Yakuzan tuomio (The Hunted, 1995)

Yakuzan tuomio ei nyt liity American Yakuzaan edes Back to Backin vertaa, kunhan nyt vain niiden innoittamana kaivoin hyllystä jotain muutakin jonka nimessä on sana yakuza ja jossain vaiheessa olisin sen kuitenkin ottanut ihasteltavaksi, joten miksi en nyt.

Kompuutteriosakauppias Paul (Christopher Lamber) on bisnesmatkalla Japanissa ja fiilis on hyvä, ja vain paranee kuin hän tapaa nätin Kirinan (Joan Chen) jonka kanssa vetäytyä mukavan illan päätteeksi hotellihuoneeseen. Paul ei tiedä Kirinasta muuta kuin, että kyseessä on nätti ja kiva nainen, mutta jotain oleellista olisi pitänyt tietää kun nyt tulee ninjoja tappamaan Kirina. Paulin suhteen tämä on ongelmallista sillä hän ei ainoastaan näe murhaa ja haavoitu vakavasti yhteenotossa, mutta vieläpä näki yhden tappajaninjan, sopivasti koko ninjaklaanin pomon Kinjon (John Lone) kasvot ja se on huono juttu se. Siispä pitääkseen Paul hengissä toimittavat viranomaiset hänet salaiselle saarelle turvaan koska Kinjo varmasti tekee kaikkensa pitääkseen huolen, että ainoa ihminen joka on nähnyt hänen kasvonsa tulee kuolemaan lopullisesti. Siinä ilmeisesti auttaa jatkuva kasvojen esittely kollegoille joiden Kinjo epäilee olevan petollisia, koska mikään ei pidä kasvoja parhaiten piilossa kuin niiden näyttäminen ja siksi niillä koreillaan suurinpiirtein kaikille muillekin joilla on näkökyky. Niin ja ei, kyseessä ei sitten ole Monster Island.

Suojelijakseen Paul saa ninjapoliisimestari Takedan (Yoshio Harada) joka tietenkin vanhan koulukunnan kasvattina uskoo kunniaan ei aseisiin, joten verta saa vuodattaa vaikka kuinka paljon kunhan se tapahtuu miekoittamalla mahoja kuin ampumalla niitä. Takedan käsitys kunniasta osoittautuu kuitenkin kyseenalaiseksi viimeistään siinä vaiheessa kun paljastuu, että hän pitää Paulin lähellään vain jotta saa houkuteltua Kinjon luokseen ja voi täten haastaa hänet kaksintaisteluun jotta omaa egoaan pönkittääkseen voisi osoittaa kuka oikeasti onkaan se kaikkien aikojen mahtavin soturi.

"Kutkuttavaa jännitystä, kiperiä tilanteita, vauhtia ja huumoria!" lupailee etukansi, mikä on hassua sillä muistan kyllä varhaisteini-iässä näheeni tämän, mutta en muista siitä todellista huumoria eikä Lambert vedä edes sitä hähähä!-nauruaan, joten väitteet pitävät vain osittain paikkaansa.

Ehdottomasti mieleenpainuvinta Yakuzan tuomiossa on sen kodorummutus, enkä yhtään ihmettele miksi elokuvan soundtrack muodostui hitiksi sillä tämä on hyvin vakuuttavan kuuloista musisointia. Voisi sanoa, että aivan liian hyvää näin keskinkertaiseen elokuvaan, mutta en sano sillä vaikka pidänkin Yakuzan tuomiota enimmäkseen vain Vaikeasti tapettava ninjoilla-teoksena niin siinä on joitakin ideoita joiden melkein voisin sanoa olevan musiikin tavoin liian hyviä tähän elokuvaan. Kohtaussarja junassa jossa Kinjo määrää ninjansa tappamaan jokaikisen matkustajan saadakseen Paulin on ihastuttavan häijy, varsinkin kun mukana on hetki jolloin yksi kasvonsa paljastanut ninja menettää ne kirjaimellisesti koska häpeänsä vuoksi leikkaa ne itse pois. Joten perustoiminnaksi mukana on poikkeuksellisen säväyttävän julmia hetkiä, vaikkakin toteutus olisi kaivannut lisää oikeaa kättä vasemman rinnalle. Idea siitä kuinka Takeda ei oikeasti välitä Paulin turvallisuudesta koska itse toistuvasti vuotaa tiedon miehen sijainnista Kinjolle ja käyttää Paulia yksinkertaisesti syöttinä sillä haluaa itse mitellä voimiaan Kinjon kanssa on sekin varsin ihastuttavan ilkeä, että kyllä Yakuzan tuomiolla on tarjottavanaan muutakin kuin vain sankari selviää murhayrityksestä, voimaannuttaa itsensä ja pistää pahiksen lihamyllyyn-rutiinia. Jopa se kuinka se, että Kirinan murhamääräyksen syyksi paljastuu yksinkertainen mustasukkaisuus ja se potuttaa kovasti Kinjoa on mainiota vaihtelua johonkin nauhalla on poliitikon piereskelyä-juoneen, mutta näistä hyvistä elementeistä huolimatta ei Yakuzan tuomio nouse missään vaiheessa lupausta korkeammalle. Näytteleminen, kuvaus, rytmitys ovat korkeintaan kelvollista keskitasoa ja lopun päätös tehdä Paulista väkisin superninjan voittava nyrkkisankari on väkinäinen koska siihen ei ole tarpeeksi eväitä, jolloin valitettavasti jälleen kerran olemme tilanteessa jossa toivoisi, että olisi ollut rohkeutta pistää isompi vaihe päälle ja huristella läpi pahvilaatikoiden täynnä orpolapsia, orpokissanpentuja ja orpopettereitä. Enemmän ilkeyttä, enemmän hurmetta ja hittoon se pakollinen sankarilopetus tyypiltä joka on tarkoitettu vain heittopussiksi, sillä niihin viittaaminen ei riitä erottamaan tätä niistä miljoonista muista toimintajännäreistä joissa kuten totesin sankari selviää murhayrityksestä, voimaannuttaa itsensä ja pistää pahiksen lihamyllyyn. Ja jos ei sitten sitä niin olisin ollut hyvilläni jos Takedan harhautuneesta kunniakäsityksestä olisi tehty varsinainen punainen lanka ja Lambertin hahmo olisi ollut ainoastaan houkuttava lihanpala petoeläimen edessä, jolloin Paul olisi voitu poistaa hyvissä ajoin kuvioista antaen estradi täysin Takedalle ja Kinjolle.

Oli se syy sitten mikä tahansa miksi The Hunted käännettiin Yakuzan tuomioksi, varmaa on ainakin se että siitä ideasta haluttiin sitten pitää kiinni koska takakannen juonikuvauksessa kerrotaan Paulin joutuneen "...keskelle yakuza-klaanien ikivanhaa sotaa" vaikka yakuzaa ei mainita itse elokuvassa syystä ettei Yakuzan tuomiossa ole yakuzaa. Tästä syystä onkin mainiota, että samassa synopsiksessa todetaan myös Paulin "avuksi tulevan mahtava mafiapäällikkö" jolla siis japanilaisena hahmona viitataan jälleen yakuzaan, mutta ei Takeda ole mikään mafiapäällikkö vaan samurai.

Ei ole edes mitään ikivanhaa sotaa kun Kinjo ei edes välitä Takedasta. Tainnut edes tiedostaa koko äijän olemassaoloa.

Tähdet: ***

Yakuzan tuomio

American Yakuza 2 (Back to Back, 1996)

Stressaantunut, rahapulainen ja äkkipikainen ex-kyttä Bob (Michael Rooker) koettaa kyllä rauhoittaa mieltään meditaatiokaseteilla, mutta aina on pankkiryöstäjä tai joku muu ajanut autonsa tielle joten on aloitetteva turpaanveto, joka se rauhoittaa paremmin kuin ommmmm.

Toisaalla yakuzan muotitietoiset tappajat Hideo (Kô Takasugi) ja Koji (Ryo Ishibashi) matkaavat erääseen ravintolaan aikeenaan pistää hengiltä eräs mafiapomo, mutta kuinka ollakaan siitä Bobin keskeyttämästä pankkiryöstötilanteesta pakoon päässyt itsensä räjähteillä vuorannut sekopää (Bobcat Godthwait) osuu samaan paikkaan ja tappajaduon alkuperäinen suunnitelma tyrehtyy, mutta onneksi sentään saadaan tuon sekopään käsi leikattua irti ja loppuvartalo räjäytettyä.

Koji ja Hideo erkaantuvat toisistaan jolloin edellinen päätyy puoliväkisin Bobin sekä tämän rääväsuisen tyttären Chelsean (Danielle Harris) seuraan, mikä saattaa heidät vaaraan sillä tieto aikomuksesta tappaa tuo mafioso on kulkeutunut hänen korviinsa ja niinpä Kojin perässä ovat nyt mafian tappajat. Nyt yhdessä Koji ja Bob aikovat päästää kaikki mafian tyypit hengiltä, jos se sitten toisi rauhan heidän elämäänsä. Japanilainen Elvis, koska tottakai.

Kuten alkuperäisnimikin sen jo kertoo ei tämä todellisuudessa ole mikään jatko-osa American Yakuzalle, kunhan nyt vain ollaan taas haluttu myydä elokuvaa jollain jo tunnetulla nimellä. Tämä myös selittää sen miksi "ykkösessä" ollut Ryo Ishibashi on jälleen mukana vaikka hahmonsa kuolikin, koska nyt kyseessä onkin eri tyyppi ja erilainen on luonteensakin. Muutoinkin jos katsoo tätä varsinaisena jatko-osana ei huomiota herätä niinkään se ettei se tietenkään jatka kenenkään aiemman henkilön tarinaa, mutta se kuinka erilainen tyyli on elokuvien välillä. Aivan kuten aiemmassa olleen Ryo Ishibashin Shuji oli siinä rauhallinen ja harkitsevan kunnioittava ja nyt äänekäs GTA-sarjaan paremmin sopiva big money, big guns-tyyppi, on myös American Yakuza kakkonen ensimmäiseen verrattaessa kuin sen humalassa toikkaroiva karaokelaulajaveljensä. On siis huomattavasti enemmän räiskintää, törmäilyä, räjähdyksiä ja (huonoa) komiikkaa joista varsinkaan jälkimmäistä ei ollut ensimmäisessä elokuvassa kuin yhden hetken verran. Joskaan ei siinä nyt suuremmin räjähdyksiäkään ollut, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Tai sitten ette.

Väkivaltainen rähjäinen ex-kyttä Bob ja ahkerasti v*ttuileva tyttärensä Chelsea ovat kuin Viimeisen partiopojan vastaavat hahmot joita esittivät Bruce Willis ja kas kummaa! Danielle Harris joka siis käytännössä toistaa roolinsa tässä, mikä saakin näkemään tämän enemmän Viimeinen partiopoika kakkosena kuin American Yakuzana. Lisäksi Viimeisessä partiopojassa Harrisin äitiä esitti Chelsea Field kun tässähän Harrisin hahmon nimi on Chelsea ja toki kyse voi olla sattumasta, mutta kyllä useamman yhtäläisyyden jälkeen ne alkavat tuntua tarkoituksellisilta. Mutta sama se mihin tämän yhdistää on lopputulos räjähtävää B-toimintaa niin hyvässä kuin pahassakin. Juoni on ammuttu täyteen reikiä, kaikki on ammuttu täyteen reikiä, mutta rokki soi ja kaikkeen ammutaan lisää reikiä ja niiden seassa heitellään pottuilevaa läppää joka on ammuttu täyteen reikiä. Sinänsä siis kaikessa tahalliessa ja tahattomassa koomisuudessaan huomattavasti viihdyttävämpää kamaa kuin ensimmäinen American Yakuza ja siten sanoisin, että jopa parempi elokuva koska vaikka se aiempi olikin vakavammin ja asiallisemmin toteutettu niin se oli silti yllätyksetön sekä riskitön. Tässä kohdataan hulluja jotka huutavat tietävänsä liikaa ja koiransakin tietää liikaa joten siksi heitellään kyttiä ilmaan ja toinen heppu hyppää ninjahypyn lasin läpi. Viggo ei kertaakaan hypännyt ninjahyppyä lasin läpi.

Toisin sanoen kyseessä on trashia ja siten jos sitä ei yakuzaltaan kaipaa niin se Viggon näkemys on vertailussa parempi valinta, mutta jos haluaa nähdä B-tähdillä kuorrutetun (Vincent Schiavelli, Tim Thomerson, Stephen Furst, etc.) pöljän actionräimeen joka lainaa häpeilemättä muilta, peittelee virheitään mukahuumorilla sekä metelillä ja katsoo jostain syystä tarpeelliseksi lopettaa toteamukseen, että ehkä se Elvis onkin elossa (vaikka yhtä hyvin siinä oltaisiin voitu puhua Einsteinista taikka Mussolinista sillä yhtä järkevästi molemmat olisivat sisältöön sopineet) on tämä kakkososa silloin nautinnollisempi kokemus.

Tähdet: ~ (tai *****)

American Yakuza 2

American Yakuza (1993)

Ex-linnakundi Nick (Viggo Mortensen) saa historiansa salaten varastotöitä satamasta (vai oliko se satama? no varasto ainakin) ja kuten yleensä muulloinkin ex-vankilakunditarinoissa myös nyt vaikeudet seuraavat, jolloin mafian kätyrit tekevät aseellisen iskun Nickin työpaikalle pelotellakseen sen japanilaisomistajat hevonkuuseen. He sattuvat omaamaan hyvinkin läheisiä yhteyksiä yakuzaan ja näillä lakeuksilla ei sellaista suvaita sillä jos kyseessä on järjestäytynyttä rikollisuutta on se italialaisten heiniä. Nick pelastaa pomonsa Shujin (Ryo Ishibashi) hengen ja saa potkut, mutta kiitokseksi uuden toimen Shujin... no, sanotaan, että assistenttina. Nickin tehtävänä on siis suojella ja tarvittaessa tappaa. Shuji tietenkin luottaa Nickiin kuin kiveen, joka siis tarkoittaa että täysin, vaikka en oikein ymmärräkään miten kivi olisi esimerkiksi yhtään sen luotettavampi kuin vaikkapa puu. On ihan varmasti olemassa kiviä joille ei kannata lainata rahaa taikka antaa autonavaimia. Kaikki eivät kuitenkaan Nickiin luota ja hyvästä syystä, sillä kuten jo dvd:n takakansi ja muutkin elokuvan juonikuvaukset kertovat on Nick oikeasti FBI-agentti jonka tarkoitus olikin soluttautua yakuzaan kaataakseen sen. Mikään kun ei tietenkään ole niin japanilaista kuin amerikkalainen joka kertoo olevansa osittain intiaani.

Jenkkimafian johtajistoon lukeutuva Dino (Michael Nouri) ei pidä siitä, että hänen määräämänsä tappoisku kostetaan ja hän aikoo kostaa takaisin, että näin se kierre alkaa.

Tottakai käy niin, että Nick alkaa liikaa sympatiseeraamaan yakuzaa ja siten hän kyseenalaistaa omia motiivejaan... no ei oikeasti, kyllä hän on koko ajan täysin aikeissa saada kaikki pahikset pidätettyä, mutta siihen rajan ylittämiseen sentään viitataan. Ja tokihan Nick ihastuu nättiin Yukoon (Anzu Lawson) joka tottakai on japanilainen ja työskentelee Shujin alaisuudessa. Peruskauraa siis.

Ihan hyvä toimintajännäri tutulla soluttautumisjuonella jossa ns. sankari uppoutuu niin syvälle, että velvollisuuksien ja lojaalisuuksien rajat rupeavat hämärtymään, mutta mitään niin normaalista poikkeavaa ei American Yakuzassa ole jotta se nousi korkeammalle kuin alussa mainitun ihan hyvän. Etenkin se hieman harmitti ettei niin yakuzan kuin mafiankaan "perheuskollisuutta" ja sitoutumista mainittuihin ryhmittymiin esitelty kunnolla. Ei niin etteikö sen puolen hoitaisivat jotkut muut elokuvat tarpeeksi syvällisesti, mutta nyt ei ole vuorossa mikään niistä muista elokuvista ja siksi tässä tapauksessa olisin kaivannut hieman painokkaammin näiden ryhmittyen verisiteiden merkitystä kuin vain "pelastit henkeni, nyt annan sinulle avaimet joka oveen ja tässä on pankkikorttini, osta talo." Vähän turhan helpolla tässä tilanteet ja hahmot päästetään, jonka vuoksi elokuva tuntuu turhan tiivistetyltä kuin katselisi pikemminkin jotain kyttäsarjan jaksoa kuin täyspitkää elokuvaa. Se mafiatarinoiden perheuskollisuuden korostus olisi siitäkin syystä merkittävää, että sen avulla usein perustellaan se miksi sankarin kriittinen näkökenttä sumentuu, mutta nyt yakuzasta ei anneta laisinkaan sellaista kuvaa miksi Nick voisi ehkä astua väärälle polulle.

Ehdottomasti mielenkiintoisinta American Yakuzassa on sen aloitus joka vilisee sumuista vinokuvaa, hidastettua tunnelmointia ja huuruista musiikkia, ja hetken päästä seuraa kaksin käsin ammuskelua joiden vuoksi alkaa odottamaan jotain John Woo-lainoja enemmänkin, että missä ne kyyhkyset odotuttavat itseään, mutta woopastissin sijaan ollaan kuten jo totesinkin tavallisen kyttäsarjan kulisseissa.

Takakansi sisältää aika mukavasti tekstivirheitä, mutta niistä viis sillä paras on itse elokuvassa oleva suomennos jossa ammuskeluun apua tarvitseva mafioso huutaa "we need back-up!" ja suomenta kuuli sen muodossa "Vinnie, tule apuun!" Se oli nerokasta.

Tähdet: ***

American Yakuza

Hyttynen (Lo chiamavano Bulldozer, 1978)

Eli They Call Him Bulldozer taikka Uppercut, koska tottakai.

Elokuvan aluksi mies joka tunnetaan nimellä Hyttynen vetää sukellusvenettä turpaan. Ei kun ihan oikeasti. Koska hän kohta perään lyö portit irti saranoistaan olen taipuvainen uskomaan hänellä olevan ongelmia aggressionsa kanssa ja nimen Hyttynen olevan humoristisen ottaen huomioon miehen olevan Bud Spencerin kokoluokkaa koska häntä esittää Bud Spencer.

Entinen huippuluokan jenkkipallonpelaaja ja nykyinen merimies, Hyttynen sattuu rantautumaan satamaan jonka lähistöllä majaansa pitää armeijan siannahanpotkijajoukkue ja kuinka ollakaan sattuman kautta Hyttysen kyvyt potkia sekä lyödä tulevat paikkakuntalaisten tietoisuuteen jolloin varmaa on, että kohta niitä avuja tarvitaan. Kaupungin nilkit, huijarit sekä vitsinvääntäjät ovat käärmeissään koska armeija on kersantti Kempferin (Raimund Harmstorf) avustuksella estäneen mustan pörssin toiminnot ja siksi Hyttystä pyydetään avuksi jenkkifutismatsissa armeijaa vastaan. Ilmeisesti kyse on ikämiesluokasta kun kerran nuorinkin sotilaista näyttää pistävän eläkepapereita sisään. Kempfer ottaa mieluusti haasteen vastaan sillä kantaa kaunaa Hyttystä kohtaan syystä, että aikoinaan menetti vedonlyönnissä rahaa hänen joukkueensa häviön vuoksi ja tokihan vika on silloin yhden pelaajista jolle on täten kostettava.

Vuoroon siis osuus jossa Hyttynen valmentaa niitä paikallisia luusereita jotka vaikka itse ottelua vaativat eivät vaivaudu panostamaan siihen millään tavoin, mutta toki Hyttynen kääntää heidän päänsä. Osan väkivalloin, mutta kuitenkin. Seuraa mukilointia, kortinpeluuta ja vitsejä jotka eivät arvatenkaan naurattaneet edes kirjoittajia jotka kopioivat ne ihmisiltä joiden mielestä Duudsonit ovat hauskoja.

De Angelis-veljesten aka Oliver Onionsin elokuvaa säveltämä musiikki on tarttuvan iloista ja etenkin tunnusviisu Bulldozer lukeutuu heidän tarttuvimpiin popralleihinsa, ollen sen luokan korvamato että harkitsee jo kehonmuokkausta korvattomaksi.

Ikävä kyllä se on elokuvan paras asia. Hyttynen on ihan kelvollisen viihdyttävä teos, mutta se on niitä elokuvia joissa on vain otettu Bud Spencer esittämään Bud Spenceria ja pistetty johonkin tilanteeseen, mutta sillä ei ole väliä mihin, johonkin. Vähän niin kuin Uuno Turhapurot. Nyt Uuno on armeijassa, nyt Uuno on keskitysleirillä, nyt uuno on salainen agentti, nyt Uuno on vanhainkodissa, nyt Uunolla on alkoholiongelma tai asperger. Ei todellista merkitystä, pistetään vaan Uuno jonnekin tai olemaan jossain eri ammatissa, mutta pidetään vitsit ja kaikki muu ihan samanlaisena, kun kyllä katsojalle riittää se naiseksi pukeutuminen koska silloin ei muka huomata itsensätoistoa. Tottakai Bud Spencer palkattiin esittämään imagoaan ja siitähän minäkin pidän, mutta jos yleensäkin näissä tällaisissa elokuvissa tunnutaan olevan kirjoituksen ja lähes kaiken muunkin osalta laiskoja, niin nyt ollaan jo vahvasti makuuasennossa. Toki mukana ovat pakolliset koomiset tappelukohtaukset, pavutkit tekevät vierailun, kuten myös Riccardo Pizzuti, mutta kyllä se liiaksi paistaa läpi että tekijöille on riittänyt ainoastaan Bud Spencerin saaminen mukaan ja siksi ollaan ilmeisesti saatu lupa vetää kaikki puoliunessa löysin rantein. Jos tästä edes paistaisi läpi jonkinlainen elokuvatekemisen ilo niin silloin tunne olisi ehkäpä vapauttavan rento, mutta nyt se on liiaksi pakotetun oloista tekohymyä.

Joten tosiaaan, kelvollista viihdettä, mutta ehkä enemmänkin silmälappuisille vanhoille faneille kuin uusien tekemiseen.

Mitä tulee tuohon Spencerin hahmon nimeen Hyttynen, niin vaikka se on tämän dvd:n kanteenkin saakka saatu, ei se kuitenkaan ole itse elokuvan suomennoksiin asti päätynyt vaan tekstissä hän on englantilaisittain Bulldozer. Muistaakseni vhs-painoksessa nimi oli käännetty Hyttykseksi ja pidän siitä vaihtoehdosta enemmän kuin edelleen muka humoristisesta, mutta vähemmän sitä Bulldozerista. Nämä tämän nimenomaisen dvd:n kannen ja sisällön erilaiset nimet johtunevat siitä, että kyseisen sarjan käännökset eivät tunnetusti ole kovinkaan huolellisesti toteutettuja jonka huomaa esimerkiksi erikoismerkkien kuten vaikkapa pilkun toistuvasta muuttumisesta joksikin 3/4-symboleiksi, tms.

Jolloin ei myöskään kannata ihmetellä jos välillä nimetkin vaihtelevat. Aina ne tekstisekoilut eivät edes edellytä jonkin toisen merkin olemassaoloa jotta voivat ilmaantua silti väärinä, mutta kuten väärin ajoitettu dubbaus tuo se kuitenkin osaltaan lisää humoristisuutta elokuvaan, vaikkakin sitä hivenen tahattomasti.

Tähdet: **

Hyttynen

Hornanmarssi (March or Die, 1977)

Vuonna 1918 ensimmäisen maailmansodan loputtua, amerikkalaisen majuri Fosterin (Gene Hackman) johtama muukalaislegioona palaa aavikolle pahojen menetysten lannistamana. Foster kuluttaa vapaa-aikaansa ryypäten masennukseensa, mutta miehilleen hän esittäytyy edelleen parhaimpansa mukaan ja vahvaa johtajaa tarvitaankin kun uusien miehien joukossa on jälleen varkaita ja valehtelijoita joita ei ole vielä saatu ruotuun kunnioittamaan päällikköänsä. Lisähaastetta tuo määräys viedä ja suojella joukkoa arkeologeja (mm. Max von Sydow) alueelle jota hallitsee arabipäällikkö El Krim (Ian Holm), joka luonnollisestikaan ei katso hyvällä sitä kuinka lupaus siitä ettei alueella suoriteta kaivauksia rikotaan.

