Billy Drago 1945-2019

Macbeth (2006)

Kotikonnuille palannut Macbeth (Sam Worthington) päättää ottaa alueen rikolliskuninkuuden itselleen ja synnyttää väkivaltaisen jengisodan sen saadakseen. Tämän ansiosta Macbeth nousee oman joukkonsa hierarkiassa ja pääsee puukottamaan hengiltä pomonsa, päästäkseen siten lopullisesti kuninkaaksi kuninkaan paikalle. Asema on kuitenkin horjuva kuin miehen mielikin ja vaara uhkaa lähes jokaisella nurkalla. Sen siitä saa kun ottaa jotain joka ei itselle kuulu. Tuhma Macbeth.

Vahvat värit ja ajoittain jopa päällekäyvä nykymusiikkisoundtrack tuovat mieleen toisen shakespearemodernisoinnin eli kaikkien tai ainakin aika monen tunteman Baz Luhrmannin Romeo+Julietin, ja kyllähän tämän voisi nähdäkin jakavan levykotelon sen kanssa, varsinkin kun vaikka kuinka nykyhetkessä ollaan niin dialogissa hyödynnetään Shakespearen alkuperäistä tekstiä sellaisenaan. Joskin kuten kansikin lupailee niin Luhrmannin kohtalokasta romantiikkaa ei ole luvassa, mutta kohtalokasta väkivaltaa sitäkin enemmän, joten Romeo+Julietin ystävien ei kannata elokuvien yhtäläisyyksistä huolimatta odottaa samaa uudemman kerran.

Sinänsä Macbeth taipuu hyvin jengiaiheisen toimintaleffan juoneksi ja vanhahtava teksti yhdistettynä räikeisiin väreihin, keskittymisvaikeuksiseen leikkaukseen, vinoihin kuvakulmiin, sykkivään musiikkiraitaan, ärhäkkään tappomeininkiin ja muuhun katsokaa kuinka cooleja ollaan-temppuihin tekee siitä veikeän kuriositeetin, mutta valitettavan jäykkä esiintyminen osoittaa ettei lopullista loikkaa uskallettu ottaa. Siispä Macbeth jää kaikesta ns. erikoisuudestaan huolimatta varsin pinnalliseksi temppuiluksi, eivätkä pitkät nahkatakit taikka trendikampaukset vaikuta todelliselta halulta olla uudismielisiä vaan pelkästään markkinointikoneiston laskelmoinnilta. Hieman kuten tämä vasemmalla oleva Macbethin juliste joka en tiedä miksi, mutta jotenkin muistuttaa jotain toista:

Toki nimenomaan aiemmin mainittu yhdistelmä on se joka myös tekee Macbethista katsomisen arvoisen koska eipä näitä tällaisia yritelmiä liian usein tule vastaan, mutta kuten Worthingtonin puunaamaisuus osoittaa niin koko pituutta ei elokuva jaksa pysyä kiinnostavana. Vaikuttaakin siltä kuinka nyt keksittiin vekkuli idea, mutta lopputuloksen olisi pitänyt olla jokin feikkitraileri toisen leffan yhteydessä.

Tähdet: **

Macbeth

Operation Takedown (2000)

Tai pelkkä Takedown, ellei sitten Track Down kuulosta paremmalta.

Kevin Mitnick (Skeet Ulrich) on hakkeri joka suorittaa tietomurtoja ihan vain koska voi ja se on kivaa, mutta pian hän käyttäytyy kuin itkupotkuraivareiden spesialisti syystä, että ryhtyy kilpasille tietokonenero Tsutomun (Russell Wong) kanssa ja jälkimmäinen ei häviäkään suosiolla.

Muistan kyllä Kevin Mitnickin tapauksen koska se oli ilmeisesti aikansa isoimpia tietomurtorikospidätyksiä ja mediahuomioon varmasti osaltaan vaikutti aiheen trendikkyys, joten eipä se kai yllätys ollut kuinka Hollywoodkin päätti tarttua aiheeseen tämän Operation Takedownin myötä. Toki se synnytti myös kirjoja sekä dokumentin ja kun kaikkea tällaista tulee monelta eri osapuolelta niin tottakai siellä on paljon sellaista joka tuntuu ristiriitaiselta sekä herättää kriittistä epäilystä. Koska kyseessä on hakkerikulttuuri, tai sanotaan ylipäätään jotain jota pidetään jotenkin sekä nuorekkaana että kapinallisena niin siellä toisessa päässä ovat luonnollisestikin mitään ymmärtämättömät tylsät takakireät pukumieskalkkikset ja näinpä jo pelkät mielikuvat aiheuttavat puolueellista vastakkainasettelua. Siispä ei liene ihme, että kun jokin elokuva tulee niin se ei voi mitenkään olla täysin realistinen kuvaus aiheestaan eikä siksi välty virheinformaatiolta. Näin ollen tämäkin vuorossa oleva elokuva on saanut erinäisiltä tahoilta kritiikkiä osakseen juuri siitä, että se käytännössä teki sen mitä Hollywood-elokuvat yleensäkin tekevät: pisti viihteellisyyden toden tielle.

Mikään vuoden 1995 Hakkerit ei Operation Takedown ole, että ainakin nyt pyritään olemaan hieman enemmän uskottava, että ollaan lähempänä Sneakersia (1992), joskin juuri se jonkinlaiseen "todellisuuden" kuvaamiseen kallistuminen aiheuttaakin tarkemman keskittymisen aitouteen ja tuolloin jopa ilman yksityiskohtaisia tietoja todellisista käänteistä voi nähdä, että nyt cooleus, etc. kuorruttavat sisältöä. Ajoittain se tuntuukin siltä kuinka ohjaajalla ja tuottajajilla olisi ollut eri halut, jotka sitten aiheuttivat epätasapainoa. Siispä kuitenkin Mitnick esitetään coolina Anonymous-tyyppinä ja teknorokki raikaa kun strobovalot välkkyvät, kun taas harmaat valtion lammasagentit haluavat vain tyrannisoida koska nuoret liikkuvat taas nurmikolla. Toisaalta Mitnick esitetään aktivisti-idealistin sijaan tyyppinä joka on herkkänahkainen kiukkuperse joka sen vuoksi käyttää kykyjään väärin, mikä on hieman sääli koska aluksi annetaan ymmärtää hänen murtautuvan tietojärjestelmiin silkkaa uteliaisuuttaan tiedonjanonsa tyydyttääkseen ja myös koska se on haaste joka pitää ylittää, joka kuulostaakin varsin sopivan neutraalilta elokuvalle joka haluaa pyrkiä totuuteen. Joskaan sillä ei saada aikaiseksi cooleutta, joten kiukutellaan sitten koska se se tuo mukanaan dramatiikkaa.

Operation Takedown on tositapahtumiin pohjautuva hakkeriaiheinen jännäri jonka mahdollisista asiavirheistä ei oikeasti välitä, sillä huomaa aika nopeasti kyseessä olevan elokuva joka koettaa olla sekä uskottava draama, mutta myös selvästi silkkaan viihdetarkoitukseen suunnattu teos jolla on lupa muuttaa todellisuutta siisteyden vuoksi. Näistä jälkimmäinen vaikuttaakin tärkeämmältä.

Jännärinä se on ihan ok. Ei sen enempää eikä sen vähempää, joten kiinnostavimmat asiat löytää elokuvan ympäriltä kuin sen sisältä.

Plussaa kylläkin siitä, että kaikki ohjelmointi näytetään tekstinä eikä jotain 3D-animaationa jollaiseen yleensä sorrutaan.

Vuonna 1999 ilmestyi Noah Wylen Apple-/Microsoft-draama Pirates of Silicon Valley ja 2001 Ryan Phillippen tähdittämä tietokonetrilleri Antitrust, joten kenties tuolloin käytiin elokuvissa läpi jonkinlaista tietotekniikkatrendiä. Sillä tulipahan myös vuonna 1999 sellainenkin pieni tapaus kuin The Matrix, mutta kukapa sitä enää muistaa. Taikka vuoden 2001 Swordfishia joka sekin kyllä kertoi isolla budjetilla hakkerista, mutta aivan muut asiat siinä olivat tärkeämpiä.

