Joulumuori laskeutuu Mikki Hiiren kertotalon luokse ja kertoo, että Joulupukki on romuttanut rekensä jonnekin andeille ja pelkona on että jalkapallojoukkue syö hänet pysyäkseen elossa. On siis Mikin ja Akun lennettävä apuun. Aina välillä Mikki kysyy katsojilta, että mitä mä nyt teen? ja ruudulle lävähtää kolme vaihtoehtoa joista valita se oikea. Joskin on ihan sama mitä valitsee koska Mikki ottaa kuitenkin käyttöönsä sen ainoan oikean vastauksen, oli se sitten sinun sanomasi tai ei.
Toisessa tarinassa Hessu Hopolla on päässään linnunpesä ja pesässä on linnunmuna. Hessu syö voileivän ja vie sitten munasta kuoriutuneen linnun emolleen.
Lopuksi Aku Ankka väittää keksineensä täydellisen paikan jonne kukaan kuurupiiloon osallistuva ei löytäisi. No, ottaen huomioon sen seikan, että Aku löydetään ei se piilo tainnut ollakaan täydellinen.
Kyseessä on tyypillinen lyhytanimaatiojulkaisu jossa on muutama toisistaan täysin irrallinen tarina, mutta rakennettuna mukakokonaisuudeksi jonkinlaisen teeman avustuksella, joskaan ei kuitenkaan samanlaisella esittelevällä kehyskertomuksella kuin vaikkapa mitä on Samu Sirkan joulutervehdyksessä. Tässä on yksinkertaisesti kolme jaksoa Mikki Hiiren kerhotalosta, joista vain yksi on edes talveen liittyvä tarina, että se siitä teeman noudattamisesta.
Kerhotalon tarinathan ovat niitä aivan perheen pienimmille suunnattuja joten niissä ei luonnollisestikaan ole mitään vahingossakaan pelottavaa, loukkaavaa, jännittävää, tms. ellei sitten kahden ensimmäisen kohdalla pidä sellaisina piirrostyyliä joka on tietokoneanimaatioksi (tai animaatioksi ylipäätään) hyvinkin hutaisten tehdyn näköistä, mutta siitä kiukuttelu osoittaa enemmänkin kriitikon olevan väärää kohdeyleisöä. Tärkeintä ovat hassut iloiset äänet, kirkkaat sekä värikkäät kuvat ja mahdollisimman askeettisiksi suunnitellut hahmot jotta niistä tunnistaa katsomattakin mikä on kuka ja miksi hän se mikä on. Puolivuotias siskontyttöni ainakin diggasi näistä kerhotalon piirretyistä ja voin kuvitella syyn olevan siinä, että hänelle ruudun tapahtumat näyttäytyivät hypnoottisena värispiraalina joka toivottavasti ujutti alitajuntaan jotain muitakin opetuksia kuin obey ja consume.
Näin ollen koettaen nähdä kerhotalon tapahtumat puolivuotiaan silmin totean, että joo, onhan tämä aika kivan harmitonta väri-iloittelua joka tuntuu hieman siltä kuin kuuntelisi jotain kulttijohtajan meditointilevyä jossa toistellaan mantraa siitä kuinka kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, joten ei kannata pysähtyä miettimään todetaanko siellä rivien välissä myös all hail Satan.
Neljättä seinäähän näissä ei olemassa ja katsojalle puhutaan tuon tuostakin, koettaen saada hänet osallistumaan kerhotalon toimintaan tehden tästä jotensakin interaktiivista kokemusta, mikä on varsin soveliasta ottaen huomioon kuinka pelimäiseltä tietokoneanimaatio näyttää. Tällainen neljääkymppiä kolkuttava köriläs ei kaikesta lapsekkuudesta huolimatta jaksa vastata kun Mikki kysyy mikä juhla on alkamaisillaan kun kuva huutaa keuhkonsa halki joulua, enemmänkin sitä toteaa mielessään että "hei dude, käänny ympäri, se ei ole juhannus." Nuoremmat kuten kaksikymppiset varmaan ottavat kysymykset enemmänkin haasteensa joten siltäkin osin kerhotalon lapsille suuntautuneisuus on onnistunutta. Toki se on myönnettävä, että kyllä tämä noin 70 minuuttisena on aikamoinen kivireki vedettäväksi, sillä vaikka kuinka pystyisi ottamaan värioksennuksen ja jatkuvan ilomielen mukavana hengennostatuksena niin jatkuessaan liian pitkään se rupeaa tuntumaan rasittavan pakotetulta tekonaurulta. Kerhotalon faabelit toimivat siis parhaiten yksittäisinä jaksoina joiden välissä pitää suolapalan pituisen tauon.
Mikä näin väitetyn aikuisen silmin on erityisen ikävää on se miten lapsille suunnattu on näemmä tarkoittanut myös kaikkien hahmojen luonteiden vesittämistä ja siinä missä aikaisemmin Hessu, Minni, Iines, Aku ja jopa yleensä värittömänä pidetty Mikki olivat kuitenkin jokainen omia persooniaan ja siten toisistaan erottuvia ovat he kertotalon näkemyksen mukaan lähes klooneja toisistaan, ja valitettavasti muottina on ollut jokin Idols-kilpailija jolle kelpaa persoonallisuudeksi ihan mikä vain minkä tuottajat sattuvat määräämään. Se ihan mikä vain valitettavasti on tyhjä, ontto ja kaikille sopivan mauton kuin vauvanruokapurkin sose. Juuri sitä mitä kohdeyleisölle yleisen näkemyksen mukaisesti kuuluukin tarjota. Kyllä sitä kuitenkin pitäisi olla mukana edes hivenen asennetta.
Tähdet: **
2 kommenttia:
Oletko Satanisti,eli Saatanan palvoja kun mainitset tässä tekstissä: "ei kannata pysähtyä miettimään todetaanko siellä rivien välissä myös all hail Satan." ?
Disneyn palvoja pikemminkin.
Lähetä kommentti