Shark Week (2012)

Rikas paskiainen Tiburon (Patrick Bergin) kaappauttaa yksityiselle saarelleen joukon toisilleen tuntemattomia ihmisiä, mutta jokainen on tietenkin valittu menneiden tekojensa vuoksi joista kaikki liittyvät jollain tavoin Tiburoniin ja nyt he joutuvat osallistumaan peliin joka määrittelee heidän tahtonsa elää. Hmm, tämä kuulostaa jotenkin tutulta. Ehkäpä siihen on syynsä miksi Shark Weekia on markkinoitu Saw meets Jaws-sloganilla. No niin, siispä tämä ihmisryhmä johon lukeutuvat muun muassa kyttä, narkkari, kirjanpitäjä ja muutama muu heitetään haialtaaseen etsimään yhtä tiettyä haita jonka ympärille on sidottu avain uhrien kahleisiin. Saarelle vangitut uhrit saavat jokaisena päivänä viikon ajan eteensä uuden hailajikkeen sekä haasteen ja lopussa eloonjääneet voittavat vapautensa.

Ohjaajana Christopher Douglas-Olen Ray eli Fred Olen Rayn poika ja eipä ole omena kauas puusta pudonnut sillä pojankin elokuvat ovat järjestään hädintuskin B-tasoa. Niin ja tietenkin Shark Week on Asylum-tuotantoa, että merkit roskaelokuvasta ovat paikoillaan. Kenties siis yllättääkin se, että vaikka tämän voisikin ensisilmäyksellä viskoa muiden Asylumin (ja ylipäätään koko haigenren) tyypillisten elokuvien joukkoon, on ilmeisesti se aie tehdä jotain Saw-elokuviin viittaavaa hieman hillinnyt kaikkein pahimpia päättömyyksiä. Jep, aivan kuin Saw:t olisivat pysytelleet järjen tällä puolen. Mutta kuitenkin, Shark Week on lopulta vähemmän Shark Week ja enemmän Saw Week with Sharks. Joten toki kaikki ansat ovat haihin liittyviä, mutta siinä suhteessa hait pidetään ns. tavallisina eläiminä ettei esimerkiksi yhdelläkään niistä ole päässään mitään moottorisahahattua ja enemmänkin tehdään Saw-ideaa lainaavaa ns. vakavahkoa kauhuelokuvaa. Tottakai ne hait murisevat ja ovat kaukana perinteisistä naapurustofisuista, että kaikkea hölmöyttä ei Asylum ole tietenkään karsinut pois, mutta niistä atomihait uivat hiekassa ja ampuvat lasereita silmistään-jutuista sentään pysytään kaukana. Siksipä Shark Week ei nyt niin hölmömpi idea olekaan ja verrattaessa muihin Saw-imitaattoreihin se haiden käyttö on varsin piristävä vaihtoehto tavanomaisempiin sidottuna sirkkeliin-ansoihin, mutta se ei tietenkään tarkoita kyseessä olevan mikään erityisen hyvä elokuva. Näyttelijät ovat pääosin heikkoja, dialogi ja juonelliset ideat parhaimmillaankin keskitasoa ja tehosteet tietenkin pienen budjettinsa näköisiä, mutta kyseessä on varmasti tismalleen niin hyvä elokuva kuin näillä eväillä oli mahdollista tehdä ja se ainakin on peukutuksen arvoista. Väitän täydestä mustasta sydämestäni, että IMDb:ssä oleva arvosana 2,4 koostuu enemmänkin Asylumin maineesta sekä arvostelijoiden halusta nähdä tällaiset elokuvat sontana, oli se sitten totta tai ei. Esimerkiksi tämä sivulta löytyvä arvostelu "I swear it was the worst movie I have ever seen. Worst acting worst Director worst special effects worst music." saattaa todellakin olla kirjoittajansa mielipide, mutta jos näin tosiaan on ei kyseinen henkilö todellakaan ole nähnyt kovinkaan montaa elokuvaa. Ei vain Olen Ray-suvulta taikka Asylumilta vaan ylipäätään. Ei ole laisinkaan vaikeaa löytää roppakaupalla huonompia elokuvia. Suhteellisuudentajun lienee siis sumentanut edellä kulkeva maine kuin todelliset pyssysankarin taidot. Niin ja Shark Weekin heleä musiikki on jotain jota kuuntelisin ilman kuvaakin, että se siitä worst musicista. Lisäksi juurikin tuo edellä mainittu arvostelu vakuutti minut siitä, että jotkut haukkuivat Shark Weekin vain koska se kuuluu jotenkin asiaan, koska elokuvan pääasialliset erikoistehosteet ovat itse hait ja ne pidetään suurimmilta osin pimeän veden suojissa jolloin tehosteiden todellinen kehnous ei tule silmiinpuukottavasti esille ja täten niiden kutsuminen huonoimmiksi koskaan on kakkendaalia. Ne pitäisi ensin edes nähdä kunnolla jotta voisi haukkua ne ansaitusti. Mutta tosiaan, ehkä Shark Week nyt vain sattui tosiaankin olemaan huonoin elokuva jonka hän oli nähnyt, mutta se ei ole huonoin jonka minä olen nähnyt.

Tähdet: **

Shark Week

Puckoon - halki ja pinoon (Puckoon, 2002)

Vuonna 1921 Irlanti saavutti vapauden britannian ikeestä ja näin ollen oli vedettävä uudet rajat joka tässä tapauksessa oli erottamassa Pohjois-Irlannin muusta osasta maata, mutta protestantit ja katolilaiset eivät päässeet yhtämielisyyteen kuuluisiko keskelle rajaviivaa jäävä pikkuruinen Puckoonin kylä pohjoiseen vaiko etelään. Pubikin oli juuri sulkeutumassa joten asia olisi viimein päätettävä ja kiistakapulana oleva kylä vedettiin keskeltä poikki samaan tapaan kuin Asterixin Syvä kuilu-tarinassa. On siis synnytettävä kansalaistottelemattomuutta ja korjattava asia, mutta tämä kaikki on vain elokuvaa ja Puckoon fiktiivinen paikka. Ei kannata ryppyillä ohjaajalle taikka hän kuvauttaa loppukohtauksen uudestaan niin, että jättää sinut roikkumaan puuhun.

En ole lukenut Spike Milliganin alkuperäistarinaa enkä näin ollen ole pätevä kertomaan kuinka uskollinen tämä filmatisointi on kirjan kanssa, mutta sen verran mitä miehen uraa olen seurannut on Puckoon ainakin tyyliltään hyvin tuttua. Tiivistyksenä voisi sanoa, että kyseessä on Monty Pythoniin rinnastettavaa absurdististi irvailevaa huumoria jossa samaan tapaan hahmot sekä tilanteet ovat enemmän taikka vähemmän mitä hittoa tapahtuu?-sarjasta ja neljättä seinää rikotaan aina tilaisuuden tullen. Elokuvan ns. päähenkilö puhuu katsojalle (tai siis kertojaäänelle [kirjailija/ohjaaja/Jumala]) ja kertoo ettei arvosta kaikkia tämän elokuvan ratkaisuja tai jopa mainitsee monesko kohtaus on menossa, että viedään jo juonta eteenpäin. Sitä ei pahemmin tapahdu, sillä vaikka punaisena lankana kenties onkin se kylän jakautuminen kahtia ja sen aiheuttamat ongelmat (huussi jäi rajan toiselle puolelle) sekä niiden korjaaminen, on kyseessä enemmänkin eräänlainen Hölmöläisten kylän asukkaiden paikallaanpyörimisen kuvaus. He toki kantavat säkillä auringovaloa sisälle, mutta mitään ei oikeasti haluttaisi laiskuutta tehdä ja sekin mitä saadaan aikaiseksi ei ole käytännössä mitään. Joten elokuva vaikuttaa aika päämäärättömältä ja on parhaimmillaan yksittäisissä vitseissä, kuten vaikkapa siinä jossa kaupungin suurin laiskimus ottaa torkut hautausmaalla ja herättytään muut luulevat kuolleiden nousevat haudoistaan. Nämä esimerkiksi väärinkäsityksistä syntyvät huvittavuudet ovatkin enimmäkseen mainioita, mutta se kertojan liiallinen puuttuminen tapahtumien kulkuun aiheuttaa tunteen siitä kuinka joitakin asioita olisi keksitty sitä mukaa kun kuljetaan (mistä sopivasti tehdään elokuvassa huomautuskin) ja aina kun eteen tulee jokin este, korjataan se vain keksimällä äkkiä jokin oviaukko (vrt. se oli vain unta-ratkaisu kun tarinalla ei ole kunnon loppua). Sketsisarjan jaksona Puckoon olisi varmaan parempi, koska ainakaan elokuvana se ei jaksa pitää mielenkiintoa yllä loppuunsa asti. Tämä on elokuva joka osoittaa, että tarinalla pitää olla jonkinlainen suunta jota seurata, muutoin sitä vain seistään paikoillaan vaikka syli olisi kuinka täynnä hyviä ideoita.

Haluaisin pisteyttää Puckoonin korkeammalle, mutta suoraan sanoen se ei ole kokonaisuutena erityisen hauska eikä toteuta ideaansa tarpeeksi koukuttavasti jotta edes aina muistaisi kylän joutuneen rajasotkun uhriksi.

Tähdet: **

Puckoon - halki ja pinoon

Double Feature

Sain tänään kuulla, että leffabloggaajakollegani ja hyvä tyyppi Tuoppi oli menehtynyt aiemmin viikolla. Hyvä ihminen lähti aivan liian aikaisin ja vaikka hän ei itse sitä enää näekään, niin voisitte halutessanne nostaa hänen käyntitilastojaan klikkaamalla itsenne oheisesta linkistä Tuopin Double Feature-blogiin.

Kommenttikin sinne olisi kiva.

Osanottoni. Jään kaipaamaan.

-Teemu

The Majorettes (1987)

Pikkukaupungin koulun soittokunnan huutosakkil... ei kun ne patukanpyörittäjät eli edelleen tutut nätit tytöt saavat puukosta kun naamioitu murhaaja haluaa puhdistaa seksiä harrastavat syntiset. Toisaalla maailman nössöin huumejengi aiheuttaa harmia kuuntelemalla AC/DC:ta ja tupakoimalla, kun taas muualla ahne kotisairaanhoitaja haluaa tappaa potilaansa jotta saisi hänen omaisuutensa itselleen. Murhia selvittämään tulee viiksekäs citykyttä joka käytännössä pysyy koko leffan ajan poissa kuvioista ja kun kaikki on levinnyt käsiin sattuu hän viimein paikalle, että oho! kaikkea sitä tapahtuukin.

Ja loppuun kuva suosikkikohtauksestani jossa tuleva uhri ei millään huomaa supertehokkaasti piiloutunutta murhaajaa. Hän on kuin ihmiskameleontti!

Vuonna 2012 luotamme poistunut näyttelijä Bill Hinzman tunnettiin jos tunnettiin taatusti parhaiten siitä, että oli Night of the Living Deadin hautausmaazombie ja mikä ettei olihan se kuitenkin vähäisyydestään huolimatta varsin mieleenpainuva, ollen lopulta jopa eräänlainen symboli koko lajityypille. Pelkkä kuva Hinzmanista elävänä kuolleena on hieman kuin Mikki Hiiren korvat: heti tietää mistä on kyse.

Näyttelijänä Hinzman oli luvalla sanoen aika kauhea, että jos häntä ei muusta muista kuin olemisesta jonkinlainen mainoskuva yhdelle kauhugenren tunnetummista elokuvista niin sitä ei ole laisinkaan syytä ihmetellä. Night of the Living Deadin zombiemaine kantoi kuitenkin miestä ilmeisen hyvin ja päätyipä hän ilmeisesti sen avustuksella pari kertaa ohjaamaankin elokuvan. Näistä jälkimmäinen eli Flesh Eater (aka Flesh Eater: Revenge of the Living Dead, 1988) oli enemmän tai enemmän Night of the Living Dead-kopio ja näyttelipä hän siinä rooliakin joka oli oikeastaan tyystin sama kuin läpimurtoelokuvassaan. Hieman vain laajennetummin, mutta pohjimmiltaan sama osa oli kyseessä.

Tiivistetysti tuossa Flesh Eaterissa kuolleet siis heräävät, pureskelevat vastaantulijoita ja joukko ihmisiä suojautuu taloon jonne zombiet haluavat sisälle. Hauskaa onkin se, että ohjaamisen ja näyttelemisen ohella Hinzman ottaa kunnian myös käsikirjoituksesta sekä alkuperäistarinasta vaikka kunniaa ei kummassakaan ole ja jälkimmäinen ei selvästikään ole hänen päästään. Oheen mainitaan, että Hinzman toimi myös Flesh Eaterin leikkaajana/kuvaajana.

Ja jos Flesh Eater ei hirveästi omaleimaisuudellaan vakuuttanut, ei sitä tee myöskään Hinzmanin ohjausdebyytti eli tämä vuotta aikaisemmin ilmaantunut The Majorettes. Tässä meillä on slasher jossa naamioitu puukkomurhaaja paloittelee 30v-teinejä joista useimmat ovat paljasrintaisia naisia ja tekoajankohtaan sopien motiivina on nimenomaan seksuaalisuus (joka tarkoittaa pelkkää paneskelua, ei luonnetta, tms.) joka siis on syntiä joka tulee puhdistaa veitsenterällä. On Adam Sandlerin juomahemmoa muistuttava likainen perverssi tirkistelijä, on musiikki joka kuulostaa siltä kuin juopunut kissa kävelisi Casion koskettimilla ja on kohtauksia joissa avataan ovi ja verinen ruumis putoaa eteen roikkumaan. On egoistinen jalkapallosankari, on Ilsa, She-Wolf of the SS:mainen sadistisairaanhoitaja, viiksekkäitä kyttiä, synnistä saarnaava epäilyttävä pappi, nörtti jonka tunnistaa nörtiksi silmälaseistaan ja muutakin kovin tuttua shittiä. Niin ja tietenkin kaikkien aina kaipaama huumekauppiasprätkäjengi eli etelä nousuun-Village People:

Tunnin verran The Majorettes on niin kyynisen laskelmoidusti aikansa slasher-trendillä ratsastava elokuva, että sitä miettii onko sillä yhtään mitään omaa annettavanaan. Sitten tulee oikeasti jotain josta olisi voinut syntyä sellaista jonka vuoksi The Majorettesin muistaisi poikkeuksena sääntöön eli tappajan henkilöllisyyden paljastaminen ja sivujuonen (se sairaanhoitaja janoamassa potilaansa perintöä) noustessa etualalle kun tappaja kiristetään toteuttamaan sen tahtoa. Tämä oli aika hyvä veto ja jopa positiivisesti yllättävä, mutta tietenkään sitä ei viedä mihinkään ja yht'äkkiä siirrytään täysin irrallisen oloiseen loppuosuuteen jossa opiskelijapoika lähtee vigilantemeingillä tappamaan kaupunkia kiusaavia jengiläisiä. Öö, okei. Hyvä käänne heitetään hukkaan ja tilalle tuodaan jotain jonka on varmaan ajateltu olevan tarpeen jotta saadaan lisää vauhtia aikaiseksi, ja todennäköisesti tuotantoporras oli tässä vaiheessa tuuminut jotta vigilante on se lajityyppi joka myy, että ei se mitään vaikka se ei sopisikaan meidän elokuvaamme koska mahdollinen lisäpätäkkä on tarpeeksi hyvä perustelu sotkemaan kaiken.

Siispä tunnin verran laiskaa trendiapinointia, sitten mielenkiintoinen käänne ja perään koko paketin sekoitus kuravellissä.

Kun katsoo The Majorettesin making ofin huomaa aika selvästi kuinka vähän sydäntä ja mielenkiintoa tekijöillä oli elokuvaansa kohtaan. Hehkuttavat kuinka innovatiivisia olivat valitessaan kohteekseen huutosakkilaisten sijaan soittokunnan patukanpyörittäjät (yhtä nokkela veto kuin pistää joulun sijaan ystävänpäivä tapahtuma-ajaksi), mutta tekivät elokuvan silti välittämättä ketkä tai miksi juuri he ovat murhien kohteina. Kuinka nerokasta oli tehdä kohtaus jossa ovi avataan ja eteen putoaa ruumis (ei kun ihan oikeasti ja se mainitaan jopa kahdesti täynnä ylpeyttä) ja yksi heistä jopa sanoo, että koko projekti pistettiin aluilleen pelkän julisteen pohjalta, että sama se mitä sisältönä on sillä kansikuva myy sen.

Tuottaja John Russo selittää pokkana kuinka filmatisointi on lähes yksi yhteen kirjoittamansa kirjan kanssa, mutta heti perään luetellaan (myös hänen itsensä toimesta) lukuisia seikkoja jotka eroavat kirjan sisällöstä. Esimerkiksi murhaajan henkilöllisyys on eri ja sen luulisi olevan aika iso muutos koska se taatusti muutti naaman ohella myös motiivin tappoihin.

Ei niin ettäkö tällainen tuottajien suorittama bullshittaus olisi jotain uutta, mutta aika usein se suoritetaan sen verran rehellisesti ettei sitä oikeasti koeteta piilotella ja monesti jonkinlaisella pilkkeellä silmäkulmassa jonka vuoksi sitä ei harmita kun tietää mihin sontaan kätensä tunkee. The Majorettesin tapauksessa ollaan kuin jäätäisiin kiinni ja silti jatkettaisiin valehtelua koska ei voida vain myöntää, että nyt meni käsille. Jos elokuva edes olisi joltain osin tarpeeksi hyvä taikka huono niin se voisi pelastaa paljon, mutta tällaisesta laiskuudesta ei tule palkita vaikka kaikki lajityypin pakollisuudet siellä mukana ovatkin.