Uusien miesten joukossa on veijarivaras Marco (Terence Hill) joka iskee silmänsä erään pian Fosterin voimannäytössä kuolevan arkeologin tyttäreen Simoneen (Catherine Deneuve) ja vaikka Marco onkin huijari ja varas on hän se tämän tarinan hyvä sekä reilu tyyppi joka auttaa kavereitaan vaikka vielä tuntemattomia ovatkin, uskaltaen siten pistää päälliköille vastaan uskoen charminsa auttavan pulasta kuin pulasta. Kuten asiaan kuuluu niin Fosterille Marco edustaa kapinallisuutta joka on kitkettävä pois, mutta samalla hän näkee miehen neuvokkuudessa ja oma-aloitteisuudessa jotain jota tulisi soveltaa muihinkin. Ensin se vain pitää hakata hänestä pois jotta toiset eivät ota mallia.

Muut uudet legioonalaiset ovat perustyyppejä kuten hermostuttava tyyppi, parrakas gorilla, rikas nössö, etc. ja heidän avustuksellaan sitten näytetään kuinka rankka paikka muukalaislegioona voi olla, että marssi tai kuole ja perillä odottaa kuitenkin kuolema.

Hetkinen, jos he kerran ovat arkeologeja niin miksi myöhemmin puhutaan siitä, että ovat tulossa rakentamaan teitä, kouluja ja muutoinkin tuomaan ns. modernia sivistystä villi-ihmisten keskuuteen? Se on huomattavasti vahvempi motiivi El Krimille vastustaa vieraiden tuloa kuin jonkin maljakon putsaaminen. Mutta ei, se invaasioajatus jätetään sikseen koska maljakko-idea on ilmeisesti parempi. Foster haistaa El Krimin järjestämän väijytyksen, joten tähän onkin hyvä lopettaa sillä Hackman näyttää väsyneeltä.

Vaikka elokuvan selvä päähahmo on jo vuoteen 1977 mennessä kahdesti oscarehdokkaana ja kertaalleen voittajana olleen Gene Hackmanin esittämä majuri Foster, niin ilmeisesti Hornanmarssin varsinainen tähtinimi oli kuitenkin Terence Hill, joka tuolloin oli kansainvälisesti kaupallisemmin ja siten nimenä tunnetumpi kuin Hackman, mutta ei kuitenkaan vielä ollut lyönyt itseään läpi jenkkituotannoissa. Kuten me kaikki tiedämme, et ole näyttelijänä vielä mitään jos et pääse tekemään elokuvia muricarahalla ja Hornanmarssi oli sitten se toinen jenkkituotanto jolla Hillia markkinoitiin uudella mantereella. Hän tosiaan oli isompi tähti kuin Hackman joten oscareista viis ja siksi rahoittajat lähtivät mukaan tekemään Hornanmarssia. Tämä on sikäli kiinnostavaa, että näyttelijänä vähemmän arvostettu (myöntäkää pois) Hill siis edesauttoi tuomaan elokuvaan rahoitusta vain olemalla kuka on, mutta näyttelijä eli Hackman joka taatusti oli tuomassa enemmän uskottavuutta ja painoarvoa sisältöön oli sitten se joka aiheutti elokuvalle suurimmat kustannukset. Ei varmastikaan tahallisesti, mutta Hackmanin kuvauksissa kokema ratsastusonnettomuus aiheutti toipumisajan vuoksi kuvausten viivästymistä ja lopulta vakuutusyhtiön vaatimuksesta kuvauspaikkojen vaihtamista joka sekään ei ollut halpaa. Mitä tästä opimme? Ehkä sen, että ns. hyvä ja arvostettu näyttelijä ei takaa elokuvan tuotannon aloitusta tai menestystä. Ehkä sen, että sattuma saattaa pilata kaiken ja sitä edusti nyt Hackmanin onnettomuus jonka suurelta osin väitettiin olevan syynä kulujen ylittymiseen ja lopulta Hornanmarssin kaupalliseen epäonnistumiseen. Tai ehkä emme oppineet mitään koska kyseessä on vain hyviä pikkujuttuja joilla tehdä kirjoituksesta pidempää sekä sisällökkäämpää ja vaikka Hornanmarssi floppasikin on silti aika epätodennäköistä, että Hackmanin synnyttämä kuvausten viivästyminen tai paikan vaihto olisivat olleet merkittävimmät haitat. Olihan elokuvan budjetti lopulta lähteistä riippuen 8-9 miljoonaa dollaria ja tuotto lähteistä riippuen 1-3 miljoonaa, joten noilla luvuilla olisi uskomatonta jos yksinomaan Hackman olisi aiheuttanut tuotot ylittävät menot. Kenties elokuva ei vain ollut tarpeeksi hyvä, houkutteleva, myyvä sisällöstä, nimistä taikka kasvoista riippumatta/huolimatta. Sama se, ainakin Ian Holm esittämässä arabia oli hölmö ratkaisu, oli hän sitten kuinka hyvä näyttelijä tahansa.

Jaa-a, kyllä se syy Hornanmarssin menestymättömyyteen taisi olla yksinkertaisesti siinä ettei se ole kovinkaan hyvä elokuva. Toki näyttelijäkaarti on varsin hyvä, idea ihan kelvollinen, mutta hyvä luoja kuinka kliseisiä hahmot ja tilanteet ovat. Jos joudun näkemään vielä yhdenkin armeija-aiheisen elokuvan jossa sotilas ei jaksa marssia vaan kaatuu matkalla ja komentaja käskee jättämään hänet taakse, mutta joku kollegoista auttaa ja saa siitä hyvästä rangaistuksen niin kyllä se varmaan tulee katsottua loppuun, mutta en ole tyytyväinen.

Hornanmarssi koostuu stereotyyppisista hahmoista ja heihin sopivista hetkistä, joten tottakai siellä on sotilas joka ei kestä ja hirttäytyy, tottakai siellä kohtaus jossa alkoholiin mielensä upottava päällikkö kutsuu prostituoidun luokseen, mutta istuu pimeässä puhumassa masentavaa monologia ja tottakai siellä on sitä ja siellä on tätä aina aavikkomarssisiluetista dyyneillä kaikkeen muuhunkin jota odottaa ja saa. Ne eivät kenties haittaisi koska suurin osa on aina samanlaista vastaavissa elokuvissa, mutta kun Hornanmarssi kulkee aavikon sijaan märässä sementissä ja näyttelijät esiintyvät pääosin kuin eivät vain jaksaisi välittää. Erityisen ärsyttävää se on Hackmanin kohdalla jonka pitäisi esiintyä kaksijakoisesti ollen toisaalla äärimmäisen masentunut ja toisaalla agressiivinen johtaja, mutta vetää molemmat puolet puoliunisena. Jos se oli tietoinen ratkaisu, oli se huono ratkaisu sillä hän ei tuo tarpeeksi voimaa esiintymiseensä jotta tuntuisi johtajalta jota pelkäisi sekä kunnioittaisi ja jota olisi valmis seuraamaan kuolemaan, vaan enemmän tulee mieleen että sä et oo mun pomo! ja masennuspuolen suhteen hän vaikuttaa ainoastaan narisevan koska kaupassa ei huomattu antaa maitotölkin alelapun lupaamaa halvempaa hintaa ja nyt on kirjoitettava yleisönpalstalle pyytämään muitakin boikotoimaan tuota kauppaa. Siksi se Hillin auktoriteettikunnioituksen puute ei tule myöskään kunnolla käyttöön ja hänen kohdallaan vaikuttaa siltä, että hänet pitkälti palkattiin hyppimään, hymyilemään ja olemaan sellainen Terence Hill kuin imagonsa oli/on eli esittämään pikemminkin itseään kuin elokuvan roolihahmoa. Olikin huvittavaa, että loppuun piti laittaa kohtaus jossa Hill on käytännössä ottanut Hackmanin paikan ankarana johtajana kun aiemmat osuudet eivät missään vaiheessa vakuuttaneet, että Marco ottaisi oppia Fosterilta koska kumpikaan ei välitä.

Nämä kaikki ehkä toimisivat jos elokuvan marssi ei olisi vain laiskaa kävelyä jonka vuoksi se on hidas, tylsä ja edes odotettuun loppukahakkaan ei onnistuta luomaan minkäänlaista kasvavaa jännitystä. Hitto, El Krim vain chillailee omissa oloissaan ja yht'äkkiä Foster sanoo miehilleen, että no niin, nyt se hyökkää ja siinä se eikä sen enempää.

Tuotannon suhteen merkittävämmässä osassa on ollut Lew Grade, mutta kuten alempana oleva kansikuva osoittaa niin vielä tuolloin tuottajanuransa alkumetreillä olleen Jerry Bruckheimerin nimi otetaan painokkaasti esille ja kaupalliselta kannalta kyseessä oli varmasti järkevä veto. Joskin huvittavaa on, että jos odottaa kannen mainitsemien Armageddonin ja The Rockin kaltaisia testosteronipullisteluita tulee varmasti pettymään. Yritys kun on ollut selvästikin tehdä ennemminkin jotain Arabian Lawrencea kuin The Rockia, mutta jos Hornanmarssi tehtäisiin tänään olisi se ajan myötä oppineen Bruckheimerin käsissä varmasti lähempänä Pirates of the Caribbeania kuin Lawrencea ja pakko myöntää, että vaikka aivan sitä en kaivannutkaan niin hieman enemmän adrenaliinia olisi tehnyt terää. Jos ajatus on ollut jossain Arabian Lawrencessa niin joo, kyllä, samalla tavalla kuin Sharknado on Tappajahai.

Lawrence tuli mieleen jo siksikin, että sen tavoin myös Hornanmarssin säveltäjänä toimi Maurice Jarre ja joo, kyllä, musiikki on yhtä onnistunutta samalla tavalla kuin Hevisaurus on Led Zeppelin.

Loppuun vielä maininta siitä, että minulla ei ollut sen suurempia odotuksia Hornanmarssia kohtaan, mutta jälkikäteen ajatellen olisin kenties toivonut tämän olevan Terence Hillille sama kuin mitä Copland oli Sylvester Stallonelle. Siispä elokuva jossa ns. viihdenäyttelijä osoittaa olevansa vähintäänkin yhtä hyvä kuin useat mukana olevat arvostetummat draamaesiintyjät, mutta se olisi edellyttänyt myös Hillin kohdalla samaa kuin Stallonella, eli toimintaa vastoin imagoaan. Tämä ei tarkoita ettäkö pitäisin Hillia huonona näyttelijänä niin nyt kuin toisaallakaan, mutta vaikka hän tuntuu nauttivat kevyestä tyylistään niin uskoisin hänenkin vähintään salaa haikailevan kommenttia "dude, olit parempi kuin Al Pacinon ja Robert De Niron jälkikasvu: Albert De Pacino roolissaan sokeana pianistina joka taisteli oikeudestaan nyrkkeillä aviokriisin kanssa", mutta se ei oikein onnistu jos Terence Hill esittää Terence Hillia.

Tähdet: **

Hornanmarssi

Senkka nenästä pojat! (Pari e dispari, 1978)

Johnny (Terence Hill) on on merivoimien luutnantti ja superhyvä jokaisessa mahdollisessa urheilulajissa, joka osoitetaankin elokuvan introssa jossa hän voittaa kaikki mahdolliset kisat paitsi sen jossa hänen kilpailuvälinettään oli sabotoitu. Johnny saa tehtäväkseen pysäyttää laittoman pelitoiminnan Miamissa ja avustajaksi hänelle ehdotetaan rekkakuskina toimivaa Charlieta (Bud Spencer) johon Johnny törmäsikin jo aiemmin ja tuolloin osoitettiin etteivät he tunne toisiaan, mikä on hyvin oleellista myöhempää ajatellen. Johnny lyöttäytyy nunnaksi pukeutuen väkisin Charlien seuraan houkutellakseen hänet apuun ja samalla paljastetaan jälkimmäisen olevan jokin entinen menestynyt uhkapeluri joka on jättänyt ne hommat taakseen eikä ole halukas palaamaan sellaisen meiningin pariin, johon nyt Johnny on häntä osittain ajamassa jotta saadaan ne laittomien pelien järjestäjät kuriin. Hyvä tapa taivutella Charlie mukaan on hävitä hänen tietämättään miehen rekka pahiksille ja varastaa se sitten itse jolloin tokihan se on saatava takaisin (ei huolta, rekka unohtuu juonesta samantien), keino jolla Charlie sitten ohjataan mukiloimaan pelihuijareita. Nyt kun Johnny on vielä saattanut Charlien tilanteeseen jossa ollaan saamassa puukosta on hyvä hetki huomauttaa, että dude, me ollaan veljeksiä. Mistä selvästikään Johnny ei itsekään  ollut tietoinen ennen tätä kohtausta kun elokuvantekijät olivat niin päättäneet. Tapetaan aikaa asiaan liittymättömilla hetkillä ja sitten haastetaan pääpahis aka "kreikkalainen" suuren rahasumman korttipeliin ja huonot häviäjät hakataan. Orpokoti tai jotain on siten pelastettu ja siitä suuri kiitos delfiineille, koska hei miksipä ei.

Pitkästä aikaa Hill/Spencer-elokuva ja näiden pariin onkin aina ajoittain mukava palata sillä ne eivät ehkä ole mitään kriitikkojen suosikkeja taikka ns. laatuteoksia, mutta viihtyvyys on lähes poikkeutta varmaa. Ja jos eteen tulee kysymys mikä on mielestäsi paras elokuva? niin tuolloin voisi olla syytä miettiä onko se paras elokuva oikeasti se Dancer in the Dark tai vastaava jos sen katsoo kerran ja se on siinä sitten, kun toisaalla on se B-tuotos jonka katsoo lukuisia kertoja ja aina tulee yhtä hyvälle tuulelle. En nyt millään muotoa väitä Senkka nenästä pojat olevan se "paras" elokuva, mutta joskus voisi olla parempi erotella paras elokuva eri kategorioihin sen mukaan mikä on sen tarkoitus, onko se elokuva jonka asettelisi jonnekin omaan suosittelen-hyllyyn ja onko sillä jälleenkatseluarvoa ja mistä syystä. Esimerkkinä käyttämäni Dancer in the Dark on erinomainen elokuva, sellainen joka ymmärrettävästi nousee joillakin paras-tittelin saajaksi, mutta pakko se on myöntää että oma katselukokemukseni siitä sijoittuu vuosien taakse ja vaikka muistankin sen peukuttamisen arvoisena teoksena niin onhan se vain kerännyt pölyä enkä kertaakaan sittemmin ole miettinyt uudelleenkatselua. Se on elokuva joka toimii parhaiten yhdellä kerralla, mutta romuttaa katsojansa niin ettei sitä tehoa haluakaan vaarantaa tehoa mahdollisesti väljähtävällä uusintakokeilulla. Senkka nenästä puolestaan on elokuva jonka voi laittaa koneeseen ihan milloin vain ja aina se on samanlainen rentouttaja. Kaikessa hölmöydessään, kaikessa tyhmyydessään, kaikessa B-laadussaan, se on silti onnistunut pako arjesta. Siksi kai siis se aikoinaan rikkoi Saksassa eräänlaisen kultalevyrajan sellaisten teosten kuin Superman ja Kolmannen asteen yhteys ohessa ja osoittaa, että hitto, Hill ja Spencer olivat/ovat suosittuja Saksassa, mutta myös että ehkä arvoasteikossa heidän elokuvansa ovatkin korkeammalla kuin mitä ammattikriitikot antavat ymmärtää.

Todella muovista diskopoljentoa, tarpeetonta tapahtumapaikkakuvausta (ts. miamilaisia ilmiöitä ja paikkoja esitellään vain huomauttaakseen missä ollaan ja joo-o, ihan oikeasti kuvasimme elokuvaa siellä. Itse asiassa elokuvan alkutekstiosuus on kuin myöhemmin tulleesta Miami Vice-sarjasta), on arkistomateriaalia tai second unit-kuvaa jonka pitäisi olla yhteydessä itse elokuvan päätapahtumiin, mutta taso ja tyyli on vahvasti eroavaa. Mukana on tuttua epäsynkkadubbausta, slapstickkomediaa bitchslappeineen sekä moukari-iskuineen ja ilomielinen jatkuvassa lennokkaassa liikkeessä oleva Terence Hill noyryyttää vastustajien ohella bestistään eli murisevaa laiskasti jyräävää mutruparta-Bud Spenceria. Joten kyseessä on ei vain pitkälti vaan ihan täsmälleen juuri sellaista Hill/Spencer-elokuvaa kuin se varsinkin moderniin maailmaan sijoittuvissa tarinoissa aina esitetään, eikä täten odotettavissa ole mitään mitä ei heidän elokuviaan muutoinkin seuraavat olisi jo muulloinkin nähneet, mutta konsepti on toimiva ja papuja syödään.

Lisähupia tuo se, että osa tarinankuljetukseen liittyvistä epäloogisuuksista ja aukoista ei johdu ainoastaan hätäpäissään tehdystä käsikirjoituksesta vaan käännöksistä joiden vuoksi pystyy ilman mustaa valkoisellakin huomaamaan ettei se varmaan näin oikeasti ollut. Hahmojen sukulaisuus, nimet, ammatit sun muut ovat usein muokattu sopimaan johonkin tiettyyn muottiin ja tunnetusti juuri Hill/Spencerin tapauksissa elokuvat usein yllättäen muuttuvat Trinity-sarjan jatko-osiksi riippumatta siitä onko niillä mitään muuta yhteistä kuin pääosaesittäjät. Sisällön tarkkuudella ei siis ole niin väliä ja se kannattaakin ottaa vailla suurempaa stressiä.

Suurimpana haittana viihtyvyydelle on elokuvan turhan raukea vauhti joka olisi varmastikin paikattu jättämällä osa kokonaispituudesta leikkaushuoneen lattialle, koska nyt ne varsin huvittavat kermakakkua naamaan-tappelukohtaukset ja muut jäävät turhan etäälle toisistaan elokuvassa jossa ne kuitenkin ovat isoimpia elementtejä.

Sivumainintana se, että tämän katselukerran aikana tulin todenneeksi Quentin Tarantinon osuuden Robert Rodriguezin Desperadossa olleen varmaan Senkka nenästä pojat-elokuvan alkupuolella olevan kahvilakohtauksen innoittama. Tässä Hill huijaa kahvilanpitäjää mehunjuontiedonlyönnillä ja vaikka hän ei siinä kuseskelekaan ylt'ympäriinsä kuten tehdään Tarantinon kertomuksessa, on vitsin huijauksessa samaa ideaa ja samoin tavassakin miten se kerrotaan, että ero on näkyvin ainoastaan kielenkäytön kovuudessa sillä rakenne on samanlainen.

Toisena sivumainintana se, että yksi Hill/Spencer-leffan hauskuuksista on bongata Riccardo Pizzuti joukosta, sillä hän esiintyy hyvin useassa niistä ja taitaapa aina esittää pahista joka saa pataan.

Tähdet: ***

Senkka nenästä pojat

Ground Control (1998)

Työssään pätevä lennonjohtaja Jack (Kiefer Sutherland) saa eteensä sen päivän kun tragedia iskee ja hänen ollessaan johdossa menetetään lentokone matkustajineen, joka syöksee miehen masennukseen, avioeroon sekä ohjelmoimaan tietokonepelejä. Vuosien jälkeenkin entinen kollega TC (Bruce McGill) edelleen pyytelee Jackia palaamaan takaisin torniin, vaikkapa nyt viikonlopuksi kokeilemaan miten se sujuisi sillä ilmeisesti tässä ammatissa lentokoneiden ohjaaminen turvallisesti maankamaralle toimii jonkinlaisella hyvä veli-taktiikalla ja best buds 4eva. Jack kuitenkin jälleen kerran kieltäytyy kunniasta ja se tarkoittaa sitä, että heti seuraavana päivänä hän on lennonjohtotornissa vanhassa hommassaan. Osa kollegoista toivottaa hänet tervetulleeksi, osa ei ja sitten iskee huono ilma sekä stressi jonka vuoksi Jack ei pysty keskittymään, mutta ryhdistäytyy kuitenkin ja lähestulkoon yksinään, pimeässä ja muuta sellaista ohjaa kaikki turvallisesti maahan.

Tyypillistä tv-tuubaa ja suurin yllätys tässä täynnä televisiosta tuttuja naamoja olevassa teoksessa on se, että se on ihan oikeasti tehty teatterilevitykseen, mutta silti jokainen huokonen Ground Controlissa huutaa "kaksiosainen television minisarja!" Tällä tarkoitan niitä halvemman näköisiä ja oloisia teoksia joissa erikoistehosteet ovat savukone ja hyvin lähellä kameraa pidetty muovinen pienoismalli, juoni on pelkkää for dummies-yksinkertaistamista ja luonnollisestikin niin kliseistä ettei liene ihmekään kun näyttelijät suurinpiirtein haukottelevat osansa läpi ja he jotka eivät niin tee ovat selvästikin pitämässä hauskaa... elokuvassa joka käsittelee ihmisten kuolemia ja niiden lisääntymisen uhkaa, joten tottakai Henry Winkler esiintyy kuin olisi Seinfeldissa. Nämä eivät ole huonoja näyttelijöitä ja aihe lennonjohtotyöstä paineineen on varsin hyvä draamaelokuvalle, mutta Ground Controlia ei selvästikään ole toteutettu sen ansaitsemalla vakaumuksella ja jos se olisi tehty vakavamalla otteella ei silloin varmastikaan välittäisi pahvilavasteita taikka leluisista pienoismalleista koska budjettipuutokset olisi paikattu näkemyksellä. Nyt kyseessä on simppeli halparatkaisuinen katastrofielokuva jonka syntytarina on luultavasti ollut seuraavanlainen:

"Hei, mitä jos tehtäisiin elokuva jossa lentokone putoaa ja sitten meinaa toinenkin pudota. Rahaa ei ole joten kuka on niin humalassa, että suostuu pääosaan ihan silkasta epätoivosta? Kiefer, katson sinuun."

Ehkä se kertoo jotain, että tämä Ground Control on sitä luotsanneen Richard Howardin ainoa ohjaustyö, eikä siten hänen uransa elokuvien parissa auennut ennen eikä jälkeen tämän koitoksen. Varsinkin jälkeen ymmärrän koska eihän hänellä ollut mitään annettavanaan.

Kiehtovaa on kuitenkin se, että Ground Controlin wikipediasivulla tehdään jopa kaksi  suomiviittausta joista toinen on Kaleva-lehdessä olleen arvostelun maininta ja toinen liittyykin Islantiin:

Miksi he käyttäisivät suomenkielistä nimeä?

Tähdet: **

Ground Control

Hard Breakers (2010)

Barbiekaksosina tunnetut bikinibeibit Alexis (Cameron Richardson) ja Lindsay (Sophie Monk) kuluttava päivät bilettämällä, seksuaalisissa kanssakäymisissä ja pilveä poltellen, joten tottakai he valittavat ettei oikeaa rakkautta löydy mistään eikä siten myöskään rehellisiä hyviä miehiä. Ollaan vihaisia kun tutut etsivät seuraa pinnallisista bimboblondeista ja sitten samalla itse vahvistavat tätä samaista imagoa, että pitäisikö tässä sitten jotenkin olla heidän puolellaan ja samaistua heihin ns. hyvinä ihmisiä kun ovat tismalleen samanlaisia kuin he joita dissaavat lutkiksi olivat he sitten naisia taikka miehiä. No, pointti on näköjään taas kerran siinä kuinka nämä kaksi neitiä ovat muka ne ainoat oikeat tavalliset ihmiset Hollywoodissa tai jossain siellä päin ja haluavat löytää aitoa rakkautta pinnallisuuden seasta. Siispä he kehittelevät keinon jolla se löydetään: etsitään hyväkroppaisia surffareita, lyödään heiltä taju kankaalle, roudataan kotiin ja naidaan heidän kanssaan. Kuulostaa järkevältä.

Ollakseen komedia jonka sisältö koostuu suurelta osin tisseistä, kimmeltävistä hauiksista, paneskelu-, pilvenpoltto- ja mies pukeutuu naisten vaatteisiin-huumorista ja jossa on ihan mainion viksahtanut idea deittailusta jossa siis väkivalloin kidnapataan joku sen perusteella, että hän vaikuttaa potentiaaliselta rakkauden kohteelta on Hard Breakers hämmentävänkin kesy ns. seksikomediaksi. Se kulkee hitaasti kuin täi tervassa ja vaikka muutama nänni vilahtaakin niin Hard Breakersin käsitys sen suuntaisesta rohkeudesta on kesyä kuin luppakorvapupu pupertamassa porkkanaa, mutta viltin allam naamari päässään ja porkkanakin vaihdettuna kaaliin. Tämä on kuitenkin ihan tyypillinen lajiinsa edustaja siinä, että treffailusta sekä ihmisten pinnallisuudesta tehdään pilkkaa ja mukana on opetus siitä kuinka pelkkään ulkokuoreen ei tule katsoa, mutta kuten lähes poikkeuksetta ja myös nytkin ollaan todettu että elokuva myy varmaan paremmin jos kaikki kritiikki hömppää kohden piilotetaan nimenomaan kromatun pintakiillon alle, eikä elokuvassa siten siis oikeasti uskota sen väitteeseen hellämielisestä aitoudesta vaan ollaan ainoastaan hikisenä tirkistelemässä sivutissejä. Harvemmin vain tällaisissa elokuvassa ollaan näin anteeksipyytelevän oloisia, mikä nyt pitkälti johtunee temposta joka on twerkkauksen sijaan perän raahaamista matolla kun pelkästään sen kidnappaus-idean perusteella olisi olettanut juuri päinvastaista, varsinkin kun siihen liittyen mukaan astuu hetkeksi suht' mainio Tia Carreren esittämä pöpi miesvihaaja-asekauppias ja kun lopussa huomataan etteivät edes nämä elokuvan elämää oppimassa olevat päähenkilöt kasvaneet laisinkaan vaan palaavat alkupisteeseen ei jalka jarrulla ajaminen tunnu oikealta.