Tähdet: **

Operation Takedown

The Coed and the Zombie Stoner (2014)

Niin sanottu nörtti ja siten komedin sääntöjen mukaisesti "ruma" opiskelijaneitokainen Chrissy (Catherine Annette) on vaarassa menettää stipendinsä jos ei seurustele jonkun veljeskuntaan kuuluvan kanssa, ja juuri kun toivo alkaa olla menetetty kohtaa hän Rigon (Grant O'Connell) jolla on hivenen iho-ongelmia, mutta se selittyy sillä että hän on zombie, elävä kuollut. Veljeskunta johon Rigo kuuluu on ZBE koska voiko tässä odottaa enempääkään ja herran ihmissyönti pysyy aisoissa pilvenpolton avustuksella joten ei huolta. Chrissysta ja Rigosta tuleekin yliopiston suosituin pariskunta ja se suututtaa koulun bitchia eli Bambia (Jamie Noel) joka haluaa sekä erottaa pariskunnan, että myöskin nolata heidät perinpohjin, mutta tilanne johtaa siihen että Rigo menee puraisemaan yhtä ilkeistä opiskelijapojista. Siispä nyt aloituksesta 28 päivää myöhemmin (tajusitteko? varsin hauskaa) opiskelijat bilettävät vetäen botoxia naamaan, pilveä poskeen, viinaa kiduksiin ja zombie-epidemian levitessä ihmislihaa vatsaansa. 

Perusvitsi elokuvassa on esimerkiksi se, että yliopiston urheilijapokien veljeskunnan nimi on DIK.

Jep, tämä on juuri sellainen komedia kuin nimen, kannen ja hehkutuksen sen olevan Sharknadon tekijöiltä olettaisi olevankin, joten hyväksi sitä ei kutsuisi edes tekijöiden vanhemmat koettaessaan noudattaa viisautta siitä jos ei ole hyvää sanottavaa...

Siispä naiset ovat kauniita bimboja ja enemmän kuin halukkaita esittelemään tissejään, miehet ovat hekin bimboja, mutta heidän tehtävänsä on alastomuuden sijaan esimerkiksi oksentaa taikka virtsata paikkaan jonka pitäisi herättää naurahduksia. Molempien dialogi koostuu pääosin kiljumisesta taikka kiroilusta koska ne ovat tunnetusti komedian tärkeimmät elementit. Näytteleminen on suoraan sanottuna perseestä ja jos yhdenkään esiintyjän ura tällaisen teoksen jälkeen jatkuu niin todennäköisemmin crackaddiktistripparina taikka kadun varrella pullosta naukkaillen.... crackaddiktipullosta. Siispä The Coed and the Zombie Stoner on teos jota ei varmastikaan muistella kehuen ja katsojallekin se tuottaa enimmäkseen myötähäpeää, mennen parhaiten läpi niin sanottuna guilty pleasurena ja tiedättekö mitä, ehkä sen voisi sinne asettaakin. Jos tässä nimittäin on jotain positiivista niin sen energia on tapissa ja vaikka sitä ei voikaan arvostaa hyvästä huumorista, hyvästä näyttelemistä taikka olemisesta hyvä elokuva niin trashiksi se on kieltämättä aika tehokas. Vaikka en uskokaan Zombie Stonerilla olevan tulevaisuutta kulttiklassikkona niin kyllä tämä hieman mielessäni vertautui esimerkiksi Troman Class of Nuke 'em High:n kaltaisiin roskaelokuviin ja ehkäpä jotain 20-25 vuotta sitten tehtynä Zombie Stoner saattaisi palata tänään mieleen vastaavanlaisena elokuvana joka herättää positiivisiakin tunteita. Tästä olisi kiittäminen nimenomaan sitä, että Zombie Stoner ei ainakaan kaikesta surkeudestaan huolimatta pysähdy kertaakaan vaan jos kerran on juostava päin seinää niin tehdään se reilusti niska murtuen.

Tähdet: **

The Coed and the Zombie Stoner

Armour of God 2: Operation Condor (Fei ying gai wak, 1991)

Alunperin piti ottaa jonkinlaiseen leffaputkeen vain Jackie Chan Vintage Collection-boksi, johon siis myös tämä Armour of God kakkonen lukeutuu, mutta paketin kahdeksan leffan sekaan ajautui fiiliksen myötä muitakin Jackie Chan-teoksia venyttämään kokonaisuutta. Hetken tuuminkin, että josko tässä nyt kävisi läpi kaikki ne valikoimistani löytyvät Jackie Chanit joista en ole jo aiemmin kirjoittanut, mutta niitä olisi vielä aikamoinen liuta katsottavaksi ja tällä nopeudella olisimme niiden parissa vielä vuoden päättyessäkin, että ehkäpä tämän jälkeen siirrymme toviksi muiden pariin. Varsinkin kun tässä pari päivää sitten tuli hankittua pari uuttakin Jackie Chania, että koeta siinä nyt päästä loppuun saakka kun samalla työntää päätepistettä kauemmaksi. Nyt siis kuitenkin boksin viimeinen teos ja loput joskus toiste. Sitä ennen kuitenkin jotain minkä unohdin pistää Wheels on Mealsin oheen eli maininta siitä, että kuka ikinä keksikään sille suomennokseksi Tupla-karate juustolla on okei minun silmissäni.