Siltikään The Majorettes ei ole lähimainkaan huonoin kasarislasher mitä olen nähnyt ja onhan se ainakin hetken mielenkiintoinen kiitos sen tunnin kohdalla tulevan juonikäänteen ja lajityyppimuutoksen vuoksi, mutta koko elokuvasta paistaa liiaksi välinpitämättömyys katsojia kohtaan. Tässä on elokuva josta ei oikeasti välitetty hevonpaskaakaan, kunhan vain katsottiin mistä saattaisi saada vähän rahaa muiden kustannuksella ja jos rehellisiä ollaan niin poislukien George A. Romero vaikuttavat lähes kaikki muut Night of the Living Deadin tuotannossa mukana olleet olleen ihmisiä jotka myisivät mummonsa ja hänen vähän käytetyn autonsa toiselle mummolle... joka on sokea!

Miksi mainitsin jälleen kerran Night of the Living Deadin? No, sen ohella että siihen vahvasti yhdistettävä Bill Hinzman tuli jo esille kuten myös Nightin kirjoittanut John Russo, on sopivasti Night of the Living Dead myös ensimmäinen elokuva joka mainitaan heti making ofin alussa. Eivät myöskään unohda namedropata Romeroakaan, että sillai.

Tähdet: **

The Majorettes

Primal Force - pedon hyökkäys (1999)

Frank (Ron Perlman) näkee painajaisia paviaaneista ja syystäkin sillä hän aikoinaan kohtasi niitä epämiellyttävissä olosuhteissa San Miguelin saarella. Nyt Frankia pyydetään oppaaksi samalle yleisöltä kielletylle saarelle, koska juuri tuonne on pudonnut pienlentokone jonka matkustajat tulee pelastaa geneettisesti muunnelluilta kiukkuisilta paviaaneilta.

Hmm, kielletty saari, dna-manipuloituja petoeläimiä, rikas mies joka haluaa tehdä paikasta lomakeskuksen, saarelle jumiin jäänyt teini ja pelastuspartio jota opastaa aiemmin samaisella saarella traumoja kokenut herra? Mitä seuraavaksi... dinosauruksia? Ei, mutta sehän kuulostaisi aivan hupsulta.

No kuitenkin, etsityt ihmiset löydetään (miinus yksi joka kuoli paviaaninen käsissä) ja muut pelastuspartion jäsenet ovat vaan, että chillataan ja hengaillaan täällä yön ylitse. Kukaan ei siis usko viinaan menevää vihaista miestä joka näkee hikisiä painajaisia ja selittää että me kuolemme kaikki jos emme häivy heti ja varmaan kuolemme siltikin.

MUTTA HETKINEN! Onko ihminen se pedoista pahin?

Ei, kyllä ne paviaanit ovat pahempia.

Primal Force kuulostaa idealtaan joltain Jurassic Parkin apinajatko-osalta ja etenkin pari vuotta tämän jälkeen ilmestyneeltä kolmosparkilta, mutta ilman yhtä rasittavia hahmoja kuin mitä siinä elokuvassa on ja Sam Neillin tilalla oleva Ron Perlman on tietenkin kuin pistäisi Billy Bob Thorntonin joulupukiksi. Toki juonissa on erojakin, mutta runko on sama ja Primal Forcen voikin nähdä saaneen innoituksensa Jurassic Parkista samaan tapaan kuin ne lukuisat Tappajahaista aikoinaan ajatuksensa saaneet elokuvat joissa toistettiin sama vain vaihtamalla eläintä ja antamalla budjetiksi 100 markkaa. Primal Forcessa on vieläpä jotain hyvin rogercormanmaista kun tottakai elokuvan saari oli alunperin tarkoitettu metsästysalueeksi rikkaille ja paviaanit olivat jalostettu saaliista haasteellisimmaksi ja se on jotain sellaista mitä Corman nimenomaan tekisi jos tekisi Jurassic Parkinsa. Ellei siis olisi jo tuottanut Carnosaur-sarjaa.

Siltikin vaikka juoni, "tähtivoima" sekä selvä pienbudjettisuus siihen viittavatkin, on kyseessä kuitenkin varsin asiallisesti toteutettu kevytkauhistelu jossa paviaanit pidetään sopivan säästeliäästi kasvattamassa uhkaa kuin hyökkäämässä päätäpahkaa ja vaikka näyttelijät eivät ihmeitä suoritakaan niin ovat kuitenkin vetämättä läskiksi. Primal Force on siis odotuksiinsa nähden parempi elokuva ja siten lajityypissään varsin mainiota ajantappoa.

Joskin se on sanottava, että kohtaus jossa kuunnellaan saarelta löytyneitä nauhoja joissa paviaanien dna:n sekoittanut tiedemies kertoo työstään on tolkultaan kivuliaan naamapalmauksen arvoinen. Hän kun halusi todistaa kollegoilleen olevan mahdollista tehdä eläimistä säälimättömiä ja hallitsemattomia murhaajia ja vain sen vuoksi nämä kehtasivat kutsua häntä vastuuttomaksi, mikä vain lisäsi polttoainetta tiedemiehen liekkeihin todistaa voivansa muuttaa eläimet säälimättomiksi ja hallitsemattomiksi murhaajiksi. Joten se ns. asiallinen toteutus vedettiin siinä kohtaa pöntöstä alas.

Kun hain tämän tekstin oheen jotain kuvaa Primal Forcesta tuli aika paljon tuloksia Totally Looks Like-meemeistä joissa Perlman yhdistettiin useampaankin apinaan ja se oli lievästi huvittavaa, mutta niiden kuvien esittelyn sijaan pistän tämän koska se on paljon hauskempi:

Tähdet: ***

Primal Force - pedon hyökkäys

Tuhon sydän (Disaster, 2003)

Aka Cult of Fury, joka kuulostaa hieman sopivammalta nimeltä elokuvalle joka ei ole mikään luonnonkatastrofikertomus, tms. kuten Disaster-titteli yhdistettynä kansikuvaan antaisi ymmärtää. Katastrofi kylläkin.

Tuomiopäivän kulttia johtava Maxwell (Sonny Surowiec) koettaa saada maailman ymmärtämään hänen haluavan rauhan, rakkauden ja reilun meiningin olevan tie pelastukseen, joten sen todistaakseen hän räjäyttelee paikkoja, kuten nyt vaikkapa tuon loistoristeilijän. Maxwellin morsiamekseen valitsemansa Tracy (Marnie Alton) ei pidä herran metodeista ja pakenee, mikä käy kulttijohtajan itsetunnolle ja vaikka kuinka kauan siinä menisi aikoisi Maxwell todistaa Tracylle rakkautensa. Mikä siis tarkoittaa, että vuosikausien tai päivien jahdin jälkeen hän löytää naisen ja rupeaa taas räjäyttelemään paikkoja kunnes Tracy ymmärtää Maxwellin olevan oikea mies hänelle. Onneksi Costas Mandylor-imitaattorikyttä Roger (Jim Davidson) on neidon apuna.

Tuhon sydämen tuotantotiimistä löytyvät nimet Yossi Wein, Boaz Davidson ja Danny Lerner, mikä siis tiivistäen tarkoittaa B-luokan rymistelyelokuvia joita harvemmin tarvitsee kehua ainakaan tolkullisuudesta, mutta ei yleensä joudu myöskään haukkumaan tylsiksi. Jos edellä mainittu trio yhdistetään yhdeksi luonnottomaksi mutanttihirviöksi on siellä filmografiassa isojakin elokuvia joita tähdittävät yhtä isot nimet (myös draaman puolella), mutta jos ensimmäisenä mieleen tulee vain jokin Davidsonin ohjaama Lunar Cop on se ihan hyvä läpileikkaus kaikesta.

Yksin tai yhdessä, Tuhon sydän lukeutuu taatusti koko trion kehnoimpiin elokuviin ja näin vuoden 2020 alkupuolella voisin jo melkein todeta tässä olevan huonoin leffa jonka tulen tänä vuonna katsoneeksi. Toki tässä on kaikki tarvittavat huonon B-elokuvan ainekset aina hölmöstä juonesta umpisurkeisiin roolisuorituksiin, sysirumista tehosteista räjähdyksiin räjähdysten vuoksi ja näin pois päin, mutta kaikki toteutetaan ihan käsittämättömän tylsästi. Onhan se tietenkin huvittavaa kun vempeleet räjähtävät ilman mitään syytä joten sitä luulisi tälläisen pitävän hereillä, mutta jotenkin tässä on onnistuttu muuttamaan kaikki sellainen unilääkkeeksi ja oli se sitten dialogin esittäminen taikka pajatson tulinen räjähdys on se yhtälailla monotonista, väsynyttä paperista lukemista.

Siltikin mukana on reipas määrä ammuskelua, räjähdyksiä, räjähdyksiä, räjähdyksiä, äijämäistä dialogia ja siekailematonta Die Hard-apinointia, joten kaipa sitä pitää peukuttaa taitoa ettei siitä saatu vaivaiseksi puolentoistatunnin ajaksi edes siedettävää ajantappoa. Pitkästyttävyys aiheuttaakin sen ettei siitä kehnoudestakaan oikein pääse nauttimaan, joten tämän olisi voinut jättää tekemättä. Kohokohta oli luulla hetken ajan Jim Davidsonin olevan Costas Mandylor ja sekin on korkeudeltaan lattiatasoa.

Onneksi sentään vaijerit näkyvät kun porukka lentää räjähdyksien voimasta.

Tähdet: *

Tuhon sydän

Flight of the Living Dead (Plane Dead, 2007)

Lento jostain en muista mistä mutta kuitenkin matkalla Pariisiin saa aika odotettuja ongelmia kun lastiruumassa kuljetettu elävä kuollut pääsee vapaaksi, aloittaen luonnollisestikin matkustajien pureskelun ja... no, siinä se sitten oikeastaan jo olikin.

On siis zombieta salakuljettavat tiedemiehet jotka kuvittelevat olevansa hyvällä asialla aikeissaan pitää ihmiset ikuisesti elossa, on kyttä saattamassa rikollista, on urheilijanuoria, pissiksiä, hemaisevia lentoemoja, golfsuuruus mustasukkaisen vaimonsa kanssa ja tietenkin se viimeistä lentoaan ennen eläköitymistä suorittava lentäjä, että enää puuttuu vain Wesley Snipes paikalta 57 ja sitten kaikki perustyypit olisivatkin jo paikalla.

Tähän kokoluokkaan yllättävänkin kattava kasti B-täh... C-tähtiä ja odotuksiin nähden huomattavasti vakavammin toteutettu zombiekauhistelu ovat Flight of the Living Deadin positiivisimmat seikat, koska kyllähän 98% tästä on sellaista kehnoa halpahintaista kliseeähkyä etteivät ehdi edes lopputekstit päättyä kun sisältö karisee jo muistista. Eikä niitä C-tähtiäkään ole loppujen lopuksi kovinkaan monta, sillä yhtä nimettyä näyttelijää (Brian Thompson) en edes huomannut koko roskassa.

Ei tämä umpisurkea elokuva ole ja tosiaan olin lievästi yllättynyt kun kyseessä ei ollutkaan mikään tarkoituksella huonona komediana itsensä esittelevä teos (vrt. Asylumit), mutta siltikin se on huonosti näyteltyä, huonosti kirjoitettua huonoa yhdistä pisteet-kauhuelokuvaa jossa on huonot tehosteet. Siispä ei mitään lähellekään erikoista nähtävää, mutta ainakin lievästi positiivinen juuri siksi ettei se koeta pelastaa itseään teeskentelemällä olevansa komedia koska ei kykene olemaan kauhua (joskin lopussa elokuva kylläkin pyrkii olemaan humoristisempi kuin mihin on kykyjä). Tätä ajatellen onkin huvittavaa, että Flight of the Living Deadin vaihtoehtoisista kansista/julisteista itseäni miellytti eniten se joka saa elokuvan vaikuttamaan joltain 50-lukuiselta tieteishalpikselta:

Koska Flight of the Living Deadilla ei ole mitään erityistä annettavanaan eikä tee sitä loppujakaan kuin hädintuskin keskinkertaisena niin 90 minuutin pituus tuntuu valitettavan pitkältä. No, ainakin se on parempi kuin Snakes on a Plane.

Tähdet: **

Flight of the Living Dead

Kirk Douglas 1916-2020

Himalajan kätkössä (The Night Train to Kathmandu, 1988)