Ei millään muotoa hyvä elokuva, mutta toisaalta se on rytmin puutteestakin huolimatta täsmälleen sitä mitä kannen perusteella odottaakin ja koska minä kaipasinkin tähän hetkeen vain jotain jonka aikana ei tarvitse ajatella vaan olla ja hädintuskin hengittää oli se siihen ihan siedettävä vaihtoehto.

Mukana liuta pääosin B-komediosta tuttuja nimiä kuten Tom Arnold, Chris Kattan ja vastaavia, mutta kiinnostavinta oli huomata, että tämä oli ensimmäinen näkemäni post transoperaatio-Alexis Arquette-elokuva, vaikka ei se nyt oiekastaan mihinkään liity ja osansakin oli niin pieni ettei sen poissaolo olisi muuttanut mitään.

Alexis Arquette 1969–2016.

Tähdet: *

Hard Breakers

Safe (2012)

Vapaaottelija Luke (Jason Statham) on kovaakin kovempi dude, mutta ei oikeasti masentuneena haluaisi murjoa ihmisiä ja kun kerrankin tekee niin päätyy vastustaja sairaalaan letkuihin. Tämä syöksee miehen kodittomaksi pummiksi joka koettaa kaikin tavoin pysytellä poissa vaikeuksista, mikä ei ole helppoa kun häviöstä maksaneet venäläisgangsterit vaanivat henkeä ja kadulla kaikki käyttäytyvät kodittomia pummeja kohtaan mulkeromaisesti. Ai niin, Luke on myös ex-kyttä niin kuin sillä olisi jotain merkitystä. No, ainakin ex-kollegat vetävät häntä aina tilaisuuden tullen turpaan koska Luke oli liiankin rehti ja laverteli työtovereittensa korruptoituneisuudesta. Aika moni entinen työtoveri kun on näiden edellä mainittujen venäläisgangstereiden ostama ja Luken vaimokin tapettiin siinä ohessa, mikä sekin on ikävä asia. Eikö riitä? No miten olisivat kiinalaisgangsterit jotka ovat pakottaneet matemaattisen lapsinero Mein (Catherine Chan) toimimaan eräänlaisena elävänä tietopankkina jonka päässä on kassakaappien koodit ja nyt nuo venäläiset haluavat hänet itselleen. Pahat kytät jotka toimivat tarpeen vaatiessa joko kiinalais- taikka venäläisgangstereiden apuna ja itse gangsterit ovat tietenkin kaikki Mein perässä ja tokihan hän päätyy Luken huomaan ja hän ei aio perääntyä enää askeltakaan. Tai no, perääntyy sen askeleen jonka aikoi vielä äsken ottaa junan alle. Ah! okei, Luke on ilmeisesti myös jokin ex-black ops tai vastaava. Tottakai on, miksi sitä edes ihmettelemään. Voisivat nuo pahikset säästää aikaa ja tehdä kaikki vapaaehtoisesti itsemurhan, mutta ei, sitä pitää ihan väkisin mennä kuolemaan vasta Luken käsien kautta.

Mielenkiintoisesti ohjaaja Boaz Yakin teki tämän elokuvan ainakin osittain siksi, että halusi saada aikaiseksi kaupallisen hitin ja Jason Statham-toimintaleffa ilmeisesti kuulosti varmalta nakilta. Ei ollut, sillä kyseessä oli tuotantokuluihin nähden vain lievästi voitollinen teos, ei todellakaan mikään jättimenestys. Ilmeisesti mielikuvissa oli ollut jonkin The Expendablesin 270 miljoonan tuotot 80 miljoonan kulujen kattamiseksi sillä jopa niinkin tunnettu Statham-elokuva kuin Transporter tuotti sekin "vain" 40 miljoonaa 20 miljoonan budjettiin nähden ja vaikka valtaosa miehen elokuvista on ollut voitollisia niin yleisesti ottaen ollaan aika kaukana The Expendablesin menestyksestä ja siten Safen 10 miljoonan voitot kuluihin nähden ovat aika ymmärrettävät. Sama se, Statham-faneille tämä on aika pakollista kamaa sillä hän esittää oikeastaan samaa tyyppiä kuin aina, joten sänki on kohdallaan, tyly äijämeininki on kohdallaan ja muut saavat pataan tyylillä. Joskin ajatellen kuinka paljon hakattavia pahissäkkejä on mukaan pistetty on kyseessä yllättävänkin raukea elokuva. Liekö sitten suurin ongelma ollut itse ohjaaja Yakin, jolla ei toiminnan saralla ollut meriittejä kuin kirjoittajana ja Safe tuntuukin aika hitaalta Statham-tuotokseksi, aivan kuin ohjaaja ei olisi tiennyt miten mies päästetään kunnolla irti koska ohjaajalla ei ollut tottumusta aiheeseen. Itse toimintakohtaukset ovat kyllä ihan hyviä, mutta eivät rutiinista poikkeavia ja koska tämäkin nyt on Transporter (se missä oli se muksu, oliko se nyt osa 32?), mutta ilman siistiä pukua ja ammattina koditon maailman hyväkuntoisin pummi niin kaikki on jo nähty, ja koska Statham on niin vahvasti luonut itselleen toimivan imagon eikä koetakaan irtaantua siitä ei tässä ole oikein millään saralla mitään erityista annettavanaan. Safe olisi ehkä voinut pelastautua sillä, että olisi ollut rehvakkaampi kuin kilpailijansa ja se olisi edellyttänyt ainakin toiminnan lisäämistä, jota nyt esiintyy turhan harvakseltaan ja tosiaan silloinkin liian tavallisena.

Menee välipalana. Liukuhihnastathamia.

Tähdet: **

Safe

Burt Reynolds 1936-2018

Moneyball (2011)

Oakland A's-baseballjoukkueen toimitusjohtajalla Billylla (Brad Pitt) alkaa verenpaine nousemaan kun joukkueella ei mene hyvin eivätkä omistajat anna lisää rahaa uusien pelaajien ostamiseen, eivätkä toisaalta myöskään vanhojen pitämiseen. Rahaa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi isompia vastaan jotka voivat napata kenet pelaajan tahansa ostamalla kilpailija eli Billy ulos kisasta ja nyt ollaan tilanteessa jossa lahjakkuus merkitsee vähemmän kuin nimi, eikä Oakland A's:n taskut ole tarpeeksi syvät maksaakseen nimistä. Erään romuttuvan pelaajaneuvottelun aikana Billy pistää merkille kilpailevan joukkueen talousanalyytikon Peterin (Jonah Hill) ja huomaa hänessä jotain mitä oma joukkue tarvitsisi: nimenomaan lahjakkuutta. Ei pallopelissä vaan Peter on tilastonero jonka pelialustana on kynä sekä paperia joiden avulla Billy voi löytää joukkueeseensa ne pelaajat joihin on varaa ja jotka kuten unelmat todeksi-tarinaan kuuluu osaavat myös pelata, vaikka aluksi sitä tietyin osin joudutaankin todistelemaan.

Välillä Billy muistelee omaa ammattilaispelaajauraansa ja kuinka se tyssäsi, sitten rupeaa kollegojen ja muiden odotusten vastaisesti voittoja tulemaan ja Billyn Peterin kanssa kehittelemä suunnitelma alkaa vaikuttamaan järkevältä.

Moneyball oli omana aikanaan ymmärrettävästi palkintoja ja niiden ehdokkuuksia runsaasti kerännyt elokuva sillä onhan se hyvin ohjattu, hyvin näytelty, teksti on harkittua ja on vieläpä tositapahtumiin perustuva altavastaajakertomus jenkkien suosikkiurheilulajista. Ka-ching! Tämä on Jerry Maguire kohtaa minkä tahansa urheiluelokuvan jossa häviäjät kokoavat joukkutta johon kukaan ei usko ja sitten voitetaan, joten tottakai se on jo oletukseltaan menestyselokuva muuallakin kuin lippuluukuilla. Tämä kuulostaa hieman kyyniseltä, mutta ei todellisuudessa sitä ole koska kyllä Moneyball on hyvä draama ja tämä laskelmoinniksi luokiteltava tapa toteuttaa elokuva sopii sen sisältöön koota voittajajoukkue siten, ettei tarvitse olla paras ja voittaa jokaista matsia, riittää kunhan on sen verran hyvä jotta pääsee yhteispisteillä palkinnoille. Moneyball on siis elokuvaversio siitä miten missä tahansa kisoissa joku joukkue koettaa junailla itselleen voiton sijaan tasapelin jotta seuraavan ottelun vastustaja olisi jatkoa ajatellen helpompi. Tämä reilun pelin sijaan hivenen kiero idea tekee Moneyballista kiinnostavamman kuin mitä se oikeastaan ansaitsee, sillä toisin kuin yleensä vastaavissa elokuvissa joissa on jokin moraalisesti harmaalla alueella oleva ajatus ei tässä tapauksessa uskalleta kuvata yhtäkään hahmoa laisinkaan negatiivisessa valossa ja silloinkin kun meneillään on vaikkapa riitatilanne johtuen vastakkaisista näkökannoista eivät edes äänentasot nouse, joten pahimmillaankin ihmiset ovat mukavia ja sympaattisia jolloin Moneyball pysyttelee liiaksikin keskitien turvassa. Tämä on mielestäni ongelma koska sen vuoksi Moneyball ei yletä sinne asti mihin sillä olisi ollut potentiaalia ja rehellisesti sanoen koska hahmoilta puuttuvat kaikki viat sekä siten särmät on hyvin vaikea ymmärtää miksi esimerkiksi Pitt ja Hill saivat Oscar-ehdokkuudet esiintymisistään. He saivat koska tämä on tyypillinen usko unelmiin ja ne toteutuvat-elokuva joka ei vaadi kuin hyvän, asiallisen vakavasti otetun esiintymisen, mutta ehdokkuudet ja palkinnot tulivat laskelmoidusta turvallisuudesta eivät koska Pitt ja Hill olisivat tehneet jotain normaalista poikkeavan hyvää. Kun nimenomaan sen tilastopelin olisi pitänyt mahdollistaa elokuva jossa kyseenalaistettaisiin rahan voiman ohella ammattilaisurheiluun liittyvien päättäjien eettisyys ja siksi siitä olisi pitänyt saada hieman rosoisuutta sekä päänvaivaa mukaan, niin sekä itse elokuvan sävyyn kuin myös näyttelijöiden roolisuorituksiin. Mutta ei, enää puuttuu James Brown ja "I feel good."

No, ainakin siellä soi Journeyn "Don't Stop Believin'."

Moneyball voitti AFI:n Movie of the Year-pystin ja sitä kommentoitiin toteamalla, että "...there's nothing by-the-numbers in this ultimate inside-baseball movie..." joka kertonee siitä kuinka he katsoivat jonkin toisen elokuvan. Ei nimittäin tarvitse katsoa edes puolta elokuvasta jotta tietää mitä se toinen puolikin tarjoaa. Eikä se ole siksi paha asia koska kyseessä on ammattimaisesti tehty elokuva, mutta ei myöskään siten hyvä asia että lopputulos jättäisi toivotunlaista pysyvämpää jälkeä.

Moneyball on ihan hyvä, mutta aivan liian kiltti.

Tähdet: ***

Moneyball

Videoi tai kuole

Aiheesta eksyvä, harhaileva, hortoileva. Kuulostaa aivan minulta, koska se on minä.

Luettuna Juokse tai kuole on lyhyempi kärsimys.

Venom (2005)

Louisianan perämetsässä teinit dokaavat ja kiusaavat harmittoman oloista autokorjaaja Rayta (Rick Cramer) niin on hänelle vain oikein, että samaiset teinit aiheuttavat auto-onnettomuuden jossa menehtyy vastaantullut voodopapitar jolla on matkalaukku täynnä demonikäärmeitä ja tokihan Ray uppoaa suohon pureskelevien luikertelijoiden kera. Siitäs sait kun olit kiltti ja ainoa erheesi oli olla olemassa joka teki sinusta limaisen perverssin teinityttöjen silmissä. Huonompi juttu muiden kannalta on se, että voodoopapittaren voodoomenoissa voodooihmisistä imettiin voodoopahuus pois ja pistettiin voodookäärmeisiin joita sitten säilytettiin laukussa ja nyt se pahuus siirtyi Rayhin joka nousee kuolleista tappamaan muun muassa noita teinejä. Ducktales, woohoo!

Yhdessä vaiheessa näemme ylösalaisin käännetyn kuplavolkkarin. Pahuus ei lepää koskaan!

Tämä oli niin tylsä elokuva, että sisältökuvaksi valitsen jotain elokuvan ulkopuolelta. Jep, tämä on hyvä:

Huvittavaa kuinka tätä oli ilmeisesti aikoinaan markkinoitu melkeinpä kauhun superelokuvana koska tuottajana oli Screamista hetkeksi kuumimmaksi käsikirjoittajanimeksi noussut Kevin Williamson ja ohjaajana Jim Gillespie joka vastasi Williamsonin vessapaperiin ilmeisessä humalassa räpeltämästä Tiedän mitä teit viime kesänä-kikkareesta. Vaikka haisikin tosi pahalta niin Tiedän mitä teit viime kesänä oli Williamson eran hittejä joten nyt kun he tätä varten palasivat yhteen, eivät he näköjään keksineet muuta kuin itsensätoiston. Ihan oikeasti, jos karsitaan käärmeet ja yliluonnollisuus eräänlaisine elävine kuolleineen pois on tämä Tiedän mitä teit viime kesänä suolla: teinit aiheuttavat puolivahingossa viattoman aikuisen miehen kuoleman ja kohta joku tulee maksattamaan kalavelkoja. Ja kun huomioidaan Tiedän-sarjan kolmas osa jossa on mukana nimenomaan sama tarina lisättynä yliluonnollisella elävällä kuolleella niin mitä hittoa tällä on annettavanaan? Paitsi tietenkin se, että Venom edelsi vuodella tuota Tiedän-sarjan kolmatta osaa, joten kun kerran siihen otettiin mukaan se supernaturaali niin ehkäpä tämän Venomin piti jo olla Tiedän osa kolme. Tai kenties sitten sen Venom osa kaksi. Hmm....

Sama se, kaikki ne ovat samanlaista mitäänsanomatonta sontaa, Venom vain tuli pahasti myöhässä bileisiin jotta olisi enää ehtinyt näkemään muuta kuin boolimaljaan oksentavia pissiksiä.

Venom on juonenkäänteiltään yllätyksetön, näyttelijät ovat niin mitänsanomattomia etteivät edes liian pienet paidat tee vaikutusta ja kaikki ideoista niiden esittämiseen on tehty liiaksi jo kauan sitten edesmenneen trendin vaatimusten mukaisesti, joten jo vuonna 2005 Venom oli pahasti vanhentunut ja elokuvana yksinkertaisesti tylsä. Jopa niin pitkästyttävä ettei jaksa edes iloita slashervaatimusten mukaisesta ruumislukumäärästä ja niiden mikä työkalu tällä kertaa-toteutuksesta. Liian vähän, liian myöhään ja liian väsyneesti. On vain ärsyttävää kun jokainen elokuvan ns. teini on keskenään niin värittömän samanlainen ettei yhden kuollessa edes huomaa muutosta joukossa. Eikä niin tee edes viidennenkään kohdalla.

Mainittakoon että Jim Gillespie ohjasi seuraavan tuotoksensa (tv-elokuva) kuusi vuotta myöhemmin ja sitä seuraavaan (jokin toimintaleffa) kului viisi lisävuotta, eikä sitten enää mitään jälkeen vuoden 2016.

Kevin Williamson puolestaan on ollut jo useamman vuoden ajan aktiivinen television puolella, mutta elokuvien suhteen on ollut huomattavan hiljaista. Tulossa: Scream the Video Game. Ei kun ihan oikeasti.

Tähdet: *

Venom