torstai 13. syyskuuta 2018

Senkka nenästä pojat! (Pari e dispari, 1978)

Johnny (Terence Hill) on on merivoimien luutnantti ja superhyvä jokaisessa mahdollisessa urheilulajissa, joka osoitetaankin elokuvan introssa jossa hän voittaa kaikki mahdolliset kisat paitsi sen jossa hänen kilpailuvälinettään oli sabotoitu. Johnny saa tehtäväkseen pysäyttää laittoman pelitoiminnan Miamissa ja avustajaksi hänelle ehdotetaan rekkakuskina toimivaa Charlieta (Bud Spencer) johon Johnny törmäsikin jo aiemmin ja tuolloin osoitettiin etteivät he tunne toisiaan, mikä on hyvin oleellista myöhempää ajatellen. Johnny lyöttäytyy nunnaksi pukeutuen väkisin Charlien seuraan houkutellakseen hänet apuun ja samalla paljastetaan jälkimmäisen olevan jokin entinen menestynyt uhkapeluri joka on jättänyt ne hommat taakseen eikä ole halukas palaamaan sellaisen meiningin pariin, johon nyt Johnny on häntä osittain ajamassa jotta saadaan ne laittomien pelien järjestäjät kuriin. Hyvä tapa taivutella Charlie mukaan on hävitä hänen tietämättään miehen rekka pahiksille ja varastaa se sitten itse jolloin tokihan se on saatava takaisin (ei huolta, rekka unohtuu juonesta samantien), keino jolla Charlie sitten ohjataan mukiloimaan pelihuijareita. Nyt kun Johnny on vielä saattanut Charlien tilanteeseen jossa ollaan saamassa puukosta on hyvä hetki huomauttaa, että dude, me ollaan veljeksiä. Mistä selvästikään Johnny ei itsekään  ollut tietoinen ennen tätä kohtausta kun elokuvantekijät olivat niin päättäneet. Tapetaan aikaa asiaan liittymättömilla hetkillä ja sitten haastetaan pääpahis aka "kreikkalainen" suuren rahasumman korttipeliin ja huonot häviäjät hakataan. Orpokoti tai jotain on siten pelastettu ja siitä suuri kiitos delfiineille, koska hei miksipä ei.

Pitkästä aikaa Hill/Spencer-elokuva ja näiden pariin onkin aina ajoittain mukava palata sillä ne eivät ehkä ole mitään kriitikkojen suosikkeja taikka ns. laatuteoksia, mutta viihtyvyys on lähes poikkeutta varmaa. Ja jos eteen tulee kysymys mikä on mielestäsi paras elokuva? niin tuolloin voisi olla syytä miettiä onko se paras elokuva oikeasti se Dancer in the Dark tai vastaava jos sen katsoo kerran ja se on siinä sitten, kun toisaalla on se B-tuotos jonka katsoo lukuisia kertoja ja aina tulee yhtä hyvälle tuulelle. En nyt millään muotoa väitä Senkka nenästä pojat olevan se "paras" elokuva, mutta joskus voisi olla parempi erotella paras elokuva eri kategorioihin sen mukaan mikä on sen tarkoitus, onko se elokuva jonka asettelisi jonnekin omaan suosittelen-hyllyyn ja onko sillä jälleenkatseluarvoa ja mistä syystä. Esimerkkinä käyttämäni Dancer in the Dark on erinomainen elokuva, sellainen joka ymmärrettävästi nousee joillakin paras-tittelin saajaksi, mutta pakko se on myöntää että oma katselukokemukseni siitä sijoittuu vuosien taakse ja vaikka muistankin sen peukuttamisen arvoisena teoksena niin onhan se vain kerännyt pölyä enkä kertaakaan sittemmin ole miettinyt uudelleenkatselua. Se on elokuva joka toimii parhaiten yhdellä kerralla, mutta romuttaa katsojansa niin ettei sitä tehoa haluakaan vaarantaa tehoa mahdollisesti väljähtävällä uusintakokeilulla. Senkka nenästä puolestaan on elokuva jonka voi laittaa koneeseen ihan milloin vain ja aina se on samanlainen rentouttaja. Kaikessa hölmöydessään, kaikessa tyhmyydessään, kaikessa B-laadussaan, se on silti onnistunut pako arjesta. Siksi kai siis se aikoinaan rikkoi Saksassa eräänlaisen kultalevyrajan sellaisten teosten kuin Superman ja Kolmannen asteen yhteys ohessa ja osoittaa, että hitto, Hill ja Spencer olivat/ovat suosittuja Saksassa, mutta myös että ehkä arvoasteikossa heidän elokuvansa ovatkin korkeammalla kuin mitä ammattikriitikot antavat ymmärtää.

Todella muovista diskopoljentoa, tarpeetonta tapahtumapaikkakuvausta (ts. miamilaisia ilmiöitä ja paikkoja esitellään vain huomauttaakseen missä ollaan ja joo-o, ihan oikeasti kuvasimme elokuvaa siellä. Itse asiassa elokuvan alkutekstiosuus on kuin myöhemmin tulleesta Miami Vice-sarjasta), on arkistomateriaalia tai second unit-kuvaa jonka pitäisi olla yhteydessä itse elokuvan päätapahtumiin, mutta taso ja tyyli on vahvasti eroavaa. Mukana on tuttua epäsynkkadubbausta, slapstickkomediaa bitchslappeineen sekä moukari-iskuineen ja ilomielinen jatkuvassa lennokkaassa liikkeessä oleva Terence Hill noyryyttää vastustajien ohella bestistään eli murisevaa laiskasti jyräävää mutruparta-Bud Spenceria. Joten kyseessä on ei vain pitkälti vaan ihan täsmälleen juuri sellaista Hill/Spencer-elokuvaa kuin se varsinkin moderniin maailmaan sijoittuvissa tarinoissa aina esitetään, eikä täten odotettavissa ole mitään mitä ei heidän elokuviaan muutoinkin seuraavat olisi jo muulloinkin nähneet, mutta konsepti on toimiva ja papuja syödään.
Lisähupia tuo se, että osa tarinankuljetukseen liittyvistä epäloogisuuksista ja aukoista ei johdu ainoastaan hätäpäissään tehdystä käsikirjoituksesta vaan käännöksistä joiden vuoksi pystyy ilman mustaa valkoisellakin huomaamaan ettei se varmaan näin oikeasti ollut. Hahmojen sukulaisuus, nimet, ammatit sun muut ovat usein muokattu sopimaan johonkin tiettyyn muottiin ja tunnetusti juuri Hill/Spencerin tapauksissa elokuvat usein yllättäen muuttuvat Trinity-sarjan jatko-osiksi riippumatta siitä onko niillä mitään muuta yhteistä kuin pääosaesittäjät. Sisällön tarkkuudella ei siis ole niin väliä ja se kannattaakin ottaa vailla suurempaa stressiä.
Suurimpana haittana viihtyvyydelle on elokuvan turhan raukea vauhti joka olisi varmastikin paikattu jättämällä osa kokonaispituudesta leikkaushuoneen lattialle, koska nyt ne varsin huvittavat kermakakkua naamaan-tappelukohtaukset ja muut jäävät turhan etäälle toisistaan elokuvassa jossa ne kuitenkin ovat isoimpia elementtejä.

Sivumainintana se, että tämän katselukerran aikana tulin todenneeksi Quentin Tarantinon osuuden Robert Rodriguezin Desperadossa olleen varmaan Senkka nenästä pojat-elokuvan alkupuolella olevan kahvilakohtauksen innoittama. Tässä Hill huijaa kahvilanpitäjää mehunjuontiedonlyönnillä ja vaikka hän ei siinä kuseskelekaan ylt'ympäriinsä kuten tehdään Tarantinon kertomuksessa, on vitsin huijauksessa samaa ideaa ja samoin tavassakin miten se kerrotaan, että ero on näkyvin ainoastaan kielenkäytön kovuudessa sillä rakenne on samanlainen.

Toisena sivumainintana se, että yksi Hill/Spencer-leffan hauskuuksista on bongata Riccardo Pizzuti joukosta, sillä hän esiintyy hyvin useassa niistä ja taitaapa aina esittää pahista joka saa pataan.

Tähdet: ***

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tässä kiekossa esiintyy eräs huonoimmista tekstityksistä mitä olen ikinä nähnyt (pätee myös Ruotsi-raitaan josta en mitään ymmärrä mutta silti).

...noir kirjoitti...

Eipä ne muutkaan voi suuremmin sillä saralla kehuskella, mutta sopivat pirtaan.