tiistai 25. syyskuuta 2018

American Yakuza 2 (Back to Back, 1996)

Stressaantunut, rahapulainen ja äkkipikainen ex-kyttä Bob (Michael Rooker) koettaa kyllä rauhoittaa mieltään meditaatiokaseteilla, mutta aina on pankkiryöstäjä tai joku muu ajanut autonsa tielle joten on aloitetteva turpaanveto, joka se rauhoittaa paremmin kuin ommmmm.
Toisaalla yakuzan muotitietoiset tappajat Hideo (Kô Takasugi) ja Koji (Ryo Ishibashi) matkaavat erääseen ravintolaan aikeenaan pistää hengiltä eräs mafiapomo, mutta kuinka ollakaan siitä Bobin keskeyttämästä pankkiryöstötilanteesta pakoon päässyt itsensä räjähteillä vuorannut sekopää (Bobcat Godthwait) osuu samaan paikkaan ja tappajaduon alkuperäinen suunnitelma tyrehtyy, mutta onneksi sentään saadaan tuon sekopään käsi leikattua irti ja loppuvartalo räjäytettyä.
Koji ja Hideo erkaantuvat toisistaan jolloin edellinen päätyy puoliväkisin Bobin sekä tämän rääväsuisen tyttären Chelsean (Danielle Harris) seuraan, mikä saattaa heidät vaaraan sillä tieto aikomuksesta tappaa tuo mafioso on kulkeutunut hänen korviinsa ja niinpä Kojin perässä ovat nyt mafian tappajat. Nyt yhdessä Koji ja Bob aikovat päästää kaikki mafian tyypit hengiltä, jos se sitten toisi rauhan heidän elämäänsä. Japanilainen Elvis, koska tottakai.

Kuten alkuperäisnimikin sen jo kertoo ei tämä todellisuudessa ole mikään jatko-osa American Yakuzalle, kunhan nyt vain ollaan taas haluttu myydä elokuvaa jollain jo tunnetulla nimellä. Tämä myös selittää sen miksi "ykkösessä" ollut Ryo Ishibashi on jälleen mukana vaikka hahmonsa kuolikin, koska nyt kyseessä onkin eri tyyppi ja erilainen on luonteensakin. Muutoinkin jos katsoo tätä varsinaisena jatko-osana ei huomiota herätä niinkään se ettei se tietenkään jatka kenenkään aiemman henkilön tarinaa, mutta se kuinka erilainen tyyli on elokuvien välillä. Aivan kuten aiemmassa olleen Ryo Ishibashin Shuji oli siinä rauhallinen ja harkitsevan kunnioittava ja nyt äänekäs GTA-sarjaan paremmin sopiva big money, big guns-tyyppi, on myös American Yakuza kakkonen ensimmäiseen verrattaessa kuin sen humalassa toikkaroiva karaokelaulajaveljensä. On siis huomattavasti enemmän räiskintää, törmäilyä, räjähdyksiä ja (huonoa) komiikkaa joista varsinkaan jälkimmäistä ei ollut ensimmäisessä elokuvassa kuin yhden hetken verran. Joskaan ei siinä nyt suuremmin räjähdyksiäkään ollut, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Tai sitten ette.

Väkivaltainen rähjäinen ex-kyttä Bob ja ahkerasti v*ttuileva tyttärensä Chelsea ovat kuin Viimeisen partiopojan vastaavat hahmot joita esittivät Bruce Willis ja kas kummaa! Danielle Harris joka siis käytännössä toistaa roolinsa tässä, mikä saakin näkemään tämän enemmän Viimeinen partiopoika kakkosena kuin American Yakuzana. Lisäksi Viimeisessä partiopojassa Harrisin äitiä esitti Chelsea Field kun tässähän Harrisin hahmon nimi on Chelsea ja toki kyse voi olla sattumasta, mutta kyllä useamman yhtäläisyyden jälkeen ne alkavat tuntua tarkoituksellisilta. Mutta sama se mihin tämän yhdistää on lopputulos räjähtävää B-toimintaa niin hyvässä kuin pahassakin. Juoni on ammuttu täyteen reikiä, kaikki on ammuttu täyteen reikiä, mutta rokki soi ja kaikkeen ammutaan lisää reikiä ja niiden seassa heitellään pottuilevaa läppää joka on ammuttu täyteen reikiä. Sinänsä siis kaikessa tahalliessa ja tahattomassa koomisuudessaan huomattavasti viihdyttävämpää kamaa kuin ensimmäinen American Yakuza ja siten sanoisin, että jopa parempi elokuva koska vaikka se aiempi olikin vakavammin ja asiallisemmin toteutettu niin se oli silti yllätyksetön sekä riskitön. Tässä kohdataan hulluja jotka huutavat tietävänsä liikaa ja koiransakin tietää liikaa joten siksi heitellään kyttiä ilmaan ja toinen heppu hyppää ninjahypyn lasin läpi. Viggo ei kertaakaan hypännyt ninjahyppyä lasin läpi.
Toisin sanoen kyseessä on trashia ja siten jos sitä ei yakuzaltaan kaipaa niin se Viggon näkemys on vertailussa parempi valinta, mutta jos haluaa nähdä B-tähdillä kuorrutetun (Vincent Schiavelli, Tim Thomerson, Stephen Furst, etc.) pöljän actionräimeen joka lainaa häpeilemättä muilta, peittelee virheitään mukahuumorilla sekä metelillä ja katsoo jostain syystä tarpeelliseksi lopettaa toteamukseen, että ehkä se Elvis onkin elossa (vaikka yhtä hyvin siinä oltaisiin voitu puhua Einsteinista taikka Mussolinista sillä yhtä järkevästi molemmat olisivat sisältöön sopineet) on tämä kakkososa silloin nautinnollisempi kokemus.

Tähdet: ~ (tai *****)

Ei kommentteja: