Örkkien ja lohikäärmeiden täyttämässä vaihtoehtokeskiaikamenneisyydessä veljekset Kendrick (Maclain Nelson) ja Darius (Erik Denton) ovat olleet kaksin jo pidemmän aikaa, josta syystä heistä jälkimmäinen eli isoveli on koettanut koulia ensimmäistä elämän raadollisuudessa. Jatkuvat taistelut sun muut vastaavat ovat kovettaneet Dariuksen tunteet, mutta Kendrick on vielä avoin näkemään maailmassa jotain valoisaakin joka on vanhemman veljen mielestä turhaa ja vaaraan saattavaa. Sitten matkataan kohti jotain lohikäärmemetsästäjien linnaa tai jotain ja tavataan muita sinne päin kulkevia. Ehkä nyt Darius oppii avaamaan sydämensä ja luottamaan muihinkin kuin vain itseensä. Tai sitten ei. Tämä kun on niin puuduttavaa jurnutusta, että jos jaksaa välittää mitä kenellekin tapahtuu niin täytyy olla aika pahassa jurrissa. Mitään kansikuvan kaltaista liekehtivää toimintaa ei todellakaan kannata odottaa. Paitsi no, se vasemmalla paikallaan seisominen on kyllä aika kuvaava, että ei se kansi täysin valehtele.
Mielikuvitus ei tunnetusti vaadi varallisuutta, mutta jos esimerkiksi kuten tässä tapauksessa elokuvaa tehtäessä sitä ei ole niin rahasta voi olla apua, varsinkin jos kyseinen elokuva luulee olevansa suuri fantasiaeepos Sormusten herran tavoin. Alle miljoonalla dollarilla ei saa aikaiseksi kovinkaan näyttävää elokuvaa joten ehkä olisi kannattunut pysytellä kauempana lohikäärmeistä sun muista rahaa vaativista tehosteista ja siirtää ajatukset tarinan hiomiseen ja sen mielikuvituksen käyttöön jotta ensimmäiseksi ei ajattelisi kuinka käsittämättömän kömpelöltä ja halvalta kotivideolta Dragon Hunterkin vaikuttaa. Tästä tulee mieleen puistossa hengailevat larppaajat bufferimiekkoineen joita joku kuvaa pokkarikamerallaan, sillä erolla tietenkin kuinka roolipelaajat kiitos sen mielikuvituksen näkevät omissa silmissään Skyrimin eivätkä Pongia, mutta elokuvana, kotiruudulta katsottavana Dragon Hunter on nimenomaan kaksi pystytankoa ja niiden välillä kimpoileva kuutio, joskin ilman samaa yksinkertaista hubaa.
Kuvaus perunalla (ihanaa kuinka kamerakulman aikana fokus on hakusessa aivan kuin kaikki olisi kuvattu ensiotolla ja oltu välittämättä siitä ettei kamera ehdi tarkentamaan), paikkana jonkun takapiha, esiintyjät puisevampia kuin metsän alkuperäisasukkaat, puvustus hoidettu sillä mitä omasta kaapista on löytynyt, ideat lainattu kaikilta muilta ja haettu tunnelma aivan liian vakava resursseihin nähden. Aletaan siis olla niin vahvasti tahattomassa koomisuudessa, että ryppyotsaisuus muuttuu jo melkein niin huonoksi että hyvä. Naamaläpsäisyn arvoista on kliseinen ye olde english-puhe ja erityisen mainio mauste hupsuuteen on massiviisuuden tavoittelu johon pyritään musiikin avustuksella, mutta vaikka pelkästään korvia käyttämällä siihen saatettaisiinkin ulottua niin viimeistään taistelukoreografiat jotka ovat tasoa silmät kiinni läpsimistä ei mieleen tule korkeintaan kuin ahdas pahvinen hautausmaa jossa vahingossa sotkeudutaan jalkoihinsa. Siispä ne näyttävät lohikäärmetaistotkin jäävät suurten puheiden tasolle ja se vähän mitä nähdään pidetään enimmäkseen varmuuden vuoksi sen verran pimennossa ettei vahingossakaan huomaisi muuta kuin oman orastavan kaihiongelmansa.
Toisaalta olen kyllä hyvilläni siitä ettei menty esimerkiksi sille Asylumin linjalle, että oltaisiin vedetty tarkoituksella läskiksi ja esitetty ettei elokuva olekaan tahattoman koominen vaan nimenomaan tarkoitettukin huvittavaksi, sillä vaikka se hyvin usein pelastaakin tällaisia elokuvia siten että ne jaksaa ainakin siksi katsoa, on se myös sen verran helppo ratkaisu ettei siihen haluaisi elokuvantekijöiden aina tukeutuvan. Joskin helppo vastaus tai ei olisi se varmasti auttanut Dragon Hunteriakin, joka nyt on todella pitkästyttävää katseltavaa juurikin tarpeettoman vakavuutensa vuoksi.
Jos haluaa nähdä fantasiakamaa jossa myöskin pääpaino on matkassa jonnekin, joka on tehty huomattavasti halvemmalla kuin Dragon Hunter mutta silti näyttää tuotantoarvoiltaan samanhintaiselta, mutta joka oikeasti tuntuu mielikuvitukselliselta ja on huomattavasti nautinnollisempi niin katsokaa vaikkapa Ninja Sex Partyn The Sacred Chalice.
Tähdet: *
2 kommenttia:
Aiheeseen liittyen... Dragonheart on näköjään saanut jossakin kohtaa neljännenkin osan.
https://www.youtube.com/watch?v=1j1gfHwLICo
Ensimmäinenhän oli jonkinlainen hitti ja lämmöllä muisteltava teos, mutta kyllä olen silti yllättynyt että se on saanut jo kolme jatko-osaa, kun aika pimentoon ne ovat jääneet. Kakkosestakin muistan parhaiten vain sen, että siinä oli oranssisävyinen kansikuva.
Ykkösen musiikki on todella miellyttävää.
Lähetä kommentti