Force 10 from Navarone (1978)

Navaronen tykit on tuhottu ja siitä vastuussa olevan tiimin kapteeni Mallory (Robert Shaw) sekä pommiasiantuntija Miller (Edward Fox) voivat nauttia rauhassa kupposen kuumaa kohtauksessa jolla jatkuvuuden sijaan vain osoitetaan, että nyt ovat Gregory Peck ja David Niven vaihdettu toisiin näyttelijöihin ja muusta viis, sillä ajallisesti väärin esitellyssa kohtauksessa hahmoilla on sekä väärät vaatteet että ovat myöskin väärässä paikassa. No kuitenkin, nyttemmin Mallory kärsii jalkavaivasta joka pitää hänet poissa sodan fyysisestä puolesta kun taas Miller toimii siviilipuolella pommintekijänä, mutta tietenkin heidät kutsutaan suorittamaan salamurhatehtävää jossa tarkoituksena on tappaa Navaronen tykit-tiimiin kuulunut petturi joka ei muuten ollut petturi tai tarkemmin ajatellen tainnut edes olla mukana ollenkaan, mutta nyt tämän elokuvan vaatimusten vuoksi on ja pahasti onkin. Siksipä myös edellisen osan perusbrittisotilas Barnsby (Harrison Ford) on nyt jenkkiläinen ja johtaa jenkkiläistä kommandotiimiä Force kymppiä jonka osaksi jalkavaivainen Mallory ja siviili Miller vastusteluista huolimatta pistetään. Barnsbyn tehtävänä on räjäyttää maailman kestävin natsisilta, mutta sitä ennen näköjään suurin osa hänen tiimistään räjähtää ja nyt on koetettava tulla toimeen Malloryn kanssa ja joka ainoa kerta kun erehtyy ottamaan mitään tässä elokuvassa tapahtuvaa vakavissaan tulee esille hetkiä kuten natsi on kahlehdittu tiukasti käsistään jotka ovat kuitenkin vapaat ja hänellä on pistooli. Ja sitten on tämä:

Weaver: [handed a pile of what looks suspiciously like dog poo] Now what the hell am I supposed to do with this?

Miller: Oh, I don't know. Try and imagine you're a dog. Oh for heaven's sake! On the road, man, on the road!

Weaver: [grumbling to himself] I thought you were supposed to pick up dog shit, not spread it around.

Uskokaa tai älkää niin yhdessä vaiheessa sankarit pakenevat vankeudesta pitämällä kuollutta natsikomentajaa eräänlaisena marionettinukkena. Onko tämä sittenkin Kauan eläköön Bernie?

Niin ja koska pommiekspertti sanoo, että on mahdotonta millään siis millään räjähdemäärällä tuhota kaiken kestävää siltaa niin ratkaisu on tuhota muutaman kilometrin päässä oleva pato jonka vesi sitten rikkoisi sillan. En nyt väitä olevani mikään asiantuntija ja miljoonat ja miljoonat litrat vapautuvaa vettä on taatusti aika pysäyttämätön voima, mutta samaan aikaan elokuvan logiikkaa ajatellen on hivenen koomista aluksi jankata kuinka mahdotonta on saada tuhoutumaton silta tuhottua vaikka olisi mitä isoja keppejä ja kuinka vahvoja pommeja käytössä, mutta vesi vanhin voitehista sen heti tuhoaa, varsinkin kun edessä on tarpeeksi pinta-alaa johon se voi kaikella voimallaan törmätä.

Oho, eikö olekaan?

Navaronen tykkien jatko-osa tuo mukanaan aiemmasta tuttuja hahmoja, mutta ei heidän alkuperäisiä esittäjiään, joskaan ei voi ainakaan sanoa ettäkö nyt olisi varsinaisesti säästetty esiintymisvahvuudessa koska aikalailla yhtä vaikuttavasta roolituksesta on kyse, mutta onhan se aika hauskaa kuinka brittiläistä Mallorya esittää nyt englantilainen Robert Shaw amerikkalaisen Gregory Peckin sijaan, mutta vastaavasti brittiläisen Barnsbyn roolissa jota esitti irlantilainen Richard Harris on nyt Harrison Ford, joka ei kyllä pysty olemaan yhtään sen uskottavampi engelsmanni kuin Kevin Costner Robin Hoodina. Peckin esittämän Malloryn kohdalla sentään saattoi olla miettimättä aksenttia tai kotimaata koska niitä ei erikseen tyrkytetty eikä hahmoa ollut aikaisemmin esitetty muiden toimesta, mutta vaikka Barnsby oli Navaronen tykeissa vain elokuvan alussa ja silloinkin pienessä osassa oli hänen kiivasluonteinen esimiehiä kritisoiva puheensa sen verran vahvasti etualalla, että se kertoi jo paljon miehestä sekä hänen kodistaan, joka ei kyllä ole Illinois, Chicago. Joskin huomautettakoon myös, että tässä jatko-osassa Barnsbyn väitetään kuuluvan amerikkalaiseen kommandojoukkoon, joten ehkä hän vain aikaisemmin teeskenteli olevansa brittiläinen. Mutta miksi se on Force 10 from Navarone kun se Force 10 ei edes ollut Navaronessa ja he jotka tässä elokuvassa siellä olivat eivät kuulu Force 10-ryhmään.

Navaronen tykkien kohdalla totesin, että joitakin virheitä voi antaa anteeksi jos elokuva on yksinkertaisesti hyvä ja sitähän se oli, jolloin jokin väärä aksentti taikka vastaava ei tunnu missään. Se kuitenkin edellyttää, että elokuvaa ei rakenneta virheille ja vaikka tässä kakkososassa onkin mukana hyviä näyttelijöitä ja sen toiminta on ärhäkkää niin vaikka pääsisikin helposti ylitse sen oudoista hahmomuutoksista on se niin täynnä what the fuck-hetkiä, että oikeasti ihmetyttää se oliko aikomuksena saadakaan aikaiseksi mitään tolkullista. Koska mukana on ns. vakavasti otettavia näyttelijöitä ja sitä koetetaan yhdistää elokuvaan joka toki oli viihteellinen oli se kuitenkin tehty sellaiseksi ettei sen aikana tarvitse lojua tiedottomana kuola poskella niin tuntuu oudolta kuinka päättömästi ollaan toimittu. Force 10 from Navarone kun on liian hyvillä näyttelijöillä tehty Chuck Norrisin Braddock-elokuva ja siten se on tahattoman koomisia hahmoja sekä tilanteita täynnä, ja rakenteeltaan ihan silkkaa räiskintätoimintaa jossa jokainen paikka räjähtää heti kun sitä katsookaan. Melkein repesin nauruun kun Richard Kielin jokin afgaanisissi tuli esiin ja elokuva muuttui Turkkilaiseksi Ramboksi. Holy shit! sanoisi Robin.

Lisää koomisuutta tulee siitä, että siinä missä muut koettavat olla muka vakavia actionstaroja niin Shaw ja Fox esiintyvät kuin olisivat osana Kyllä Jeeves hoitaa-sarjaa.

Jo jossain 30 minuutin kohdalla kun ollaan kohdattu brittiläiseltä hovimestarilta vaikuttava natsikomentaja, teekupposherrasmiessotilaita joiden fyysinen kunto ei riitä muualle kuin toimistohommien katseluun ja jalkavaivakin unohdetaan koska sitä ei muisteta, lavasteita jotka toimivat balsapuun markkinointivälineenä, räjähdysalttiita tilanteita jotka räjähtävät ennen tilanteen alkamista ja partisaaneja joiden vuoksi odottaa Scooby-Doon saapuvan paikalle ei voi enää muuta kuin todeta, että kyseessä on elokuva jonka ei kannen perusteella uskoisi olevan niin huono että hyvä, mutta voi pojat, tytöt ja sukupuolineutraalit, se on täsmälleen niin huono.

Ensimmäinen Navarone oli elokuva joka tunsi ylpeyttä ja sai katsojankin tekemään niin, tämä jatko-osa on sen parodia, elokuva joka nappasi tutun nimen vaikka ei välittänytkään siitä (tapahtumapaikkana Jugoslavia) ja pisti yhteen kohtaussarjan hölmöjä toimintakohtauksia ja tilanteita jossa joku hyppää esille puskan takaa samalla tavalla kuin piirretyissä isokokoinen hahmo menee kapean tolpan taakse piiloon.

FORCE 10 FROM NAVA-FUCKING-RONE!!!

Entäpä sitten se, että eräässä vaiheessa tiimin on otettava petturi joukkoonsa koska hän on ainoa joka osaa puhua saksaa, kun minne unohtui se että Mallory oli edellisessä osassa useamman kielen taitaja ja yksi niistä sattui olemaan tehtävälle merkityksellisesti ja kiipeilytaitojen ohella suurimpia perusteluja johtajavalinnaksi...

jep, juurikin krautrock.

Asia jota en muistanut mainita Navaronen tykkien kohdalla on se, että minusta oli hyvin piristävää se kuinka vaikka matkan varrella hyviksiäkin kuoli niin ryhmästä oli lopussa valtaosa hengissä, kun yleensähän nämä ns. itsemurhatehtävät johtavat siihen että vain pari selviytyy loppuun saakka. Force 10:ssa kuoli sankareita niin monta ja niin nopeasti, että jossain vaiheessa epäilin osan kuolevan kahdesti koska muuten heitä ei olisi riittänyt loppuun saakka ja silti heitä oli lopussa enemmän elossa kuin sinne saakka päätyi.

???

IMDb-arvosana tällä hetkellä 6.3.

Holy shit! sanoisi Robin.

Kaksi tuntia en tiedä mitä kamaa olette vetäneet, mutta pistäkää kiertoon-elokuvaa.

Tähdet: ~

Force 10 from Navarone

Navaronen tykit (The Guns of Navarone, 1961)

Jos puhutaan toiseen maailmansotaan ja etenkin natseihin liittyvistä sotaelokuvista niin 60-luku tuntui olevan niiden kulta-aikaa, mikä on mielenkiintoista koska sillä vuosikymmenellähän koettiin hippiaate, vapaan rakkauden kesä ja Vietnamin sota syttyi täyteen liekkiinsä. Siinäpä sitä on kontrastia tarjolla. Tehtiinhän niitä rutosti jo ennen 60-lukua ja paljon sen jälkeenkin joskin tietenkin jälkimmäisen kohdalla sotaelokuvien fokus rupesi siirtymään Vietnamin sodan suuntaan, mutta kun googlaa WW2-elokuvia niin 60-luku pomppaa vahvasti esille. Kiehtovasti hyvin moni niistä vieläpä tuntui olevan ison profiilin elokuva täynnä elämää suurempia tähtiä arvostetun ohjaajan käskytettävänä ja budjetti joka suhteessa tarkoitti, että kaikki olivat Titanic. Tietenkin tällä nyt tarkoitetaan suurelta osin amerikkalaistuotantoja, mutta juuri se megalomaaniset teokset nyt sattuivat olemaan juuri niitä ja helposti myytävinä ne olivat ne mitkä olivat näkyvimmin tarjolla. Oli muun muassa ähkyn aiheuttava Atlantin valli murtuu, Telemarkin sankarit, Suuri pakoretki, Likainen tusina ja esimerkiksi tämä Navaronen tykit jotka jäivät mieleen kuin naula jalkapohjaan, ja vaikka seuraava mielikuva ei sovikaan kaikkiin jo mainittuihin elokuviin niin toinen maailmasota-elokuvien kokonaisuus leimautui siten, että kaikki tuntuivat olevan tarinaltaan yksi ja sama:

brittiaksenttisilla natseilla on jokin superpommitykkiaarrearkku ja liittoutuneet eli urheat amerikkalaiset lähettävät iskuryhmän onnistuneesti sabotoimaan Adolfin aikeet ja aina elokuva pohjautui tositarinaan.

En nyt tietenkään väitä sen tarkoittavan ettäkö tuollainen tarina olisi huono, mutta nyt kun olen katsonut näitä WW2-leffoja useamman putkeen (ai niin, tämä viikko on sitten pyhitetty niille) alkaa se tarinarunko vaikuttamaan hieman kuluneelta, varsinkin kun heti seuraavana vuorossa oleva elokuvakin hyödyntää samaa ideaa. Kuitenkin mitä tulee juuri näihin sabotointitarinoihin toisesta maailmansodasta featuring sen hetkiset maailman isoimmat tähdet on Navaronen tykit juuri se elokuva johon minä ensimmäisenä yhdistän koko genren, joten tässä se nyt sitten on.

Natsit ovat sijoittaneet hirmuisia tykkejä kreikkalaiselle Navaronen saarelle, joka on sodan kannalta strateginen paikka koska sieltä voi hyvillä mielin upotella ohikulkevia laivoja ja lentokoneita. Natsien tykkitukikohta on sijoitettu korkealle kallioiden suojiin jolloin se on suojassa tuli vastaisku sitten taivaalta taikka maalta, mutta kun varsinkaan edellinen ei karvaiden kokemusten mukaan onnistu edes ajatuksissa päättävät britit koota pienen sabotointiin erikoistuneen vuorikiipeilijäryhmän joka viimeisenä yrityksenä voisi yön pimeydessä kavuta mahdottomana pidetyn vuorenseinämän kautta tuhoamaan tykit. Tietenkään onnistumiseen ei usko edes idean päähänsä saanut ylemmän tason virkamies, mutta siltikin englantilaisista englantilaisin kapteeni Mallory (Gregory Peck) lähetetään entisenä kiipeilymestarina johdattamaan erikoisryhmää. Tiimin sisällä esiintyy keskinäistä kunnioitusta, mutta myös jännitteneisyyttä kuin myös suoranaista epäilyäkin, mutta suuremman hyvän vuoksi sivuun pistetään sellaiset seikat kuten se, että Andrea (Anthony Quinn) syyttää Mallorya perheensä kuolemasta ja on vannonut tappavansa hänet. Onneksi kuitenkin vasta sodan jälkeen, että no problem. Ongelmia kuitenkin ilmaantuu kun ilmenee, että natsit ovat hyvinkin tietoisia brittien sabotointisuunnitelmasta ja ryhmän seassa onkin takuuvarmasti petturi, mutta tehtävä on vietävä läpi vaikka päätä seinään hakkaamalla.

Navaronen tykit on menestyselokuva katsottaen sen tuottoja, palkintoja ja positiivista mainetta, mutta ilmeisesti ainakin tekovaiheessa se oli saanut osakseen kritiikkiä roolitusvalintojensa vuoksi, joiden suhteen näyttelijät itsekin olivat hauskasti samaa mieltä. Nämä olivat tietenkin niitä tyypillisiä juttuja kuten liian vanha tuohon roolin taikka liian amerikkalainen tuohon rooliin ja jälkimmäisen kohdalla Gregory Peck oli itsekin ollut sitä mieltä ettei kenties ollut soveliain valinta brittiläistä hahmoa esittämään, mutta oli kuitenkin ottanut tehtävän haasteena vastaan ja taatusti sopivan palkkion kannustamana. Kyllähän Peckin puutteellinen brittiaksentti tuottaa hieman vieraantuneisuutta, mutta vastaavasti jos ei tiedä hahmon syntyperää ja kun sitä ei itse elokuvan aikana taideta edes mainita niin väliäkö sillä, koska Peck varmasti teki oikean ratkaisun päättäessään olla kokeilemattakaan brttiaksenttia kun ei uskonut hallitsevansa sitä. Olisihan se varmasti vienyt enemmän pois elokuvan maailmasta jos Peck olisi kuulostanut koomisen feikiltä, mitä hän ei nyt oman puhetapansa vuoksi tee kuin korkeintaan silloin jos katsoja ajattelee sitä väkisin. Täytyy kuitenkin huomioida se, että Navaronen tykit kuuluu siihen toinen maailmasota-elokuvien laajaan sarjaan jossa puhutaan oikeastaan vain englantia jolloin saksalaisuus saa jäädä korkkaritasolle (mein gott!, achtung!, halt!, jawohl!, etc.) kun muutoin kielen vaihtamiseksi riittää stereotyyppinen aksenttivaihdos (you say potato, i say poteitou). Monissa tilanteissa esiintyjien karisma riittää paikkaamaan aukot ja jos esimerkiksi Peckin aikalailla johnwaynemainen jäykkyys vaikuttaakin turhan monotoniselta niin ensemblessa siellä on yhteen hiileen puhaltamassa eliwallachmaisen äkkiväärä Anthony Quinn tai joku muu jolle on kirjoitettu sopivasti erilainen näkyvyyttä vievä luonne johon hänen esiintymistyylinsä iästä taikka maanosasta huolimatta sopii. Eniten huomiota ihan syystäkin saa Peckin ja Quinnin hahmojen traaginen veljellinen suhde, mutta ryhmän dynamiikka on kokonaisuutenkin kohdillaan joten varsinaiseksi sooloiluksi ei päädytä vaikka jonkun se johtaja onkin oltava ja joidenkin kohtalona on olla kuka toi on, oliks se jo alussa mukana?

Nipottaessa voi huvittua vuorikiipeilijäeksperttien toiminnasta jollainen ei katsojan tarvitse olla, mutta joka on Navaronessa verrattavissa Sylvester Stalloneen Cliffhangeriin ja samoin kuten tuossa Renny Harlinin elokuvassa väliäkö sillä jos siellä ei ole sitä taikka tätä välttämättömyyttä huomattu kun jännitys on saatu toimivaksi, joten siksi keskittyy enemmän selviytymiseen kuin väärään asentoon taikka työkaluun.

Eihän sitä koskaan löydäkään elokuvaa jossa ei olisi virheitä oli se sitten oikeasti sisältöön jäänyt moka (esim. Fast & the Furiousien alku- ja lopputekstien välinen osa) taikka vain oman mieltymyksen vastainen seikka (väärän väriset hiukset, tms.) ja tottakai Navaronen tykit sisältää molempia ihan tarpeeksi, mutta muutamien muiden aikalaissotaelokuvien tavoin siinä on vaikuttavaa viihteellistä suureellisuutta joka ei tunnu ajautuvan missään vaiheessa välinpitämättömän typeryyden puolelle vaan kyseessä on kaksi ja puolituntia kynsiä pureskeltavan tehokasta sotaseikkailua. Yleensä minä valitan siitä kuinka jo kaksituntiset elokuvatkin sisältävät liian usein tyhjäkäyntiä ja olisivat kaivanneet tiiivistystä, mutta Navarone kaksi ja puolituntisena tuntuu kulkevan koko ajan eteenpäin jättäen lopetuksen loppuun eikä esimerkiksi päädy siihen venytykseen jota Telemarkin sankarit toteutti, eli ollaan käytännössä jo kerrottu tarina joten toistetaan sitä hieman jotta saadaan elokuva pidemmäksi. Niinpä se miksi Navaronen tykit tulee näitä WW2-sotaelokuvia ajatellessa helpolla mieleen johtuu siitä, että se on yksinkertaisesti hyvä.

Tähdet: ****

Navaronen tykit

The Heroes of Telemark (1965)

Vuosi 1942 ja paikkana Norja. Natsit ovat kehittelemässä vesivoimalassa atomipommia ja sehän olisi estettävä, joten henkeen ja vereen norjalaiset Knut (Richard Harris) ja Rolf (Kirk Douglas) joista edellinen on jonkinlainen armeijan erikoismies ja jälkimmäinen tiedesellainen yhdessä brittihallinnon kanssa kehittelevät iskun jolla estää natsien suunnitelmat. Edessä on pitkä hiihtomatka suorittamaan pienimuotoinen räjähdys voimalassa, mutta suksiminenhan noilta norskeilta sujuu, joskin parina viime vuonna esiin tulleiden tietojen perusteella on syytä epäillä kaikilla olevan astma.

Vaatii aikamoista uskonhyppyä hyväksyä Kirk Douglas ja Richard Harris norjalaisina, mutta karisma kantaa pitkälle ja (jälleen kerran) tositapahtumiin pohjautuva tarina on kieltämättä aika kelvollinen, mutta silti tärkeyttä vähättelemättä samanlainen kuin ne kaikki muutkin navaronejutut. Joskin samaan tapaan kannustava osoitus altavastaajan rohkeudesta ja voimaintunnosta ylivoimaisen vastuksen edessä, vähän samaan tapaan kuin kotiäiti joka nostaa auton kun oma lapsi on jäänyt alle.

Maisemat ovat upeita ja musiikki kaunista (Malcolm Arnold), kokonaisuuden ollessa turvallisesti vakuutettua säädösten mukaista varmaotteista sotaseikkailua ja en tiedä oliko se olevinaan jokin vitsi siitä kuinka Norja on pieni maa tai jotain, mutta hivenen huvittavaksi muuttui se, että oltiin sitten missä tahansa niin aina Harris tuntui tuntevan jonkun sieltä koska hei, miksipä ei.

Mietin myös elokuvan kahden tunnin pituuden tarpeellisuutta kun varsinaisen sabotaasitehtävä saadaan loppuunsa noin 1h 11min kohdalla, johon lukeutui jo valmistelut ja matka kohteeseen kun loput noin 50 minuuttia kulutetaan pakomatkaan, pakomatkaan ja sabotaasin toistoon, jolloin vaikka tämäkin puolisko on hyvin tehty tuntuu se kierrätykseltä joka ei enää edistä tarinaa. Ehkei se olisi tuntunut askeleelta muuallekin kuin samaan kengänkuvioon jos se ensimmäinen räjäytysyritys olisi mennyt pieleen, mutta kun se ei mennyt.

Kotelon takapuolella lukee elokuvan sisältävän yli tunnin ajan lisämateriaaleja kuten esimerkiksi haastatteluita.

Ei mitään.

Ei yhtään mitään.

Jopa väitetty ainoa tekstitysvaihtoehto (englanti) puuttuu ja menuvalikko on yhtä kuin play.

Surku, kyllä ne haastattelut olisivat kiinnostaneet.

The Heroes of Telemark kierrättää samaa ampumisääniefektiä niin usein, että välillä tuntuu kuin elokuva olisikin naarmuinen vinyylilevy joka jää jumittamaan yhteen kohtaan.

Tähdet: ***

The Heroes of Telemark

Mosquito-laivue (Mosquito Squadron, 1969)

Taidoikkaimman ja rohkeimmista rohkeimman brittiläisen pommikonelaivueen lentäjä Quint (David McCallum) rakastuu menehtyneen kollegansa/parhaimman kaverinsa Scottyn (David Buck) leskivaimoon Bethiin (Suzanne Neve), mutta koeta nyt keskittyä siihen ja sen aiheuttamaan syyllisyydentuntoon kun samaan aikaan päälliköt haluavat Quintin opettelevan pudottamaan pomppivan aikapommin siten, että se osuisi ensiyrittämällä ahtaaseen tunneliin jossa natsin kehittelevät omaa uutta tuholaitettaan. Aikaa sinne tänne pomppivan flubberpommin kesyttämiseen tarvittaisiin kuukausia joten saat muutaman päivän, että sillai. Ja jos halutaan vielä lisää jotain joka aiheuttaa Quintille päänvaivaa niin selviää, että Bethin edesmennyt mies joka siis oli myös Quintin paras kaveri onkin kaikkea muuta kuin kuollut ja natsien vankina paikassa jonne se pommi pitäisi pudottaa. Pyh! väliäkö sillä koska sitä varten keksitään jotain niin älytöntä, että sain siitä päänsärkyä.

Hieman ikävää, että kun tehdään tällainen ns. iso sotaelokuva jollaisia 60-luvulla väännettiin ihan urakalla niin sitten laimennetaan tehoa lainaamalla kuvamateriaalia aiemmin tehdyistä suurista sotaelokuvista joka sitten pienentää tätä uutta suuruutta. Eikä muuten tarvitse edes tietää joidenkin yleiskuvien olevan jo aiemmin käytettyjä koska ne huomaa väkisinkin paljon kuluneemman kuvalaadun vuoksi. No, ainakaan ne eivät ole muuta kuin osoittamassa mitä maailmalla tapahtuu eikä kertomassa itse varsinaisesta juonesta taikka henkilöistä mitään.

Oli sympaattisen suloista kuinka huonosti lentokonepienoismalleja roikottavat langat oli piilotettu ja ei siinä muuten mitään, mutta kyllä se kieltämättä yhdistettynä arkistomateriaalin käyttöön luo tällaiselle suureksi sotaseikkailuksi tarkoitetulle elokuvalle hivenen halpaa tunnelmaa. Eikä se ainakaan auta, että vaikka se kumipallona luokses pompin-pommi kuinka pohjautuu todellisuuteen on se silti koominen viritelmä ja kun sitä lennättää McCallum joka näyttää karanneen Monkeesista (hey, hey we're the Monkees) niin kyllä se kieltämättä elokuvan suuresta ajankäytöstä vaivautuneen romanttisen viritelmän suhteen vetää ajatuksia liiaksi huolimattomuuden suuntaan (ts. draama muuttuu draamattomaksi) ja siten elokuva tuntuu joltain joka ilmeisesti tehtiin todellisen halun sijaan vain koska nämä natsisotaelokuvat sattuivat olemaan pinnalla. Ihan kelvollisen viihdyttävä elokuvahan Mosquito-laivue on, että kyllä sen hyvillä mielin katsoo loppuun saakka, mutta sanotaan että jos toisessa päässä on Ilmestyskirja nyt ja toisessa päässä jokin Natsat sijoittuu tämä elokuva jonnekin Suoraa toimintaa-sarjan tienoille. Miinus suora toiminta.

Tykkäsin kyllä siitä juonenkäänteestä, että kuolleeksi luultu Scott onkin vankina paikassa joka ollaan aikeissa räjäyttää atomeiksi...

joka aiheuttaa Quintille kahdenlaisia ongelmia: A. kertoako siitä Scottyn vaimolle Bethille ja tuhota näin oma alkanut romanttinen suhde häneen ja B. miten voitaisiin edes suuremman hyvän vuoksi tappaa sotavankeja joista yhteen on vieläpä henkilökohtainen side. Tietenkin seikkailullishenkisenä elokuvana tällainen moraalinen dilemma väistetään aika nopeasti ja järjestetään erillinen pelastusoperaatio jotta ei tarvitse uhrata ketään. Ihan naurettavaksi se menee siinä vaiheessa kun selitetään, että Scotty on sopivasti menettänyt muistinsa ja eihän hänellä siten ole enää mitään ihmisarvoa jolloin hänet voidaan tappaa (sankarikuolema, mutta kuitenkin) pois tieltä tietämättömänä muusta maailmasta ja nyt saavat Quint sekä Beth olla onnellisia yhdessä.

Nyt ainakaan natsit (tai siis se ainoa joka pääsee ääneen) eivät puhu brittiaksentilla, mistä lienee kiittäminen sitä että sankarit ovat brittejä. Toki se edelleen kuulostaa siltä kuin katsoisi jotain Maanalainen armeija iskee jälleen-sarjaa.

Tähdet: **

Mosquito-laivue

Viimeinen silta yli Reinin (The Bridge at Remagen, 1969)

Vuosi on 1945 ja tositapahtumiin (eikös ne kaikki) pohjautuvassa elokuvassa natsit aikovat kiireellä räjäyttäää sotastrategisesti tärkeän sillan estääkseen jenkkien lähentymisen, mikä samalla tarkoittaa sitä kuinka omia joukkoja olisi jätettävä väärälle puolen jokea. Tämä ei miellytä projektista vastaavaa majuri Kreugeria (Robert Vaughn) joka pyrkiikin tekemään saman kuin ei-vielä-virallisesti-lakkoilevat työntekijät, eli hidastaa toimintaa siten ettei valmista meinaa syntyä sitten laisinkaan. Ajatuksena tietenkin saada omat turvaan ja silti ehtiä räjäyttämään silta ennen vihollisen saapumista. Samaan aikaan jenkit suunnittelevat myöskin samaisen sillan räjäyttämistä, mutta aikomuksenaan tehdä se ennen kuin natsit ehtivät perääntyä turvaan oikealle puolelle jokea ja sitten ilmeisesti teurastaa umpikujaan jääneet vastustajat. Puhutaan liittoutuneista, mutta kyllä ne ovat vain ja ainoastaan jenkkisotilaita jotka täällä temmeltävät ja heistä huomioarvoisimpana kyynistynyt luutnantti Hartman (George Segal) joka Kreugerin tavoin haluaa pitää omat hengissä eikä taluttaa heitä tieten tahtoen varmaan kuolemaan, joten kun päällystöltä tuleekin käsky kuinka sillan räjäyttämisen sijaan se onkin vallattava ei se kuulosta kovinkaan miellyttävältä, tämä kun tarkoittaa itsemurhaksi luokiteltavaa iskua keskelle pommitusta ja sarjatulta.

Varsin hyvä ja nykysilmin katsottuna klassiseksi amerikkalaiseksi maailmasotakuvaukseksi luokiteltava Viimeinen silta yli Reinin on vetänyt mukaan kaiken mitä asiaan kuuluukin, joten joka nurkassa tuntuu olevan joku tunnettu naama jonka voidaan sanoa olevan enemmänkin karaktäärinäyttelijä kuin pintasiloiteltu trendistara, patarummut soivat ja torvet tööttäävät sankarimarssia (Elmer Bernstein) ja kuvaan on saatu runsas määrä tankkeja sekä se pakollinen kivilinna. Saksalaiset erottaa muista brittiaksentin avustuksella ja vaikka elokuvassa varsin onnistuneesti osoitetaankin, että kummallakin puolella on samanlaisia ihmisiä jotka eivät usko sodan mielettömyyteen niin tottakai lopulta amerikkalaiset ovat rehdimmin suoraselkäisiä kun natsit - joita ovat ilmeisesti automaattisesti kaikki saksalaiset - tappavat omiaan jos vähänkin närkästyvät jostain. Tänään tai ainakin muutama vuosi sitten ennen Trumpin hirmuvallan alkamista olisi Viimeinen silta yli Reinin tehtykin siten, että nimenomaan molempien puolien samanlaisuutta olisi korostettu ja vaikka tämä ei ilmeisestikään mitään skandaaleja aikoinaan aiheuttanutkaan niin voisin uskoa Robert Vaughnin natsimajurin inhimillisyyden olleen jonkinlainen puheenaihe, että miten tuollaista voidaan valehdella kun paha on paha vaikka voissa paistaisi ja sauerkraut on aina pahasta koska on natsi. Kuitenkin juuri tämän ei-vain-pelkkä-pahan-muotokuvan uskoisin palkkion ohella olleen osasyy miksi Vaughn roolin otti vastaan. Joskin tämän elokuvan kohdalla sen työhevosmaisuutta osoittava vakaa jolkottelu on se mikä sillalle asti kantaa.

Mielenkiintoista realismia elokuvan lajityyppiä ajatellen tuo se tieto, että Tšekkoslovakiassa tehdyt kuvaukset keskeytyivät Neuvostoliiton vallatessa maan mikä johti kuvausryhmän evakuointiin.

"Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968 oli seurausta yrityksestä vapautua stalinismista ja löytää itsenäisempi rooli Neuvostoliiton johtamassa kommunistisessa blokissa kylmän sodan aikana.

Tšekkoslovakia ”normalisoitiin” eli uudistukset peruttiin ja maan kommunistipuolue palautettiin tiukasti Moskovasta johdetulle linjalle."

-Wikipedia

Tähdet: ***

Viimeinen silta yli Reinin

Juhannusta kaikille.

The Untold History of the United States (2012-2013)

2000-luvun Oliver Stone on piirtynyt mieleeni kesytettynä versiona aiemmasta vaihtoehto-ohjaajasta joka on nykyisin sisäsiisti kapinallinen samalla tavalla kuin Nickelback on rokkia heille jotka eivät tiedä mitä se on. Aleksanteria, World Trade Centeria ja jopa Stonelle ideaalivalinnalta vaikuttavaa W.:tä katsellessa on aika vaikea nähdä niiden ohjaksissa olleen saman miehen joka teki JFK:n, Salvadorin tai The Doorsin. Jopa Wall Street tuntui jonkun muun tekemältä kuin Wall Street. En nyt sano 2000-Stonen olevan huonoa tai ainakaan kaiken täältä löytyvän olevan sellaista, mutta hieman alkoi tuntumaan, että kaikki Stonea todella polttaneet asiat oli jo käsitelty ja jäljelle jäi enemmän tai vähemmän niitä B-suunnitelmia joihin oli tyydyttävä kun muuta ei ollut. Hieman kuin että kunhan ollaan saatu naisille äänioikeus, mustien ei tarvitse istua bussin takaosassa ja homous ei ole enää luokiteltu sairaudeksi, eli kun oikeasti tärkeät asiat on hoidettu jäljelle jää mitä? Sieltä tulee sitten joku kristitty joka haluaa kieltää Paavo Pesusienen raaistavana (näin on käynyt), jonkun mielestä lakupekka on rasistinen koska tottakai rasisti nimeäisi ja kuvaisi lakupötkön siten ettei hänen edustamansa saasta sitä ostaisi ja muut eivät ostaisi koska luulevat sen olevan rasistinen ja jonkun mielestä mehujääpuikkoihin tulisi kirjata varoitus sisällä olevasta puutikusta joka voi naarmuttaa nielua (näinkin on käynyt). Toki aina on jotain tärkeää josta on puhuttava ja asianlaita mahdollisesti korjattava (ei kuitenkaan se Paavo Pesusieni), mutta suhteutettua merkittävyyteen vaikuttaisi siltä kuinka Stone rakensi jo talon ja nyt asentaa uudet verhot.

Siksipä hyvästä aiheesta huolimatta viime vuoden Stone-ohjaus Snowden ei ole kiinnostanut kun jos hän ei uskaltanut edes George W. Bushin kohdalla tehdä juuri mitään muuta kuin lempeän komedian niin miksi odottaisin Stonen korteissa olevan enää mitään uutta villihevosta. Tämä The Untold History of the United States kiinnosti jo pelkästään siksi, että aika vahvasti dokumenttien puoleen kääntynyt Stone on saanut siellä osastolla nykyfiktiotaan enemmän kiinnostavaa tavaraa aikaiseksi ja varsinkin tämä moniosainen dokumenttisarja vaikutti olevan kuin luotu Oliver Stonen käsittelyyn, sillä aika paljonhan hän on elokuvissaan kuvannut samansuuntaista amerikkalaista lähihistoriaa ja monia tässä sarjassa esiteltyjä asioita hän onkin jo elokuvissaan esitellyt, jolloin ehkäpä häneltä löytyisi kokemustensa vuoksi suurempaa paloa niiden läpivalaisuun. Joskin samalla takaraivossa kutisi pieni pelko siitä, että kerran kun hän on jo tehnyt elokuvat Richard Nixonista, John F. Kennedysta, Vietnamin sodasta, etc. niin ehkä hän saattaisi kulkea liiankin turvallisia reittejä koska been there done that. Vastaavasti samalla sitä oli hieman huolissaan myös siitä, että koska Stonella on kuitenkin jonkinlainen maine eräänlaisena salaliittoteoreetikkona niin kuinkahan paljon tästä dokumentista olisi luotettavaa vaikka kuinka maanisen vakuuttavasti puhuttaisiin ja parhaimillaanhan Stone pystyisi myymään vaikka jäätä eskimoille. Siis niille eskimoille jotka asuvat igluissa jossain lumisissa maisemissa. Ei mitään hipsterieskimoita manbuneineen.

The Untold History of the United States sisältää aiheita kuten toinen maailmansota, Vietnam, Irak, kylmä sota, Bush, Hussein, Stalin, Bin Laden, Nixon, CIA, laittomat asekaupat, öljybisnekset, keskitysleirit, Guantanamo ja kyllä te tiedätte: Wikileaks-kamaa. Siispä siten kun ajattelee tällaista 10 tunnin pakettia täynnä salamurhia, salaliittoja, hyvä veli-sopimuksia ja muuta sellaista niin kuka muu sen kaiken kokoaisi yhteen kuin juurikin Oliver Stone. Äkkiseltään tämä tuntuisi olevan jonkinlainen jenkkien Pandoran lipas jota valtio haluaa pitää piilossa kansalaisilta, mutta Stone avaa sen näyttääkseen kaiken mitä pitäisi tietää, mutta jota ei kerrota.

Mutta!

Näinhän sitä olettaisi Stonen maineen vuoksi ja tietenkin sen perusteella miten tätä dokumenttia on mainostettu. Tämä kun ei mukana olevista aiheista huolimatta ole niin raflaava kuin voisi ennakoida, sillä yllättäen Stone ei kertaakaan dokumentin aikana ajaudu foliopäisiin olettamuksiin ja huru-ukkoteorioihin vaan keskittyneen rauhaisasti esittelee kaiken saatavilla olevan tiedon joka joko kumoaa aiempia käsityksiä, esittää perustellun vaihtoehdon taikka välillä jopa tukee mahdollisesti puolueellisen lähteen kertomaa oli kyseessä sitten republikaanien taikka demokraattien teot. Yhtä ei demonisoida toista palvoen, vaan jos on vaikkapa esitetty väite jossain olevan joukkotuhoaseita niin Stone tarjoaa vastakappaleen jotta kokonaiskuva tulisi selväksi eikä syöksyttäisi tekemään johtopäätöksiä ja niiden mukana peruuttamattomia tekoja vain tahallisesti rajoitetun informaation perusteella. Valitettavasti koska kyse on historiasta niin lähes poikkeuksetta väärää taikka rajoitettua tietoa jakaneet toteuttivat halunsa tiedetyn harhakuvan perusteella ja totuus on vuotanut julki vasta kun on myöhäistä. Joten toivottavaa olisi oppia menneestä eikä toistaa sitä, mutta historia kertoo toistuvasti päinvastaista. Olikin aika masentavaa saada mitäs mä sanoin-asenteelle vahvistusta kun huomasi, että on käytännössä kuka poliitikko tahansa missä puolueessa tahansa niin oma napa tulee aina ensimmäisenä ja muut vasta jossain kaukana takana. Sillä ei ole väliä oliko kyseessä Nixon, JFK, Bush, Barack Obama tai joku muu kuka, aina jossain vaiheessa tehtiin jokin sopimus tai muuta joka ajoi juuri kyseisen henkilön etua vaikka julkisesti esitettiinkin yhteisen hyvän olevan tärkein. Kyse ei aina välttämättä ole isosta asiasta, mutta omasta hyvästä kuitenkin ja asemasta jossa se ei saisi olla pääkriteeri. Tätä samaa me näemme toistuvasti kotimaassammekin kun joku ohittaa aina muut koska on sukua jollekin sopivalle henkilölle taikka sillä sopivalla henkilöllä on jokin muu lehmä ojassa kuten osuus sukulaisten nimissä olevasta firmasta jolle jakaa tukea.

Dokumentissaan Stone tuo esille ne kokonaiset virkkeet joista kansiin asetellut iskulauseet ovat irroitettu ja näyttää, että maininta "paras koskaan..." saattaa loppuakin "...jos kyseessä on ainoa minkä olet nähnyt."

The Untold History of the United States on todella täyteen ahdettu kiehtovaa kuvavirtaa ja informaatiota, mutta ei missään vaiheessa kaaottisuuteen sortuen, mikä olikin mainitsemastani seestymisestä huolimatta varsin yllättävää kun ajatteli ohjaajaa. Kuitenkin kuten jo totesin niin Stone ei rupea teorisoimaan eikä täten paikkaa reikiä sillä mitä saattoi olla vaan yksinkertaisesti esittää aiemmin poistetut kohtaukset jotka eivät välttämättä muuta jo kerrottua, vaikka toki suurelta osin paremman kokonaiskuvan antaessaan saattavat monet päätökset selvästi itsekkääksi hätähousuiluksi. 10 tuntia kuluu nopeasti ja katselun aikana kuten myös sen jälkeen tuntee oppineensa jotain hyödyllistä.

Mutta!

Tässä tulee kyllä huomanneeksi ilmeisen eroavaisuuden suomalaisen ja amerikkalaisen opetuksen välillä, koska täällä olemme tottuneet siihen ettei historia tarkoita vain omaa maatamme vaan koko maailmaa kun taas jenkeissä se on näemmä hieman toisin. Mistä johtuen aika vähän uutta varsinkin niin sanottuun ulkopolitiikkaan liittyviä asioita tulee esille, sillä kyllähän me esimerkiksi olimme jo kuulleet maailmansodasta ennen ja sivusta kuin vasta jenkkien osallistuttua siihen. Siispä dokumentin untold-osa on varmasti enemmän kertomatonta yhdysvalloissa kuin meillä. Joten se ei niinkään täältä katsottuna räjäytä vanhoja uskomuksia kappaleiksi kuten takakansi väittää, vaan enemmänkin rakentaa niistä koherentin kokonaisuuden.

Ja hyvin hämmentävää on se miten kannessa myös kerrotaan Untold Historyn olevan kuvaus Amerikan noususta nykypäivän suurmahdiksi, mutta jos sen olettaa tarkoittavan jotain teollisuuden kehitystä taikka siirtymää villistä lännestä moderniin maailmaan, jonkinlaista kulkua nollasta sataan niin erehtyy, koska pääosin dokumentti kertoo yhdysvaltojen harrastamasta ulkopolitiikasta ja silloinkin nimenomaan militaristisesta ulkopolitiikasta, ja sekin rajoitetulta ajalta. Toki siellä kaupallinen kehittyminen tulee esille esimerkiksi muihin maihin kohdistuneiden jälleenrakennusten myötä (ts. pommitamme maatasi jotta voimme tuoda sinne McDonaldsin) ja kuvissa vilahtelee Martin Luther King plus muut Justice League-tyypit vihjailemassa muunlaisestakin maailmasta kotona, mutta käytännössä kaikki sisämaassakin tapahtunut on kohdistettu ulkomaihin ja se tarkoittaa tässä tapauksessa suurelta osin toiseen maailmansotaan liittyviä maita. WW2 kattaa lähestulkoon puolet dokumentin pituudesta ja siinäkin vaiheessa kun siirrytään vuositasolla eteenpäin tehdään jatkuvia vilkaisuja taakse. Joten se historia ei oikeastaan ulotu pidemmälle kuin 1930-luvulle saakka ja päätyessään nykyhetkeen ei se kaikilta osin ole edes enää mennyttä. Joten vaikka toteankin The Untold History of the United Statesin olevan erinomainen dokumenttisarja ja ehdottomasti katsomisen arvoinen, parasta Oliver Stonea sitten ties kuinka kauan sitten, on se myös eurooppalaisin silmin vähemmän untold kuin olisi luullut ja historiikiksi se on sen verran rajattu aihepiiriltään että ajaltaan jotta sitä kannattaisi ajatella kaiken kattavana menneen esittelynä. Sen mitä se tekee se tekee hemmetin hyvin.... hemmetin hyvin!... ja laajempana kuvauksena sen olisi pitänyt olla pidempi kuin vaivaiset 10 tuntia, mutta silloin olisi ollut riski rönsyillä liikaa ja menettää dynamiikka, joten parempi näin. Mutta nimeä ja markkinointia olisi voinut miettiä kahdesti.

Pidin varsin mielenkiintoisena sitä, että kun dokumentissa perinteisen arkistomateriaalin (ts. haastattelut, uutiset, etc.) ohella käytetäänkin jonkin verran aihepiiriä käsittelevien elokuvien osia niin vaikka Stone onkin ohjannut elokuvat muun muassa Kennedysta, Nixonista ja Bushista ei hän kuitenkaan maustanut niistä otetuilla kohtauksilla dokumentin sisältöä. Stone kyllä käyttää pätkiä Salvadorista ja Wall Streetista joten täysin hän ei sivuuttanut elokuviaan, mutta liekö sitten esimerkiksi Platoonin ohittamisen syy siinä, että se kertoi tapahtumat hänen näkökulmastaan ja siten ei olisi ollut puolueeton dokumentissa joka tarkkailee tapahtumia eikä niinkään ohjaa niitä.

Vaikkakin mielenkiintoisesti Untold Historyn jaksoja on julkaistu Stonen lähihistorielokuvien yhteydessä. Mikä on aihepiiriensä vuoksi loogista, mutta kenties hivenen erikoista ottaen huomioon juuri sen miten Stone selvästi vältteli tiettyjen elokuviensa (esim. JFK) yhdistämistä dokumenttiinsa ehkä juuri koska elokuva on fiktiota Untold History totta.

Liam Neeson ja Richard Nixon:

Tähdet: ****

The Untold History of the United States

Bikini Spring Break (2012)

Uskokaa tai älkää, mutta tämän elokuvan saadakseni olen tilannut sen kahdesti ja molemmilla kerroilla täysin omasta tahdostani enkä esimerkiksi aseella uhattuna taikka pieleen menneen LSD-tripin seurauksena. Ensimmäisellä kerralla verkkokauppa toimitti minulle väärän elokuvan joten oli tehtävä uusi tilaus jotta toinen kerta toden sanoi. Miksi toinen tilaus eikä reklamaatio virhetoimituksesta? No, se toinen elokuva vaikutti niin kakalta, että halusin katsoa senkin ja voi pojat sekä tytöt, sinä päivänä kuolin kivuliaasti ja vain koska katsoin sen väärin tulleen teoksen, eli Evidencen. Miksi sitten välttämättä halusin nähdä tämän nyt vuorossa olevan elokuvan? No, se oli alunperin kelvollinen keino täyttää kolme kympillä-tarjouksen vaatimukset ja se vaikutti sopivan höntiltä kevytkomedialta jollaisen voi laittaa pyörimään kun ei viitsi tai jaksa keskittyä mihinkään, tai on vain elämäänsä kyllästynyt. Myöhemmin sen vain jäi mieleen kummittelemaan, hieman kuin etukäteen suuhun tullut ruuan maku joka ei poistu koska vaihtoi aterian sisältöä. Niin ja tietenkin, sen nimi on Bikini Spring Break. Eh!

Naispuolisista nörttiääliöistä koostuva koulun orkesteri on pääsemässä valtakunnallisiin kisoihin osoittamaan paremmuutensa soittotaidossa ja heidän valmentajansa valaa suojatteihinsa uskoa: "we fuckin' suck!"

Neidit saavat matkata keskenään bussilla Floridaan jostain muualta mutta en muista sanottiinko sitä edes että mistä, mutta jostain muualta kuitenkin ja tottakai kesken kaiken linjuri tekee tenän. Rahattomina nuoret naiset koettavat keksiä miten saada aikaiseksi varallisuutta korjata kulkuneuvonsa ja koska he ovat nörttejä mikä määritellään siten, että he soittavat koulun orkesterissa ovat he tietenkin aivan pihalla kaikesta, mutta koska jokainen neideistä on ihan unelmabeibi joka saattaisi miehen kuin miehen (pois lukien homoseksuaalit ja lisäten toiset homoseksuaalit) turmioon on heillä kuitenkin edessään useampikin mahdollisuus kerätä rahaa hyppysiinsä. Meneillään kun ovat koululaisten kevätkarkelot eli spring break, niin sellaisesta mitään tietämättömät viattomat neitokaiset voisivat osallistua vaikka millaisiin tapahtumiin palkkion toivossa. Miten olisi vaikkapa hyytelökisa jonka he olettavat tarkoittavan makean herkun syömistä, eikä paljaspintaista painia toisten tyttöjen kanssa mitä se tietenkin oikeasti on. Entäpä mekaanisella härällä ratsastaminen taikka t-paitaposeerauskisa? Varmaa ainakin on, että molemmissa kastuvat paikat eivätkä vaatteet sitten millään pysy päällä. Tyttöjen nolostumisiin johtavat toimet aiheuttavat myös vaikeuksia bilehirmuille sillä jokainen moka vain vahvistaa paikallisen hihhulin uskoa siitä, että spring break pitäisi tapahtumana kieltää tänään että tulevaisuudessa. Taistelu johon paljaaseen pintaan päätyvät soittajatytöt vahingossa antavat aseita.

Samaan aikaan toisaalla tyttöjen valmentaja on i'm too old for this shit-moodissa ja koettaa kestää iltaan saakka sortumatta pulloon.

Hyvä on, pitää olla alkoholimyrkytyksen partaalla ja arvelluttavilla valokuvilla kiristyksen kohteena jotta menisi sanomaan BIkini Spring Breakia oikeasti hyväksi elokuvaksi, mutta rehellisesti käsi mustan sydämeni päällä ei tämä niin huono ole kuin mitä ennakkoasenne sitä kohtaan monilla taatusti on. Kyseessä on ihan tyypillinen pikkutuhmilla navanalusvitseillä täytetty teinibilekomedia jollaisia julkaistaan melkein joka viikko ja aina samanlaisina, mutta tämä toimii varsin hyvin samassa asiassa joka on ainoa seikka josta pidän American Piessa ja minä en pidä American Piesta, eli porukka pelaa hyvin yhteen. Oikeastaan pidän tämän jengin ryhmätyöstä enemmän kuin American Pien sillä nämä neidit heittäyvät paljaaseen nolaushuumoriinsa paljon rohkeammin kuin joku Jason Biggs tai Tara Reid, ja koska jokainen heistä on yhtälailla idiotismin tulessa ei tässä tule esille sellaista olen liian hyvä tähän-asennetta joka väkisinkin jarruttaa esimerkin kaltaisia elokuvia, vaikka he eivät ole liian hyviä koska ovat jo mukana elokuvassa jossa ei kuulusisi häpeillä tekojaan. Sinänsä huumori on täsmälleen samaa härski piirakka-vitsailua kuin American Piessa, mutta toteutettuna siten etteivät näyttelijät pelkää imagonsa puolesta. Aluksi ajattelin sen johtuvan vain siitä, että naiset olisivat tehneet vain jotain muita samantason pökäleitä tai vaikkapa jotain Playboy-juttuja, tms. joissa siis on tullut jo paljastettua tarpeeksi, mutta ei, vaikka siellä ei nyt kenelläkään näytä olevan filmografiassaan mitään Preciousia taikka Jahtia niin pääosin ihan normimassakamaa ne ovat täynnä ja siltikään ei hetkeäkään arkailla tissejä vaikka ne taatusti tulevat esiintymään muiden väkisin keksimänä haittanakin. Eihän se rohkeus esitellä paikkojaan tee elokuvasta hyvää ainakaan silloin jos kaikki muu on kehnoa, mutta se kuitenkin osoittaa että niin surkealta kuin tällaiset elokuvat ensisilmäyksellä vaikuttavatkin on siellä porukkaa joka uskaltaa enemmän kuin ns. parempien piirien elokuvien tekijät jotka kuitenkin tekevät täsmälleen samaa, eikä sitä koeteta edes kiertää palkkaamalla pornotähtiä, tms. tekemään sen mitä päätähti ei uskalla kuten niin moni muu vastaava elokuva tekee.

Lisäksi minua ottaa päähän se, että IMDb:n ainoa triviatieto on maininta siitä kuinka Bikini Spring Break olisi muka tehty rahastamaan suuremman profiilin Spring Breakers-elokuvalla koska minä väitän sen olen p*skapuhetta. Toki uskon, että Bikini Spring Break nimensä vuoksi saattoi saada jonkun erehtymään elokuvasta joten siltä osin molemmat saattavat hyötyä samanlaisesta tittelistä, mutta c'mon hei, tämä ei selvästikään ole mikään mockbuster ja koska tapahtumat sijoittuvat samaiseen tapahtumaan niin tottakai sillä on samansuuntainen nimi. Jos tekee IMDb:ssä hauan asiasanoilla spring break ja kun katsoo julkaisuvuosia on pelkästään 2000-luvulla tehty niin sikana samalla teemalla olevia elokuvia, että yhtä hyvin voisi sanoa Spring Breakersin rahastavan jollain sitä edeltävällä ja niinhän se oikeastaan tekeekin, koska juuri tehtyjen elokuvien trendikkyytensä perusteella aika oli otollinen, jolloin Spring Breakers hyväksikäytti aihetta aivan yhtä siekailematta.

Se että ei yhtään sen parempi-American Pie on IMDb-käyttäjien aivopierujen vuoksi muka seitsemän pisteen elokuva kun taas rohkeampi Bikini Spring Break ainostaan kolmen ja sitten laitetaan elokuvan tietoihin vielä jotain ihan pyllystä vedettyä sai minut jotenkin puolustuskannalle katsomani elokuvan puolesta koska tietää, että se muka muiden paremmuus johtuu tässä tapauksessa vain ja ainostaan siitä kuinka ne ovat helpommin sulavia massatuotteita karjalle, kun tämä taas työnnetään syrjään vain koska en mä oo kuullutkaan-teos ilman markkinointivoimia, joten se ei muka voi olla hyvä ja se nyt vain on väärin. Ei Bikini Spring Break olekaan kovin hyvä elokuva, mutta se ei saisi jäädä minkään yhtä huonon varjoon vain koska se toinen on hyvä vain siksi, että kaikki muutkin ovat sen nähneet ja miljoona kärpästä ei voi olla väärässä. Molemmat ovat sontaa, joten kärpäset hengailisivat molempien rinnalla. Toisesta he eivät vain tiedä.

Tähdet: **

Bikini Spring Break

The Dead (2010)

Zombie-epidemia on hallitsemattomasti leviämässä Afrikassa jolloin ihmisiä pyritään evakuoimaan maasta parhaimman mukaan ja luonnollisesti sillä viitataan pääosin ihmisiin jotka ovat vähintään ylempää keskiluokkaa. Yksi rahtikoneista putoaa ja ainoana henkijääneenä rannalle huuhtoutuu palkkasotilas Murphy (Rob Freeman), jolla on edessään vaivalloinen matka ulos maasta josta jo koetti poistua. Zombiet laahustavat ehkä hitaasti, mutta eivät väsy milloinkaan ja jos ne eivät saa Murphya hengiltä niin kenties savanni sen tekee.

Yksi asia joka on pitänyt ottaa jo vuosia zombie-elokuvien kohdalla pikemminkin varoituksena kuin kehuna on se kanteen iskettu maininta siitä kuinka nyt taas on tarjolla paras ja innovatiivisien zompparileffa sitten koskaan ja silti kyseessä onkin jälleen kerran Night of the Living Dead, mutta vähäisemmällä ajatuksella. Paljon, paljon vähäisemmällä. Aivan kuin tekijät itse olisivat eläviä kuolleita joita on jo ammuttu päähän. The Deadin kannessa on myös tällaista hehkutusta ja olisin sivuuttanut sen täysin jos en olisi vilkaissut jotain making of-pätkää jossa kerrottiin The Deadin kohtaamista ongelmista ja niiden voittamisesta. Rahaa ei ollut ja siitäkin vähästä oli annettava osa paikallisille viranomaisille jotta mitään ikävää ei sattuisi (ts. suojeluraha) ja koska varaa ei ollut niin zombiemaskeerauksien määrää vähennettiin palkkaamalla ihmisiä joilta oli raajoja amputoitu joita kuvauspaikkana toimivalla alueella oli valitettavankin paljon tarjolla. Kamat katosivat, malaria iski, kohdattiin rosvoja jotka jättivät heidät rauhaan koska luulivat leikkiaseiden perusteella näyttelijöiden olleen jonkinlainen jengi ja sitten he auttoivat kuvauksissa. Armeija epäili kuvausporukan olevan terroristeja uhkaamassa presidenttiä, kuvauspäivät venyivät ja venyivät eikä rahaa ollut edelleenkään, etc. The Dead kuuluu elokuviin joiden kohdalla (indie)elokuvanteon raadollinen todellisuus on sen verran kiehtovaa, että se saattaa helposti häivyttää itse elokuvan taka-alalle ja mielelläni lukisinkin The Deadin teosta kertovan kirjan Surviving the Dead.

Tämä nyt ei saanut minua automaattisesti uskomaan The Deadin olevan elokuvana kehujensa arvoinen, mutta se sai kiinnostumaan siitä sen verran, että halusin nähdä voitaisiinko erittäin ongelmallisen elokuvatuotannon seurauksena oikeasti saada aikaiseksi teos josta joku sanoisi rehellisesti sen olevan hyvä. Kyllä voi ja mikä parasta The Dead on riippumatta sen taustoista erinomainen elokuva, vaikka uskonkin ongelmien vavhasti pakottaneen aivosolujen onnistuneeseen käyttämiseen. Rahapuute oli selvästi saanut tekijät pyrkimään parhaimpaansa ja keksimään keinoja joiden vuoksi elokuva ei näyttäisi samalla tavalla halvalta kuin suurin osa kollegoistaan. Ei siis yritystäkään saada aikaiseksi efektejä joiden onnistumisesta ei olisi takeita, ei sortumista found footageen jotta voitaisiin valehdella katsojalle kaiken olevan tarkoituksellista eikä koska todellisuudessa muuta ei muka keksitä. Ei piilotteluyrityksiä kovan metelin taikka sinifiltterin alle, ei ylinäyttelemistä koska ainoat kyvyt joihin oli varaa olivat karjankutsuntakilpailun osanottajat. Yksinkertaisesti lopputulos on keskittyen tehtyä elokuvaa jossa ei olla juostu paniikissa työntämään päätä piiloon, vaan haluttu ylittää esteet ja kertoa hyvä tarina mahdollisimman hyvin tehtynä. The Dead toimiikin kuin unelma. Okei, rampa unelma, mutta unelma kuitenkin. Se on sopivan rajoitettu tarinaltaan, näyttelemiseltään, ulkoasultaan ja tunnelmaltaan jotta hyödynnettäisiin parhaiten saatavilla oleva. Se on elokuva joka on just eikä melkein täydellinen kokemiensa esteiden vuoksi, koska nyt kaikki on tarkkaan mietittyä jotta ei tehtäisi harha-askelia, mutta ei yleisömääriä laskien vaan silkasta vakaumuksesta, polttavasta halusta saada elokuva kunnialla valmiiksi ja sellaisena jotta sitä voi ylpeänä esittää. Toki pohjimmiltaan The Dead on edelleen Night of the Living Dead, jossa siten siis jotkut etsivät turvapaikkaa, mutta matkasit kuinka pitkälle taikka turvallisen oloiseen paikkaan tahansa tulevat zombiet vääjäämättä luoksesi. Rajoittamalla henkilömäärää lähes yksinäisyyteen saakka (jonka vuoksi dialogi on myöskin minimissään) ja sijoittamalla tarina alueelle joka on suurelta osin aavaa joka suuntaan jolloin erakoituminen tuntuu olevan vielä vahvemmin läsnä on The Dead onnistunut tuomaan genreen jotain erilaista varsinaisesti keksimättä pyörää uudelleen, mutta uskotellen niin ja koska se on toteutettu pystyssä päin voin helposti yhtyä kansiin iskettyihin kehuihin. Saattaa kuulostaa hölmöltä, mutta kyseessä on elokuva jonka vuoksi voi uskoa tällaisen olevan mahdollista ja kun helvetissä ei ole enää tilaa, kuolleet kävelevät maan päällä.

The Dead on parhaimpia zombie-elokuvia sitten Romeron kulta-ajan ja Pontypoolin ohella 2000-luvun kirkkaimpia valopilkkuja lajityypissä jota pitäisi ampua päähän. Tai ainakin joitakin genren saastuttaneita ihmisiä.

DVD:n takakannessa kerrotaan lisämateriaaleina olevan poistettuja kohtauksia, making of, etc. Ei ole. Pelkkä elokuva kielivaihtoehtoineen.

Tähdet: ****

The Dead

Get off my lawn!

En ole pitänyt kunnollista kirjaa viimeaikaisista elokuvahankinnoista, enkä nyt oikein niiden vuoksi viitsisi ruveta penkomaan tajuntani syvimpiä onkaloita joten päätin esitellä kuvia shitistä joka tavalla tai toisella kutkutti mielihyväkeskustani, mutta ei aivan niin paljoa jotta olisin vaivautunut maksamaan pölynkerääjistä. Tämä siis ihmiseltä joka tovi sitten osti itselleen skeittilaudan vaikka ei ole harrastanut lajia vuosiin. Sanooko Skeittijengi jotain? Jep, suunnilleen niin kauan sitten.

Seuraavan melkein ostin. Koska hei, Clint.

Vaikka nämä aurinkolasit pukivatkin minua erinomaisesti, en katsonut olevani niiden arvoinen. Tulee mieleen joku Dame Edna.

Lopuksi kuva leikkauksen jälkeisestä vatsasaumastani

Näiden kuvien taustalla soi

Kraftwerk - The Man Machine

Officer Down (2013)

Entinen paha kyttä David (Stephen Dorff) korjasi asenteensa kun meinasi työnsä ohessa kuolla, mutta nyt kun mies joka hänen henkensä pelasti saapuu pyytämään apua pysäyttääkseen strippareita raiskaavan Loguen (Walton Goggins) alkavat Davidin entiset väkivaltaiset lain ulkopuoliset tavat nousta jälleen pinnalle. Omaa perhettään ajatellessaan David ottaakin tuomarin oikeudet ja tuomio on kuolema. Ongelmien määrä vain kasvaa tästä kun ilmenee, että Logue oli itsekin poliisi ja David määrätään tutkimaan tapausta joka tuo mukanaan enemmänkin läheisiä yllätyksiä.

Tarina pahat tapansa jättäneestä henkilöstä joka koettaa saada jotain hyvää aikaiseksi, mutta tulee vedetyksi takaisin pimeyteen on ihan hyvä, mutta ei tämä kyllä mikään Eastwoodin Armoton ole vaikka aika samanlaisia teemoja hyödyntääkin (maksullinen nainen kokee väkivaltaa, entinen pyssysankari houkutellaan kostamaan, etc.). Hivenen rasittavaksi kun kävi se, että okei David on parantanut tapansa ja ymmärrettävästi hän ei siis enää ummista silmiään kun joku muu tekee pahaa, mutta ensinnäkään miehen historiasta ei oikeastaan esitetä mitään kovin ihmeellistä mikä aiheuttaisi sellaisen katumuksen tunteen jonka vuoksi hän on valmis tuhoamaan itsensä saadakseen vapautuksen. Kävit siis strippibaarissa ja joit viinaa? Pyh! sehän on normaalia kansakouluopettajan arkea, ei mitään syöksyä pedon kitaan. Enemmän painotetaan sitä kuinka hän näkee naisuhreissa oman tyttärensä ja kun kahden eri sarjaraiskaajatapauksen syypää esitetään olevan kyttä niin tottakai sillä luodaan sitä samaistumista ja syyllisyyttä, mutta ehkei sitä olisi tarvinnut niin väkisin vääntää rautalangasta. Mikä tulee vielä vahvemmin esille kun paha kyttä jonka David tappaa on perhettään myöten vain peilikuva osoittamassa, että jokaisessa meissä on pimeä/valoisa puolemme ja David onkin jahtaamansa henkilö (ei jakomielitautisena, vaan vertailukohtana). Toki toiseen tapaukseen liittyy elokuvan yllätys, mutta siihen mennessä on David jo tehnyt ratkaisunsa.

Officer Downissa on varsin hyvä näyttelijäkaarti joista etenkin sivuosaesiintyjät (mm. James Woods ja Stephen Lang) ovat nostamassa elokuvaa hetkittäin rutiininomaisen kyttäjännärin keskitasolle, muutoin ajatukseksi jäisikin vain no, olisi se voinut olla huonompikin/parempikin. Ainakin mahdollisuuksia parempaan olisi ollut etenkin siinä vaiheessa kun David pistetään tutkimaan poliisimurhaa jonka hän itse suoritti ja sillä luodaan aika mainiota kumpikuja-asetelmaa. Joskin tässä tapauksessa vaikuttaisi siltä, että koska esimerkiksi hahmojen motiivit jätetään raakileiksi olisi kannattanut jättää se toinen puolisko kokonaan väliin sen ollessa jo liiankin haasteellista tämän elokuvan toteutettavaksi. Etenkin kun Officer Down koettaa olla tosi ovela siinä, että etsitty Logue tutkikin Davidin korruptoituneisuutta, mutta vaiheessa sitä ajattelee tämän tulevan hieman liian myöhään mukaan ja että nyt vaadittaisin kyllä vähän enemmän voimaa ohjaukseen sekä pääosaan. Se tosin unohtuu koska loppuratkaisu on pelkkää ammuskelua joka kuittaa kaiken. Olisikin hienoa nähdä mitä tästä saataisiin aikaiseksi jos tekijäporukka olisi kauttaaltaan James Woodsin tasoa ja olisi ymmärretty ettei ihan kaikkien hahmojen kohdalla tehdä paljastusta heidän olevan pahoja, ainoastaan heidän joiden kuuluukin. Kannen teksti "kerran paha poliisi, aina paha poliisi" kun sopii ammattiaan lukuunottamatta tarpeettoman moneen henkilöön. Toisin sanoen Officer Down olisi kaivannut vain hivenen lisää aikaa sen teroittamiseen. Tästä huolimatta on todettava, että vielä uransa alkupuolella oleva ohjaaja Brian A Miller on nimi joka kannattaa huomioida, koska elokuvassaan on sen verran paljon hyviä hetkiä ja ideoita, että paremmalla keskittyneisyydellä olisi edessä loistava tulevaisuus. Hei, olenko puhunut tarpeeksi ympäripyöreästi?

Välillä sitä tulee miettineeksi, että miksiköhän Stephen Dorff ei koskaan oikein kunnolla lyönyt läpi ja noussut isoksi tähdeksi, mutta sitten kun hänet näkee oikeastaan missä tahansa elokuvassa ymmärtää miksi. Dorffissa on paljon samaa kuin Christian Slaterissa, sellainen sopivan kaunis ja komea sekä hiukan kapinallista henkeä, jääden mieleen näyttelijänä joka varmaan jossain vaiheessa vetää sen sielua täristyttävän roolisuorituksen tai ainakin tekee oman kesähittinsä joka muistetaan vielä tulevaisuudessakin tosi tehokkaana jyränä, eikä siten Dorff olisi ainoastaan aika coolin oloinen dude joka ei koskaan oikein lyönyt läpi (jep, jopa Bladesta huolimatta). Kuitenkin samoin kuten Slaterissa on Dorffista jotain aika ärsyttävän ylimielistä, aivan kuin alussa saatu suosio olisi tullut liian nopeasti ja kehut nousseet hattuun, mikä sitten on jäänyt aika vahvasti leimaavaksi asenteeksi josta pitäisi päästä eroon jotta se odotettu vaikuttava monipuolinen näyttelijä pääsisi esille. Tulen kyllä vastaisuudessakin katsoneeksi Dorffin leffoja, koska onhan hänessä asennetta, mutta ihan oikeasti, jätä sieltä douchebagismi vähemmälle.

Tähdet: ***

Officer Down

Deep Fear (Unearthed, 2007)

Tankkiauto on mennyt mukkelis makkelis ja katkaissut ainoan tien tapahtumapaikkana olevaan syrjäkylään, jonka toiminnan kannalta säiliöissä mukana ollut diesel olisi ollut kovin tärkeää (ts. sähköt rupeavat sakkaamaan). Jumiin ovat jääneet muun muassa neuvokas traumatisoitunut sheriffi (Emmanuelle Vaugier), töykeä karjaparoni (M.C. Gailey), extremearkeologi (Luke Goss), muutama rutiiniuhri ja tietenkin se nenäkäs cityjuppi (Charlie Murphy) joka on saapunut paikalle koska hei, miksipä ei. Ihan oikeasti, hän vain on elokuvan alussa ajanut paikalle eikä enää pääse onnettomuuden vuoksi pois, joskaan mitään syytä sille miksi hän siellä on ei anneta, ainoastaan maininta, että hänen pitää päästä kaupunkiin joka on suunnasssa josta hän saapui. Hän on siellä koska muuten maaseudulla ei olisi katsokaa, olen kaupungista joten minulla on rahaa ja kello ja kallis puku-ihmistä. No kuitenkin, tankkiauto-onnettomuuden aiheutti muinainen mörökölli ja extremearkeologi on paikalla koska aikoo lahdata sen. Sitten saapuu yö ja pimeys ettei tarvitse kaikkea rahaa kuluttaa tapahtumien näyttämiseen.

Rutiinihahmoilla ja -käänteillä tehty hirviö on irti-kauhistelu (ts. Alien-apinointi) joka käyttää pimeyttä vain piilottaakseen ei auttaakseen.

Charlie Murphy oli ihan ymmärrettävästi elokuvan koomisista lausahduksista vastannut henkilö, mutta ajoittain tuntui siltä kuin hän olisi esiintynyt kauhuelokuvan sijaan Chappelle's Shown Player Hater-sketsissä.

Tähdet: **

Deep Fear