Brittiläisellä maaseudulla uusioperheensä luona asuva Jack (Jamie Atkins) saa täysi-ikäisyyden saavuttaessa pussin joka sisältää kaksi isoa papua ja niiden pitäisi paljastaa totuus hänen hulluna pidetystä isästään joka katosi jo vuosia sitten jonnekin korkeuksiin. Jack heittää pavut pois ja katso! pian siitä versoaakin pavunvarsi joka yltää yli korkeuksien. Luonnollisesti Jack päätyy pilvien yläpuolelle, löytää sieltä toisen maailman ja 18 vuotta sitten kadonneen isänsä joka ei ole vanhentunut päivääkään koska täällä aika on pysähtynyt. Siellä asustaa myös kuningatar Serena (Jane March) joka kantaa kaunaa maalaisille ja aikoo pistää kaiken hyrskyn myrskyn cthulhumaisilla pedoillaan, mutta onneksi Jack on rakentanut mechan jolla taistella vastaan.
Jack the Giant Killer on Asylumin tuottama samana vuonna 2013 ilmestyneen Jack the Giant Slayerin mockbuster, mutta se herättää kysymyksen että mikä hitto oli Jack the Giant Slayer? Eikö Jack Black tehnyt jonkin Jaakko ja pavunvarsi-elokuvan, onko se siis tuo Jack the Giant Slayer? Ei, vaan se elokuva jonka suosiolla ratsastava mockbuster tämä nyt vuorossa oleva on toinen niinkin isoilla nimillä kuin Bryan Singer, Ewan McGregor ja Warwick Davis tuotettu teos ja mitä ilmeisemmin sen suosio oli kyseenalaista ottaen huomioon, että 195 miljoonan dollarin budjetti keräsi vaivoin maailmanlaajuisesti kustannuksensa takaisin.
Ottaen huomioon Asylumin tuotantojen suuruus olen aika varma ettei heidän versionsa kohdalla käynyt ainakaan näin:
Niin ja se Jack Blackin elokuva oli Gulliverin matkat.
Mutta palataanpa Jack the Giant Slayeriin, joka siis on Jaakko ja pavunvarsi-filmatisointi, mutta ei yhtä hyvä kuin Mikki Hiiren vastaava. Jo kahdesti lyhyen ajan sisällä tässä blogissa esiin päässyt ohjaaja Mark Atkins jonka käsialaa ovat siis myös Dragonquest ja Dragon Crusaders on nyt edelleen jättihirviöiden parissa, mutta vaikka nytkään ei olle varsinaisen komiikan seurassa niin jonkin verran edeltäviä iloisemmissa merkeissä kuitenkin, mistä on pitkälti kiittäminen esiintyjiä (tai pikemminkin vain yhtä) kuten isän roolissa olevaa Harry Dyeria jotka tuovat mukanaan sellaista rentoutta jota kaipaa seikkailulliselta satuelokuvalta (Dyerista tulee mieleen vanhempien aikojen Doctor Who). Lisäksi lentävä kellopelilinna, Jackin mechaluomus ja muut vastaavat jutut ovat viemässä elokuvaa enemmän kevyeen mielikuvituksellisuuteen kuin yritykseen koettaa tehdä fantasiasta arkista. Muutoin kyllä kyseessä on edelleen tyypillistä B-roskaa joka äkkisilmäykseltä on vain sitä eikä mitään muuta, jolloin näyttelijät ovat enimmäkseen puisevan monotonisia, tehosteet halpatuotantoa ja muuta tuttua, mutta silti jokainen kerta kun kuvaan pääsee lentävä linna taikka jokin muu jonkinlaista oikeaa mielikuvitusta käyttävä hetki tulee mieleen ajatus, että 20 tai jotain vuotta sitten olisi tämä voinut nousta elokuvaksi joka otettaisiin myöhemmin esille Päättymättömän tarinan vertaisena lämpimiä muistoja herättävänä nostalgiasatuna.
Näkemättä Bryan Singerin elokuvaa on vaikea sanoa millainen se on, mutta tämän perusteella uskallan silti väittää ettei se ainakaan viihdyttäjänä voi olla parempi vaihtoehto.
Ja oli efektien tasosta mitä mieltä tahansa niin onhan se aika hubaa, että perinteisen jätti-ihmisen sijaan jätit ovat kuin H.P. Lovecraftin luomuksia.
Musiikissa on selvästi haettu vaikutteita Danny Elfmanilta ja samanlaista lastenlorumaista triangelihelinää onkin mukana joka kieltämättä kuulostaa mukavalta satuelokuvan puitteissa.
Tähdet: ***
1 kommentti:
Dragon Questin ohjaajalta.
Lähetä kommentti