Red Lights (2012)

Tohtorit Matheson (Sigourney Weaver) ja Buckley (Cillian Murphy) ovat erikoistuneet paranormaaleihin asioihin, tai tarkemmin sanottuna niiden paljastamiseen huijauksiksi.  Aina tietenkään ei kyseessä ole tarkoituksellista harhauttamista vaan asialla saattaa olla vain pelkkä väärinkäsitys, mutta tärkeää on että manaajat, selvänäkijät, oraakkelit sun muut varokaa, skeptikot ovat liikkeellä. Niin sekä Mathesonilla kuin myös Buckleylla on jokin henkilökohtainen syy joko toivoa henkiparannuksen tai jonkin muun selittämättömän olevan totta ja kohta se saattaakin tapahtua oli se lopulta toivottua taikka ei. 70-luvulla erityisen suosittu psykokineetikko (ts. lusikantaivuttaja/ajatustenlukija, tms.) Simon Silver (Robert De Niro) on nimittäin 30 vuoden kadoksissa olon jälkeen tekemässä paluun estradeille. Silver erakoitui syystä, että aikoinaan hänen esiintymisessään tapahtui kuolema jonka aiheuttajaksi epäiltiin hänen aivovoimiaan, mutta nyt viimein olisi mahdollisuus todistaa sekä se että hänet itsensä huijariksi ja siten samalla vetäistä verho pois kaikkien niiden miljoonien ja taas miljoonien ihmisten silmiltä jotka uskovat yliluonnolliseen. Buckley onkin enemmän kuin halukas tähän, mutta Matheson omien kokemustensa pelkää kaiken kansan jumaloimaa Silveriä ja varoittaakin kollegaansa pysymään kaukana. Pian Matheson löydetään kuolleena ja Buckley tahtoo maanisesti saada syypääksi uskomansa Silverin paljastettua huijariksi, mutta alkaa käydä pelottavankin selväksi kuinka voimakas Silver on.

Yksi seikka on Red Lightsissa varsin hämmentävä ja se on sen musiikki joka on sinänsä ihan kelvollista, mutta tyyliltään kuulostaa enemmänkin siltä kuin se olisi sävelletty jotain Michael Bayn The Rockin kaltaista suurtoimintaelokuvaa varten kuin kannessakin viittattuun The Sixth Sensen genreen lukeutuvaan ns. yliluonnoliseen jännitystarinaan. Toisin sanoen aivan liian actionpainotteista kamaa hiipivään jännitykseen ja jälkimmäiseen uskoisin Red Lightsin kuitenkin pyrkineen. Se rupesi ajoittain käymään sen verran häiritseväksi, että taatusti vähensi kokonaisvaikutusta. Mitä tosin teki myös se, että aika varhaisessa vaiheessa hahmojen motiivien aiheuttamat heikkoudet osoitetaan joka taas vaikuttaa paljastavaan käsitykseen silmänkääntötemppujen toiminnasta ja se on hieman ärsyttävää kun kerran vertailukohdaksi on otettu Kuudes aisti joka nimenomaan tuli tunnetuksi lopputwististään joka osattiin pitää hyvin piilossa (toki tässä on mukana loppuyllätys joka on hyvin, hyvin väkinäisen oloinen, kuin jälkijättöinen ajatus siitä kuinka jotain, ihan mitä tahansa pitää keksiä loppuun. Kaiken lisäksi se pelkurimaisesti vesittää muun elokuvan kannanoton aiheeseensa). Samaa lajityyppiä Red Lights kyllä edustaa ja varmasti toimii hyvänä välipalana juuri sellaista hakeville, onhan tarina ihan kelvollinen, näyttelijäkaarti nimekäs (voidaan siten kai sanoa myös, että lahjakas) ja vaikka se tosiaan paljastaa korttejaan liian aikaisin, ja musiikki on vääränlaista niin on se kuitenkin perusvarma jännäri jonka katsoo helposti läpi. Lisäksi se täytyy erikseen mainita, että vaikka De Niro ei teekään mitään parhaimpiinsa verrattavaa roolisuoritusta niin siinä missä jo monen vuoden ajan hän on vaikuttanut väsyneeltä taikka välinpitämättömältä, välillä jopa suoranaiselta parodialta itsestään, on hän Red Lightsissa esiintyjä paikallaan osoittamassa karismaansa. Hänen esittämänsä Silverin vaikutukseen uskoo aika helposti riippumatta lopputuloksesta onko hän huijari vai ei.

Kiinnostaisi tietää onko Uri Geller nähnyt tämän sillä Silver pohjautuu niin näkyvän vahvasti häneen sekä julkkiksena että "kyvyiltään", mutta samalla myös johonkin saatanalliseen Damieniin ja siihen hän tuskin olisi tyytyväinen.

Joo joo, "there is no spoon."

Tähdet: ***

Red Lights

Nyrkki... Coltti... Keikka (If... Dog... Rabbit..., 1999)

Vankilasta vapautunut Johnnie (Matthew Modine) pyrkii jättämään menneisyyden taakseen ja pysytellä kaidalla tiellä, missä auttaa työpaikka autiomaan huoltoasemalla seuranaan vain paikan omistaja McGurdy (Bruce Dern). Keskellä ei-mitään ei myöskään tapahdu mitään mikä on vain hyvästä, mutta veri on väitetysti vettä sakeampaa joten onhan se käytävä sukua tapaamassa. Tämä ei ole hyvästä jos aikoo vältellä rikollisia elementtejä sillä niin sekä isä Sean (John Hurt) kuin veli Jamie (Kevin J. O'Connor) ovat auliimpia varastamaan ostoksensa kuin maksamaan ne. Kyseessä on siis niin sanottu dysfunktionaalinen perhe ja suhteet sen mukaisia, joten ei kannata odottaa päiviä ilman riitoja ja taikka jotain mikä saa ohikulkijat sanomaan "hulluja ovat." Siksipä esimerkiksi Jamien tärähtänyt tyttöystävä Judy (Lisa Marie) istuu joukkoon kuin täysin sopiva hanska käteen.

Jamien ylireagointi johtaa harhaluuloon ehdonalaisvalvoja Gilmoren (David Keith) kuolemasta jonka vuoksi veljesten on paettava Meksikon puolelle, jossa he sitten päätyvät paikallisen rikollispomo Villalobosin (León Singer) leipomoon töihin ja kiristyksen avulla hän haluaa pitääkin veljekset palveluksessaan sillä ilmeisesti heidän käärimänsä tortillat ovat taidetta. Tijuanassa Jamie innostuu ajatuksesta ryöstää härkätaisteluareena, mutta Johnnie on toista mieltä joka kuitenkin käännetään puoliväkisin muiden painostuksesta, eikä tilannetta paranna mammanpoikameksikolaisgangsterit joiden kanssa Jamiella oli aiemmin yhteenotto. Isä Seankin tulee paikalle toimimaan yhtä epäluotettavasti kuin on tehnyt koko ikänsä.

Heti alussa noin kahden ja puolen minuutin kohdalla tulee jatkuvuusvirhe kun John Hurtin käsi on taskussa tai ulkona riippuen kuvakulmasta, mutta ei anneta sen häiritä.

Nyrkki, etc. on Matthew Modinen debyytti täyspitkän elokuvan ohjaajana sekä käsikirjoittajana ja vielä toistaiseksi ainoa sellainen useamman lyhtyelokuvan joukossa, mutta tämän perusteella hänen ehkä kannattaisi ehkä ohjata useamminkin ja harjaannuttaa kykyään kokopitkien tekijänä. Olen aina pitänyt Modinesta, mutta kuten olen varmasti täälläkin sen aikaisemmin todennut (todennäköisesti Bill Pullmanin yhteydessä) on hän aika harmittoman oloinen, hieman väritön näyttelijä joka tarvitsee avukseen erinomainen elokuvan sekä ohjaajan ollakseen muistettava ja siten valtaosa hänen elokuvistaan uppoaakin sellaiseen mitäänsanomattomuuden suohon jossa unohdus on enemmänkin vakio kuin harvinaisuus. Siinä yhteydessä Nyrkki, etc. tulee varsin persoonallisena elokuvana esille ja vaikka se ei tunnu hahmoiltaan taikka tarinaltaan järin uniikilta, rytmitys on ajoittain hieman hakusessa ja muutenkin huokuu sellaista ensiaskeleiden tuntua jota aina tyyliään etsivät ohjaajat esittävät esikoisessaan, niin kuten Ben Affleck vastaavana tapauksena saa tämä silti ajattelemaan näyttelijänä tunnetun Modinen olevan lahjakkaampi ohjaaja joka saisikin sillä puolella uransa suurimman arvostuksen. Vaikka tällainen eksentrinen pikkurikollisperhe ja vankilasta vapautuva rikoksen poluille tahtomattaan päätyvä ns. hyvä poika ei olekaan juoneltaan poikkeuksellinen ja elokuvassa on välillä turhantuntuista joutokäyntiä niin Modinen käsistä lähti teos jossa on letkeä tunnelma, miellyttävän erikoiset tavalliset hahmot, mukavan nenäkästä tekstiä ja pääosin erinomaiset näyttelijät (tai vähintäänkin osiinsa sopivat) pitävät suvannoissakin kiinnostavuuden yllä. Se rentous pysyy aika hyvin yllä vielä loppupuolellakin kun mennään väkivaltaiseen loppurykäisyys jossa kaikki valuu käsistä ja poislukien se on tämä hieman kuin jos Alexander Payne tekisi rikoselokuvaa jonka sen perusteella olisikin kiva tietää mihin Modine ohjaajana päätyisikään jos oikeasti keskittyisi siihen.

Tähdet: ***

Nyrkki... Coltti... Keikka

Good Cop, Bad Cop (Bon Cop, Bad Cop, 2006)

Ontarion ja Quebecin rajalta löydetään ruumis joka aiheuttaa eri puolten poliisien välillä kiistan siitä kumpi joutuu asian selvittämään, joten lopputuloksena tutkimuksesta tulee yhteistyö jossa ranskankielistä quebecia edustaa David (Patrick Huard) ja englanninkielistä ontariota Martin (Colm Feore) eivätkä kumpikaan halua edes tietää toisensa olemassaolosta. David kun on se duon rähjäinen kapinallinen joka käyttäytyy töykeästi eikä osaa edes ajaa partaansa, kun Martin tietenkin on tosi hyväkäytöksinen ja sääntöjä noudattava pukumies. Toki kuten asiaan kuuluu ovat he oikeasti ihan samanlaisia. Pian ruumiita alkaa löytymään lisää ja kanadalaisittain yhteisenä tekijänä kaikilla on yhteys jääkiekkoon. Kohta pääkaksikomme läheisineen itse ovat kissa ja hiiri-leikissä ja siten vaarassa, mutta O Canada ja pahuus on voitettu.

Se kuinka tämän leffan kyttäpari koostuu kahdesta (no, daa!) saman maan asukista jotka nyt vain sattuvat pääkielenään puhumaan toisistaan eroavaa on jotenkin reppanan oloinen keino erottautua muista buddy cop-elokuvista joissa duo on identtisen eripurainen ja silti vain samanlainen. Tämähän on kuin jos sama tehtäisiin täällä laittamalla yhteen suomenruotsalainen ja vain pelkkä suomensuomalainen. Jackie Chan sentään matkasi aina Hong Kongista saakka lyöttäytyäkseen eri kulttuureja naittavaan duoiluun. Se kieliasia on kuitenkin yllättäen hyvin vahvasti esillä Good Cop, Bad Copissa ja niinpä dialogi esitetään lähes tasan kaksikielisenä ja täysin luonnollisena keskusteluna jolloin esimerkiksi ei toimita siten, että jos joku sanoo jotain ranskaksi niin sama repliikki toistetaan selvyyden vuoksi englanniksi, samoin kieltä ei myöskään käytetä sellaisena vitsinä ettei toinen keskustelun osapuoli ymmärrä mistä on kyse ja juuri siinä olisi vitsi sisältö. Kahta kieltä puhutaan vain koska näin kuuluukin tehdä. Se kaksikielisyys onkin kieltämättä suht' mielenkiintoista seurattavaa nimenomaan siksi ettei se toimi vitsinä, vaikka toki onkin aika selvästi pääasiallisesti jonkinlainen silmänkääntötemppu erottautua kollegoistaan, elokuva nimittäin ei kuitenkaan eroa laisinkaan muista vastaavista ja varsinkin kun mennään näissä buddy cop-elokuvissa ohitse Rush Hourin kevyen komiikkapainotteisuuden ja Tappavan aseen enemmän vakavissaan olemisen sinne 48 tunneista tutumpaan mustempaan huumoriin ollaan hyvinkin tutulla maaperällä. Varsinkin Toiset 48 tuntia on elokuva joka Good Cop, Bad Copista tulee mieleen johtuen siitä, että tässä sen tavoin hieman ärhäkkääpää toimintaa, mutta muutoin poislukien se kieliasia mieleen tulee kyllä liiaksikin yhden nähnyt, kaikki nähnyt-ajatelma. Ei se sinänsä huonokaan asia ole koska läpänheitto on sopivan sarjatulimaista, toiminta tarpeellisen iskevää ja ennenkaikkea pääpari pelaa hyvin yhteen joten vaikka pyörää ei keksittykään uudelleen päästään sillä perille saakka. En siten ihmettele miksi Good Cop, Bad Cop oli kaupallinen menestys ja sai jatko-osankin, vaikkakin jälkimmäisen kohdalla mietityttää miksi sen ilmaantuminen tapahtui vasta vuonna 2017.  Vastaavasti tosiaan kyseessä on sen verran perinteinen lajityyppinsä edustaja, että hieman huvittaa se kuinka esimerkiksi Wikipediassa tämän kohdalla on suuresti eritelty aluekulttuurillisia eroavaisuuksia aivan kuin ne vaatisivat suurtakin selitystä ja niillä olisi syvempikin merkitys kun jutut kuitenkin ovat pääasiassa sitä että kun toinen sanoo merde niin toinen tokaiseekin shit, tai vaikkapa digataan eri jääkiekkojoukkueista kun kerran eri kaupungeista ollaan. Lisäksi kun kanadassa ollaan niin tosiaankin jääkiekko tulee puheeksi enemmän kuin vähän eikä se ainakaan täältä katsottuna ole kovinkaan kummoinen juttu, mutta ehkä se johtuu Suomen samankaltaisuudesta Kanadan kanssa ja on otettu samanlaiseksi kaikkialla tunnistettavaksi vitsiksi kuin skottien kiltti.

