Oakland A's-baseballjoukkueen toimitusjohtajalla Billylla (Brad Pitt) alkaa verenpaine nousemaan kun joukkueella ei mene hyvin eivätkä omistajat anna lisää rahaa uusien pelaajien ostamiseen, eivätkä toisaalta myöskään vanhojen pitämiseen. Rahaa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi isompia vastaan jotka voivat napata kenet pelaajan tahansa ostamalla kilpailija eli Billy ulos kisasta ja nyt ollaan tilanteessa jossa lahjakkuus merkitsee vähemmän kuin nimi, eikä Oakland A's:n taskut ole tarpeeksi syvät maksaakseen nimistä. Erään romuttuvan pelaajaneuvottelun aikana Billy pistää merkille kilpailevan joukkueen talousanalyytikon Peterin (Jonah Hill) ja huomaa hänessä jotain mitä oma joukkue tarvitsisi: nimenomaan lahjakkuutta. Ei pallopelissä vaan Peter on tilastonero jonka pelialustana on kynä sekä paperia joiden avulla Billy voi löytää joukkueeseensa ne pelaajat joihin on varaa ja jotka kuten unelmat todeksi-tarinaan kuuluu osaavat myös pelata, vaikka aluksi sitä tietyin osin joudutaankin todistelemaan.
Välillä Billy muistelee omaa ammattilaispelaajauraansa ja kuinka se tyssäsi, sitten rupeaa kollegojen ja muiden odotusten vastaisesti voittoja tulemaan ja Billyn Peterin kanssa kehittelemä suunnitelma alkaa vaikuttamaan järkevältä.
Moneyball oli omana aikanaan ymmärrettävästi palkintoja ja niiden ehdokkuuksia runsaasti kerännyt elokuva sillä onhan se hyvin ohjattu, hyvin näytelty, teksti on harkittua ja on vieläpä tositapahtumiin perustuva altavastaajakertomus jenkkien suosikkiurheilulajista. Ka-ching! Tämä on Jerry Maguire kohtaa minkä tahansa urheiluelokuvan jossa häviäjät kokoavat joukkutta johon kukaan ei usko ja sitten voitetaan, joten tottakai se on jo oletukseltaan menestyselokuva muuallakin kuin lippuluukuilla. Tämä kuulostaa hieman kyyniseltä, mutta ei todellisuudessa sitä ole koska kyllä Moneyball on hyvä draama ja tämä laskelmoinniksi luokiteltava tapa toteuttaa elokuva sopii sen sisältöön koota voittajajoukkue siten, ettei tarvitse olla paras ja voittaa jokaista matsia, riittää kunhan on sen verran hyvä jotta pääsee yhteispisteillä palkinnoille. Moneyball on siis elokuvaversio siitä miten missä tahansa kisoissa joku joukkue koettaa junailla itselleen voiton sijaan tasapelin jotta seuraavan ottelun vastustaja olisi jatkoa ajatellen helpompi. Tämä reilun pelin sijaan hivenen kiero idea tekee Moneyballista kiinnostavamman kuin mitä se oikeastaan ansaitsee, sillä toisin kuin yleensä vastaavissa elokuvissa joissa on jokin moraalisesti harmaalla alueella oleva ajatus ei tässä tapauksessa uskalleta kuvata yhtäkään hahmoa laisinkaan negatiivisessa valossa ja silloinkin kun meneillään on vaikkapa riitatilanne johtuen vastakkaisista näkökannoista eivät edes äänentasot nouse, joten pahimmillaankin ihmiset ovat mukavia ja sympaattisia jolloin Moneyball pysyttelee liiaksikin keskitien turvassa. Tämä on mielestäni ongelma koska sen vuoksi Moneyball ei yletä sinne asti mihin sillä olisi ollut potentiaalia ja rehellisesti sanoen koska hahmoilta puuttuvat kaikki viat sekä siten särmät on hyvin vaikea ymmärtää miksi esimerkiksi Pitt ja Hill saivat Oscar-ehdokkuudet esiintymisistään. He saivat koska tämä on tyypillinen usko unelmiin ja ne toteutuvat-elokuva joka ei vaadi kuin hyvän, asiallisen vakavasti otetun esiintymisen, mutta ehdokkuudet ja palkinnot tulivat laskelmoidusta turvallisuudesta eivät koska Pitt ja Hill olisivat tehneet jotain normaalista poikkeavan hyvää. Kun nimenomaan sen tilastopelin olisi pitänyt mahdollistaa elokuva jossa kyseenalaistettaisiin rahan voiman ohella ammattilaisurheiluun liittyvien päättäjien eettisyys ja siksi siitä olisi pitänyt saada hieman rosoisuutta sekä päänvaivaa mukaan, niin sekä itse elokuvan sävyyn kuin myös näyttelijöiden roolisuorituksiin. Mutta ei, enää puuttuu James Brown ja "I feel good."
No, ainakin siellä soi Journeyn "Don't Stop Believin'."
Moneyball voitti AFI:n Movie of the Year-pystin ja sitä kommentoitiin toteamalla, että "...there's nothing by-the-numbers in this ultimate inside-baseball movie..." joka kertonee siitä kuinka he katsoivat jonkin toisen elokuvan. Ei nimittäin tarvitse katsoa edes puolta elokuvasta jotta tietää mitä se toinen puolikin tarjoaa. Eikä se ole siksi paha asia koska kyseessä on ammattimaisesti tehty elokuva, mutta ei myöskään siten hyvä asia että lopputulos jättäisi toivotunlaista pysyvämpää jälkeä.
Moneyball on ihan hyvä, mutta aivan liian kiltti.
Tähdet: ***
2 kommenttia:
Minut Hill kyllä vakuutti tässä. Mutta taidan olla vähän subjektiivinen arvioija. Aina kun vähän ärsyttävänäkin esiintynyt koomikko osaa vetää itsensä vakavaksi, sellainen tulkinta osuu minuun kuin veitsi sulaan voihin. Ehdottomasti salainen paheeni sellaiset roolisuoritukset. Voi myös olla, että olen niin rikki sisältä, että rakastan nähdä sitä, kun aiemmin niin pirteä ja pomppiva nauruuttaja muuttuukin masentuneeksi, synkäksi ja melankoliseksi.
Mutta ei Hill ollut tässä masentunut, synkkä saatikka melankolinen. Hän oli vain ihan tavallinen ja vieläpä suuren osan ajasta aika sivussa ollakseen kovinkaan huomattava sivuosaksikaan. Hyvin hän kuitenkin siirtyi rääväsuukomediosta asialliseen draamaan, mutta usein tuntuukin että nimenomaan koomikot onnistuvat askeleessa draamaan paremmin kuin draamanäyttelijät komediaan.
Lähetä kommentti