Seikkailijavaras Asian Hawk (Jackie Chan) on jälleen kerran nyysimässä jotain Sankaran kiviä kun on vaarassa joutua luolakarhan klaanin tukevimman neidon aviomieheksi. Onneksi vikkelät kintut ja kyky heittää volttia pelastavat miehen. Kotona espanjassa Asian ei ehdi kauaa chillata kun eteen tulee työtarjous matkata afrikkaan etsimään kulta-aarretta jonka perässä ovat ilmeisesti myös talebanit(?) ja multikansalliset natsitkin, sillä tokihan kyseinen aarre on natsikultaa. Nuo piknikaterian poskiinsa vetävät karhut ovat hekin aika epäilyttävän oloisia.

Apunaan Jackiellä on ilmeisen italialaiset espanjalaiset heebot, mutta heistä viis kun ainoat huomionarvoiset tuet ovat aasialaisneito Ada (Carol Cheng) joka on afrikkalaisen kulttuurin vähätietoinen asiantuntija sekä Elsa (Eva Cobo de Garcia) joka luonnollisestikin on aarteen piilottaneen natsin lapsenlapsi ja sukulaisuutensa vuoksi epäilty vakooja. Ada ja Elsa eivät tietenkään tule aluksi toimeen keskenään ja kaikki haluavat päästä Asian Hawkin pöksyihin, sellaisella kiinalaisella häveliäisyydellä tietenkin.

Ajassa 57 minuuttia: Mitsubishi. Myöhemmin lisää vaaroja ja vaarallisia tilanteita.

Eli Armour of God 2 taikka Armour of God 2: Operation Condor, ellei sitten pelkkä Operation Condor riitä, sehän se nimi oli kun elokuva julkaistiin jenkeissä ennen ykköstä. Sekin titteli juontuu näköjään siitä, että versiosta riippuen Jackie Chanin esittämä hahmo onkin Asian Hawkin sijaan Asian Condor. Mikä on sinänsä huvittavaa koska ymmärtääkseni Asian Hawk nimi on nimenomaan jenkkijulkaisun perua, mutta silti ensimmäistä osaa saa siellä edelleenkin nimellä Operation Condor 2: The Armour of God.

Sinänsä onko ykkönen ykkönen taikka kakkonen jos kakkonen on ykkönen ei juonellisesti haittaa koska tämä Jackie Chanin Indiana Jones-variaatio on kuitenkin tehty siten, että sama hahmo uudessa seikkailussa, mutta ei suorassa jatkossa. Näin ollen katselujärjestyksellä ei ole tarinankuljetuksen kannalta suurtakaan merkitystä. Paitsi no, koska Chanin hahmo työskentelee tälläkin kertaa saman rosvoparonin laskuun, saattaa se ettei häntä esitellä vaan hänen tulisi olla jo tuttu aiheuttaa hetkellistä päänvaivaa, mutta koska hänkin on vain pistämässä tarinan liikkeelle ei se pahemmin haittaa.

Operation Condor on sen verran linjasssa edellisen osan kanssa, että vaikka juonellista jatkoa ei olekaan niin jopa viiden vuoden erosta ensimmäiseen tuntuu tämä alkavan kuin suoraan aiemman perästä. Eli hieman kuten Indyjen (kolmen ensimmäisen) kanssa, että vaikka tiedostaakin aikaa elokuvien ja tapahtumien välillä kuluneen niin yhtä hyvin ne voisivat olla viikon välein toisistaan.

Operation Condor on hauska, vauhdikas ja täsmälleen yhtä nautinnollinen kokemus kuin ensimmäinenkin Armour of God. Poislukien se että muoti ja toteutustekniikka ovat hiukan muuttuneet sitten vuoden 1986 jolloin visuaalisessa ilmeessä on siten nyt enemmän ysäriä kuin kasaria, lienee kuitenkin merkittävin muutos aiempaan se kuinka vaikka Chan edelleenkin suorittaa näyttävimmät temput ollaan kuitenkin aika vahvasti triossa kuin soolossa, jonka vuoksi vahva komediapainotteisuus saa tehokasta tukea elokuvan naisista (joita kyllä on lopulta kolme, mutta vain kaksi vahvasti mukana) eikä heitä jätetä syrjään.

Suorimmat indyviittaukset lienevät tietenkin natsit ("Nazis. I hate these guys."), mutta myös se miten aarten luokse pääsemiseksi on ratkaistava ansoja muistuttaa ettei siitä nyt kovin kauaa ole kun Viimeinen ristiretki ilmestyi. Nämä tosin ovat ehkä enemmänkin epäsuoria viittauksia ja jos haluaa nähdä selvempiä niin niitä on muutama, kuten vaikkapa tappelu natsin kanssa jolloin vaarana on päätyä jättipropellin pilkkomaksi, parodinen versio Indyn "kaksintaistelusta" jossa toinen osapuoli heiluttelee miekkaa (nyt keihäs) ja toinen vastaa siihen omalla tavallaan. Alussa Indiana Chan noutaa alkuasukasheimon omistuksessa olevia mystisiä hehkuvia kiviä ja tietenkin jos ajattelee nimenomaan Viimeistä ristiretkeä innoittajana niin toki vanha mies jää romahtavaan luolaan-loppu toistetaan ja todetaanpa kulta-aarteen vaarantaessa hengen, että jätä se, ei se ole sen arvoista. Joten tätä menoa Jackie menettää youtuberahansa kun saa tekijänoikeushuomautuksen.

Mitä tulee Operation Condorin eri painosten kansivariaatioihin olen fyysisinä versioina törmännyt vain seuraavan kuvan vasemmalla ja oikealla oleviin, joista tuo oikeassa reunassa oleva on aina tuntunut kovin väärältä. Ei pelkästään siksi ettei Chan näytä itse elokuvassa tuollaiselta, kuva kun vaikuttaa olevan jostain random valokuvasessiosta ja vain oikeamman puutteessa isketty leffan kanneksi, mutta myös koska koko kuvasta tulee enemmänkin mieleen 007 kuin indianajonesmainen seikkailu.

Toinen oikealta on hauska jo pelkästään siksi, että näköjään Hawk ja Condor eivät riittäneet vaan piti saada vielä Eagle peliin, mutta sisältöä ajatelleen toinen vasemmalta on kenties eniten mieleeni sen tuodessa eniten rentoa seikkailufiilistä peliin. Jackie tosin näyttää kuvassa enemmänkin Robert Culpilta, mutta mitäpä tuosta.

Ja mikäs The Wind and the Lion tämä sitten on?

Tähdet: ****

Armour of God 2: Operation Condor

Kneel before Zod!

Ei niinkään viimeaikaisia hankintoja, mutta juuri muutama minuutti sitten postiluukusta ilmaantui jotain varsin mainioa.

Osallistuin jokin aika sitten erään Likainen Harry-aiheisen gradun avustajaksi eli vastailin parhaimpani mukaan esitettyihin kysymyksiin ja nyt sitten siitä tuli kiitos.

New Police Story (San ging chaat goo si, 2004)

Ylikomisario Chan (Jackie Chan) johtaa tehokasta kyttälaumaa ja tapaukset selvitetään välillä niin nopeasti, että sitä miettii koska ne rikokset ehditään edes suorittaa. Sitten vastaan tulee joukko nuoria extremeurheiluharrastajia jotka keikkaavat pankkeja sekä haastavat poliisit eräänlaiseen peliin ja Chan selviää viimeisimmästä yhdellä HP:llä menettäen koko ryhmänsä tuonelaan. Tämä syöksee Chanin alkoholikurimukseen ja maine laskee kuin Attendon osake, mutta onneksi kohtapuoliin avuksi tulee nuoriherra Cheng (Nicholas Tse) joka teeskentelee olevansa poliisi ja Chanin uusi pari. Cheng onnistuu vaivalloisesti nostamaan Chanin itsetuhosta syövereistä ja uusi peli voi alkaa. Tällä kertaa pahikset tulisivat saamaan pataan niin pahasti, että muhennoskin on lopputulokselle liian kiinteä termi.

Tämä New Police Story on paitsi osa viisi niin myös samalla ensimmäinen, koska kyseessä on sarjan reboottaus. Joskin senkin voi kyseenalaistaa sillä vaikka Jackie Chan on tässäkin Chan kuten ennenkin, on hänen hahmonsa silti eri ja vaikka joidenkin kohtausten kohdalla voikin nähdä niiden olevan lainattuja aikaisemmasta/aikaisemmista niin pääasiallinen yhteys Police Story-sarjaan on kuitenkin vain siinä, että tämäkin sattuu olemaan kyttäelokuva. Joten jos ajattelee sen ensimmäisen Police Storyn olleen eräänlainen Jackie Chanin näkemys James Glickenhausin The Protectorista niin samalla tavalla voisi ajatella sen olevan aivan yhtä merkittävä osa Police Story-sarjaa kuin tämän viidennenkin osan. Eli ei siis laisinkaan ja siten New Police Story on viides osa vain koska se on nimetty Police Storyksi, ei koska se olisi sarjan viiden osa. Mutta se olisi voinut olla ja helpostikin, sillä mikä olisi estänyt Chanin hahmon nimeämistä täsmälleen samaksi kuin aikaisemmin ja antaa hänen olla sama henkilö? Siitä on kuitenkin jo kahdeksan vuotta kun edellinen osa ilmestyi, joten on vain ymmärrettävää jos Chan esittäisi hahmoaan eri tavoin ja elokuvan tyyli olisi erilainen. Vanhempi Chan olisi eri ihminen ja vuoden 1996 jälkeinen elokuvavuosi 2004 olisi sekin luonnollisesti toisenlainen, joten siitä vaan reilusti pistämään hitaampi ja aikuisempi Chan keskittymään tutun hahmonsa kehittymiseen.

No jaa, nyt New Police Story kuitenkin on vain nimellisesti sarjan viides osa ja se pitäisi hyväksyä.

Siltikin, nimenä on edelleen Police Story ja jos näen Chanin hahmon nimen yksinkertaistettuna pelkäksi Chaniksi voin myös nähdä sen reboottauksen sijaan sinä viidentenä osana jollaiseksi sen kuvittelenkin. Se itse asiassa tekeekin elokuvasta mielenkiintoisemman kuin mitä se ehkä ilman suoraa yhteyttä olisikaan. Jos palaan aina sinne Glickenhausin The Protectoriin saakka ja huomioon kuinka kyseinen kyttäelokuva oli Jackie Chanin silloista (ja aikalailla nykyistäkin) imagoa ajatellen normaalia välivaltaisempi ja synkempi elokuva, ollen siis siten enemmänkin linjassa ohjaajansa kuin tähtensä tuotannon kanssa. Se ei myöskään ollut kaupallinen menestys, saatikka Chanille läpimurto amerikkalaisiin elokuvatuotantoihin. Siksipä kerrotaan pettyneen Chanin palanneen kotiin ja tehneen vastineeksi Police Storyn joka toi mukanaan tutumpia chanismeja komediasta lennokkaisiin stuntteihin ja vaikka se ei edelleenkään breikannut Chania jenkkielokuviin oli se kuitenkin kaupallisesti suurmenestys, tuottaen enemmän jopa siellä murican puolella. Tulevat Police Storyt lisäsivät kepeyttä ja kolmanteen osaan tullessa oltiin jo niin vahvasti komedian puolella, että luokitus toimintakomedia edellytti lajityyppien vaihtamista päikseen. Vuoden 1996 Ensi-iskun en alunperin edes huomioinut olevan Police Story-elokuva vaan kuvittelin sen olevan jokin erillinen James Bond-johdannainen. Siispä on hauska huomioida sarjan kehitystä juuri siten, että se lähti liikkeelle jostain nihilismiin kallistuvasta väkivallasta ja kiersi silkan komedian kautta tähän New Police Storyyn, joka sitten palaa sinne alkulähteille ollen varsin synkkä, lohduton ja jälleen kerran toiminta on mukana satuttamassa syvästi, ei vain pudottamassa animaatioalasinta hassun ääniefektin taustoittamana. Ja se tuntuu lähes loogiselta kehitykseltä. Toki hyppy Ensi-iskun seikkailukomediasta ranteidenviiltelyyn on aika raju, saaden tuumimaan josko välissä olisi pitänyt olla yksi elokuva enemmän, mutta ottaen huomioon ajan kulumisen vuosien 1996 ja 2004 välillä siirtymä James Bondista Leaving Las Vegasiin voisi olla mahdollinen. Chan on nyt vanhempi, ehkä voisi sanoa jopa vanha ja siksi ikä, sen myötä tulleet kokemukset ja muut elämänkulun merkit ovat saattaneet viedä häntä koko ajan murtuneempaan suuntaan, jolloin tarvitaan vain se yksi puuttuva askel alkoholismiin ja pohjalle jotta voidaan aloittaa uusi nousu pystyyn.

Näin ollen luulen, että se mitä muuta New Police Storysta saa irti kuin perushyvän kyttäjännärin riippuu siitä näkeekö sen viidentenä osana vaiko reboottauksena. Edellinen tekee siitä kiinnostavamman sarjan kehityksen vuoksi, mutta jos se ei oikeasti kuulu asiaan niin New Police Storylle saattaa antaa enemmän arvostusta kuin mitä sille kuuluisi. Onhan se omana irrallisena tuotoksenaan varsin sujuva kyttäelokuva ja toimii esimerkkinä siitä, että Chan osaa esiintyä uskottavan draamapainotteisesti eikä olla vain imagonsa mukainen hymyilevä kungfumies. Joskin tässä tapauksessa lukittautuminen näkemään Chan vain komediallisena näyttelijänä toiminee haittavana tekijänä, mutta kyllä hän oikeasti osaa olla myös se perinteinen rappiolla oleva elämäänsä kyllästynyt kyttäkin, jolloin näyttelemisen suhteen tämä on aiempia väkevämpi tapaus.

Kun olen joissakin Chanin elokuvissa nähnyt yhtäläisyyksiä joihinkin toisiin siten, että Chanin tuotantoihin olisi haettu inspiraatiota muilta ja esimerkiksi Ensi-iskussa oli sitä parodista 007-fiilistä kun taas Police Story kakkosessa oli hivenen Harry Callahan-meininkiä Murhapoolista. Ei tämän perusteella liene ihme, että vastaavaa näen myös New Police Storyssa ja tällä kertaa maistiaisia tulee ajalleen aika vanhahkosta Myrskyn ratsastajista (1991). Yhtäläisyyden näiden kahden elokuvan välillä löydän niiden roistoista ja heidän toimiensa motiiveista. Molemmissa on pahikset jotka naamioituneina suorittavat nopeita pankkikeikkoja joiden syy toiminnalle ei ole rahassa vaan tapahtumien synnyttämässä jännityksessä. Adrenaliini on heidän filosofiansa ja muu tulee toissijaisena. Tietenkin loogisempi syy New Police Storyn pahisten extremeurheiluharrastuksille, etc. löytymee tekovuodesta ja silloin pinnalle nousseesta parkourtrendistä jota varsinkin Luc Besson tunki jokaiseen elokuvaansa enemmän kuin tarpeeksi, mutta Chanin elokuvien tapana on ollut enemmänkin jenkki- kuin eurotuotantoihin vilkuilu, eikä tosiaankaan aina ajankohtaisiin sellaisiin, jolloin en pitäisi liian kaukaa haettuna jos Myrskyn ratsastajista olisi tämä yksi seikka lainattu.

Ja nyt kun kerran haen yhtäläisyyksiä niin miten olisi vuoden 2002 Infernal Affairs:

Hei, c'mon! vasemmalla aseeton pukumies, oikealla aseellinen nahkatakkiherra ja taustalla kaupunkisiluetti.

No, loppujen lopuksi New Police Story on ihan hyvä kyttäelokuva joka ei tarjoile juurikaan yllätyksiä, ellei sellaisena halua nähdä pääosaesittäjää ajatellen aika vähäistä huumorin ja ällistyttävien stunttien määrää. Joskaan niiden ei tulisi yllättää koska aika ymmärrettävästi tämä on erilainen kuin aiemmat Police Storyt ja ylipäätään Jackie Chan-elokuvat. Aika kuluu, sille ei voi mitään.

Siispä hyvä kyttäelokuva jossa Jackie Chan paljastaa näyttelijänkykynsä ja onnistuu siinä.

DVD:llä bonuksena musiikkivideo jossa Jackie Chanilla on päässään aurinkolasit jotka kerjäävät sitaattia "roads? where we're going, we don't need roads."

Hei, Mitsubishin logo pääsi taas esille. Voi sinua, Jackie.

Tähdet: ***

New Police Story