvan parhaimmiksi puoliksi jäävätkin edelleen sen kansikuva ja musiikki. Toista voin katsella seinälläni ja toista voin kuunnella levyltä.
Tähdet: *
Painajaisissa
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti