Lokakauhu. Loppu.

Niin on lokakuu saapunut tältä vuodelta päätökseensä ja samalla hyvin löysähenkinen haasteosuus jossa alunperin kehoitin kanssabloggaajia kirjoittamaan vähintään kahdeksasta kauhuelokuvasta kuluvan kuukauden aikana ja itseni patistin jonkinlaisen sanktion uhalla tekemään saman kahdestatoista. Edellinen lukumäärä oli oikeasti ajatustyön tulos jolla pääteltiin mikä olisi minimimäärä mihin jokaisen osallistujan tulisi realistisesti yltää oli tiellä sitten minkälaisia umpikujia tahansa. Pois lukien tietenkin eksyminen Haminassa, joka on hyvä perustelu minkä tahansa epäonnistumisen kohdalla. 12 puolestaan oli oikeastaan ihan hatusta vedetty luku, se vain nyt sattui kuulostamaan hyvältä ja sinä aikana oli alkamaisillaan paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen ruokakeräys ja tuumin, että kai minä nyt ainakin 12 ruokapakkausta tulisin ostaneeksi joten se luku soveltui myös elokuvahaasteeseen. Sen kohdalla aluksi tuumin, että jos en saavuttaisi haluttua tulosta tulisin vasta sen seurauksena ostamaan kuin muka jonkinlaisena rangaistuksena ne 12 ruokapakkausta, mutta todellisuudessa en pitänyt sitä minkäänlaisena haittana ja olisin ostanut ruokaa keräystä varten kuitenkin joten tein sen samantien ja luotin vain omaan sanaani, että vieläkin tavoittaisin ei-mitenkään-maagisen luvun.

Koska olin jo tovi aikaisemmin ilman mitään keräystapahtuman motivaatiota lahjoittanut ruokaa ja tarvikkeita ostoskärryllisen verran niin tuntui, että vedän överiksi kun heti perään osallistun suurella satsilla keräykseen, mutta hei, hitot sellaisista ajatuksista koska kissat ovat aina etusijalla oli kyse sitten mistä tahansa.

Kun kerran en oikeasti pidä lokakuuta mitenkään erityisenä kuukautena ja halloween on kivoista koristeluista huolimatta tuntunut hieman väkisin meille tuodulta juhlalta niin en myöskään pahemmin herää eloon sen vuoksi, mutta ajatus siitä kuinka yhteisen teeman avulla saisi jonkinlaista yhteisöllisyyttä aikaiseksi oli varsin veikeä. Toki olisi ehkä ollut parempi tiukentaa otetta jollakin tavoin ja vaatia jotain muutakin yhdistävää kuin pelkkä saman lajityypin elokuvat, mutta kun tämä oli aluksi vain enemmän omaa kivaa ja tuli sen verran myöhään esille ei ollut oikein halua ruveta johtamaan mitään joukkoa kohti vääjäämätöntä tuhoaan, ja silti niin kovin moni tarttui koukkuun jopa otsikoiden kirjoituksensa omani mukaisesti josta olen kovin otettu ja siksipä esitän kiitokseni kaikille tavalla tai toisella mukana olleille.

Näin minä ylistän Teitä.

Ei tähän oikeasti mitään teemaa olisi tarvittu, kauhuleffojahan tulee muutenkin katsottua runsaasti, mutta jotenkin aina jonkinlainen punainen lanka tekee kokemuksesta hivenen enemmän kuin pelkän elokuvan näkemisen ja tällaisen blogin tapauksessa myöskin enemmän kuin pelkän siitä kirjoittamisen. Tästä syystä uskonkin, että kun vastaisuudessa tulee jonkinlainen leffaputki eteen taikka yhteistyöprojekti (btw. edellisestä blogien yhteisarvostelusta on jo aika tovi, että hmm...?) niin se toimii aina oman otsikkonsa alla.

Sen enempää pohtimatta kuukausi muutoinkin päätyi jonkinlaiseen sanoisimmeko halloweenhenkiseen spookeiluun kun metsäreissuilla tekemäni "merkinnät" ovat silkkaa Blairin noitaa

ja töissäkin tuli tehtyä jonkinlaista aiheen mukaista koristelua muun muassa kirjaimellisesti rakentamalla oma halloweenpuu.

Näissä mukana olevissa kuvissa esiintyykin kuukauden saldoa niin hyväntekeväisyyden kuin myös jonkinlaisen muun saralta. Niistä edelliseen liittyen jo aiemminkin harrastamani leffojen vienti lahjoitettavaksi on sekin jatkunut ja esimerkiksi lokakauhun elokuvista kierrätykseen menivät Devil's Pass, The Collector ja Penny Dreadful. Voin vain pyytää anteeksi heiltä jotka Devil's Passin ja The Collectorin ottivat, koska nyt tuli annettuja risuja lahjaksi.

Toiste jotain toista, mutta tältä erää tämä ainakin oli tässä. Frank Pappa sanoisi "kosketelkaa toisianne", mutta tämänhetkisen trendiuutisen (en vähättele asiaa, mutta tällä tavoin media toimii: nostaa hetkiseksi jonkin skandaaliaiheen, hakkaa sen rusinaksi ja sitten hylkää sivuun) , seksuaalisen lähentelyn varjossa lienee turvallisinta että koskettelemme ainoastaan itseämme. Kovaa rakkautta, tottakai!

Tätä kirjoittaessani taustalla soi Rinneradio - Pan

It is happening again

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.12: Mexican Werewolf in Texas (2005)

En tiedä, jotenkin tuntuu kuin Mexican Werewolf in Texas kertoisi jo kaiken oleellisen Mexican Werewolf in Texasista. Mutta miksi se kuulostaa koomisemmalta kuin An American Werewolf in London? Johtuuko se vain mielikuvasta sombreropäisestä viiksiniekkaihmissudesta Billy Ray Curyksen kanssa rodeossa jauhamassa purutupakkaa, kun voisihan se Lontoossa oleva ihmissusikin olla punaniskaraybob Hugh Grantin kanssa Emmerdalessa ja olisi yhtä hupsu. Jos ei ole nähnyt kumpaakaan voisi kuvitelma olla samanlainen, mutta kuitenkin kiitos Lontoo-version Meksiko on selvästi mahdollisesta vakavuudestaan ainakin osittainen parodia siitä ja jo siksi koomisempi. Lisäksi se on surkeaa halpamielistä kauhuroskaa joten pohdinnat hiiteen.

Teksasilaisen pikkukaupungin luona tapahtuu ikäviä, mutta kunhan bilenuoret ovat paneskelleet ja ryypänneet aikansa tulee chupacabra ja syö ne kaikki. Siinä välissä muut kyläläiset aikovat metsästää lihansyöjäpedon, mutta se syö ne kaikki.

Mexican Werewolf in Texas ei ole Asylum-tuotantoa, mutta se voisi hyvinkin olla yksi heidän mockbustereistaan sillä jos pelkkä titteli ei sitä kertonut on kyseessä todellakin aika kieli poskessa tehtyä tietoista B-roskaa. Ei niin ettäkö tämä olisi vakavissaan tehtynä ollut yhtään sen parempi ja siitä pitävät huolet kehnot tehosteet, onnettomat esiintyjät ja kaikki muu asiaankuuluva, mutta kuten niin usein muulloinkin kun ollaan menty itsetietoisemmalle ironian linjalle ollaan edes hivenen saatu puolusteltua omaa kehnoutta. Siksipä painotetun kliseiset hahmot sun muut ovat melkeinpä jo hyvästä ja kun mukana on kertojapäähenkilö muistuttamassa Daria Morgendorfferista ja yksi heppu imitoimassa lontoilevaa jenkkisutta David Naughtonia ollaan vähintään siedettävän viihdyttävyyden parissa. Avuksi tässä tulee vielä joukko yli-ikäisiä teinejä päätymässä kasaksi teollisuusjätettä kiitos oikeastaan aika sopivan näyttävän meksikaanisusidemonin hampaissa.

Onhan se hassun näköinen kuin karvainen bodariversio jostain Super Marion piraijakasvista, mutta asiayhteys huomioiden aika onnistunut. Eihän sitä tietenkään elokuvan aikana kunnolla näytetä, mutta miksipä olisikaan.

Valitettavasti aina välillä tekijät ovat luulleet, että on syytä viedä elokuvaa vakavampaan, oikean kauhun suuntaan ja silloin mennään metsään eksymään. Sen jälkeen edes petoeläimen silmistä kuvattu kohtaus Tappajahaita imitoivalla musiikilla ei jaksa enää palauttaa elokuvaa niin huono että hyvän tasolle vaan päädytään sinne eh! kyllä sen katsoi-sarjaan joka ei siis ole tarpeeksi huono mutta ei missään nimessä myöskään hyvä. Se pölhöhuumorin tieltä poikkeaminen aiheuttaa tässä tapauksessa vain pitkästymistä ja sitä riittääkin viimeistään puolesta välistä loppuun.

Siltikin paljon, paljon parempi ja vähemmän nolostuttava kuin Ihmissusi Pariisissa.

Tähdet: **

Mexican Werewolf in Texas

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.11: The Collector (2009)

Rahapulainen hanslankari Arkin (Josh Stewart) päättää epätoivossaan korjata tilannetta murtautumalla työnantajansa, rikkaan perheen kotiin jota oli juuri remontoimassa ja täten tietää missä kaikki rahanarvoinen olisi. Vaikka porhoperhe onkin viikonloppumatkalla niin Arkinin pahaksi onneksi hän ei ole talossa yksin, saman viikonlopun samassa talossa on omalle harrastukselleen varannut The Collector (sama se kuka, kaikki Jasonia esittävätkin olivat eläväisempia) joka on nahkanaamioinen psykopaatti keräämässä kokoelmaansa ihmisuhreja ja estänyt asunnon omistajien matkan voidaakseen kiduttaa heitä, lopulta siis ottaakseen yhden mukaansa. Seuraa kasa naurettavaksi muuttuvia verenvuodatusansoja ja ajanhaaskuuta katsojilta. Kuka ikinä kehuukin The Collectoria hyväksi valehtelee, koska tämä on parhaimmillaankin vain ihan ok ajantappoa kehnoilla näyttelijöillä ja tekosyyllä pistää kidutuskohtauksia kidutuskohtausten perään, koska hei, saahan niilläkin 90 minuuttia täyteen.

Termi yllätyshitti tuntuu esiintyvän kauhugenressä usein ja miksipä ei, suhteellisen moni lajityyppinsä edustaja on ns. halpatuotantoa ja kauhu on kuin mustat vaatteet, aina muodissa, joten se ehkä on hivenen vähemmän riskialtis verrattuna muihin elokuvan lajityyppeihin. Ehkäpä ei, mutta toisaalta Roger Corman on tuottanut lähes yksinomaan kauhua ja tunnetusti todennut että vain yksi elokuvistaan oli tappiollinen ja sekin draama, joten kun The Collectorin kerrottiin olleen ilmestymisvuotensa yllätyshitti en voinut muuta kuin tuumia, että mikäpä ei olisi? Se varmasti vieläpä edesauttoi suosiossa, että The Collectorin vihjaistiin olevan Saw-tyylinen elokuva, varsinkin kun tämän oli alunperin kaavailtu olevankin osa tuota elokuvasarjaa. Kyllähän The Collectorin synkässä tyylissä on paljon samaa kuin Saw:ssa (enemmänkin ajatellen jatko-osia), mutta toisaalta niin monessa muussakin elokuvassa on ja jos tämän kohdalla ei olisi ollut mainintaa sen olleen ajateltukin osaksi edellä mainittua sarjaa niin The Collectoria pitäisi vain pelkkänä apinointina, mutta nyt se tuntuu hieman ikävämmin sivuraitelle päätyneeltä ahneelta mockbusterilta. Ilmeisesti itse nimihenkilön on ollut tarkoitus olla Jigsaw, mutta tiedä sitten miten paljon tarina on alkuperäisestä ajatuksesta muuttunut kun siitä ei sitten Saw-elokuvaa tullutkaan, koska jos The Collector on Jigsaw niin tällaisenaan se aiheuttaisi enemmän jatkuvuus- ja motiiviongelmia kuin se sarja tekee jo nyt itselleen. Ehkäpä uhriperheen synti oli olla rikas, mutta surkeimmillanakin itse oikean Jigsawn motiiveissa tuntui olevan jokin perustelu, tässä tapetaan vain koska se on hubaa ja vielä hauskempaa on sitä ennen kiduttaa mahdollisimman paljon. Itse ihmiskeräily oli hyvä idea kauhuleffalle, mutta sen toteutus oli suoraan sanoen perseestä, koska esimerkiksi talon varustaminen lukuisilla ansoilla oli yksinkertaisesti mukana vain koska se oli sen hetken kovin juttu kauhuelokuvissa eikä niillä siten ollut muuta merkitystä kuin aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä ilman että se johtaisi mihinkään minkä väitettiin olevan syy. Itse asiassa elokuvassa yksi henkilöistä kertookin juonen lyhyesti siten, että The Collector kerää ihmisiä, ottaa mukaansa vain yhden ja tappaa muut koska heillä ei ole virkaa. Ei, se ei selitä miksi hän näkee vaivaa pitkittääkseen niiden muiden kärsimyksiä, koska sitähän hän ei juonen mukaan ollut aikeissa tehdäkään, mutta ne vaijeri siellä naula täällä-ansat ovat mukana jotta katsoja voisi sanoa "v*ttu ku veri lentää!" ja olla miettimättä, että miksi se v*tun veri lentää. Ja ilman perusteluja The Collector on vain kasa raakoja kohtauksia joista joku gorehound saa varmasti kicksinsä, mutta nyt tällaisena se on kuin Yksin kotona verenvuodatuksella ja muuttuu siten koomiseksi kauhistuttavan sijaan. Joskin katsoi elokuvaa miten päin tahansa niin loogisuus kannattaa unohtaa ja erityisen rasittavaa on se, että The Collector on varustanut talon kaikenlaisilla vertavuodattavilla ansoilla, mutta jo pelkästään ajallisesti se ei olisi ollut mahdollista. Sen välillä kun Arkin oli remontoimassa taloa tietäen siis täsmälleen millainen se oli ja sen kun ansat (joita on ihan sikana) oli rakennettu ei ollut aikaa kuin ehkäpä päivä joten lopputulos ei olisi ollut mitenkään mahdollinen, etenkin tämä on pitänyt tehdä suurimmalta osin salassa joka sekään ei olisi onnistunut. Jigsawn temppujen kohdalla sentään annettiin ymmärtää hänen panostaneen niihin kunnolla aikaa ja vaivaa, tässä sama on vedetty peliin vain koska on tosi fantsua nähdä kun tyyppi astuu naulaan kerta toisensa jälkeen. Se tekee kaikesta ryppyotsaisesta kidutuksesta enemmänkin Joe Pescin saamassa puhalluslampun liekistä kupoliin.

Mielenkiinnoton pääpahis, kehnot näyttelijät, rutiiniansat ja värisävytys joka oksuvihreydessään meni muodista jo viimeistään vuoden 2000 ensimmäisellä puoliskolla. Satunnaisina irtokohtauksina The Collector antaa jotain onnistunutta katseltavaa ja onhan mukana muutama hyvä biisivalintakin, mutta kaikin puolin se on kokonaisuutena vain kolmastoista tusinasta ja niin käsikirjan oppien mukaisesti tehtynä, että voisi vannoa nähneensä tämän jo lukuisia kertoja aiemminkin, koska on. Arvatkaa vaan onko tässäkin ansat tehty siten, että oli se miten monimutkainen tahansa niin uhri valitsee juuri sen vaihtoehdon joka avaa gorillahäkin joka pillastuttaa karvaeläimen tönäisemään dominorivin nurin joka sitten sytyttää takan jossa grillaantuva makkara houkuttelee paikalle dogen ja hauve kaataa samppanjalasitornin jonka päällä oleva kirves putoaa uhrin varpaille, eikä siis vapaalla tahdolla tai sattumalla ole mitään väliä koska tämä ainoa valinta vain siksi, että se on muka makein temppu koskaan eikä siten B-suunnitelmaa tarvita (naurettavimmillaan tämä on kohtauksessa jossa The Collector astuu omaan ansaansa). Suurin osa yllätyshitteydestä tuli siis ansioitta.

Taitanee jäädä jatko-osa väliin ja tämä lähtee kierrätykseen.

Tähdet: **

The Collector

Tänään olen enimmäkseen

Niin ja rakentanut puun sekä piirtänyt kissan, mutta niistä lisää toiste.

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.10: Penny Dreadful (2006)

Pennylla (Rachel Miner) on ahtaanpaikan sekä erityisesti automobiilien kammo ja tässä tapauksessa ongelmaa kasvattaa entisestään se kuinka hän penskana oli auto-onnettomuudessa jossa menehtyivät molemmat hänen vanhempansa. Joten jos pelkkä pieni tila on pelottavaa niin metallisessa hauta-arkussa jumittaminen se vasta onkin ja siksipä onkin fantsua että edessä on pitkä automatka terapeutin (Mimi Rogers) seurassa.  Tarkoitus olisi kulkea jonnekin vuoristoon Jumalan selän taakse missä sitten olisi retriitti muille mielensä järkyttäneille, mutta ensin ajetaan liftarin päälle joten hänet on otettava anteeksipyynnöksi kyytiin ja kohta Penny voikin lisätä repertuaariinsa vieraiden ihmisten pelon, koska tämä äänetön kasvonsa piilottava ja jotain veristä elukanraatoa järsivä kulkija ei ole sieltä halittavimmasta päästä. Olisi tarkoitus ajaa suotuisasti autosta poistunutta hyypiötä karkuun, mutta tottakai Pennyn panikointi ja tyhjä rengas aiheuttavat matkanteolle vaikeuksia, ja pian ollaankin keskellä ei-mitään ja Penny on siellä yksin.

Vai onko?

No, enkö minä juuri osoittanut, että siellä on psykopaattiliftari joka haluaa tehdä kaikista haggista? Terapeutti sai jo puukosta.

Tavanomainen murhanhimoinen sekopää stalkkaa nuorta tyttöä-tarina saa kaivattua lisäpontta siitä, että päähenkilö kärsii toimintoja estävästä traumasta (ts. se auto-onnettomuus) ja ollessaan yksin avun ulottumattomissa hänelle ainoa mahdollinen suoja on nimenomaan se pelkotiloja ruokkiva paikka (auto, jossa on plussana se terapeutin ruumis) jossa ollaan siten samaan aikaan turvassa kuin myös sen vankina. Siksi ei olekaan suuremmin tarvetta itse ulkoisen uhkatekijän eli murhaajaliftarin fyysisille toimille, riittää kunhan hän vain tarkkailee tilannetta ja pelkällä läsnäolollaan pitää huolen ettei uhri pääse pakoon vaan antaa hänen lipua enemmän ja enemmän pelkonsa sisään. Eihän tässä siis tarvita kuin kasvoton pahis seisomaan pimeässä, värisyttävät äänet ja näyttelijä joka pystyy omillaan  kantamaan hulluuden syöverit. Valitettavasti mukaan on pitänyt vaikka sitten väkisin tunkea muutama hivenen koominen sivuhahmo (ja sen myötä hieman tissejä) eikä Miner ole tarpeeksi hyvä ollakseen uskottavasti peloissaan vaan jokainen tilanne ratkaistaan oikeastaan samalla reaktiolla: vinkumisella. Ei hän surkea ole, kunhan vain on keskinkertainen ja esimerkiksi ajoittainen elävä rigor mortis olisi ollut omiaan luomaan sitä jumiutumista jota pelkääminen voi aiheuttaa ja jos ääntely onkin ollut ohjaajan päätös luomaan energiaa, tms. niin ei olisi ollut syytä. Siltikin suurimmalta ihan onnistunut kauhistelu jossa vähemmän on enemmän ja sitä olisi voinut olla toimivuuden kannalta vieläkin vähemmän, se kun auttaa elokuvaa joka kuitenkin pohjimmiltaan on vain tavanomainen murhanhimoinen sekopää stalkkaa nuorta tyttöä-tarina.

Tähdet: ***

Penny Dreadful

Eteerinen yö

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.9: Devil's Pass (The Dyatlov Pass Incident, 2013)

Djatlovin solan tapahtumat ovat hyvin mielenkiintoista luettavaa, mysteeri vailla vertaa jos ei vertaa sitä muihin yhtä kiinnostaviin tapauksiin, tarina joka on sen verran kiehtova, että sitä pitää jo hieman yrittää jotta siitä ei saisi aikaiseksi elokuvaa joka on jo lähdemateriaalinsa ansiosta mielenkiintoinen. No, annetaan se Renny Harlinin käsiin, miehen joka nimenomaan on tunnettu eteeristen tunnelmien luomisesta jotta pystytään kunnolla keskittymään mystiseen ytimeen.

Kaikella kunnioituksella herra Harlinia kohtaan, mutta kun ajattelen tarinaa jolla on enemmän yhteistä Blair Witch Projectin kuin Deep Blue Sean kanssa en oikein usko hänen olevan oikea ohjaaja toteuttamaan sitä, mutta hei, ehkä ja toivottavasti olen tyystin väärässä. Tokihan Harlin on satunnaisesti onnistunut hahmokeskeisyydessä ja kärsivällisyydessä tarinankulussa, mutta huom! avainsana on satunnaisesti ja sekin on ollut aika satunnaista.

Ryhmä amerikkalaisia opiskelijoita on innostunut tekemään dokumentin Djatlovin solan vuonna 1959 useaan kuolemaan johtaneesta mysteeristä. Miksi tuolloin ihmisjoukko tuhosi leirinsä, kulki vailla tarvittavaa vaatetusta kuolemaan lumeen ja miten heillä paleltumajälkien ohella oli murskaantuneet aivot sun muut sisukset mutta ei ulkoisia merkkejä jotka olisivat siihen johtaneet. Minne hävisi tuonkin yhden tyypin silmät tai kieli? Kaksi ns. dokumentaristeista lähtee päästääkseen seikkailemaan, yksi koska hei miksipä ei, toinen koska on salaliittoteoreetikko jonka asenteestaan päätellen pitäisi vuorata itsensä foliolla ja tietenkin päähenkilömme, todella pahasti paperista repliikkejään lukeva neiti joka on oikeasti kiinnostunut asiasta koska se ilmeisesti on ihquu. Muutama venäjänkielinen haastattelupätkä joissa kerrotaan lumimiehestä, alkuperäisasukkaiden universumien kohtaamispaikasta, valtion osallisuudesta ja muusta perinteisestä joilla korostetaan kuinka mikä tahansa voi olla mahdollista ja sitten jenkkinuoret ovatkin jo kadonneet ja siirrytään tutkimaan löydettyjä videonauhoja. Sieltä löytyy aivan järkyttävä määrä pitkästymistä ja lopussa meinaa pokkaa pettää kun teleportaatiomutantit iskevät. Enkä oikein ymmärrä sitä, että miksi kun loppupuolella väännetään rautalangasta elokuvantekijöiden näkemys siitä mitä nyt ja alkuperäisessä Djatlovin solan mysteerissä tapahtuikaan niin silti lopputeksteissä pitää olla maininta siitä kuinka vielä tänäpäivänäkään ei tiedetä mitä oikeasti tapahtui. Mitä sitten mitä oikeasti tapahtui, tehän juuri kerroitte mitä muka "oikeasti" tapahtui ja sitten kuitenkin nynnyilette ja sanotte että ehkä ei sittenkään. Kuka Perussuomalainen siellä oikein on kääntämässä takkiaan?

Renny Harlinin astuminen found footage-genreen ei järisytä tajuntaa sitten hiventäkään, hän ei tuo mukanaan yhtään mitään uutta taikka ihmeellistä. Toisaalta eipä hän kyllä tässä ylitäytetyssä lajityypissä kyllä heitä joukkoon huonointa mahdollista elokuvaakaan, joskin kuitenkin huonoimman oman filmografiansa tuotoksen. Kyllä, jopa kehnomman kuin Hercules-pökäleensä. Tässä korostuu kaikki se mistä Harlinia on aina kritisoitu kuten se ettei hän osaa ohjata draamaa tai saa näyttelijöistään irti yhtikäs mitään jos he eivät jo tehdasastuksiltaan ole hyviä (ts. mukaan tarvitaan siis Samuel L. Jacksonia tai muita ns. oikeita näyttelijöitä, jolloin esimerkiksi uransa alkupuolella olevat kasvukykyiset paikkaansa hakevat esiintyjät eivät saa Harlinilta tarvittavaa sykäystä tuoda mahdollisia lahjojaan kameran eteen) ja vaikka Harlin osaa muka pienelläkin rahalla tehdä tehokasta viihdettä/toimintaa ja sen ansiosta pääsee usein plussan puolelle ei sitäkään ole tällä kertaa tukena. Nyt found footageen kuuluvan vaihtelevatasoisen kuvalaadun ja kuvaustyylin vuoksi sitä huomaa liiaksi, että jos Harlin ei saa rahaa tai niitä kyvykkäitä näyttelijöitä ei hänen elokuvansa ole muuta kuin tavanomaista B-bulkkia jonka oikea paikka on haudattuna kaikkien niiden Steven Seagal-eurotrashien sekaan joista ei katsoessaankaan muista juuri mitään. Devil's Pass siis näyttää siltä mitä on, halpatuotannolta joka puskettu markkinoille vain nappaamaan viimeisiä pennosia suosiossa olleelta lajityypiltä, mutta mitään intoa ei ole mukaan pistetty jotta perusteltaisiin sen olevan mitään muuta kuin voi ei, taas yksi näistä. En äkkiseltään löytänyt mitään budjettitietoja, mutta kovin kallis tämä ei ole voinut olla tai jos on ollutkin niin se raha ei ainakaan näy millään tavoin. Okei, muuten sanoisin että pari logististista ongelmaa on saattanut viedä pennosen tai pari koska osa vuoristomaisemasta näyttää hienolta ja suht' hankalalta kuvauspaikalta, mutta toisaalta, tämä on found footagea joten esimerkiksi kuvausryhmä ei ole voinut olla kovinkaan suuri. No, samapa tuo sillä eihän näiden tämän lajityypin elokuvien tarvitsekaan olla esimerkiksi visuaalisesti feikatun rikkaita koska aitous on tärkeintä. Sitä ei ainakaan tuo näyttelijäkaarti joista yksikään ei vaikuta luontevalta kameran edessä ja esittävätkin kaiken puuduttavan monotonisesti ja kuin muistellen mutta siinä epäonnistuen mitä kuuluikaan tässä vaiheessa sanoa.

Muistatteko kun sanoin jotain sellaista kuin, että pitää jo hieman yrittää jotta saa tehtyä tästä aiheesta elokuvan joka ei olisi pelkästään jo sen ansiosta vähintäänkin kiinnostava: Harlin yritti ja onnistui. Missään vaiheessa päähenkilöihin ei samaistu tai välitä heistä, heidän katoamisensa kuten myös aiempi vastaava tapahtuma ovat kuin ohiheittoja jotka ovat mukana vain koska jotain pitää olla ja siten koko Djatlov on ainoastaan napattu aiheeksi koska sitä ei oltu vielä käytetty. Paitsi että oli ja vieläpä oikeasti jännitystä luoden, se on nimeltään The Blair Witch Project joka vuonna 1999 teki sellaisen uskottavan vaikutuksen, että vieläkin tulee vastaan ihmisiä jotka uskovat kaiken olleen totta ja kolmen ihmisen oikeasti kadonneet noidan valtaamaan metsään.

Devil's Passin loppuselityksessä on sentään hivenen mielikuvitusta, mutta yletön selittely tekee siitä rasittavaa kuunneltavaa ja muuttaa sen ainoastaan hupsuksi sekoiluksi joka oli enemmän paikallaan jossain Tom Bakerin ajan Doctor Whossa.

Tuntuu siltä, että jokainen kerta kun Harlinilta tulee uusi elokuva sitä toteaa ettei se nyt kovin hyvä ollut, mutta on hän huonompiakin tehnyt. Devil's Pass on ensimmäinen jonka kohdalla en ajatellut sitä mahdollisuutta kertaakaan, mutta mikä pahinta tämä oli ensimmäinen kerta kun totesin ettei Harlin koskaan nousisi korkeammalle kuin keskinkertaisuuteen. Kun jopa sellainen kikkare kuin The Covenant vaikuttaa hyvältä vertailussa Devil's Passiin ei enää juuri toivoa tunnu olevan. Ennen oli kaikki paremmin on rasittava ja usein muistojen kultaama harhainen klisee, mutta Harlinin kohdalla se vaikuttaa olevan valitettavan totta.

Harlin on joskus sanonut, että tykkää palkata elokuviinsa uusia nousevia tähtiä ja sillä saatetaan antaa käsitys siitä kuinka hän haluaisi nostaa heidät esille koska heillä on jotain annettavanaan ja hän näkee sen piilevän lahjakkuuden. Puppua, nämä "nousevat tähdet" ovat mukana koska ovat tuntemattomuudessaan vielä halpoja ja eipä tässä tule mieleen kuin tasan yksi nimi jonka pinnalle nousu on jotenkin yhdistetty Harliniin, mutta ei hänkään ollut kenellekään tuntematon uusi stara: Sylvester Stallonen uusi tuleminenhan oli Cliffhangeriin yhdistetty seikka ja se ei olekaan vähäinen saavutus, mutta missä ovat ne nykytähdet joiden kohdalla se oli juuri se jokin Harlinin elokuva joka tähän paikkaan heidät toi? Enkä nyt puhu mistään purilaispaikasta.

Tähdet: ~

Devil's Pass

The Forest Whispers My Name

Tein metsään pienen koristeen.

Seuraavana päivänä huomasin, että se oli rikottu.

Rakensin siis uuden.

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.8: Hell's Ground (Zibahkhana, 2007)

Pakistanilainen elokuva ei ole minulle niin tuttua ettäkö osaisin sanoa onko sillä jotain määräävää tyylisuuntausta jonka vuoksi kyseisen maan elokuvista tulisi heti jotain mielikuvia, jotka sitten joko vahvistuvat taikka kumotaan. Tiedättehän, samalla tavalla kuin kotimainen elokuva tuo ajatuksiin mollivoittoisuuden, puukkohipat, tekokaljukomiiikan ja perkele! viinaa pöytään ja heti! Ja jos ei niitä niin sitten äiti älä itke, poikasi lähtee kotoaan osoittamaan suoraselkäisyyttä-sotaelokuvan sotaelokuvan perään. Jos jotain niin Hell's Groundin naapurimaan värikkäästi laulelevat elokuvat saattavat luoda pakistanilaisestakin elokuvasta ajatuksen, että samaa kamaa se varmaan on ja jos ei ole sitä kaikille soveliasta viihdettä niin sitten se varmaan on genrekamaa joka parhaimmillaankin on jotain turkkilaista Ramboa, tms. ja näyttää siis siten joltakin joka on vähintäänkin kuvattu perunalla perunasäkin sisällä, ollen mahdollisesti erittäinkin hauskaa, mutta ei sitä niinkään tarkoituksella. Hivenen uskonkin, että Hell's Groundin kohdalla ainakin markkinoinnin silmin on ollut tarkoituskin antaa luulla siinä olevan jotain bollywoodmaisuutta ja sitten yllättyä nähdessään Peter Jacksonin mielikuvituksellisen kulta-ajan tuotos. Eli hieman kuin joku saattaisi luulla Meet the Feeblesin olevan Muppet-elokuva ja vasta venäläisen ruletin aikana ymmärtää, että hei, tämähän onkin Evil Dead. Eipä jokin kannessa lukeva "the bloodiest film to come out of Pakistan ever!" kerro mitään jos ei sikäläistä elokuvaa tunne, mutta tuolla tavoin hieman saatetaan vahvistaa harhaa, että koska luulet paikallisen elokuvan olevan iloista musikaalia niin siksi verisin elokuva koskaan onkin yllättävää. Hitostako sitä tietää vaikka 99% pakistanilaisesta elokuvasta olisikin Bad Tastea ja vasta loput Mamma Miaa. Hell's Groundin mukana kun tulee toinenkin elokuva: Dracula in Pakistan ja c'mon hei, se jos mikä kuulostaa koomiselta samaan tapaan kuin jokin Blacula tai Duckula. Jotenkin sitä on tottunut, että Dracula in New York saattaisi kuulostaa hölmöltä joskaan ei kuitenkaan vitsiltä, mutta heti kun paikaksi vaihtuu jokin muu kuin brittein saaret taikka murica (Pariisi kelpaa myös) aletaan liikkumaan humoristisemmalla viivalla. Dracula Vaajakoskella voi olla vaikka kuinka Lars von Trieria tahansa kuulostaa se silti enemmän Adam Sandlerilta ja uskon, että sen tietävät myös niin sekä Dracula in Pakistanin kuin Hell's Groundin tekijätkin. PR-puoli saattaa sitä korostaa, mutta on se siellä mukana tahtomattakin. Luonnollisestikaan en usko, että pakistanilainen elokuva on jotain viereistä bollywoodia taikka turkkilaista Ramboa, aivan kuten en näe kotimaisenkaan elokuvan olevan ainoastaan Maa on syntinen laulu ja Tuntematon sotilas, mutta tämänkaltaiset rajoittuneet mielikuvat ovat luonnollisia silloin kuin saatavilla on vain se elokuva jossa lukee "Pakistanin ensimmäinen slasher-filmi..."

Kyllä minä silti hieman halukkaasti odotan näkeväni valoisan, värikkään elokuvan jossa kuvankauniit naiset ja futispaitaiset miehet miehet laulavat rakkaudesta ja sitten pää lentää kovasti paineistetun verisuihkun työntämänä.

Joukko pilveä polttavia nuoria lähtee pakettiautolla konserttiin kun periferiassa he kohtaavat maailmanlopun hörhön joka ennustaa nuorille veristä loppua ja kas kummaa, kohta saastuneet zombiet astuvat esille ja löydetään mätä metsämökki jota asuttaa murhanhimoinen naamiomörkö, joka muuten pitää huppua jossa on aukko vain yhdelle silmälle ja hän teurastajan tavoin irroittaa lihat ihmisistä, että niissäkin on jotain kovin tuttua. Hmm, voisiko olla niin, että todellinen pahis onkin äiti?

Hei, se aiemmin tekemä Evil Dead-viittaukseni ei nyt hirveän väärässä ollut sillä samanlaista fiilistä Hell's Groundissakin on (luonnollisesti kun yhden hahmon nimi on Ayesha niin häntä kutsutaan Ashiksi), joskaan ei niinkään huumorin osalta koska tämä on korkeintaan hauska vain satunnaisesti ja sitäkin enemmän vahingossa, mutta etenkin kotikutoiset ja ehdottomasti mielikuvitusta käyttäen tehdyt tehosteet ovat samasta puusta. Enkä tarkoita tehosteilla vain verisuihkuja, tms. vaan myös kuvaustemppuja ja muuta vastaavaa jossa ei ole annettu rahan vähyyden vaikuttaa vaikutuksen tekemiseen tai ainakin sen yrittämiseen. Sääli vain, että valaistus on ilmeisesti tehty taskulampulla, joten edes valoja varten olisi kannattanut hieman kaivaa taskuja. Niin ja käyttää muitakin kuvaustapoja kuin lelukamera ja kalansilmä. Kuitenkin, kyseessä on selvästi kauhufanin innolla tekemä elokuva joka ymmärrettävästi siksi lainaa genren perusteista, iskee välillä silmää popkulttuuriviittausten kautta (yhdellä päähenkilöistä on seinällään mm. Maniacin juliste ja käsissään Dracula in Pakistan-dvd) ja sillä on tietenkin plussansa sekä miinuksensa, joista ensimmäinen tulee esille siten kuinka lajityypin ystävän on helppo hypätä mukaan, mutta jälkimmäisen vuoksi se omanlaisuus ideoiden suhteen tuntuu jääneen kuvausten ulkopuolelle. Se ei ainakaan auta, että kyseessä on periaatteessa ihan tavanomainen Texas Chainsaw-apinointi nuorista keskellä ei mitään ja sitten joku friikki tappaa, mutta päähenkilöiden ollessa kuvassa ei elokuvassa ole mitään aiemmasta poikkeavaa muualla kuin aksentissa ja sitäkin vähemmän kuin haluaisi sillä suurimmalta osin engelskaahan tässäkin molskataan. Ehkä tässä on tavoiteltu kansainvälistä yleisöä ja uskottu, että siksi kielen pitää olla englanti, mutta se ratkaisu vie kyllä hieman omaleimaisuutta elokuvalta joka on juonellisesti vanha tuttu oletettavasti siksi, että sellainen on jonkinlainen kunnianosoitus esikuville. Reipas paremman sanan puutteessa intialainen musiikki on kyllä mainiota vaihtelua perinteiseen kamaan ja kunhan alun Love Guru-fiiliksestä pääsee irti niin eipä se oikeastaan kovin koomiselta valinnalta slasherille kuulostakaan ja siten Hell's Ground osoittaakin, että se olisi voinut olla vahvemminkin omaan kuin amerikkalaiseen kulttuuriin painottuva. Siltikin tämä on suurella innolla tehty, 70-luvun ruosteista imagoa noudattava kelvollinen perustarina roadtrippaavista nuorista jotka sivistyksen ulkopuolella kohtaavat murhahimoisen naamiotappajan ja samalla kasan vakavissaan tehtyjä lajityypin sisäpiirivitsejä. Lopputulos on kuin Texas Chainsaw Massacre yhdistettynä johonkin Hell of the Living Deadiin ja varsinkin ne italozompparit tulevat mieleen Hell's Groundin ruttonaamamaskeerauksista.

Huvittavaa tosin on se, että tällä metsän huppupäätappajalla ja zombeilla ei näytä olevan mitään tekemistä keskenään, ensimmäinen kun lahtaa teinejä koska he sattuvat olemaan lähettyvillä ja zomppariepidemia johtuu jostain tehtaan veteen ajamista saasteista, että kyseessä on periaatteessa kaksi elokuvaa tungettuna yhteen. Mukana ei siis ole juuri mitään omaa ja vaikka hienoa on se ettei kyseessä ole väärien ennakko-odotusten mukainen iloinen valoisa musikaali splatterilla taikka turkkilaista rip-offia niin pelkkä tavanomainen kauhuleffa joka vaikuttaa enimmäkseen lainalta ei vakuuta kunnolla vaikka kuinka kivoja viittauksia esikuviinsa se sisältääkin. Niin hölmöltä ja kulttuuria ajatellen kliseiseltä se tuntuukin niin kyllä Hell's Groundin olisi kannattanut vetää bollywoodismia mukaan ja tehdä siten siitä geneerisestä tarinasta tyylillisesti jotain muista erottuvaa. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että miksi niin usein ei-englanninkielisissä maissa halutaan tehdä englanninkielisestä maasta tulevalle elokuvalle/lajityypille kunniaa koettamalla tehdä sama kopioiden sitä puhekieltä myöten kuin koettamalla mahduttaa se omaan kulttuuriin ja tehdä jotain jossa on sekä esikuva näkyvissä että myöskin halu olla muuta kuin kopiokone. Rendel.

Jotain makeeta on siinä, että ohjaaja Omar Khan on arkiammatiltaan jäätelökauppias (jonka liikkeet ovat making of-dokkarin perusteella täynnä kauhuleffakrääsää) ja rahoitti Hell's Groundin pääosin omasta pussistaan ihan vain koska halusi tehdä elokuvan fanittamastaan lajityypistä eikä valtion tukema elokuvateollisuus taikka yksityiset elokuvamogulit sitä ainakaan tekisi. Oli lopputulos millainen tahansa niin sellainen omistuneisuus jota hänkin osoitti on aina arvostettavaa. Seuraavalla kerralla sitten jotain omaa.

Tähdet: ***

Hell's Ground

Happy end of the world

Roope-setä 1978-2017

Lokakuun ja koko vuoden pelottavin uutinen saapui tänään postitse kun Sanoma ilmoitti lopettavansa Roope-sedän nimikkolehden julkaisemisen joulukuun numeroon ja korvaavansa sen uudella Ducktales-aviisilla. Mehän muistamme kuinka pitkän ajan edellinen Ankronikka-albumisarja jatkoi kulkuaan ja tässäkin tapauksessa todennäköistä on, että uusi lehti on Ducktales vain koska se koki äskettäin uuden tulemisen aika kehutun animaation muodossa ja on suht' trendikäs ilmiö, mutta kaikesta muusta viis, tämä on aikakauden loppu. Lepää rauhassa, sinä rahamaailman selkärankaisin kaakattaja.

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.7: The Evil Beneath Loch Ness (Beneath Loch Ness, 2001)

Amerikkalaiset oletan että mineraalitutkijat ovat skotlantilaisen Loch Ness-järven pohjassa kaivamassa kivenmöhkäleitä kun mittarit ja todellisuus ilmoittavat maanjäristyksestä joka nielee yhden tutkijoista. Tehtävää jatkamaan kutsutaan eräänlainen Indiana Jones-kopio, Case (Brian Wimmer) ja samalla huomataan, että järistys avasi väylän esihistorialliselle merimonsterille joka aikoo syödä kaiken... kaiken! Sopivasti jotain tällaista järistyksen tappama tutkija uumoilikin, sääli vain ettei ehtinyt sitä itse näkemään ja kenties jopa päätymään vesihirviön ruokalistalle. No kuitenkin, jonkin aikaa tuumitaan miten jättipedosta voisi hyötyä kaupallisesti ja sitten lähdetään mörisevän viinalle person merikarhun (Patrick Bergin) kanssa saalistamaan sitä ihan vain jotta se ei saalistaisi heitä.

Mukavan tunnelmallinen musiikki, joka kenties on liian usein sopimattoman romanttisen kuuloista elokuvalle joka on käytännössä jälleen yksi Tappajahai-kopio. Vesipeto pysyttelee piilossa ja popsii pahaa-aavistamattomia uimarantalaisia ja vaikka joku koettaakin varoitella asiasta niin määräävät tahot eivät usko, joten sitä lähdetään sitten ilman tukea omin ja kokemusten karaiseman veteraanimetsästäjän voimin saalistamaan lihaa syövää vedeneläjää. Mukana on jopa kohtaus jossa viranomaiset vakuuttelevat, että kaikki on nyt ok kun he kerran saivat saalistettua jonkin pikkukalan, vaikka tietävät syvyyksissä piileskelevän sen todellinen tappokoneen.

Rahanpuutetta ei ole korvattu mielikuvituksella taikka lahjakkuudella, eikä myöskäään menty tarkoituksellisen koomiseen suuntaan vaan lopputulos on itsensä turhan vakavasti ottavaa liukuhihnailua, mutta ainakin niin kauan kun vesihirviö pidetään järven varjoissa on se aika sopivasti kauhistuttava otus ja sitten kun se tuodaan paremmin esille sitä toivoo, että se palaisi sinne pimeyteen. Otuksen design ihan hyvä, tehoste ei.

Tämä on siten ainoastaan siedettävä lisä siihen ylitäytettyyn peto saalistaa-veneeseen joka on kovaa vauhtia matkalla uppeluksiin.

Hivenen pitkästyttävä, olisi ehdottomasti kaivannut tiivistämistä.

Tähdet: **

The Evil Beneath Loch Ness

Ps. I'LL SWALLOW YOUR SOUL!

