Everyday is Halloween

Tuolla toisaalla houkuteltiin kansaa pyhittämään lokakuu kauhulle ja siksi koostamaan teemaan sopiva elokuvapaketti, joka ideana rupesi hivenen uteloittamaan minua. Ei niinkään siksi, ettäkö lokakuu olisi kauhumaratonille, tms. jotenkin erityisen poikkeuksellinen ajatus sillä kiitos Halloweenin moni harrastaa vastaavaa toimintaa nimenomaan tuossa kuussa, ja viimeistään AVGN Monster Madnesillaan takoi tajuntaan koko kuukauden kuuluvan kauhulle. Kuitenkin tuumin, että miksipä ei ja rupesin miettimään jotenkin realistista kauhupakettia jonka jaksaisi käydä kuukauden aikana läpi, mutta mikä parasta, jonka avustuksella voisin haastaa muitakin mukaan.

31 kauhuelokuvaa ei kuulosta toimivalta ellei projektia aloittaisi jo hyvissä ajoin ennen lokakuuta tai jos pystyy oikeasti varaamaan koko kuukauden ajan sellaisen läpikäyntiin, joten ajatellaan asiaa järkevämmin. Mitä jos mieli tekee katsella jotain muutakin, vaikka sitten esimerkiksi nollatakseen aivojaan? Mitä jos tuleekin tärkeämpää ajankulua eteen, kuten vaikkapa elämä taikka vessassa käynti? Mitä jos sitä ja mitä jos tätä? Mutta kaksi leffaa per viikko ei olisi mahdoton tehtävä edes Ethan Huntille. Siihen pystyvät kaikki. Joten hyvä on, vähintään kaksi elokuvaa per viikko ja keskeneräisiä viikkoja huomioimatta yhteensä ainakin kahdeksan elokuvaa, mutta kaikki sentään teemalla kauhu. Huom. ei Vin Dieseliä, se olisi jo liian pelottavaa.

Ja tässä mukaan tulette Te, juuri Te tätä lukevat ja olonsa kuin pahanteosta kiinni jääneet tuntevat. Tulkaa mukaan.

Jokainen voisi koota itselleen kahdeksan kauhuelokuvaa jotka katsoo lokakuun aikana ja jos bloggaatte niin viimeistään kuun päätteeksi kirjoitatte jonkinlaisen postauksen niistä. Jos ette bloggaa niin käykää vaikka täällä kertomassa jotain katsomistanne elokuvista. En siis edellytä mitään arvostelukirjoitusta vaan vain jotain, koska olisi veikeää, muikeaa ja nastaa lukea se jotain. Älkääkä kukaan väittäkö ettettekö muka keksi kahdeksaa kauhuelokuvaa katsottavaksi tai ette vain halua katsoa kauhua, koska osa pointista tietenkin on siinä että katsotaan jotain teeman mukaisesti ja sellainen saattaa tuoda muassaan jotain mihin ei normaalisti koskisi pitkällä tikullakaan. Itselleni kauhuelokuvat eivät luonnollisestikaan ole mikään epämiellyttävä vaihtoehto joten koostin oman pakettini elokuvista joita olen syystä taikka toisesta lykännyt ja taas lykännyt, joten nyt tämän mission ansiosta ne viimein päätyvät katseluun, halusin tai en.

Ei muita rangaistuksia epäonnistumisesta kuin henkilökohtainen tunne epätäydellisyydestä ja jos jokin palkinto on tarjolla niin se on tyytyväisyys maaliviivan ylittämisestä, joka sekin on asetettu aika lähelle lähtökuoppaa.

Lokakuu kuuluu kauhulle, kuulu sinäkin.

Diary of a Serial Killer (2008)

Sarjamurhaaja sarjamurhailee matkien aiempien sarjamurhaajien sarjamurhailuja.

Enimmäkseen niin lajityyppinsä rutiinikamaa ettei jaksa enää edes valittaa tunnelmaa laiskasti luovasta sumuvalosta taikka ylikorostetuista värivaihtoehdoista, varjoissa viihtyvästä kryptisestä tappajasta harrastamassa kissa et hiiri-leikkejä ja stressaantuneesta kytästä/toimittajasta joka on sortumassa pulloon ja lausuu maailma on hullu-sarjan dialogia. Näitä enemmän kiusasi se, että oudosti valittuna tehokeinona kaikki puhuvat koko ajan kuiskaten aivan kuin pelkäisivät naapurin heräävän. No, kyllähän puhe kuulostaa aina tavallaan vakuuttavammalta kun sen sanoo pehmeästi, mutta kun sitä temppua käyttää kaikessa ja koko ajan niin ei se nyt juuri sen parempi ratkaisu ole kuin Christian Balen naurettava Batman-mörinä.

Mutta tosiaan, pääosin kyseessä on elokuva joka on tehty vähintään sata kertaa aikaisemminkin. Usein paremmin, mutta vastaavasti monta kertaa myös huonommin ja yhtä hyvin. Mikä siis kertoo sen, että Diary of Serial Killer on aika mitäänsanomaton elokuva, mutta sen loppupuolella tulee esille jotain joka ei ole varsinainen käänne, yllätys tai mikään muukaan vastaava, mutta kuitenkin jotain joka saa miettimään aiemmin nähtyä eri tavalla ja valitettavasti se on rakenteeseen liittyvä alleviivaus joka toimii samalla tavalla kuin se, että joku kertoo sinulle tarinaa vaikkapa nyt Sannasta, mutta ei muista sanoa kenestä ja kun tarina on kerrottu joudut toteamaan "kenestä me oikein puhutaan?" ja vasta silloin ymmärrät mistä koko ajan olikaan kyse. "Ai, mä luulin, että sä puhut Simosta." Se ei kerro mitään uutta koska olithan jo kuullut koko jutun, mutta nyt tavallaan vasta heräsit ja tajusit että hei, tuopa oli typerä kertomus ja tämä vain korosti miksi. Koska Diary of a Serial Killer ei ole mitenkään erityinen niin näyttelemiseltään, juoneltaan kuin muunkaan toteutuksen osalta niin sitä ei ehkä katso silmät ludovicotekniikalla vaan ihan kuin mitä tahansa heppoista sarjamurhausjännäriä ja siten kun kyseessä on kopiomurhaaja joka näin ollen matkii kuuluisien sarjamurhaajien tekoja kuittaa itse tappopahtumien mahdolliset muusta poikkeavat värisävyt, maskeeraukset sun muut nimenomaan osoituksina kuinka tappaja pyrkii pääsemään esikuvansa nahkoihin ja toteuttamaan teot mahdollisimman uskollisina kopioina. Tästä johtuen ehdin kaikkien muiden puunaamaesiintyjien vuoksi ajattelemaan, että sarjamurhaajia näyttelevä kaveri on aika muuntautumiskykyinen, mutta eipä se sitten niin ollutkaan sillä kun päädyimme viimeiseen julkkissarjamurhaajaosuuteen niin huomasin ettei se olekaan sama näyttelijä vain eri peruukissa, tms., mikä tuntui oudolta kunnes tajusin tämän osion venyessä ja venyessä, että jokaista julkkissarjamurhaajaa esittikin eri heppu, mutta miksi jos kerran kyse oli kopiomurhista jotka suoritti yksi ja sama tyyppi. Siinähän se hölmöys tulikin esille kun oli kyseessä sitten Jeffrey Dahmer, Richard Ramirez taikka Ed Gein niin yksikään heidän murhiaan esittelevä kohtaussarja ei ollutkaan nykyhetkeen eli itse tähän elokuvaan kopiomurhaajaan liittyvä, vaan ne olivat nimenomaan oikean Dahmerin, Ramirezin ja muiden omia tekoja näyttävä jolloin siinä sitten menetettiin se kopioidea kun se jäi vain puheen tasolle ja elokuva muuttuikin eräänlaiseksi klippishowksi esittelemään muiden tapahtumia. Sinänsä se ei minua vaivaa, että tässä esiteltiin enemmänkin muiden murhaajien tekoja kuin väitetyn päähenkilön sillä olivathan he juuri tämän tappajan esikuvia, mutta kyllä sen ansiosta heitettiin vesilintua kopiomurhaamisella kun se ei enää liittynytkään koko tarinaan. Eli siinä se lopun juju oli, että kuulet tarinan ja sitten huomaat, että kertoja ei osannut pitää punaisesta langasta kiinni. Eikä sillä edes saatu ns. eurojulkaisun nimeä (jenkeissä Diary onkin nimenomaan Copycat. Silti parempi kuin Sigourney Weaverin Copycat) yhtään sen sopivammaksi koska ei tässä edelleenkään ole mistään tappajan päiväkirjasta kyse. Se loppupuolella oleva julkkissarjamurhaajan tekojen esittely pisti ikävästi silmään vieläpä sen vuoksi, että se on ajallisesti paljon pidempi osio kuin yhdenkään aiemman tapon esitys, mikä osaltaan paljasti sen etteivät ne edellisetkään olleet kopiomurhaajan tekemisiä. Niissä kun eri näyttelijöistä huolimatta oltaisiin voitu väittää kyseessä olleen sama esiintyjä, koska olivat tarpeeksi samanlaisia ruuminrakenteeltaan ja jokaisella oli erottuva maskeerauksella tehtävä look kun taas viimeinen oli täysin erilainen (ts. kuin olisi vaihtanut kanavaa). Pidin siis hölmönä sitä etteivät ne murhat olleetkaan tarinan väitettyjä kopioita (toki hän niitä teki, mutta tapahtumat olivat muka menneen ajan aitoja hetkiä), mutta en ehkä olisi ajatellut niin jos se olisi tehty selvämmäksi alussa (siis viittaus keskusteluun jossa et tiedä kenestä puhutaan koska sitä ei kerrottu) ja se tulee ilmi vasta kun lopussa on aiemmista erottuvasti pitkäksi venytetty pätkä joka saa epäilemään sen aitoutta. Se ei ole hyvästä elokuvalle, että kiinnostuu siitä vasta kun epäilee jonkin olevan pielessä. Eihän se että alussa oltaisiin jotenkin paremmin eroteltu menneet todelliset hetket nykyajasta ja lopputappopätkä olisi synkattu paremmin muun elokuvan kanssa olisi poistanut tylsiltä näyttelijöiltä ja kliseitä täynnä olevilta hetkiltä, mutta olisi se varmasti auttanut. Lisäksi lopun idea siitä, että kuka tahansa voi muuttua tappajaksi olisi ehkä ollut tolkullisempi jos vertailukohteina ei olisi väkivaltaisen murhaajaisänsä aivopesemä tappajapoika ja peloteltu reportteri joka itsepuolustukseksi ampuu tuon sarjamurhaajan, sillä jälkimmäinen ei varmaan sen itsesuojeluvaistoisen teon ansiosta muuttuisi kiiluvasilmäiseksi sekopääksi joka tapattaa itsensä alkaessaan perusteettomasti huitomaan pyssyllä poliiseja kohti kuten tekee nyt.

Joskin se Dahmeria esittänyt heppu oli kyllä tosi hyvä ja sen osuuden perusteella olisinkin kenties mielummin toivonut, että koko elokuva olisi kertonut Dahmerista.

Tähdet: *

Diary of a Serial Killer

Assassination Games (2011)

Syrjään vetäytynyt ammattitappaja Roland (Scott Adkins) houkutellaan vanhan ammattinsa pariin kun kohteena on vankilasta vapautunut huumekuningas Polo (Ivan Kaye) joka aikoinaan saattoi Rolandin vaimon koomaan ja täten sankariamme motivoi perinteinen kosto. Toisaalla samaa keikkaa tarjotaan myöskin toimenkuvaltaan tappavalle Vincentille (Jean-Claude Van Damme) joka tarttuu täkyyn saadakseen fyffeä ja vaikka mies varakas onkin niin asunnostaan päätellen raha palaa aika nopeasti taidehankintoihin ynnä muuhun, joten liikaa ei ole tarpeeksi. Molemmilla tappajilla on kuitenkin sydän kultaa ja jos toisella tunteita nostattaa vaimo niin toisella se on naapurin pahoinpitelenä nainen. Rolandin epäonneksi koko juttu Polon ennenaikaisesta ehdonalaisesta tappomääräykseen oli vain keino saada hänet esille piilostaan koska korruptoituneet interpol tai jotain-agentit haluavat raivata entisen alaisensa (ts. Rolandin) tieltään koska ovat pahoja ja pahat tekevät tuhmuuksia. Tiedättehän, peruskamaa. Saman keikan aiheuttama törmäys saa Rolandin sekä Vincentin päätymään pienen jalkatyöskentelyn jälkeen yhteistyöhön ja tuplaisku onkin tarpeellinen kun pelkän Polon ja apulaistensa lahtaamisen sijaan on selviydyttävä myös niistä ilkeistä agenteista. Sopivasti Vincent vielä aiemmin vahingossa kylmetti Polon veljen, joten nyt on Polo tosi kiukkuinen ja lyöttäytyy siksi yhteen niiden tuhmien agenttien kanssa.

Scott Adkinsin esittämään rooliin kaavailtiin alunperin Vinnie Jonesia taikka Steven Seagalia ja en nyt spekuloi miksi edellinen ei sitä tehnyt, mutta jälkimmäinen herättää hieman enemmän mielenkiintoa. Oliko Seagalia mietittäessä Van Damme jo mukana projektissa ja koetettiinko hänen kohdallaan niin sanotusti kepillä jäätä, että saataisiinko tunnetut vihamiehet eräänlaiseen oman alansa De Niro kohtaa Pacinon Heatissa-yhteenliittymään, ja jättäytyikö Seagal pois nimenomaan koska Van Damme olisi vastanäyttelijänä? Tai sitten on niin ettei Van Damme edes ollut ajatuksissa samaan aikaan kuin Seagal. Van Dammen ja Seagalin kohdalla ajatus yhteisestä elokuvasta kun on yhtä kutkuttava kuin nimenomaan alunperin oli saada De Niro ja Pacino duetoimaan tai Stallone ja Schwarzenegger, ja varsinkin jälkimmäisestä duon ensimmäisen personan luomien The Expendablesien ansiosta sellainen alkoi kaikesta pahan veren historiasta huolimatta kuulostamaan mahdolliselta. Joskin vaikka viime vuosien haastatteluiden perusteella Van Dammen ego onkin ollut hivenen nöyrtymään päin ja hän ei kysyttäessä pahemmin enää Seagalia dissaakaan niin sama ei ole tapahtunut ainakaan toisella puolella sillä Seagal jaksaa edelleen vetää räppibattlea kun Van Damme tulee puheeksi, joskin nyt enemmän yksinpuheluna. Ottaen huomioon molempien uran samankaltainen entisen suurtähden pitkään jatkunut alamäkisuuntautuneisuus ja vertailukelpoiset pelastustoimenpiteet (Van Dammella vuonna 2012 The Expandables 2 ja Seagalilla vuonna 2010 Machete) niin uskoisi molempien arvostavan kun joku tarjoaa sovinnon kättä taikka yritystä nostaa miehet takaisin huipulle. No, Seagal ei ilmeisesti ottanut opikseen vaan on jatkanut sontaelokuvissa työskentelyä ja mitä ilmeisemmin tekee sitä jatkossakin koska saa olla niissä edelleen iso tähti vertailussa muihin mukana oleviin, ja siten edelleen ylläpitää valheellisia kuninkaan uusia vaatteita. Mikä on vain perseestä koska vaikka Seagal ei koskaan olekaan ollut mikään hyvä näyttelijä niin hän on halutessaan parempi kuin ne ripulielokuvat joissa ei selvästi kuitenkaan itsekään haluaisi olla, ei edes kanteen isolla kirjoitetusta nimestään ja donitsinaamastaan huolimatta koska muutoin tuntisi ylpeyttä työstään eikä vain tyytyisi istumaan takamuksellaan murjottamassa kuten käytännössä jokaisessa elokuvaan nykyisin tekee. Van Damme joka edelleen osoittaa oman navan olevan prioriteeteissa korkealla on sentään ymmärtänyt jotain oikein ja ilmeisesti siinä oli herättävässä asemassa kaksi kokemusta joista kumpikaan ei ollut edes lankeaminen suoraan videolle vaan kieltäytyminen Rush Hour kolmosesta koska olisi ollut vasta kolmantena nimenä Jackie Chanin ja Chris Tuckerin jälkeen (ts. sivuosassa) ja 2008 tehty fiktiivisomaelämäkerrallinen JCVD joka vakuutti suurimman osan kyynikoistakin siitä, että pahus, mieshän osaa oikeissa käsissä näytelläkin. Rush Hour kolmosesta olisi pitänyt kieltäytyä Tuckerin vuoksi ja lopputuloksen perusteella siksi, että kyseessä oli kakkaa, mutta se oli kuitenkin hiton iso elokuva ja Van Damme on julkisesti todennut katuneenssa kieltäytymistä koska se olisi ollut jo aika varma keino nousta takaisin pinnalle ja sehän sitten tapahtuikin viimein vastaavaan luokkaan kuuluvan The Expandables kakkosen ansiosta. Joten niin sekä Rush Hour 3- että JCVD-kokemus mitä ilmeisemmin opettivat Van Dammelle edes hieman nöyryyttä ja katso, vaikka Van Dammen elokuvat eivät edelleenkään ole mitään suurimmista suurimpia ovat ne nykyään huomattavasti lähempänä sitä mitä hän teki ennen ja mitä häneltä fanitkin halajavat. Seagal puolestaan on edelleenkin jossain Ukrainassa vetämässä melonia nassuun eikä suostu sanomaan edes omia repliikkejään koska sellainen saattaisi värisyttää hänen naamalleen kasvatettua karvadonitsia.

Siis ihan oikeasti, katsokaa nyt tätä:

No mutta kuitenkin, oli taustalla mikä syy tahansa niin Assassination Games ei sitten ainakaan ollut se Van Dammen ja Seagalin parittava elokuva, mikä ei oikeastaan ole huonokaan juttu sillä Adkins on varsin hyvä vastakappale Van Dammelle, osittain koska hän ensinnäkin osaa näytellä paremmin kuin moni muu lähitaistelugenrensä kollega, mutta myöskin siksi että toisin kuin Seagal varmasti olisi tehnyt, ei Adkins koeta egoilla itseään pariaan tärkeämmäksi vaan toimia yhteistyössä. Ja jos Seagal silti duoajatuksen vuoksi olisikin ollut kiintoisampi valinta Van Dammen rinnalle niin luojan kiitos rooliin ei päätynyt aiemmista vaihtoehdoista Vinnie Jones joka ensinnäkään ei osaa näytellä kuin kiviseinää ja sitäkin hämmentävän elottomasti, mutta joka olisi ollut kehno vaihtoehto jo siksikin että Van Dammelle sopii pariksi paljon paremmin joku joka pystyy liikkumaan oikein ja se oikein tarkoittaa nimenomaan jonkinlaisen muunkin taistelutaidon omaamista kuin vain jäykkänä paikallaan seisominen. Katsoessa Van Dammea ja Adkinsia yhdessä tulee aika pitkälle mieleen isä ja poika (joskin hyvin perheväkivaltainen versio) mikä on huvittavaa koska tässä elokuvassa esiintyy myös Van Dammen oikea poika, Christopher, joka muuten osoittaa sen, että jos joku kutsuu Van Dammea huonoksi näyttelijäksi niin hän on yksi hiton Jack Nicholson verrattaessa pökkelöpoikaansa joka saa jopa Wicker Manin wicker manin vaikuttamaan vähemmän puisevalta. Siis voi luoja, että hän oli huono.

Myös Jean-Clauden tytär Bianca on mukana, mutta hänen kohdallaan eleetön näytteleminen on enemmän ymmärrettävää koska hän esittää sitä Adkinsin koomassa lojuvaa vaimoa.

Toiminta on sujuvaa ja sanon jälleen saman asian jonka olen sanonut ennenkin Adkinsin elokuvien kohdalla, että on hienoa kuinka ainakin hänen elokuvissaan annetaan oikeasti kehon tehdä työtä eikä koeteta tyypillisen epäonnistuneesti huijata sillä modernilla lähitaistelutoteutuksella jossa leikataan kuvaa nopeammin kuin The Flash juoksee ja välkkyminen aiheuttaa kaatumataudin. Siihen tosin sorruttiin kyllä Adkinsin ja Van Dammen lyhyehkössä kaksintaistelussa ja uskonkin sen johtuneen siitä, että vaikka kuinka notkeasti Van Damme vielä jalkojaan heilutteleekin niin onhan se nyt selvää ettei hän jo ikänsä vuoksi varmastikaan liiku yhtä nopeasti kuin Adkins jolloin tasavahvuuden osoittamisessa oli järkevintä viedä kamera lähemmäksi sumentamaan tilannetta, tapa jota ei käytetä soolokohtauksissa joissa vertailuosat eivät ole näkyvissä ja vauhtieroa ei huomaa.

Assassination Games on Bukarestissa kuvattu ja kyllähän miljöö sekä aksentit vievät ajatukset tutun eurotrashin suuntaan, mutta Van Dammen ja Adkinsin esiintyessä yhdessä saati erikseen tuo fiilis mieleen enemmänkin edellisen 90-lukuleffat tyyliin Äkkikuolema taikka Kaksoisisku ja tosiaan, jos tämä olisi tehty niihin aikoihin löytäisi pääpahiksen roolista juuri jonkun Powers Boothen ja tyttöystäväroolista vaikkapa Pamela Andersonin. Se ei ehkä olisi massasta erottuva, mutta nyt pääduon ansiosta sinne menneeseen ajatukset vievänä siinä on jotain miellyttävän nostalgista ajasta jolloin old school-actionstarat kuten Stallone ja Schwarzenegger alkoivat tuntumaan menneeltä muodilta ja uusia tuulia edustivat Van Damme ja Seagal, kuten myös heihin verrattut lightversiot kuten Jeff Speakman tai Olivier Gruner. Joten tässä tapauksessa se itä-eurooppameininki ei ole niinkään leima halpatuotannosta vaan melkein ollaan siinä tilanteessa, että Assassination Games olisi kelvannut teattereihinkin.

Yksi asia mistä en todellakaan pidä Assassination Gamesissa on sen värivalinta joka saa elokuvan näyttämään samanlaiselta kuin alkuperäisen Game Boyn pelit, eli pahoinvoivalta. Sinänsä se on mielenkiintoinen ratkaisu koska vahvimmillaan se aiheuttaa samanlaisen mustavalkoefektin kuin Game Boy, mutta tietenkin värivalinnan vuoksi yrjömäisenä ja siten sitä ei oikein uskokaan, että tarkoituksena olisi ollut tehdä jokin Assassination Games noir vaan se väri varmaan vaan kuulosti tosi makeelta idealta, vähän kuin The Matrixissa tai jotain.

Olen takuuvarma, että John-Rhys Davies oli tekemässä ainakin viittä elokuvaa samaan aikaan kun Assassination Gamesin kuvaukset olivat meneillään, koska muutoin hän varmasti olisi esittänyt Poloa eikä siihen olisi tarvittu John-Rhys Davies-imitaattoria.

Tähdet: ***

Assassination Games

Death Train (Lasko - Death Train/Im Auftrag des Vatikans, 2005)

Sandran (Bettina Lamprecht) poika on kuolemansairas tai jotain eikä vakuutusyhtiö suostu maksamaan mistään ja siksipä neiti hyppää kirkon katolta heittäen lentolehtisiä joissa lukee, että poika on kuolemassa. Poliisien saapuessa paikalla kirkon edustaja sanoo, että chill dude, syytettä ei nosteta ja neiti saa liput pyhiinvaellusjunaan koska vain rukous voi pojan pelastaa. Toisaalla Lennartin (Arnold Vosloo) johtama huipputerroristivarkaiden ryhmä varastaa tappavan viruksen ja muualla munkkiluostarissa ex-supersotilas Lasko (Mathis Landwehr) etsii mielenrauhaa hyppimällä voltteja ja heiluttamalla hidastetusti keppiä. Arvannette varmaan, että kaikkien kolmen osapuolen tiet risteävät ja niinpä he kaikki päätyvät samaan aiemmin mainittuun hurmosjunaan. Lennart kavereineen on tietenkin naamioitunut papeiksi sekä nunnaksi, mikä on suuri virhe koska on selvästikin vaikea teeskennellä pappia jos aikoo kiroilla nonstoppina ja heilutella stilettiä vieraiden edessä, joten juna on kaapattava. Huvittavasti räjähdykset ja muut huomionkerääjät eivät saa valtaosaa matkustajista edes ihmettelemään jotain outoa olevan tekeillä, sillä kaipa se on ihan normaalia junamatkailua kun karatemunkki kenkii euroterroristin ikkunasta läpi ja ajetaan räjähtävän ambulanssin lävitse.

Anteeksi, mutta Lennart ei ole kovinkaan uhkaava nimi kylmäverille tappajalle. Eikö hän olisi voinut olla vaikka Killnart? Mutta haluatteko tietää kuinka paha tyyppi Lennu onkaan? No, hän muun muassa ajaa hidastetusti ylinopeutta lätäkön päältä ja kastelee jalankulkijat. Holy shit! Enpä tahtoisi kohdata Lennartia yön pimeydessä, varsinkaan jos on juuri äskettäin satanut.

Nyt Lennartin aikomuksena on myydä varastettu murhavirus jollekin tuhmurille ja kun juna on matkalla Paavin luokse niin vaarana on, että vatikaani tuhoutuu viruksen päästessä vapaaksi. Onneksi matkustajien joukossa on Lasko, tuo jokaisen taistelulajin ja tappokeinon taitaja ja onko se ihan pakko tehdä sellainen kovalakimainen dum duh!-ääniefekti aina kun joka sanoo tai tekee jotain muka dramaattista. Sitä tapahtuu arviolta 30 sekunnin välein ja dramaattiseksi hetkeksi riittää kaikki sellainenkin kuin kuka olet? Lasko! Dum-duh! Kuka? Dum-duh! No mutta kuitenkin, kuten asiaan kuuluu niin viranomaiset aikovat pommittaa junan atomeiksi joten aika on jo senkin vuoksi kortilla, mutta ei huolta, Lasko kyllä kickboxaa pahikset ketoon. Tietenkin ennen kuin liha mureutetaan pitää Lasko puheen siitä kuinka tuli luostariin etsimään rauhaa eikä enää koskaan sortuisi väkivaltaan, ei valtion eikä edes Jumalan vuoksi, mutta okei, tällä kertaa se on ihan jees.

Mielenkiintoista on se, että Lennart haluaa pysäyttää junan päästäkseen karkuun viruksen kanssa ja viranomaiset haluavat pysäyttää sen ennen kuin se pääsee perille, mutta samaan aikaan Lennart uhkaa tuhota vatikaanin jonka vuoksi junaa ei saa pysäyttää ja viranomaiset eivät aio pysäyttää sitä koska haluvat sen pääsevät perille sillä... no nyt yksi pahiksista ampui lämpöohjuksen räjäyttääkseen itsensä! Ja nyt Lasko pitää erkaantuvia junavaunuja käsivoimillaan yhdessä. Damn, son!

Niin ja pojasta puheen ollen, Lasko on varastanut varkailta rahat joilla lapsi palautetaan osaksi toimivaa yhteiskuntaa. Mitä, ei ihmeparantumista? Kaipa te kuitenkin muistatte kiittää Jumalaa lääkärin sijaan.

Kannessa ns. isona nimenä komeilee Arnold Vosloo ja lisäpontta tuo kuva räjähdystä pakenevasta junasta jonka päällä vedetään kungfua. Death Train vaikutti siis geneeriseltä B-toimintaelokuvalta jonka kohdalla ei tarvitse ajatella mitään, eikä jälkeenkään ole aietta etsiä mitään taustatietoa kunhan vain linkittää IMDb-sivun ja on keskittyy kirjoittamaan niin sanotun arvostelun jonka sisältö olisi maksimissaankin "toimintanelokuva, noin 100 minuuttia ja vaikkapa yksi tähti." Elokuva jonka aikana voi nostaa jalat ylös jo nuokkua rauhassa. Hitto, hyvät aikeet päällystävät tien helvettiin tai jotain kun tulin ennen Death Trainin katselua huomanneeksi, että IMDb:ssä elokuva on kirjattu saksankielisellä nimellä ja puntaroidessani sitä että miksi pistin merkille, että tämä mitäänsanomattoman oloinen B-ajantappo olikin näköjään saksalaista tuontantoa mikä selittää sen nimen ja ilmeisen suuri hittikin kun poiki peräänsä lyhytikäisen tv-sarjan (Lasko - Die Faust Gottes, 2009), ja mikä vielä merkittävämpää on se, että tämä YK-supersotilasmunkki Lasko - josta myönnettäköön etten ollut ennen tätä elokuvaa kuullutkaan - teki tuotantokotimaassaan niinkin kovan vaikutuksen, että päätyi paikalliseen sketsisarjaan (Switch: Reloaded, 2007) toistuvaksi parodiahahmoksi. Se on jo suht' huomioarvoista ja kiinnostavaa taustainformaatiota. Niin ja Death Train muuten on geneerinen B-toimintaelokuva jonka kohdalla ei tarvitse ajatella mitään. On tässä kuitenkin helppo nähdä miksi se synnytti tv-sarjan ja päätyi parodiahahmoksi, koska vaikka itse Death Train ei elokuvana olekaan juuri muuta kuin jokin Die Hard/Kaappaus merellä-sarjan krautkopio on sen John McClane/Casey Ryback-hahmo se minkä varaan jatkoyritelmät on rakennettu (eikä saa unohtaa Remo Williamsia). Varsinkin Steven Seagalin McClane-version eli Casey Ryback tuntuu toimineen esikuvana siinä mielessä, että kun Die Hardissa vastaava hahmo oli poliisin ammatistaan huolimatta ns. tavis joka ei ilman naarmuja ja epäonnistumisia etene maaliin niin Ryback oli kaikilta osin tavallaan paranneltu versio, mutta joidenkin valintojen vuoksi myös hivenen huvittavampi hahmo: supersotilashistorian omaava kokki joka nimenomaan ilman mitään vaaraakaan vahingoista jyrää itsensä voittoon. Pelkästään se ammatin vaihto vei hahmoa hieman huvittavampaan suuntaan (mistä tehdäänkin elokuvassa tarpeettomankin monta huomautusta) ja kykyjen maksimoiminen aiheutti sen, että ruvettiin liikkumaan jo homo superiorin kynnyksellä. Jos Rybackin kohdalla venytettiin mcclaneismia molempiin suuntiin, tehdään sitä luonnollisesti Death Trainin Laskon kohdalla vieläkin enemmän, koska hei, pitäähän sitä aina olla suurempi, vahvempi, kovaäänisempi, etc. kuin edeltäjänsä. Mutta kun siihen pyrkii elokuva joka on yhtä kuin Eddie Griffinin Blast on Die Hardille tai Linden Ashbyn Blast on Die Hardille niin tietäähän sen mitä siitä syntyy. Aivoriihin jossa joku toteaa "okei, me siis tehdään oma Die Hard, mutta pelkkä kyttä päähenkilönä on tosi laimee. Seagal sentään oli kokki, joten ehkä me voidaan tehdä jotain vastaavaa?" HEUREKA! MUNKKI! ...joka tietenkin on samalla supersotilas. Siinä hyvät naiset ja herrat siirryttiin sen tolkullisuuden harmaan rajan ylitse jossa taistelukokki vielä pystyi taiteilemaan ja päädyttiin naamapalmuilun punastelevaan maailmaan. Sehän se myös teki Laskosta ideaalin hahmon tv-sarjaan, koska aivan kuten MacGyver, Michael Knight ja monet muut viikoittain vääryyttä vastaan kamppailevat tyypit myös Laskolla oli jotain jolla erottua tavallisista poliiseista sun muista ja jolle voitiin tehdä jaksoja aina jostain muka vakavasta silkkaan komediaan ja epävireiseen musikaaliin. Samalla ideansa vuoksi Lasko oli myös täydellinen parodioinnin kohde, sillä c'mon, olen munkki joka haluaa vain namastea ja sitten vedän pataan kuin Gandhi UHF:ssä. Sehän on kuin oikeuden tuomari joka illan tullen riisuu silmälasinsa, vapauttaa pitkät hiuksensa ja ajaa moottoripyörällä nahkatakki natisen vetämässä pataan tyyppejä jotka päiväsaikaan vapautti. Ei kun ihan oikeasti, se oli Oikeuden puolustaja pääosassaan Re-Animatorin Bruce Abbott:

Ihastuttavan huonoa dubbausta joka on kuin suoraan italowesternien kulta-ajalta, pähkähulluja ideoita, kuvaus kuin Pulttiboisista, jokainen auto ja kaikki muu räjähtää jo pelkästä katsomisesta, toistuvia asiayhteyteen sopimattomia kristillisiä huomautuksia (joku sanoisi propagandaa), koominen sidekickmunkki kertomassa pikkutuhmia vitsejä ja tietenkin itse Lasko, rauhaa rakastava kungfumunkki joka pitää huolen ettei kukaan pahuuden edustaja pääse elossa määränpäähänsä.... joka on HAUTA!

Rakastettavaa roskaa jota ei voinutkaan sivuuttaa vain olankohautuksella. Pokka meinasi pettää kun eräs pahiksista hyppää räjähdyksen tieltä samalla tavalla kuin korkeushypyssä. Tiedättehän, se selkä kaarella-malli.

Ja tietenkin sopivasti lehtikasa johon hän putoaa joustaakin kuin paraskin vaahtokumipatja.

Tähdet: ~ (tai *****)

Death Train

No Escape - ei pakotietä (No Escape, 2015)

Amerikkalaispariskunta Jack (Owen Wilson) ja Lake Bell) muuttavat lapsineen ensimmäisen uuden työn perässä aina Laosiin saakka ja melkein heti kun he pääsevät perille alkaa vallankumous. Kuitenkin ennen sitä Jack ehtii kaveerata samalla lennolla olleen alkoholille person, töykeän mutta silti jotenkin ystävällisen Hammondin (Pierce Brosnan) kanssa ja kun miehessä on jotain salaperäistä niin lienee syytä miettiä onko ystävyys hänen kanssaan kovinkaan fiksu ratkaisu, varsinkin kun alkaa vaikuttamaan siltä kuinka tämä kaveruus saattaisi olla rasittavan takiaismaista. Hetkinen, laitoinko vahingossa Matadorin koneeseen ja onko Owen Wilson sittenkin Greg Kinnear? Ei nyt sentään, mutta kyllä alkupuolellaan No Escapen ja Matadorin välillä tuntuu olevan sen verran paljon yhteistä, että varsinkin Brosnanin esittäessä hyvin samalla tavalla hyvin samanlaista hahmoa voisi helposti ajatella näiden olevan saman ulottuvuuden elokuvia. Tiedättehän, BCU eli Brosnan Cinematic Universe. No mutta kuitenkin, Jack perheineen jää siis jumiin kaupunkiin jossa juuri alkoi vallankumous jolloin nyt pitäisi päästä turvallisesti pois sieltä, kun varsinkin ulkomaalaiset ja heistä etenkin jenkit ovat mellakoitsijoiden silmissä ansainnneet kuoleman vain olemalla siellä ja amerikkaisia. Paossa avuksi tulee Hammond, joka tietenkin on agenttisalamurhaaja joka tietää miten pyssyt toimivat.

Nimi valehtelee, on siellä pakotie.

Mitä ilmeisemmin No Escapea on tekemisen aikoina kuvailtu Takenin kaltaiseksi elokuvaksi, mutta vaikka lajityypin vaatimuksiin kuuluukin perhettään suojeleva isä niin kyseessä ei silti ole supersotilas kulkee tyynesti pistämässä puolet kansakunnasta hautaan koska on pysäyttämätön tappokone ja niin cool että järvetkin jäätyvät kun hän vain katsoo niiden suuntaan-tarina, eikä Wilson ole edes tarpeeksi isoisäiässä ollakseen daddy-o-toimintatähti. Tässä on kokonainen perhe ja aivan tavallisia ihmisiä tilanteessa jossa he eivät voi edes pistää vastaan vaan yksinkertaisesti juoksevat pakoon ja tekevät sen ilman tyyliteltyä koreografiaa. Vaikka Owen Wilson onkin tehnyt muulloinkin toimintaelokuvia niin ei häntä edes pahimmassa humalatilassa osaa mieltää miksikään brucewillismaiseksi vakavahenkiseksi toimintatähdeksi ja siksipä tässäkin tapauksessa onkin ollut vain hyvästä, että hän esittää tavallista miestä joka tekee virheitä, mutta ainakin yrittää nousta niiden ylitse. Ja muuten aika hyvin itse toiminnan aikana pysyttelee irti niistä muka humoristisista slackermaneereistaan.

Vallankumouksen kouriin joutuminen oli aivan tarpeeksi hyvä idea ja sellaisen sekasorrossa vieras on automaattisesti pahaa jolloin tietenkin jenkeistä saadun stereotypian perusteella on ymmärrettävää se kuinka nimenomaan he enemmän kuin muut saavat iskuja osakseen, jonka vuoksi onkin sääli kuinka tässä piti väkisin tehdä tapahtumien motiiviksi jenkkien tekemä kansalaisia alistava yrityskauppa jolla he saivat monopoliaseman Laosin vesiteollisuudesta ja siksi amerikkalaiset tulee tappaa. Se oli liikaa koska pelkästään oman maan kansalaisten turhautuminen jo hallitsevaan olotilaan ja siitä noussut vallankumous oli riittämiin, mutta tottakai siihen piti lisätä se ulkomaalaisten tekemä bisnes ja sekin vain koska siitä saatiin selitys miksi kapinalliset jahtaavat erityisesti juurikin Jackia perheineen, koska totta mooses Jack on töissä juuri siinä firmassa joka kaupat teki. Vaikka ei sillä ole väliä, pelkkä vieras väärässä paikassa oli riittämiin. Lisäksi tätä kautta vallankumous ei olekaan enää oikeasti aatteellista toimintaa vaan kapinalliset ovat ainoastaan sydämettömiä murhaajia ja siksi ollaan taas niin mustavalkoisuudessa, että jopa AL Jolson luovuttaisi. Nyt he vain ovat ilkimyksiä jotka vihaavat amerikkalaisia ja keskittyvät yhden perheen jahtaamisen koska he haluavat tappaa nautinnosta tappaa, eivät muuta. Huomattavasti kiinnostavampaa kun olisi ollut se, että epäkohtia muka korjataakseen syttyy vallankumous jossa nousevien hallitsemattomien vihantunteiden vuoksi vieraat jäävät syyttä uhreiksi. Siispä hieman kuinka ne linnanjuhlien vastustajien joukossa olevat väärän mielialan ihmiset tuhoavat asiaanliittymättömien kauppojen ikkunoita ja katsovat vielä asiakseen varastaa sieltä, koska hei, power to the people ja stick it to the man!, mutta tekevät sen vain vandalismin ilosta koska on aina helpompi ja kivempi tuhota kuin rakentaa. No Escape onkin siis parhaimmillaan mitä enemmän se pysyttelee tavallisten ihmisten parissa, ihmisten joiden teot kaduttavat kunhan ollaan laskettu kymmeneen.

Mutta mitä tulee aiempaan Matador-vertaukseeni on No Escape kuitenkin huomattavasti vakavamielisempi elokuva ja se yhteneväisyys jää vain elokuvan alkuun. Joskin Brosnanin hahmoa ajatellen siinäkin tuotiin esille tarpeeton temppu (ts. hän onkin salamurhaajasupersotilasagentti, eikä vain känninen turisti) jonka avulla tapahtumia vietiin taas liikaa pois sattumasta, väärässä paikassa olemisesta kaikkia sitovaan punaiseen lankaan. Hittoon se, koska shit happens on ihan tarpeeksi punainen. Mielenkiintoista tosin oli se, että kun mukana on niinkin iso nimi kuin Brosnan on hän silti suurimman osan ajasta poissa kuvioista, jolloin nyt ei sentään väkisin pidetä jotakuta hengailemassa kameran edessä vain koska sattuu olemaan stara.

Tällä dvd:llä on yksi ärsyttävimpiä tekstitysvikoja jollaiseen en muista kovinkaan usein törmänneeni, mutta joka kerta se on ikävää huomata ja kyse on siitä, että käännös jää jumittamaan ruudulle. Eli jos joku sanoo jotain niin sen suomennosteksti tulee kyllä oikealla hetkellä esille, mutta se pysyy siinä aina siihen saakka kunnes joku toinen sanoo jotain ja se on välillä No Escapen kohdalla pitkäkin aika koska elokuva sisältää aika paljon pakenemista jonka aikana ei luonnollisestikaan puhuta mitään. Joku sanoo toiselle, että "kylpyhuoneeseen" tarkoittaen sillä potentiaalista suojapaikkaa ja sitten kuva siirtyy toisiin henkilöihin ja toiseen paikkaan ja edelleen tekstityksen mukaan neuvotaan menemään kylppäriin. Se tapahtui jo viisi minuuttia sitten, ei täällä talon katolla ole toista kylpyhuonetta.

Tähdet: ***

No Escape - ei pakotietä

San Andreas Quake (2015)

Seismologi Molly (Jhey Castles) ennustaa suurimmista suurimman maanjäristyksen iskevän kaupunkiin ja tuhoavan kaiken tieltään, mutta kuka kuuntelisi naista joka on aikaisemmin kertonut samanlaista tarinaa vailla todellisuuspohjaa? Samaa vanhaa kakkaa eikä edes uusissa kuorissa.

San Andreas Quake on Asylumin tekemä mockbuster The Rockin tähdittämästä San Andreas-katastrofiseikkailusta, mutta pois lukien ymmärrettävät erot tuotantoarvoissa on kyseessä ihan samanlaisesta kevyestä nopeasti unohdettavasta popcornviihteestä. The Rockin San Andreas onkin aika masentava esimerkki siitä kuinka nopeasti elokuvat katoavat mielestä sillä kyseessä ei ole kuin parin vuoden takainen tapaus ja joka takoi teatterikierroksellaan massiiviset lähes 500 miljoonaa taalaa, mutta joka silti muistetaan huonommin kuin sanotaan vaikkapa The Rockin Journey 2: The Mysterious Island (jep, sellainenkin on). Elokuvista on tullut kertakäyttötavaraa eikä sillä enää ole merkitystä kuinka isosta taikka pienestä on kyse ja elääkseen pidemmälle kuin kuukauden kaksi on tapahduttava jotain mullistavaa. Tuntuu jotenkin ikävältä ajatella, että ei niin kaukana historiassa ollutta tapaa jossa elokuvat julkaistiin (huom. ei suoraan videolle-julkaisut) ensin teatterissa ja sitten sen runsaan kierron jälkeen pidettiin oikeasti tauko ennen kuin se päätyi kotimarkkinoille saakka. Silloin se ajoittain kiukutti kun joutui jotain elokuvaa odottamaan puolisenkin vuotta vaikka se oli jo teattereista poistunut, mutta nyt ajatellen se tavallaan nosti jopa puolivillaisempienkin elokuvien arvostusta ja silloinkin niitä villasekundoja julkaistiin aika rutosti joten valinnan varaa oli. Nyt sieltä tulee joku samperin iso Marvel-leffa jossa on tähtivoimaa ja maailman suurin sen hetkinen budjetti ja sitä on vain, että mitä sitten? viikon päästä tulee toinen jossa on pääosassa kaksi Robert Downey junioria ja vielä suurempi budjetti jolla kaksi Downeyta katetaan. No mutta kuitenkin, kyllä The Rockin elokuva sai enemmän kuin mitä ansaitsi, joskin onneksi sitä sentään vain rahallisesti eikä jäämällä mieleen. Ehkäpä siinä kuitenkin on osasyy miksi mockbusterit menestyvät. Toki ne ovat halvalla tehtyjä pienen riskin elokuvia ja ihmiset katsovat niitä huumorilla, mutta esimerkiksi näiden kahden San Andreas-elokuvan kohdalla on helpompi ymmärtää Asylumin version porautuvat paremmin päähän vaikka molemmat tosiaan ovatkin vain selvää kertakäyttöviihdettä johon ei suuremmin ole ajatuksia uhrattu tekijöiden puolelta, eikä sitä tee katsojakaan. The Rockin elokuvassa kenties oli The Rock ja isot tuotantoarvot syinä miksi sen katsoi, mutta mitä sitten, niin on kaikissa muissakin The Rockin elokuvissa ja se ei ole mieleenpainuvaa. Siinä ei kuitenkaan ole kohtausta jollainen mockbusterille sekä ylipäätään Asylum-tuotannolle yllättävänkin asiallisessa (idioottimaisessa toki, mutta normaalia sharknadokamaa paljon normaaliasenteisemmassa toimintaelokuvassa) San Andreas Quakessa on, koska aivan yllättäen, kesken kaiken ja puun takaa törmätään babyhippoon!

Jonka jälkeen ihastuttavan surkeasti animoitu äitihippo tulee vetämään pultit.

Hitto se oli outo hetki ja tarkoitan sitä todella sillä San Andreas Quake on pääosin ihan tavallinen katastrofielokuva samaan tapaan kuin mikä tahansa sitä edeltänyt Dante's Peak, Day After Tomorrow tai jokin muu mikä. Onhan niissä kaikissa aina jokin koominen hetki taikka sivuhahmo, mutta jokainen on kuitenkin omien sanojensa mukaisesti vakavasti otettava elokuva kuvaamassa jotain muutakin tragediaa kuin Ben Affleckia Armageddonissa. Jos unohdetaan se hippokohtaus niin suurin koomisuus San Andreas Quakessa jää naispääosan esittäjän kontolle sillä jostain syystä Jhey Castles esittää roolinsa lempeän hymyn takaa aivan kuin hän uskoisi olevansa kotiäiti kivassa sitcomissa sen sijaan, että seuraisi epätoivoisena maailmantuhoa joka nielee useita viattomia ihmisiä kiduksiinsa ja tuolloin hymyileminen on aika irvokas ratkaisu ellei sitten toivokin kaiken katoavan liekkeihin. Mikä ei kuulosta oikealta ottaen huomioon, että hänen esittämänsä hahmo on se joka koettaa varoittaa tulevasta katastrofista ja pelastaa perheensä sen alta. Tietenkin hän olisi voinut varoittaa aikaisemmikin kuin tasan kaksi minuuttia ennen tappavan järistyksen alkamista, mutta hei, nyt oli kiire päästä näyttämään kun talot sortuvat et cetera. Paitsi niinhän ei tietenkään tapahdu koska ilmeisesti koko 50 dollarin budjetti upposi siihen hippotehosteeseen ja näin ollen San Andreas Quake sortuu pahimpaan mahdolliseen mokaan jonka katastrofielokuva voi tehdä: se ei ole näyttävä.

Surkeat näyttelijät ja olemattoman juonen voi antaa anteeksi sillä nämä ovat ensisijaisesti erikoistehoste-elokuvia ja siten oikeastaan isompi on parempi ja jos mukaan on saatukin joku Paul Newman on se vain plussaa, koska edelleen suurin täky on hienosti tehty maailmanloppu ja sitä San Andreas Quake ei tee, vaan valtaosa sen katastrofitilanteista jää pelkän puheen tasolle. Taloja sorruttava maanjäristys ei ole vaikuttava kun siitä kuulee vain puhuttavan samalla kun katsotaan seismologin ipadilta vanhaa ataripeliä muistuttavaa animaatioennustetta järistyksen kulkusuunnasta.

Lisäksi jos osasi odottaakin täydeltä huuhaalta kuulostavaa muka-ammattijargonia niin se asiantuntijapuhe jota tässä elokuvassa harrastetaan on niin ääliömäistä, että oikein hävetti kirjoittajan puolesta. Melkein olisi voinut luulla Ulli Lommelin siellä runoilevan.

San Andreas Quake olisi voinut olla hauskaa viidettä ja yhden kohtauksen verran se sitä olikin, mutta muutoin kyseessä on vain kuolettavan tylsää ajantappoa joka ei saa edes aikaa hengiltä. Vakavasti sitä ei ota edes unissaan, joten se siitä sitten.
Ja arvatkaa vaan onko elokuvassa kannen mukaista kohtausta? Vihje: ei ole.

Tähdet: *

San Andreas Quake

Reboot

Ei muuta kuin kolmas kierrätykseen viemäni leffapaketti ja niihin sisällytetyt viestini.

Ei huolta, en aio joka kerta kun jotain tällaista teen tehdä siitä myös postausta. Tai ehkä teenkin.

Otin vastalahjaksi kolme animaatiokasettia (dvd:t ja vinyyli muualta).

Harry Dean Stanton 1926-2017

Viimeinen manaus: osa 2 (The Last Exorcism: part 2, 2013)

Ensimmäinen ja tällä hetkellä siis Toiseksiviimeinen Manaus oli found footage-kauhuksi yllättävänkin positiivinen kokemus aina 70 minuutin verran (huom. kakkososa ei ole huojukameraa), sitten ilmeisesti osatuottajana toiminut Eli Roth oli saanut tahtonsa läpi ja elokuva pisti kastaa p*skaan minkä vuoksi suuhun jäi pelkästään paha maku elokuvasta joka aluksi oli nostamassa itseään kunnolla jalkeille. Yleensä toteaisin ettei kannata nimetä elokuvaa viimeiseksi mitään jos on edes teoreettinen mahdollisuus, että ainakaan sitä se ei tule olemaan, mutta koska en haluaisi Viimeisen manauksen ainakaan tuossa julkaisumuodossa jäävän viimeiseksi niin pelonsekaisella ilolla vastaanotin tämän vielä viimeisemmän manauksen. Valitettavasti Eli Roth on ollut tuottamassa myös tätä kakkososaa joten vaikka elokuva osoittaisikin jotain hyvää aion olla varmuuden vuoksi kiukkuinen lopputeksteihin saakka, ennen sitä ei ole turvallista olla tyytyväinen.

Koska v*tut mistään edellisen elokuvan realistisesta hiljaisesta liekistä jolla kasvatettiin huijarisaarnaajan kohtaamista aidosti manausta tarvitsevan tytön kanssa päättää tämän kakkososan intro tyrkyttää käsitystä siitä, että koko ensimmäinen elokuva olikin vain sen viimeiset 10 minuuttia jossa melukylän satanistit roiskuttavat verta ja sikiöitä eikä millään muulla kuin äänekkäällä goreilulla ole väliä. Niin ja koska edellisen elokuvan päätteeksi saarnamies Cotton aivan selvästi pistettiin hengiltä on hän tietenkin nyt elossa jotta voi viedä yllättäen kotiinsa päätyneen Nellin (Ashley Bell) jonnekin nuorten tyttöjen turvakotiin. Siellä Nell sitten hermoilee menneisyytensä vuoksi, näkee näkyjä, saa pelottavia puheluita, ystävystyy muiden tyttöjen kanssa, tulee muiden tyttöjen kiusaamaksi ja kokee joka toinen minuutti jonkinlaisen hyppysäikäytyksen, ja sitten voikin se demonivauva tulla etsimään äitiään. Onneksi mukana onkin muita hahmoja joille kullekin on kirjoitettu merkittävä persoonallisuus, sillä onhan siellä tyttö jolla on kiharat hiukset ja tyttö jolla on suorat hiukset ja tyttö jonka hiuksia en muista laisinkaan ja varmaan neljäskin tyttö. Kyllä kannatti nostaa budjetti hiukan alle kahdesta miljoonasta viiteen, sillä kun sai lahjakkaiden esiintyjien ja loppuunsa hiotun käsikirjoituksen ohella tussilla piirretyn erikoistehosteen jossa talo vuotaa verta.

Mielenkiintoisinta tässä kakkososan kohdalla on se yleisessä levityksessä ollut juliste/kansikuva jossa Nell on vääntäytyneenä hiukan hassun näköisestikin numeroksi kaksi. Mielenkiintoista ei niinkään ole se numeroksi asettuminen vaan taipuisa selkä-asento ylipäätään koska sen ohella, että esittäjänsä pystyy siihen asentoon asettumaan ja sitä tungettiin jokaiseen promootiokuvaan mukaan on se myös muistuma ensimmäisen osan alkuperäisestä julisteesta jossa Nell oli samassa asennossa. Tämä on huomioitava lähes piikkinä sensuroijia kohtaan koska hän oli ensimmäisen kuvassa veren peitossa ja yläpuolella riippui risti niin tottakai se keräsi briteissä sen verran mäkätyksiä, että kuva oli vaihdettava siihen nyt yleisemmin näkyvään Nell roikkuu seinällä kuin hämähäkki-malliin ja tällä tavoin siitä päästiin muistuttamaan.

No okei, en nyt tiedä oliko tuokaan kiinnostavaa, mutta mielummin se kuin mitä tämä innoton ja ne vähätkin ensimmäisen osan hyvät asiat heti alusta asti hukkaava jatko-osa tarjoaa. Kyseessä kun on tyypillinen toisto jossa ei yritetäkään kurotella uusiin ulottuvuuksiin ja ollaan kuviteltu, että kaikki mikä oli hyvää aiemmassa olivat eräänlaiset punchlinet eivät niihin johtavat lauseet ja paremmaksi kaiken tekee se jos niitä iskuja pistetään peliin enemmän eikä matkalla niihin anneta tilaa edellisenkään vertaa. Jotenka jo heti alkuun tungetut verestykset ja hyppysäikäytykset tulevat olemaan lähes kaikki mitä kakkosesta jää mieleen, mikä on varsinkin nyt erityisen masentavaa koska aiemmin Bell sentään sai osoittaa olevansa olevansa näyttelijä jonka varaan on elokuvan tarvittaessa lupa nojata koska hän osaa kyvyillään pitää elokuvaa pystyssä, mutta nyt hän saa esittää masentunutta kunnes rupeaa kiljumaan ja siinä kaikki.

Viimeinen manaus on kasa kohtauksia jossa jotain hyppää säikäyttämään (niitä on muuten niin sikana, että välillä tuntuu kuin mitään muuta ei olisikaan) ja joissa joku seisoo tien toisella puolella, mutta katoaa kun auto ajaa ohitse. VAU! Enemmän tietokoneistettuja erikoistehosteita, meteliä ja muuta sellaista mikä miellyttää ihmisiä joiden mielestä kaikki elokuvat jotka ovat tehty ennen vuotta 2010 ovat huonoja. Joskin samalla se, että kyseessä on ns. tavallinen B-kauhuelokuva ilman yritystäkään olla mitään muuta on se sentään alusta loppuun yhtä puuduttava eikä ainakaan aiheuta mitään suurta mielialan romahdusta ja on täten lopulta ensimmäistä parempi. Siltikin, Eli Roth, minä vihaan sinua.

Tähdet: **

Viimeinen manaus: osa 2

Viimeinen manaus (The Last Exorcism, 2010)

Evankelisti Cottonista (Patrick Fabian) tehdään dokumenttia ja kyseessä on aika tyypillinen amerikkalaiseen kaupalliseen kirkollisimagoon soveltuva käärmeöljykauppias joka kaksihaaraisella kielellään myy vaikka mummonsa niissä luteisissa peitoissa jotka sitten kaadettuja hyväuskoisia riivaavat. Sen verran Cotton myöntää itsestään ettei manauksia tehdessään usko demoneihin vaikka mielenkiintoisesti juuri äsken väitti, että jos uskoo Jumalaan uskoo myös Saatanaan joten nyt sitten demonit ovatkin humpuukia? No kuitenkin, eihän se tarkoita ettäkö Cotton huijaisi seurakuntaansa koska hänhän vain palvelee asiakasta halutun toimenpiteen mukaisesti. Cotton kutsutaan suorittamaan manausta maaseudulle missä ihmiset ovat vielä yksinkertaisia ja tehostaakseen taikatemppujaan saarnaajamme virittelee kaikenlaisia kommenvenkkeja (ts. siimalla liikutellaan tauluja, etc.), mutta mitä ihmettä, teinityttö Nell (Ashley Bell) onkin kenties oikeasti riivattu ja tämä demoni ei taida pahemmin diggailla huijareista.

Kannessa rumeileva Eli Rothin nimi ja tämä tiedonjyvä "contrary to popular belief, every single person on screen in the film is a proper actor" eivät lupaa hyvää, sillä eikö riitä kuinka mukana on kädetön ohjaajajatuottaja vaan siellä pitää vielä ilmeisesti olla myös esiintyjiä joiden kohdalla on korostettava, että joo, kyllä he ihan ammatikseen näyttelevät. Hämmentävää kyllä Rothin nimi ei tunnu karkoittavan ihmisiä, mutta toisaalta viisaus kertoo jotain miljoonasta kärpäsestä ja niinpä Viimeinen manaus ei jäänytkään viimeiseksi kun rahaa virtasi sen verran runsaasti ovista ja melkein ikkunoistakin, joka tuskin oli kuitenkaan ihan mahdoton tehtävä ottaen huomioon tämän elokuvan olleen Amerikkalaisen elokuvateollisuuden mittapuulla halpatuotantoa alle 2 miljoonan budjetillaan. Vaikka sama se paljonko rahaa kulutettiin kun vaikka kuinka Fast and the Furious-fanit uskovatkin ei se takaa hyvää elokuvaa ja tämän kohdalla merkit eivät lupaa hyvää sillä vaikka unohdettaisiin ne kaksi aiemmin mainittua niin kauhuleffa ja found footage kertoo yleensä karua kieltä siitä kuinka mennään sieltä missä aita on matalin ja kyynisesti rahastetaan trendillä jonka olisi pitänyt kuolla heti eikä 15 pv. Siispä budjetti määräytyy sen mukaan, että ei tällaiseen tarvitse rahaa käyttää kunhan vain kuvataan huolimattoman rumasti, pistetään joku kalkkinaama suorittamaan muutama hyppysäikäytys ja tuottajakaartin (12kpl) tunnetuimman nimi kanteen ja taas p*ska houkuttelee idiootteja. Siksipä oli oikein ilo huomata ettei Viimeinen manaus ole lähelläkään found footage-genren huonoimpia ja vaikka ei ideoiltaan kaikkein uniikein olekaan niin aihe sopii muka dokumentaariseen toteutustapaan ja demonin valtaamaa teiniä esittävä Ashley Bell hyppää rooliinsa intensiteetillä jonka vuoksi elokuva pikemminkin palkitsee katsojansa kuin saa ajatelemaan sen olevan esimerkiksi vain halpahintainen Manaajan tai vastaavan huojukameraremake. Osittain plussaa myös Cottonia esittävälle Patrick Fabianille joka on juuri sopivan pintakiiltoinen tyhjänpuhuja tuntuakseen pelottavankin oikealta raha ennen aitoutta-saarnaajalta joka sitten tosipaikan tullessa onkin pulassa kun ei pelkillä silmänkääntötempuilla pötkikään pitkälle. Joskin todettakoon, että Fabian on roolissaan uskottava vain kun pysyttelee siinä pinnallisuudessa koska jos jotain hän ei osaa niin muuttaa esiintymistapaansa ja varsinkin feikkimanausta suorittaessaan on vain noloa, että hän ei osaa edes teeskennellä eläytymistä fyysisesti ja henkisesti rankkaan kokemukseen vaan on edelleen kuin jossain hammastahnamainoksessa. Onneksi tässä vaiheessa Bell rupeaa vääntämään kroppaansa kuin Cirque du Soleilin esiintyjät ja ottaa tilanteen haltuunsa menemättä siltikään liiallisuuksiin vaan onnistuu pysyttelemään rajalla joka saa epäilemään ainoan demonin olevan ehkäpä pikemminkin viinapiru kuin Pazuzu. Siten vaikka rivoudet ja breakdanceliikkeet ovat hallussa niin Regania odottavien kannattaa huomioida se, että mitään pyöriviä päitä, hernekeittoefektejä, tms. ei ole tarjolla koska tämä on olevinaan totta.

Tosin jos rahaa olisi käytetty vaikkapa Brad Pittin palkkaamiseen niin totta vie Viimeinen manaus olisi ollut täynnä kompuutteriefektejä, eikä ainoastaan siloittelemassa herra Pittin ryppyjä.

Found footage-toteutustavasta pitää mainita se, että jälleen kerran minua kyrsii se kuinka tekijät eivät ole huomioineet missä vaiheessa sen käsivarakameran pitää olla mukana ja milloin ei. Joten kun Cotton on kameran edessä on ymmärrettävää sen olevan huojukuvaa koska nyt tehdään sitä dokumenttia, mutta kun sama kuvaustapa on päällä silloinkin kun sama mies järjestelee niitä huijaustemppujaan ei asia toimi koska esimerkiksi näiden osuuksien olisi tarkoitus pysyä piilossa ja siten erillään dokumentin kuvauksesta, ja sellainen valitettavasti puolustaa sitä syytöstä, että found footage on vain tekosyy halvalle toteutukselle. Miten minä toivoisin, että elokuvissa kuten tämä jossa found footage on selitys tietylle osaa siitä sitä myös käytettäisiin vain siinä tietyssä osassa jossa se on perustellumpaa. Kohta varmaan joku James Cameron rupeaa vääntämään jokaisesta elokuvastaan 3D-version vain koska voi eikä koska sen olisi ollut tarkoitus olla sellainen.

Siltikin, miinuksistaan huolimatta Viimeinen manaus on suurelta osin positiivisempi kokemus kuin odotin ja oli Rothin osuus mikä tahansa niin se ei enimmälti osin tässä varsin tyynesti kulkevassa kauhun nostatuksessa näy, mistä me kaikki olemme iloisia aina siihen saakka kunnes elokuva saavuttaa kliimaksinsa ja mistä lyödään vetoa niin se p*skakasa mitä sinne loppuun on laitettu on nimenomaan Rothin ajatus. Verinen demonivauva, mölisevä satanistikultti ja näköjään Maissilapsi. Kiitos herra Roth kun pilasit positiivisen kokemukseni Viimeisestä manauksesta.

Tähdet:

*** (10 minuuttia ennen lopputekstejä)

* (loppujen 10 minuutin kanssa)

Viimeinen manaus

Repeat

Edellisen postauksen sisarteokseksi se seuraava pino elokuvia jotka lähtivät lahjoitukseen.

Ja haukansilmille tiedoksi, ehdin korjata sen virheen jonka tuohon Collateral-lappuun tein.

Itsekin otin jotain sieltä kierrätyskaapista kun mukaani lähti laatukirjallisuutta.

Edeltävään sopivasti loppuun vielä kirjallisia hankintoja.

Tuo Vampyyrit-kirja on kertaalleen aiemmin tullut selatuksi läpi (olikohan se kirjastosta lainassa?) ja onhan se aika kauhea, sellainen for dummies-kirja ja silloinkin oikeastaan vain for Underworld/Twilight-dummies koska kaikki muu on mukana kuin pakosta kun pitäähän se nyt olla jonkinlainen maininta Nosferatusta, Bela Lugosista ja Christopher Leesta, muuten tulee kakkaa niskaan. Liittyi se mihin tahansa on se tasoa hihihi, jänskää ja ihqua ja jos kerran old school-shitti ei oikeasti tekijää kiinnostanut niin olisi vain rehellisesti pysytellyt glitterin parissa kuin pistänyt mitään väkisin sekoittamaan massua.

Tätä kirjoittaessani taustalla soi: Front Line Assembly - Airmech ost.

Reduce, Reuse, Recycle

Tässäpä hieman hyvän mielen juttua.

Alueella jossa asun on ostarin edustalle asetettu niin sanottu kierrätyskaappi, joka siis on paikka jonne kuka tahansa voi viedä uskoakseen edelleen käyttökelpoista pientavaraa jolle ei enää itsellä ole tarvetta, mutta jonka kohdalla uskoisi jonkun muun löytävän syyn jatkokäyttöön. Kuka vain voi viedä, kuka vain voi ottaa.

Pidän ideaa varsin mainiona vaikka pessimisti minussa sanookin, että tuo ulkosalle laitettu kaappi ei pysy kauaa puhtaana, ehjänä ja ihmiset jotka käyttävät sitä tulevat tekemään sen ahneus sekä idiotismi silmissään, jolloin siitä muodostuu liaan helposti roskakori ja jos joku vie sinne mitään jälleenmyyntiin sopivaa niin ihan taatusti joku ahne sika rupeaa hamstraamaan sieltä tavaraa välittämättä mistään muusta kuin siitä, että ne voi myydä eteenpäin. Tämä ei oikein istu omaan asenteeseeni (ts. positiivinen kyynikko. Ei kun ihan oikeasti) joten mielummin uskon optimistista puoltani ja luotan siihen, että ihmiset tekevät kuten kuuluukiin ja jos kuitenkin on sanottava "mitäs mä sanoin" niin tehdään se vasta kun siihen on syytä.

Itse otin sieltä levyllisen afrikkalaista musiikkia koska paikalla ollut Scooterin levy on saatanasta ja se jos mikä olisi pitänyt heittää roskiin, todistaen vain ettei jonkun muun roska ole aina toisen aarre.

Vastaavasti vein kaappiin kasan elokuvia, joista jokaisen sisään laitoin vielä jonkinlaisen pienen viestin mahdollisesti ilostuttamaan niiden ottajaa/ottajia.

Toki luulen, että joku kuitenkin kaappasi koko pinon välittämättä mitä siinä on, kunhan vain ovat ilmaisia elokuvia ja ehkäpä sitten parin päivän päästä näen koko nipun kirpparilla myynnissä. Kuitenkin kun aamusella aikaisin viemäni pino oli iltapäivään mennessä kokonaan huvennut tahdon luottaa siihen, että ehkäpä ne menivät useammalle ihmiselle ja jokaiselle syystä että enpä ole tuota nähnyt, mutta kiitos tämän toiminnan sekin asia korjaantuu. Mistä syystä toinenkin pino on piakkoin löytämässä paikkansa sieltä kaapista.

Näin sitä pistetään hyvää kiertämään, että eat your heart out Haley Joel Osment.

Rethink, Reuse, Recycle

Tätä kirjoittaessani taustalla soi Bauhaus - In the Flat Field