Lokakuu kuuluu kauhulle pt.6: Black Death (2010)

Vuosi on 1348 ja rutto tappaa porukkaa oikealta sekä vasemmalta, mutta onneksi hurskas kansa ei usko kyseessä olevan Jumalan tekosia koska kyllähän nyt järjelliset olennot ymmärtävät ettei vitsauksessa ole mitään yliluonnollista mukana. Saatana on syypää mustaan surmaan. Siispä kun kirkon korkein johto kuulee, että on olemassa yksi pieni kylä joka on täysin säästynyt vitsaukselta on se ilmiselvä merkki kyläläisten liitosta demonin kanssa. Asiaa selvittämään eli tappamaan kaikki ja polttamaan koko p*ska maan tasalle lähetetään taisteluissa kyynistyneet ritarit johtajanaan tunteensa täysin sulkenut Ulrich (Sean Bean), mutta matkaan tarvitaan myös opas joka sitten on uskonkriisiä kokeva munkkinoviisi Osmund (Eddie Redmayne), jolla on toiveena tämän olevan se merkki joka siten vahvistaa hänen kutsumustaan. Koettelemusten jälkeen Ulrich tiimeineen löytääkin etsittyyn kylään jossa tuntuukin olevan jotain kovin pahasti vialla. Kaikki ovat hyvinvoivia, onnellisen oloisia ja ylen ystävällisiä vieraille, mutta niitä kaikkea aivan liiankin paljon ottaen huomioon ympäröivän maailman saastaisuuden. Vai voisiko olla niin, että kaiken sonnan seassa jo vuosia rämpineet soturit eivät vain enää erota tavallisen ihmisen hyvyyttä kaikesta jo kokemastaan negatiivisuudesta. Ei, kyllä tässä kylässä vallitsee pahuus ja se kiteytyy mahdolliseen noitaan, Langivaan (Carise van Houten) joka kovasti viehättää hämmentynyttä Osmundia.

Kuten monesti muulloinkin on myös Black Death julkaistu useammalla kansikuvavaihtoehdolla, joista mielestäni mielenkiintoisimmat eroavaisuuksiensa takia liittyvät kaikki Sean Bean-vaihtoehtoihin. Bean oli taatusti vielä vuonna 2010 Black Deathin näyttelijöistä nimekkäin vaikka joku muu kuin minä voisi nykyään sanoa sen olevan Eddie Redmayne, mutta juuri kasvo- ja nimitunnettavuutensa vuoksi mr. Bean oli looginen valinta kanteen, joskin itse elokuvan sisällön perusteella Redmayne olisi puolestaan ollut perustellumpi, hänen kuitenkin ollessa tarinan pääosassa. Bean esittää voisi sanoa eräänlaista henkivartijaa, tms. ja siten hänen naamansa kannessa on kuin jos se olisi koristanut Taru sormusten herrasta-julistetta Frodon sijaan. Tai ehkä kokonaisnäkyvyyden perusteella ehkä enemmänkin jos Mustan noidan kannessa olisi ollut Nicolas Cagen edessä Ron Perlman. Toki Bean on sisältöäkin ajatellen merkittävästi näkyvissä ettei tarkoitukseni ole vähätellä häntä, mutta siitä päästäänkin juuri niihin Bean-kansivaihtoehtoinen. Oma dvd-versioni pitää Beanin täysin etualalla jättäen kaiken muun pelkkään statistin osaan, mutta seuraavista vaihtoehdoista näemme miten esimerkiksi Carise van Houten on päässyt mukaan ja millä painoituksilla. Jokainen vaihtoehto antaa aika erilaisen käsityksen siitä kuka mahdollisesti olisi elokuvan tähti taikka ainakin kuka olisi tarinan tärkein seurattava roolihahmo. Erityisen hauskaa on se, että yksikään niistä ei tuo Redmaynea esille kuin jonkinlaisena ai niin ja sitten meillä on vielä tämä.

Samalla voidaan todeta, että käytännössä kaikki ritariryhmän jäsenet ovat yhtälailla esillä.

Uskonkriisiä, uskonpropagandaa, vainoharhaa, pakanameininkiä, poltetun maan sekä ennakoivan iskun taktiikkaa, verta ja väkivaltaa, synkkää niin kovin synkkää eikä valosta ole tietoakaan. Tämä on aika hyvä, ylettömän kyyninen kuvaus ajasta jolloin pelko tuntemattomasta johti kuolemaan ihan vain varmuuden vuoksi, vaikka samalla tiedettiin kuinka hetki miettimällä voitaisiin kenties asiat ratkaista toisellakin tavoin. Kuulostaa muuten valitettavan paljon nykyhetkeltä. Menee samaan sarjaan Valhalla Risingin ja jo mainitun Mustan noidan kanssa, ollen kuitenkin vähemmän pohdiskeleva kuin edellinen ja hieman vähemmän toiminnallinen kuin jälkimmäinen, eli toimien melkein kuin siltana niiden välillä kaikkien kuitenkin kertoessa matkasta vieraisiin josta ei tiedä mikä siellä oikeasti odottaa. Enemmän Black Deathilla on kuitenkin yhteneväisyyttä Mustan noidan kanssa ja ajoittain tuntuukin, että pohjalla olisi ollut sama kertomus. Siinä vaiheessa kun päästään sinne kylään tulee mieleen myös The Wicker Man ilman valoa. Etenkin kyläläisten tapa välttyä rutolta on Wicker Manista tuttua.

Sopivan melankolinen visuaalinen ilme ja aiheeseen kuuluvan kyynisesti näytelty Black Death kärsii yhdestä rasittavasta seikasta: sen vahvasti käsivaraan nojautuva kuvaus on kuin seuraisi merisairaan humalaisen toikkarointia, eikä se oikein istu elokuvan vähäeleisyyteen pyrkivään masennukseen.

Lisäplussaa Black Death saa seikasta jossa painaa henkilökohtaisuus sillä itse tykkään lenkkeillä/harhailla/kompuroida metikössä ja tämän elokuvan saksalaiset metsämaisemat ovat mielestäni samalla tavalla upeita kuin ne paikat joissa itse samoilen.

Olen syvästi pahoillani tästä vitsistä:

Ja olen aika varma jotta Black Deathia on inspiroinut myös Werner Herzogin Aguirre:

Tähdet: ***

Black Death

Ps. vielä yksi metsäkuva.