Lokakuu kuuluu kauhulle pt.6: Black Death (2010)

Vuosi on 1348 ja rutto tappaa porukkaa oikealta sekä vasemmalta, mutta onneksi hurskas kansa ei usko kyseessä olevan Jumalan tekosia koska kyllähän nyt järjelliset olennot ymmärtävät ettei vitsauksessa ole mitään yliluonnollista mukana. Saatana on syypää mustaan surmaan. Siispä kun kirkon korkein johto kuulee, että on olemassa yksi pieni kylä joka on täysin säästynyt vitsaukselta on se ilmiselvä merkki kyläläisten liitosta demonin kanssa. Asiaa selvittämään eli tappamaan kaikki ja polttamaan koko p*ska maan tasalle lähetetään taisteluissa kyynistyneet ritarit johtajanaan tunteensa täysin sulkenut Ulrich (Sean Bean), mutta matkaan tarvitaan myös opas joka sitten on uskonkriisiä kokeva munkkinoviisi Osmund (Eddie Redmayne), jolla on toiveena tämän olevan se merkki joka siten vahvistaa hänen kutsumustaan. Koettelemusten jälkeen Ulrich tiimeineen löytääkin etsittyyn kylään jossa tuntuukin olevan jotain kovin pahasti vialla. Kaikki ovat hyvinvoivia, onnellisen oloisia ja ylen ystävällisiä vieraille, mutta niitä kaikkea aivan liiankin paljon ottaen huomioon ympäröivän maailman saastaisuuden. Vai voisiko olla niin, että kaiken sonnan seassa jo vuosia rämpineet soturit eivät vain enää erota tavallisen ihmisen hyvyyttä kaikesta jo kokemastaan negatiivisuudesta. Ei, kyllä tässä kylässä vallitsee pahuus ja se kiteytyy mahdolliseen noitaan, Langivaan (Carise van Houten) joka kovasti viehättää hämmentynyttä Osmundia.

Kuten monesti muulloinkin on myös Black Death julkaistu useammalla kansikuvavaihtoehdolla, joista mielestäni mielenkiintoisimmat eroavaisuuksiensa takia liittyvät kaikki Sean Bean-vaihtoehtoihin. Bean oli taatusti vielä vuonna 2010 Black Deathin näyttelijöistä nimekkäin vaikka joku muu kuin minä voisi nykyään sanoa sen olevan Eddie Redmayne, mutta juuri kasvo- ja nimitunnettavuutensa vuoksi mr. Bean oli looginen valinta kanteen, joskin itse elokuvan sisällön perusteella Redmayne olisi puolestaan ollut perustellumpi, hänen kuitenkin ollessa tarinan pääosassa. Bean esittää voisi sanoa eräänlaista henkivartijaa, tms. ja siten hänen naamansa kannessa on kuin jos se olisi koristanut Taru sormusten herrasta-julistetta Frodon sijaan. Tai ehkä kokonaisnäkyvyyden perusteella ehkä enemmänkin jos Mustan noidan kannessa olisi ollut Nicolas Cagen edessä Ron Perlman. Toki Bean on sisältöäkin ajatellen merkittävästi näkyvissä ettei tarkoitukseni ole vähätellä häntä, mutta siitä päästäänkin juuri niihin Bean-kansivaihtoehtoinen. Oma dvd-versioni pitää Beanin täysin etualalla jättäen kaiken muun pelkkään statistin osaan, mutta seuraavista vaihtoehdoista näemme miten esimerkiksi Carise van Houten on päässyt mukaan ja millä painoituksilla. Jokainen vaihtoehto antaa aika erilaisen käsityksen siitä kuka mahdollisesti olisi elokuvan tähti taikka ainakin kuka olisi tarinan tärkein seurattava roolihahmo. Erityisen hauskaa on se, että yksikään niistä ei tuo Redmaynea esille kuin jonkinlaisena ai niin ja sitten meillä on vielä tämä.

Samalla voidaan todeta, että käytännössä kaikki ritariryhmän jäsenet ovat yhtälailla esillä.

Uskonkriisiä, uskonpropagandaa, vainoharhaa, pakanameininkiä, poltetun maan sekä ennakoivan iskun taktiikkaa, verta ja väkivaltaa, synkkää niin kovin synkkää eikä valosta ole tietoakaan. Tämä on aika hyvä, ylettömän kyyninen kuvaus ajasta jolloin pelko tuntemattomasta johti kuolemaan ihan vain varmuuden vuoksi, vaikka samalla tiedettiin kuinka hetki miettimällä voitaisiin kenties asiat ratkaista toisellakin tavoin. Kuulostaa muuten valitettavan paljon nykyhetkeltä. Menee samaan sarjaan Valhalla Risingin ja jo mainitun Mustan noidan kanssa, ollen kuitenkin vähemmän pohdiskeleva kuin edellinen ja hieman vähemmän toiminnallinen kuin jälkimmäinen, eli toimien melkein kuin siltana niiden välillä kaikkien kuitenkin kertoessa matkasta vieraisiin josta ei tiedä mikä siellä oikeasti odottaa. Enemmän Black Deathilla on kuitenkin yhteneväisyyttä Mustan noidan kanssa ja ajoittain tuntuukin, että pohjalla olisi ollut sama kertomus. Siinä vaiheessa kun päästään sinne kylään tulee mieleen myös The Wicker Man ilman valoa. Etenkin kyläläisten tapa välttyä rutolta on Wicker Manista tuttua.

Sopivan melankolinen visuaalinen ilme ja aiheeseen kuuluvan kyynisesti näytelty Black Death kärsii yhdestä rasittavasta seikasta: sen vahvasti käsivaraan nojautuva kuvaus on kuin seuraisi merisairaan humalaisen toikkarointia, eikä se oikein istu elokuvan vähäeleisyyteen pyrkivään masennukseen.

Lisäplussaa Black Death saa seikasta jossa painaa henkilökohtaisuus sillä itse tykkään lenkkeillä/harhailla/kompuroida metikössä ja tämän elokuvan saksalaiset metsämaisemat ovat mielestäni samalla tavalla upeita kuin ne paikat joissa itse samoilen.

Olen syvästi pahoillani tästä vitsistä:

Ja olen aika varma jotta Black Deathia on inspiroinut myös Werner Herzogin Aguirre:

Tähdet: ***

Black Death

Ps. vielä yksi metsäkuva.