Varsin viihdyttävä elokuva kuitenkin ja ainoa asia joka oikeasti kiusasi oli valittu visuaalinen ilme jossa ylivalotus ja vihertävyys (vrt. CSI) vaikuttivat liiaksi otetun käyttöön vain koska se taisi olla aika makeen tuntuinen idea eikä kukaan vaivautunut sitten tarkistamaan filtterin säätöjä jolloin kuva näyttää pidemmän päälle valitettavan huolimattomalta kuin loppuun asti mietityltä.

Huom. aiempi kuva ei edusta elokuvan todellista ulkoasua, tämä puolestaan tekee niin:

Koska tässäkin elokuvassa aluksi esitetään kuinka pääpari eroaa toisistaan luonteiltaan ja lopuksi he kuitenkin ovat hyvin samanlaisia, ollen tietenkin nyt ystävyksiä ikuisesti niin se sai kaipaamaan jotain vastaavaa elokuvaa jossa alussa duo jonka osapuolet eivät voi sietää toisiaan eivät haluaisi lopussakaan olla toistensa seurassa ja tehtävän suoritettuaan lähtisivätkin omille teilleen koskaan enää tapaamatta toisiaan. Tai missä on Good Cop, Good Cop-elokuva jossa molemmat ovat jo heti suoraan samanlaisia sääntöjä noudattavia hyväkäytöksiä kyttiä asiallisisa univormuissa?

Tähdet: ***

Good Cop, Bad Cop

Vampire Bats (2005)

Kun opiskelijabileiden jälkeen emopoika löydetään kuolleena epäilevät poliisit hänen päätyneen angstiystäviensä suorittaman rituaalimurhan uhriksi, mutta nuorten eläinkäytöksen opettaja Maddy (Lucy Lawless) on vaan että, c'mon dude, nämä ovat luusereita jotka eivät saisi edes kustua mereen veneessä seistessään ja nyt muka tekisivät jonkin satanismimurhan. Hitto, Insane Clown Possekin saa heidät laskemaan pöksyihin. Pian löytyy muitakin kuolleita joista on vuodatettu veret pois ja kohta käykin selväksi etteivät mitkään pandasilmät ole olleet asialla vaan lepakot joita näemmä houkuttaa teknomusiikki kun käyvät reivaajien kimppuun. Tai ehkä he vain arvostavat parempaa musiikkia ja tulivat pitämään huolen, että nämä bileet loppuvat hyvissä ajoin jotta jumps jumps jumps loppuisi eikä koskaan enää soisi. Maddy kokoaa oppilaansa kasaan ja luuta aseenaan he käyvät kohti lepakkouhkaa jonka syypäänä on tietenkin taas kerran ahne pormestari sekä hänen yhteytensä saastuttavaan tehtaaseen.

Vahvasti kieli poskessa tehty eläinkauhistelu on niinkin paljon komediaan kallellaan ettei se enää pitkään aikaan ole ollut vahinko ja kyseessä onkin siten enemmänkin kauhukomedia kuin vain ja ainoastaan huonosti tehty kauhuelokuva. Ja totta mooses se on huonosti tehty, mutta selvästi Asylumin tuotosten tavoin (vrt. etenkin Sharknado-suuntaus) minibudjetin aiheuttamaa kehnoutta on paikattu väitteellä että tämän on tarkoitus ollakin roskaa, josta syystä naureskellaan nyt hieman itsellemme sekä lajityypille ylipäänsä. Joskin ilmeisen selvää on myös se etteivät suuremmat tuotantoarvot olisi näillä tekijöillä ja tällä käsikirjoituksella tehneet lopputuloksesta sen parempaa elokuvaa, mutta silloin kattavampien resurssien valossa ei voisi sanoa Vampire Batsin olevan samalla tavalla tarkoituksellisen itsetiedostavaa koomista roskaa vaan ainoastaan tahatonta sellaista. Toisin sanoen kakkukoristeet eivät olisi peittäneet sitä, että alla on pelkkä multapaakku.

Liian vähän lepakkoactionia, liian huonoja vitsejä, liikaa joutokäyntiä ollakseen niin hauska kuin esittää olevansa ja jostain syystä se alkupuolella painotettu huumori tuntuu unohtuvan lopusta tyystin saaden elokuvan tuntumaan siltä ettei oikeasti tiedetty mitä haluttiin tehdä.

Tähdet: **

Vampire Bats

A Dangerous Man (2009)

Steven Seagal esittää taas yhtä ex-erikoisjoukkojen tyyppiä ja kun alkutekstit ovat montaasi elokuvan tapahtumista niin siinä se kaikki tarpeellinen tulikin jo minuutissa nähtyä. The end.

No hyvä on...

Shane (Steven Seagal) on ex-erikoisjoukkojen supersotilas joka ajoi autovarkaan mäkeen jonka vuoksi on sen seurauksena virunut syyttömänä vankilassa ja nyt niiden vuosien (takakansi sanoo 15, Seagal itse kuusi) jälkeen vapautetaan virallisten anteeksipyyntöjen sekä rahakorvauksen saattelemana. Ah, vapaus, ihana vapaus ja heti ensimmäiseksi kohdataan jotain nilkkejä jotka pitää jauhaa pulveriksi. Hitto, takakannessa lukee Steven Seagalin olevan "...nyt ja aina Dangerous Man!" ja pakko se on tämän ensimmäisen vartin aikana myöntää ettei tuo väite ainakaan täysin väärässä ole. Verrattuna muihin Seagalin aikalaistuotoksiin on agressiivisuusastetta nostettu ja sen verran brutaalisti mies mätkii nuo huligaanit ja kiroileekin kuin turkkilainen merimies, että sitä melkein sanoo "ho huh huh!" Samantien vastaan tulee kiinalaisia kidnappaajahuumekauppiassotilaita jotka Shane käy moukaroimassa ja vie heidän kaappaamansa naisen, Tian (Marlaina Mah) sekä huumerahat. Kiinalaiskonnien pomo Chen (Terry Chen) ei tästä ilostu ja yhdessä korruptoituneiden poliisen kanssa tahtoo sekä Shanen että Tian hengiltä. Se on virhe, sillä eikö se jo tullut selväksi että Shane on dangerous man.

Ei mikään mestariteos ja kyllä toimintakohtauksien leikkauksissa näkee, että Seagalin fysiikkaa piilotellaan hektisillä lähikuvilla, mutta puuskutuksen läpikin huomaa että jonkinlainen energiapyrähdys on haluttu saada kuviin sillä Seagal on kuin iso pulska kolibri liikkeissään: pysyy paikoillaan, mutta heiluttaa siipiään ihan sikana. Tätä voisi hieman verrata vuoden 2006 Rocky Balboaan siten, että jos vanhemmat Seagalit olisivat aiempia Rocky-elokuvia joissa pääosanäyttelijä oli tietenkin vielä nuorempi, jäntevämpi ja siten mobiilimpi niin nyt iän tuoma kehon hidastuminen on kovattu raa'alla voimalla. Lyö hitaammin, mutta kovemmin. Samaa metodia on hyödynnetty puheisiin joten dialogi on edelleen samaa tuttua miehistelyä, mutta nyt niin kirosanapainotteista että sitä melkein luulisi äänessä olevan varttivuosien ikäiset megaforceilijat ostarilla. Sinänsä elokuva on ihan tuttua seagalismia jossa hän tosiaan on taas omnipotentti supermies jolle kukaan ei voi yhtikäs mitään ja ero aiempiin tuleekin vain agressiossa joka niin hölmöltä kuin se kuulostaakin on oikeasti hyväksi nostamaan elokuvan tasoa, tai saa sen ainakin erottumaan miehen muusta nykytuotannosta. Jos kerran Seagalin keho taikka mieli ei ole enää mukana niin tämä fuck juu ja leka naamaan on se metodi jolla tehdään ainakin hetkellisesti vanhasta uudempaa, koska ollaan ymmärretty ettei korjaaminen aina tarkoita kaiken muuttamista väkisin. Onneksi vaikka hahmot ja tapahtumat ovat Seagalin ympärilläkin peruskauraa niin niidenkin kohdalla on pidetty sama kovaotteinen linja ja siten kaiken sen tyypillinen sonnan seassa mitä Seagalilta on jo monia, monia vuosia tottunut näkemään on tämä tosiaan jonkinlainen piristysruiske. Se viagra jolla Seagal on saatu näinkin terhakkaaksi saisi tulla useammin käyttöön. On se kuitenkin myönnettävä, että Seagalin kohdalla toiveet ja odotukset ovat korkeintaan siinä, että ole edes siedettävä ja jos siellä on jotain vähänkin parempaa on se samanlaisen tunne kuin Sunshinessa kun aurinko valaisee kaiken.

Tähdet: ***

A Dangerous Man

The Diamond Job (The Big Bang, 2010)

Murjottu yksityisetsivä Ned (Antonio Banderas) istuu vangittuna poliisin kuulusteluhuoneessa ja rupeaa kertomaan mitä oli tapahtunut. Se oli se vanha tuttu juttu: Hollywoodin parhaiten palkattu hedonistinen narkkariseksimaanikkonäyttelijä Adam (James Van Der Beek) oli pulassa ja pienin ongelmista oli albiinokääpiöassistentti jonka kanssa hän harrasti kimppakivaa koska onneksi kääpiöt voi aina räjäyttää. Öö, okei. Elokuvaa on kulunut vasta yhdeksän (9!) minuuttia ja jo nyt kaikki Alejandro Jodorowskyn, Richard Kellyn sekä Ken Russellin elokuvat yhdessä ovat vähemmän happoisia, mutta menkäämme eteenpäin. Ned oli paikalla kun kääpiö lensi soihtuna ja kohta hänen toimistoonsa saapui jättiläinen Anton (Robert Maillet) pyytämään etsittävksi stripparityttöystävää Lexieta (Sienna Guillory), joten tottakai Ned kettuilee jättiläisen koolla koska on aina asiallista ärsyttää maksavaa asiakasta vain koska hän on fyysisesti näyttävän erilainen. Venäläismafioso järjestää ennaltasovitun nyrkkeilyottelun jossa häviäjä ensin hakkaa voittajan hengiltä ja sitten kaatuu feikaten tajuttomuutta, joku lavastetaan kuoliaaksi borssikeitolla ja Snoop Dogg esittää pornoelokuvaohjaajaa joka tekee magnum opustaan The Black Holea, elokuvaa jossa ihmiset naivat itsensä toistensa sisälle kadoten kirjaimelliseen mustaan aukkoon. Kaikki jotka Ned tapaa päätyvät kuolleiksi joten on aika matkata meksikolaiseen aavekaupunkiin ja tavata siellä atomityttö sekä howardhughesmainen eksentrinen miljardööri Kestral (Sam Elliott) joka on rakennuttanut aavikolle hiukkaskiihdyttimen voidakseen luoda jumalhiukkasen ja synnyttää uuden maailman. "Olemme aistivia olentoja rajattomassa universumissa. Kehityksemme päätelmä on tulla jumaliksi itse. You dig? Matkalla meidän pitää oppia hänen taikasauvansa salaisuus." Ei siis tämän perusteella tule yllätyksenä, että elokuvan väriskaala on magic carpet ridea.

Autistinen transvestiittiydinfyysikko, laukullinen timantteja ja pahat kytät. Mitä vielä? Alku- ja lopputekstit kuin 007-leffasta, ja kenties hiukkaskiihdytin aiheuttaa maailmanlopun(?).

The Diamond Job kärsii samasta ongelmasta kuin Richard Kellyn Southland Tales, eli se on outo outouden vuoksi ei koska sillä edistettäisiin elokuvan kulkua ja siten elokuvan punainen lanka jää tarkoituksella pimentoon, kadoten välillä kokonaan vain koska merkittävämpää on täyttää tila mahdollimman erikoisilla hahmoilla, päämäärättömän erikoisilla tilanteilla, katsokaa kuinka taiteellisia olemme-kuvauksella ja kaikella muulla minkä kohdalla olisi kannattanut siirtyä harkitsemisesta suoraan toimintaan ja heittää iso kasa leikkaushuoneen lattialle. Outous on hyvästä jos se kuuluu asiaan, ei silloin jos sitä toteutetaan kuten esimerkiksi Lost-sarjassa, että kun ollaan jumissa niin otetaan esille joku kypäräpäinen kana heiluttamaan marakasseja ja huutamaan kuinka gorillat ovat tulossa, piilottakaa huonekalut.

Mainitun Southland Talesin kohdalla vaikutti siltä kuin Kelly olisi ruvennut uskomaan liikaa omaan nerokkuuteensa ja hybriksen vuoksi ei nähnyt mikä oli tarpeellista ja mikä liikaa, sotkien siten asiansa kun taas tämän kohdalla tunnutaan melkeinpä parodioitavan sellaista egoilua ja jos The Diamond Job olisi ilmestynyt muutama vuosi aikaisemmin sanoisinkin sen olevan Southland Talesin parodia. Sitä se ei varmastikaan ole vaan todennäköisemmin tekijöillä on oikeasti ollut ajatuksena tehdä jokin moderni filosofispsykedeelinen film noir ja se että se on koomisen oudon sekava on vain väärän sekoitussuhteen aiheuttama seuraus koska vertailussa jopa Wim Wendersin Million Dollar Hotel vaikuttaa nyt Chinatownilta. Siispä The Diamond Jobin kohdalla on aivan ymmärrettävää, että oli käynyt näin:  "the film received negative reviews by both critics and audience." No, onhan siinä joitakin nättejä kuvia, tunnelmallista musiikkia ja trippailua, joten on se ainakin mielenkiintoinen vaikka saakin kaipaamaan sekoilun seestymistä.

Välillä tuntuu kuin kyseessä olisi jännärifimatisointi Tangerine Dreamin Electronic Meditation-levystä,

mutta tottakai elokuvan tekodokkarissa kerrotaan kyseessä olevan kunnianosoitus Raymond Chandlerille. Hitto, Chandler Bing kuulostaa oikeammalta.

Tähdet: **

The Diamond Job

Ps. rakastan sitä kuinka jollekin markkina-alueelle on väännetty The Diamond Jobille kansikuva joka virtsaa silmään niin pahasti, että edes hitsaajanlasit eivät pidä niitä suojassa. Nyt tämä onkin Ballistic 2.

Tosin kannen häröys on aika sovelias sisällön ns. erikoisuuteen, joten unohdetaan sen simmuun pissiminen. Hauskastihan leiska on sama, kuvavalinnat vain raflaavampia.

Living Will (Living Will..., 2010)

Aikamiespojat Will (Gerard Haitz) ja Belcher (Ryan Dunn) ovat kämppiksiä sekä tietenkin parhaimpia kavereita. Will on heistä se muka järkevämpi eli toisin sanoen ihminen joka ymmärtää vuokranmaksuun tarvittavan rahaa ja sitä saa käymällä töissä, kun taas Belcher kuluttaa päivänsä sohvalla maaten, dokaten, syömällä rasvaista ruokaa ja podeten ummetusta (jälkimmäinen on elokuvan kantavia vitsejä. Ei, se ei ole hauska). He kuitenkin ovat bestiksiä joten elo sujuu mukavan iloisesti ainakin siihen saakka kunnes Belcher menee ja kuolee paskomisongelmansa seurauksena. Hautajaissa Will tapaa Belcherin serkun Kristan (April Scott) ja suhdehan siitä syntyy, mikä kohtaa ongelmia kun Belcher palaa aaveena hengailemaan Willin seuraksi. Aluksi Willin ja Belcherin pilvenpolttaminen ja suolen sisällöstä vitsailu toimii kuin ennenkin, mutta kun Belcher kuulee Willin ihastumisesta Kristaan rupeaa hän sabotoimaan yhteiseloa ihan vain koska on p*skakasa. Oli sitä eläessään ja on sitä nyt kuoleman jälkeenkin.

Tarjolla on käteenvetohuumoria ja... no, siinä se melkein olikin.

Kannessa olevat Bam Margera ja Ryan Dunn luovat käsityksen Living Willin olevan jonkinlainen Jackassiin yhdistettävä teos ja ei se nyt niin kaukana totuudesta olekaan vaikka nähdäkseni suorin yhteys tuohon nimenomaiseen isojen poikien jekkuiluun onkin vain se, että kaksi elokuvan esiintyjää lukeutui myös olennaisina osina siihen. Toinen heistä tosin ei kuuluisi millään tavalla tämän elokuvan kanteen koska Margeran rooli elokuvassa on nanosekunnin luokkaa. No mutta kuitenkin, jos tarkoitus on Jackass-naamoila myydä Living Willia niin maksun jälkeen metsään menee koska pari sieltä tuttua naamaa ei vielä kerro mitään ja kun huomaa kuinka toinen ja heistä nimenomaan se nimekkäämpi ei kansistatuksestaan huolimatta edes oikeastaan ole mukana, aiheuttanee se enemmänkin kiukkua kuin kehua. Siltikään Jackass-fanien ei tulisi esiintyjien puutteen vuoksi ajatella ettei tämä olekaan Jackass-elokuva koska toteutuksensa ja huumorinsa puolesta Living Will oikeastaan on juuri sellainen. Ei siis Jackass vaan jackassmainen. Tämä vaikuttaa kuvatun käsivaralta ja on kotivideomaisen kömpelö, jolloin esimerkiksi rajaukset ovat koko ajan päin mäntyä eikä kameraa osata pitää tasapainossa edes sen ollessa paikoillaan. Kohtaukset ovat poikkeuksetta kuin ensiottoja ja siten näytteleminen on kauttaaltaan aika hakusessa olevan tuntuista, mikä saakin miettimään että miksi tätä ollaan muka alunperin suunniteltu teatterilevitykseen. Kyseessä kun ei siis ole elokuva joka koettaa olla käsivaraa ja amatöörinäyttelemistä koska pyrkisi ns. found footage-elokuvien tavoin olemaan muka dokumentaarista ja siten väitetysti realistista vaan kyseessä on ihan tavallinen navanaluskomedia joka on yksinkertaisesti todella huonosti ohjattu, kuvattu ja näytelty. Luulenkin että Lionsgate jonka levittämänä Living Will tehtiin oli siinä uskossa, että tässä olisi uusi Jackass-elokuva juuri sellaisena kuin nekin olivat ja siksi kotivideohenkisyys kelpaisi jopa teatterilevitykseen kun se tehtäisiin samoin isosti taikka ammattitaidolla, mutta sitten käsiin toimitettiin ainoastaan tosi amatöörimäinen tavallinen tylsä komedia. Vaikka Ryan Dunnin liian aikainen menehtyminen mainitaan niin sekä IMDb:ssä kuin myös Wikipediassa samassa yhteydessä kuin studion päätös pistää elokuva suoraan videolle teatterikierron sijaan, niin todellisuudessa sillä tuskin oli yhtään mitään merkitystä päätöksen kanssa. Päin vastoin kuoleman tuoma huomio olisi saattanut puoltaa suuremman profiilin levitystä, mutta joku tuotantoportaassa meni ja ymmärsi ettei tällainen kuulu kuin korkeintaan suoraan dvd-alelaariin. Surkeita runkkausvitsejä, huonoa näyttelemistä, ruman näköinen ja muutakin huonoa löytyy. Samalla se kuitenkin on jackassmainen koska sekin oli kaikkea noita edellämainittuja sillä erolla, että Jackasissa sentään oli aidontuntuista energiaa ja iloa, Living Willissa puolestaan ei.

Tähdet: *

Living Will

Stephen Hawking 1942-2018

Reeker 2: No Man's Land (No Man's Land: The Rise of Reeker, 2008)

Ensimmäinen Reeker oli mielestäni kehno elokuva, mutta pidin ideaa näkymättömästä hajutappajasta aika hauskana sillä se kuulosti hieman siltä kuinka pahiksena olisi sellainen animaatioista tuttu elävä tuoksu, tiedättehän se vaikkapa ruuasta tuleva savumainen seireenimäinen kutsu.

Tietenkin lopputulos tuon haisulin suhteen oli se, että se silti piti esittää liian ihmismäisenä hahmona aivan kuin katsoja ei muuten tajuaisi mistä on kyse. Sääli, koska Reeker oli periaatteessa tavallinen slasher niin sellainen ratkaisu teki siitä vielä enemmän tavallisen slasherin, riippumatta siitä kuinka lopussa koetettiin vetää mattoa alta eräänlaisella se oli vain unta-twistillä. Maton vetäjällä oli ohukaiset käsivarret ja matolla seisojalla raskaat saappaat. Ei liiku, ei. Surkeat näyttelijät eivät myöskään auttaneet pelastamaan yhtikäs mitään.

Siltikin, se pierumörökölli oli jonkinlainen poikkeus kaavasta ja nyt mätäneminen jatkuu tässä kakkososassa.

70-luvulla periferiassa pelkoa aiheutti sarjamurhaaja Kuolemanlaakson kulkija (Michael Robert Brandon) joka kuten asiaan kuuluu toimi päässään olevien äänien käskemänä ja kun kutsumustyö oli valmis hän antautui oikeuden käsiin kokemaan teloituksensa. Tämä tietenkin siirsi hänet takaisin laaksoonsa eräänlaisena tosi pahalle haisevana kuolemanhenkenä saalistamaan lisää uhreja ja tässä tuli se mitä ykkösosan kohdalla epäilinkin tapahtuvan, että tuosta haisulimurhasta tehdään entistä ihmismäisempi jotta sitä on helpompi kuvata, tms. Olemme siis nyt nykyhetkessä ja nuija ja tosinuija-tason kasinoryöstäjät päätyvät syrjäseudun huoltoasemalla kinaan samanhenkisten sheriffien kanssa ja onpa siellä muutama sivullinenkin kuten tietenkin se ns. seksikäs misu, mutta samapa tuo keitä he ovat ja miksi siellä ovat koska ovat tietenkin Kuolemanlaakson kulkijan eli Reekerin alueella. Okei, nyt joku seniili vanhus juoksee peppu paljaana koska huumori on tasoa Pekko Aikamiespoika, tsaa! ja jokainen luulee ilmeisesti esittävänsä Jope Ruonansuuta. Huomataan kuinka jokin olevaisuus estää läpinäkyvällä kumiseinällä (siitä tulee sellainen bump-ääni kun siihen törmää) porukkaa poistumasta alueelta ja myös ajoittain näkymätön tappaja rupeaa paloittelemaan ansassa olevia ihmisiä. Tappajan saapumisen huomaa siitä, että se löyhkää kuin biojäteastia kesälämmössä taikka vastaavasti kansanedustajien sopeutumiseläkkeen tarpeellisuus, mutta onneksi pelokkaiden apuna on intiaani unisiepparinsa kanssa. Ai, no se oli sen intiaanin menoa.

Elokuvan kohokohtiin lukeutuu muun muassa hetki jolloin ryöstäjien rahasaalis syttyy palamaan ja he koettavat sammuttaa sen virtsaamalla päälle eikä toinen pysty pissaamaan käskystä. Niin ja paistettu kana uhkailee hengenlähdöllä.

No, ei tämä ainakaan parempi ollut kuin ykkösosa, mutta eipä kai nyt sentään huonompikaan. Yhtä kehnoa näyttelemistä on ainakin tarjolla, mutta teoreettinenkin yritys olla muka nokkela tarinakuljetuksessa on korvattu absurdin koomisilla ylivedoilla jolloin gorea ei ehkä ole enemmän, mutta se esitetään aiempaa huomattavasti sarjakuvamaisemmin. Ei se ensimmäinenkään nyt ryppyotsainen ollut ja toisaalta kyllä tämä kakkonenkin koettaa ajoittain pysytellä vakavahkona, mutta suhteessa aiempaan vedetään temppuja överimmäksi ja hetkittäin vain bojojoing-ääniefekti puuttuu jotta verenroiske muuttuisi pelkästä naurettavasta mentos cokispullossa-hetkestä silkaksi heinänkorsi hampaiden välissä-maalaisslapstickkomediaksi. Golly! ("The whitest word ever. a synonmyn for gosh only white people use it." - Urban Dictionary).

Surku että menivät entisestään kasvattamaan sitä hajutappajan fyysisyyttä, koska vaikka kuinka meni ja kopsautteli ihmisiä hengiltä oli hän silti uhkaavampi ruumiittomana olentona jonka läsnäoloa ei välttämättä oman hienhajunsa alta edes huomannut.

Tähdet: *

Reeker 2: No Man's Land

Junkyard Dog (2010)

Heti alkuun toteamus, että aloitus skeittipunkilla ja kalansilmälinssillä eivät ole hyvästä millekään elokuvalle. Se kalansilmä ei ole jatkossakaan avuksi. Onneksi sentään muutoin elokuva näyttää kuin se olisi kuvattu jollain puhelimella ja juonihan on uniikki kuin kolmastoista tusinassa: identiteettikriisinen psykopaatti kaappaa nuoren naisen maanalaiseen tyrmäänsä, naisviranomainen joutuu kissa ja hiiri-leikkiin ja kappas mokomaa, mukana on kannibalismia. Joo, tiedän...

Goottityttö Audra (Galadriel Stineman) haluaisi vain mennä ystävänsä kotibileisiin kuuntelemaan jotain puuduttavaa Blink 182-kopiota kun autoromuttamon naistenvaatteita himoitseva psyko Jyd (Innis Casey) mielummin kaappaa hänet kokikseen valmistamaan ihmislihasta maittavia aterioita. Onneksi tänne takahikiälle saapuu sarjamurhaajia vihaava FBI-agentti Samantha (Vivica A. Fox) ja heti paikalle tultuaan hän tapaa Jydin ja ymmärtää ilman mitään todisteita kyseessä olevan etsimänsä pahis. Mitä sitä turhia kuluttamaan aikaa jännityksen kasvattamiseen kun voidaan hypätä suoraan siihen, että Samantha päätyy samaan tyrmään Audran seuraksi ja sitten chillaillaan hetki kunnes päästään pihalle jolloin pahis kuolee. Autoromuttamo räjähtää, tottakai.

Tämä elokuva on ilmeisesti jokin vitsi? Jos se ei riitä, että se koettaa olla Uhrilampailla aivan liian myöhään rahastava niin sensuuntaiselle jännityselokuvalle ei todellakaan ole avuksi se kuinka elokuvan psykopaattia esittävä tyyppi on pitänyt hyvänä ratkaisuna koettaa puhua kuin suu olisi täynnä pullaa sekä heliumia, tai se kuinka muka hengenvaarallisessa pinteessä oleva neiti tuntuu olevan vaarassa ainoastaan pokan pitämisen suhteen ja whateva gurl-asenne ei niitä muita hetkiä paikkaamaan. Muutenkin tässä on kauttaaltaan niin uskomattoman kauheaa näyttelemistä, että epäilen ettei tämä ole vielä edes monen ensimmäinen elokuva vaan ylipäätään ensimmäiset sanat koskaan. Enkä ymmärrä miksi jos eivät puhu laahaavan monotonisesti niin sitten ovat kuin koe-esiintymisessä South Parkiin. Hitto, jopa Brad Dourif kuulostaa joltain Buttersilta. Minä kun olin varma jotta se olisi viimeistään Dourif joka tekisi Junkyard Dogista siedettävän, mutta ei, tämä osoittaa vääräksi toteamuksen "mielummin kuin turpiin ottaisi."

Lähes nonstoppina ääniraidalla kulkeva äkkiviilto-efekti muuttui jo alkutekstien aikana puuduttavaksi, kuva on tyypillistä innotonta digikameraa sen tehdasasetusfilttereillä ja varsinkin se jo mainitsemani kalansilmä on vain ja ainoastaan surkuhupaisan koominen. Kiivaimmilaan hetkellä vauhti on hädin tuskin geriatrista. Toteutus on siis ensiaskeleita jalattomalla.

Mieluusti koetan löytää huonoimmastakin elokuvasta jotain hyvää ja tässä tapauksessa se on varsin vaikeaa jolloin kyllä se menee niiden tahattoman koomisuuden mukana tuleviin naamapalmuviihdytyksiin, joista mainiona esimerkkinä se kuinka Foxin esittämän agentin sukunimi on Deatherage. Ah okei, miksi ei vaikkapa Killshe.

Sekin oli ihan hauska hetki kun edellä mainittu Deatherage kertoo tekemänsä profiloinnin tulokset, että kannibaalisarjamurhaaja on tieteellisesti todettuna seksuaalihäiriöinen vaarallinen sekopää, mutta hänen oman ei-tieteellisen näkemyksenä mukaisesti kyseessä on täsmälleen sama asia. Nämäkin pari seikkaa kuitenkin osoittavat, että niitä edes tahattomasti hauskoja viihteellisiä hetkiä sai lähes väkisin keksiä koska eivät nuokaan juuri olleet edes oljenkorsia hukkuvalle.

Oli siis uskomatonta huomata ettei tämä ollut ohjaajakirjoittaja Kim Bassin ensimmäinen ja ainoa työ elokuvateollisuudessa sillä niin amatöörimäinen pökäle on kyseessä. Oikeasti hävetti katsoa tätä. Lopulta paras juttu oli se, että googlatessani jotain sopivaa sisältökuvaa tuli elokuvan nimellä myös tämä kuva vastaan ja se sentään on aika cool:

Tähdet: *

Junkyard Dog

Armored (2009)

Rahakuljetusfirman uunituoreen vartijan Tyn (Columbos Short) elämä ei ole helppoa, jos sotatraumat eivät riitä niin angstisen pikkuveljen huoltajana toimiminen ei sekään auta tyynnyttämään mieltä ja kun pankki uhkaa vielä häätöilmoituksella on stressitaso koetuksella. Onneksi sentään töissä on hyvä fiilis kun vartijat ovat keskenään suurta perhettä ja heihin voi luottaa kuin kiveen, mutta mukavampaa olisi jos tunteja olisi enemmän jotta olisi varaa maksaa ruoka sekä vuokra. Vartijoiden välinen luottamus on niinkin suuri, että ystäväkollega Mike (Matt Dillon) ehdottaa Tylle osallisuutta tulevaan keikkaan jonka tarkoituksena on kuljettaa pankin rahat omiin taskuihin ja vaikka Ty onkin läpeensä rehti mies niin rahaongelmat sekä lastensuojeluviraston yhteydenotto saavat hänet suostumaan varkauteen. Viedään rahat hylättyyn tehtaaseen piiloon, väitetään yhdestä suusta muiden varastaneen ne ja kukaan ei missään tapauksessa loukkaannu. Hyvä suunnitelma aina siihen saakka kunnes huomataan, että valittua piilopaikkaa käyttää asuntonaan eräs puliukko joka säikähtää vieraita ja tulee päästään sekaisin olevan vartija Bainesin (Laurence Fishburne) ampumaksi. Tämä saa Tyn perumaan osallisuutensa ja hän lukittautuu rahojen kanssa toimintakyvyttömän panssariauton sisuksiin. Samalla kun hän koettaa keksiä keinoa päästä ulos pyrkivät muut sisään ja jos jälkimmäisen onnistuvat aikeissaan ei Tyn tulevaisuus ole kovinkaan pitkäikäinen.

Armored on aika tiukaksi puristettu, hyvännäköinen ja onnistuneesti ääniraidoitettu suoraviivainen toimintaelokuva joka saa mainiota vakautta karismaattisilta esiintyjiltä kuten Jean Reno, Fred Ward ja Laurence Fishburne, joten viihdyttävää toimintaelokuvaa kaipaavalle tämä ajaa asiansa varsin mallikelpoisesti. Juonen yksinkertaisuus ei sinänsä haittaa kun rytmitys on toimivaa, mutta tarinan suhteen toki hieman kiusaa se kuinka ns. keltanokkahahmon kohdalla pitää ottaa esille se viimeinen oljenkorsi-motiivi jotta saadaan hänet siten mukaan peliin ja samalla ymmärretään miksi hän on sitten se suunnitelman heikoin lenkki koska haluaa tehdä oikein. Vaikka sen ymmärtääkin miksi hänen kohdallaan pitää kertoa jotain taustaa niin miksi jopa näin simppelin tarinan puitteissa sen tulee olla sitä kaikista kliseisintä sontaa rahaongelmista talon/perheen säilyttämiseksi ja sitä sotatraumaattisuutta, se tuntuu erityisen pinnalliselta kun muiden kohdalla ei syyksi anneta muuta kuin ahneus jolloin yksi on puhtoinen enkeli ja muut tosi roistoja. Olisivat antaneet joillekin muille edes jotain perusteluja teoilleen ja näinhän oli alunperin ollutkin kun Matt Dillonin kohdalla tarina kertoi halusta auttaa syöpään sairastunutta vaimoaan ja sitä ajatellen hänen elokuvassa tekemät ratkaisunsa vaikuttavat oikeutetuimmilta kuin millaisina ne nyt esiintyvät, mutta sellainenhan olisi vain hidastanut elokuvaa ja siksi leikkaushuoneen lattia kutsui. Miksi siis yhden kohdalla sen annetaan tehdä niin kun olisihan se pelkkä sivullisen tappo riittänyt syyksi perua osallisuus ja kääntyä tovereita vastaan, eikä täten olisi aluksi tarvinnut osoittaa hänen olevan jo valmiiksi hyvä tyyppi. Olisin siis joko toivonut hahmotarinoiden syventämistä yksinkertaisen hyvä ja paha-pinnallisuuden sijaan tai vielä mielummin koska rytmi on nyt hyvä niin olisin tosiaan typistänyt Tyn taustaa ja jättänyt hänen motiivinsa samalla tavalla mahdollisen ahneuden pimentoon. Toisin sanoen tämä olisi voinut olla vielä hivenen enemmänkin suoraviivainen ja keskittyä pelkkään kaikkien ylitse jyräämiseen kuten myös kaverisuhteiden kiristymiseen koska niissä se on parhaimmillaan. Kyllä tämä näinkin toimii ja tuo mieleen erään Walter Hillin aliarvostetuimmista elokuvista, Trespassin, vaikkakin hieman vähemmän tarkkaan kirjoitetulla dialogilla.

Laurence Fishburne esittää tässä elokuvassa hahmoa joka on epäluotettava, vaarallisen kovaotteinen ja ehdottomasti päästään sekaisin, joka nyt ajatellen tuntuu mielenkiintoisesti harjoittelulta seuraavan vuoden Predatorsia varten jossa esitti saman ohjaajan alaisuudessa hyvin samanlaista hahmoa.

Tähdet: ***

Armored

2 Guns (2013)

Elokuvan alussa Denzel Washington ja Mark Wahlberg hengailevat kahvilassa puhuen vastapäisen pankin ryöstämisestä. Luodakseen harhautuksen Wahlberg sytyttää paikan tuleen jonka vuoksi asiakkaat joutuvat poistumaan. Ennen ulostautumista kahvilasta Washington ja Wahlberg kinastelevat tipin jättämisestä, kuinka paljon sitä pitäisi antaa. Ymmärrän että kyseessä on vain keino luoda elokuvan sävyä sekä hahmojen välistä suhdetta, mutta koska jo tässä vaiheessa tiedostetaan kahvilan palavan maan tasalle ja katso! heti duon astuttua ulos paikka räjähtääkin tulimereksi niin miksi siis piti kinastella hyvä tovi tippimäärästä, siitä kuinka toinen on pihi (ja muutenkin mieleen nousee Reservoir Dogsin vastaava kohtaus mr. Pinkin kanssa) ja miksi sitten se raha jätettiin pöydälle kun tiedettiin ettei kukaan saisi käsiinsä kuin tuhkaa? Anteeksi vain, mutta vaikka kyseessä olikin keino vain osoittaa millainen bromance hahmojen välillä on ja kuinka vitsailevan toiminnallinen elokuva on odotettavissa niin se turhan työn tekeminen on vain ärsyttävää.

No mutta kuitenkin...

Kinasteleva rikollispari Stig (Mark Wahlberg) ja Bobby (Denzel Washington) suunnittelevat ryöstävänsä uneliaan meksikolaisen pikkukylän pankin, ja samalla väsätään diilejä paikallisen vaikutusvaltaisen huumelordin Papin (Edward James Olmos) kanssa. Pankkikeikka toteutetaan ja ihmetellään, että miten näin pienessä pankissa on näin sikana rahaa, moninkertaisesti enemmän kuin oletettiin. Samalla paljastetaan, että niin sekä Stig kuin Bobbykin ovat oikeasti viranomaisia omilla tahoillaan ja peiteroolissa eri motiiveilla, mutta tietämättä toistensa oikeita henkilöllisyyksiä lyöttäytyneet yhteen saadakseen omat pahiksensa kiinni. Pankkikeikka siis oli oikeasti vain keino saada jotain muuta kuin rahaa saaliiksi, mutta sen määrä osoitti jotain olevan vialla. Se ns. ylimääräinen raha kuuluu CIA:lle jota edustaa ilkeä pikkupomo Earl (Bill Paxton) joka haluaa ne takaisin ja koska aina joku pettää jonkun niin tottakai Stigin esimiehet olivat johtaneet alaistaan harhaan koska itsekin haluavat ne rahat. Nyt siis kaikki menee käsille kun molemmat ovat viranomaiskollegoiden silmissä varkaita, tappajiakin ja ne ilman virkamerkkiäkin kulkevat pahikset haluavat saada osansa. Kuten arvata saattaa Stig ja Bobby joutuvat jälleen toimimaan yhteistyössä nyt puhdistaakseen maineensa sekä saadakseen tuhmurit kiikkiin ja kuten ns. buddy cop-elokuviin olennaisesti kuuluu kulutetaan iso osa ajasta rakastavasti riidellen.

Taas yksi näistä most liked unmade scripts of the year-elokuvista, nyt vuodelta 2009 ja jälleen kerran ymmärrän miksi, onhan kyseessä vauhdikasta toimintakertomus täynnä humoristista sanailua ja koristeena yllätyskäänteitä jotka eivät ole järin yllättäviä, mutta yhdessä tämä kaikki tekevät tarinan jollaisen teko elokuvaksi kuulostaa erittäin hauskalta. Paritetaan vain sellaiset näyttelijät joiden kemia toimii ja ohjaajaksi joku joka tietää miten toteutetaan popcornviihdettä isosti. 2 Guns toimiikin kuten pitääkin. Se on dialogiltaan kevyen hauskasti naljaileva, toiminnaltaan vauhdikkaan värikäs, täynnä varman päälle valittuja tuttuja naamoja (edeltävien ohella mm. Paula Patton, James Marsden ja Fred Ward) ja kantava pääpari pelaa hyvin yhteen. Mitä siinä ei ole on yhtikäs mitään uutta jota ei olisi nähnyt lukuisissa muissa vastaavissa eripurainen pari laukoo vitsejä ja luoteja-elokuvassa. Ei se nyt välttämätöntä olekaan olla lajityyppinsä paras jos viihtyvyysaste on muutenkin peukutuksen arvoinen, mutta samalla ymmärtää miksi 2 Gunsin käsikirjoitus oli pidetty ja myös sen miksi se ei sitten kuitenkaan heti päässyt tuotantoon. Olihan varmasti esimerkiksi samanlainen Adam Sandlerin ja Damon Wayansin tähdittämä Bulletproof myös luettuna hauskempi kun mitä itse elokuva sitten olikaan, eikä sekään kuitenkaan mitään tuskanhikeä katsomisen aikana aiheuttanut, kunhan vain oli harmiton rutiinituotos.

Kenties yllättävin seikka 2 Gunsissa on se ettei se ole Michael Bayn ohjaama taikka edes tuottama, sillä kannesta lopputeksteihin voisi uskoa muuta.

Pohjautuu samannimiseen sarjakuvaan. Kuvan perusteella molemmat ovat Denzel Washington.

Tähdet: ***

2 Guns

Kundi mekossa - kaksi parhaassa (He's My Girl, 1987)

Syrjäkylän Bryan (David Hallyday) haaveilee poptähteydestä, mutta on aika reppana nyhverö joka tarvitsee jotakuta potkimaan kankulle ja se joku on hänen paras ystävänsä kautta managerinsa Reggie (T.K. Carter) jolla riittää intoa ja energiaa useammankin ihmisen edestä. Reggie huomaa televisiossa ilmoituksen levy-yhtiön kilpailusta jonka voittaja pääsisi lomalle ihan Los Angelesiin saakka ja jopa backstagelle tukkarokkari-Sledgen (Warwick Sims) comebackkeikalle. Se jos mikä olisi keino saada jalka tähteyden oven väliin ja Bryanin nimissä lähtetty kortti arvonnan voittaakin. Edessä tosin on yksi mutta, voittaja saa kyllä ottaa mukaansa seuralaisen joskin tuon henkilön tulee jostain syystä olla naispuolinen eikä Reggie sitä ole. Ei hätiä mitä, Reggie vetää vain naistenvaatteet päälleen, kutsuu itseään Reginaksi ja sillä on sekin ongelma ratkaistu. Perille tultuaan Reggie ihastuu levy-yhtiöpomon assistenttiin Tashaan (Misha McK) ja Bryan puolestaan tarjoilijana työskentelevään Lisaan (Jennifer Tilly), mutta miten hoitaa hommat kun toinen miehistä joutuu teeskentelemään olevansa nainen ja toinen esittää seurustelevansa hänen kanssaan. Samaan aikaan ongelmia muodostaa dokaava Sledge jolle annetaan levytettäväksi Bryanin kirjoittama laulu, mutta kukaan ei vain muista kertoa siitä alkuperäiselle esittäjälle. Ei se mitään, lopussa kaikki oikaistaan ja sitten poppikoneet soivat aamuun asti.

Kundi mekossa - kaksi parhaassa on täysin tekoajaltaan näyttävä ja kuulostava joten suuria hiusmalleja löytyy niin sekä naisilta kuin miehiltäkin, nahkatakin alta paljastuu ylös asti napitettu valkoinen kauluspaita, pastellisävyiset pikkutakit kääritty hihoistaan, korvikset ovat suurenmoisia muovirenkaita ja musiikkina on tietenkin kamaa joka saa Johnny Hates Jazzin vaikuttamaan death metallilta.

Ristiinpukeutumishuumori on ihan samaa mitä näkee vielä nykyäänkin eli naiseksi pukeutunut mies istuu vahingossa leveässä haara-asennossa, puhuu väärällä hetkellä möreästi taikka astelee väärään vessaan ja kerran tietenkin nolataan tarinan ilkimys siten että vikitellään häntä naisena ja sitten paljastetaan olevankin raavas äijänköriläs, mutta koska kyseessä on kiltti romanttinen komedia jossa kaikki ovat lopussa onnellisia niin sävy on enemmän disneytä kuin White Chicksin navanalusta. Joskin kaikessa umpipaskuudessaan White Chicks sentään jää hampaita kiristävästi mieleen kun Kundi mekossa on sen verran valjun harmiton, että pelkkä sen loppuun saakka pääseminen voi olla vaikea haaste heräillä pysymisen kannalta.

Tähdet: **

Kundi mekossa - kaksi parhaassa