Lokakuu kuuluu kauhulle pt.5: Hidden (2015)

Siitä on jo lähes vuosi kun kolmihenkinen perhe, isä Ray (Alexander Skarsgård), äiti Claire (Andrea Riseborough) ja tytär Zoe (Emily Alyn Lind) piiloutuivat maanalaiseen pommisuojaan. Jonkinlainen virusepidemia pyyhkäisi maan ylitse ja.. okei, zombeja taikka raivotautisia, valitse itse. No kuitenkin, jos ylhäällä on rappeutunutta ja pimeää on sitä myös maan alla, eivätkä Ray perheineen voi tehdä mitään muuta kuin odottaa ja pelätä pahinta. Joskus heidätkin vielä löydetään ja joskus loppu tulee. Asiaa jouduttanee inhimillinen erehdys joka saattaa heidän olinpaikkansa paljastaa.

Riippumatta millaisena versiona on Richard Mathesonin I Am Legendin kokenut on niissä kaikissa yhteistä ainakin se, että päähenkilö pysyttelee öisin lukkojen takana ulkona olevaa vihamielisyyttä piilossa ja peloissaan odottaa aamun valkenemista jolloin uhka väistyy. Hidden on kuin se osuus I Am Legendista, ilman mitään päivittäistä monsterijahtia, ainoastaan peloissaan piilottelemista ja toivomista, että lukot kestävät tämänkin yön. Tokihan tässäkin tapauksessa ulkona (tai sisällä, hmm...?) on hirviöitä, mutta kyse on painotuksesta ja koska se ei ole toiminnassa on se tunnelmassa ja se puolestaan on lähempänä The Roadin nihilismiä kuin mitään joka voisi edes vihjailla valon olemassaolosta. Suljetun paikan paranoiaa, todellista fyysistä uhkaa ja täysin näyttelijöiden omistuneisuuden harteilla kulkeva elokuva joka toimii erinomaisesti ja on onnistuneen ankea kokemus. Erityisen yllättynyt olin Alexander Skarsgårdin kyvystä olla uskottava perheenisä joka koettaa pitää itseään kasassa vaikka on aivan yhtä rikki kuin muu perheensä, sillä vaikka en olekaan ajatellut Skarsgårdin olevan huono näyttelijä niin en myöskään erityisen hyvä, mutta ainakin tällaisessa tunnelmapalassa hän osoittaa olevansa varsin sovelias valinta muuhunkin kuin vain Tarzanin rintalihasten esittelyyn. Tilanteen raadollisuuden vuoksi liian nopeasti aikuistuvaa tytärtä esittävä Emily Alyn Lind on hänkin hyvä osassaan ja kun nyt jo mainitsin sen The Roadin niin Hiddenissä isän ja tyttären välilä on jotain samaa kuin edellisen isän ja pojan, mitä yhtäläisyyttä tietenkin korostaa Skarsgårdin riutunut rähjäinen ulkoasu joka noudattelee samaa tyyliä Viggo Mortensenin kanssa.

Hivenen tunnelmaa rikkoo äitiä esittävä Andrea Riseborough koska vaikka hänen masentuneisuutensa onkin tilanteen huomioiden perusteltu niin hänen mutrunaamaisuutensa tuo liiaksi mieleen kiukuttelun kuin todellisen epätoivon. Joskin hänenkin raskassoutuinen juoksunsa paranee loppua kohden.

Aivan yhtä musertavan synkkä kuin The Road ei Hidden ole, mutta ehdottomasti samaan sarjaan lukeutuva teos, joten varsinaiseksi välipalaksi ei tästä ole vaan se on täysimittainen ateria jonka jälkeen on odotetusti hivenen huono olo.

Ja mitä tulee kaikenmaailman virus- kautta zombie-epidemiaelokuviin johon tämänkin voi lukea on Hidden parasta mitä silla saralla on annettavanaan.

Twilight Zone-sarjoissa ja vastaavissa (esim. Äärirajoilla) oli käytössä toistuva teema jossa luullaan jotain ja lopussa tehdään päätös sen luulon perusteella, mutta oikeastaan poikkeuksetta se johtaa väärään, negatiiviseen lopputuleman. Jos Hiddenista olisi poistettu ne ns. pakolliset yllätyssäikäytykset sun muut vastaavat satunnaiset kovan äänen esiinastumiset ja pysytty täysin siellä piilossa pelkäämässä jotain jota ei ehkä olisikaan, olisi tämä voinut olla Twilight Zone-elokuva. Aika hyvin tämä pitääkin kaiken piilossa ja vaikka kärsivällisyys ei aivan riitä jättämään kaikkea pimentoon niin lopussa on sentään silkkaa nannaa erehdys on inhimillistä-karman naamapotkua. Tosin elokuva olisi pitänyt sitä ajatellen lopettaa 10 minuuttia ennen todellista päätöstään.

Mukana on tietokoneistettu kaurisefekti joka on yhtä surkea kuin Ring kakkosessa.

Tähdet: ****

Hidden

Ps. ostin eilen halloweenkarkkeja ihan vain jotta sain itselleni sen pakkauksen, joka sitten oikeassa valaistuksessa näyttää aika makeelta.