Lily (Milla Jovovich) perheineen muuttaa Nepaliin maaseudulle vanhempiensa opetustyön perässä ja tällainen ei kaupunkilaisteiniä hirveästi innosta. Junamatkalla Lily törmää samaan suuntaan pummilla kulkevaan Joharviin (Eddie Castrodad) ja molemmat tietenkin ihastuvat toisiinsa, mikä osoitetaan keskinäisellä naljailulla ja näin muutto jonnekin vuoristoon onkin aika fantsua. Joharv saa työn Lilyn perheen palvelijana, että se on hyvä ja nyt kuullaan legenda muinaisesta kadonneesta "näkymättömästä kaupungista", joka on hyvinkin tuttu tarina Joharville jolla on mukanaan jadeamuletti jonka pitäisi toimia karttana tuohon kaupunkiin. Samaa kaupunkia on etsimässä hieman epäluotettavan oloinen professori Dewan (Kavi Raz) ja kollegansa, oh my!-George Takei-imitaattori Harry (Pernell Roberts), joten tästä alkaa seikkailu saada Joharv ottamaan paikkansa kadonneen kaupungin oikeamielisenä prinssinä, kun taas toisia ajaa eteenpäin ahneus.

Himalajan kätkössä on teos Milla Jovovichin elokuvauran alusta ja tuolloin hänet tunnettiin vielä pelkällä etunimellään, joka lienee ollut trendikästä tyyliin Sting, Madonna, Prince, Limahl ja mitä näitä nyt olikaan. Mitenkään vähättelemättä Jovochin näyttelijäuraa ja tehtyjä rooleja, lienee kuitenkin aiheellista todeta varsinaisen läpimurron tapahtuneen vasta vuonna 1997 The Fifth Elementin myötä ja vieläpä myöhemmin 2002 Resident Evilin myötä jotenkin vakiintuneen. Joten ei se elokuvatähteys nyt näytä ihan yhdessä yössä hänelläkään toteutuneen ja ilmeisesti osittain siksi ettei Jovovich tiettävästi arvostanut roolitarjouksia jotka sai pelkän ulkonäkönsä vuoksi. Jos näin on niin olen hieman pettynyt, että hän on niin vahvasti kuitenkin pysytellyt elokuvissa jotka tuntuvat pikemminkin rajoittavan halua näytellä kuin laajentavan sitä. Olen sanonut sen aikaisemminkin, mutta vaikka esimerkiksi miehensä Paul W.S. Anderson auttoikin Jovovichia menestykseen edellä mainitun Resident Evilin myötä niin samalla pysyttäytyminen kyseisessä sarjassa ja vastaavanlaisissa elokuvissa (vrt. Ultraviolet) eivät olleet hyväksi näyttelijälle joka haluaisi tulla tunnetuksi kyvyistään eikä kasvoistaan. En ehkä näe Jovovichissa uutta Meryl Streepia, mutta ehdottomasti enemmän kuin mitä zombien ampuminen osoittaa ja jos ei sitten Streep niin ehkä jokin uusi Charlize Theron?

No kuitenkin, Himalajan kätkössä sitä läpimurtoa ei ainakaan tuonut ja siihen saattaa olla syynä Jovovichin sijaan se, että onpas tämä pitkästyttävä elokuva. Kyseessä pitäisi olla sellainen mukava nuorten seikkailuelokuva jotka olivat tämän tekoaikaan aika suosittu lajityyppi ja jollaisia esimerkiksi Disney tuntui pukkaavat vuokraamoiden hyllyt täyteen. Eli aika kaavamainen, mutta suht' varmaksi todettu tapa tehdä nuorisoelokuvaa jossa riittää vauhtia, huumoria, teini-ihastumisia, eläin siellä tai täällä ja hölmöjä ilkeitä aikuisia jotka kompastuvat nilkkojen korkeudelle viritettyihin lankoihin. Kovasti tässä vihjaillaan seikkailusta etsiä se kadonnut kaupunki ja mielessä siintävät jo kaikki vuoristojen vaarat keikkuvista köysisilloista puskeviin pukkeihin, mutta ei mitään... nada. Koko elokuva tuntuu vain pohjustukselta jollekin mitä ei tapahdu (toki se kaupunki löydetään, sillä PUFF! siinä se nyt äkkiä etsimättä on). Sellainen joo joo, ihan kohta... lupaan. Ja koska kyseessä on hyvin kevyttä nuorisoelokuvaa jossa ei ole vaadittu tekstiltä taikka esiintymiseltä suurenmoisuutta niin se seikkailun odotus ei ole erityisen kiinnostavaa ja kun kerran se innokkuus jää paitsi, jää siten myös elokuvan teho.

"Minulla on vielä pitkä matka edessä ja aika on vähissä" todetaan ajassa 1h 24min ja koska elokuvaa on jäljellä jotain vartin verran niin ne tähän saakka annetut lupaukset juonellisesta sisällöstä taitavat jäädä toteuttamatta.

Tähdet: **

Himalajan kätkössä