Come on Bennett, let's party

Jotenka se on taas aika esitellä viimeisen kuukauden ja risat ajalla tehtyjä kirppis-, verkkokauppa- ja muita hankintoja.

Näitä yhteenvetoja tehdessä tulee aina välillä miettineeksi, että onkohan tässä nyt kaikki tai etten kai ole jotain jo aiemmin näyttänyt, koska muisti on mitä on ja eipä niissä yleensä mitään niin ihmeellistä ole jotta jos jokin jää välistä taikka tulee kertauksena olisi sillä ihmeemmin vaikutusta maailmanjärjestykseen. Jos kuitenkin jonkinlaisen perhosefektin vuoksi jokin lipsahdus aiheuttaa Bolivian vallankaappauksen niin sori vaan, ei olut tarkoitus.

ELOKUVAT

Tuttuun tapaan formaattipäivityksiä (mm. Arabian Lawrence), sarjan täytteitä (Underworld osa 12) ja joitakin joiden saaminen aiheutti euforiaa, kuten Postman Blues jonka olen viimeksi nähnyt silloin kun se oli uutuuttaan hohtava (eli varmaan 1997) ja tykkäsin kovasti, vaikka olinkin sittemmin unohtanut koko elokuvan olevaisuuden. Antiviral kuuluu myös niihin elokuviin joista olin melkein kovin innoissani sen ilmestyessä, mutta unohdin sen silti ja nyt kun se asteli vastaan oli korjattava reikä aika-avaruusjatkumossa.

PELIT

No, ne ovat pelejä.

Mihin liittyen, mutta ei tuossa näkyvänä olen nyt hieman pelaillut PS3:lla Sly Raccoonia ja kyseessä on ensimmäinen kerta kun pelaan yhtäkään tuon sarjan peleistä ja sehän on varsin mainio peli.

MUSIIKKI

Soundtrackeja, Refusedia ja Kitaroa.

Nuo vinyylit meinasivat jäädä aluksi huomaamatta koska laatikot joista ne löysin olivat pääosin täynnä kaikkea muuta kuin itseäni kiinnostavaa shittiä, mutta parinkymmenen polkka- ja humppalevyn sekä Kreikan kansallismusiikkiteoksen jälkeen alkoi näkymään jotain joka perusteli toteamuksen ensin työ sitten huvi. Okei, Lambada käy hieman työstä sekin.

KIRJALLISUUS

Lisäksi tietenkin ankkakirjallisuutta jotka jäivät kuvaamatta, mutta nehän ovatkin itsestäänselviä hankintoja kun on minusta kyse.

Niin ja jos joku miettii niin ei, tuo Die Hard 2 ei muistuta juuri laisinkaan elokuvaversiotaan eikä päinvastoin. Saa hieman venyttää mielikuvitustaan yhdistääkseen ne toisiinsa. Hauskaa on se, että kirjan kannessa lukee "Renny Harlin-elokuva nyt kirjana!" (no shit, Sherlock) kun taas takakannessa mainitaan että "Nyt myös Renny Harlinin suurelokuvana pääosassa Bruce Willis!" Onhan tuossa kirjan kantena sama kuva kuin elokuvankin, mutta eikö takakannen mainosteksti olisi kuulunut etupuolella ja etukannen vaikkapa elokuvajulkaisun oheen?

VIHERKASVIT

Luulin oikeanpuolimmaisen olevan nimeltään Kesäraunio ja mietin miksi kukaan nimeäisi kasvin Kesäraunioksi, mutta sitten ystäväni korjasi sen olevan Pesäraunioinen. Sinä sanot tomato, minä sanon tomato myöskin.

Ja joo, minulla on aika runsaasti kasvillisuutta kotona, enkä tarkoita homesieniä, tms.

Tätä kirjoittaessani taustalla soi Deftones - Gore

Into the Grizzly Maze (2015)

Tuhlaajapoika Rowan (James Marsden) palaa vuosien poissaolon jälkeen takaisin kotiseuduilleen vuoristometsiin ja tapaa luonnollisesti menneisyytensä elävät haamut kuten sheriffinä toimivan veljensä Beckettin (Thomas Jane). Kuulostaa aika tutulta perhedraamailulta vai mitä? Ja onhan tässä se tuttu juttu, että ns. hulttio ja suoraselkä kohtaavat toisensa puidakseen vanhoja traumoja sekä sopiakseen välinsä, mutta toisin kuin muissa vastaavissa tarinoissa yleensä on tässä sentään mukana tosi pottuuntunut nallekarhu joka haluaa raadella ja syödä kaikki näkemänsä ihmiset.

Into the Grizzly Maze on siis pääasiassa jälleen yksi Tappajahai-sarjan elokuva (joskin tietenkin kun eläin on Paddington tulee mieleen enimmäkseen Grizzly). Mennään siis metsään ja mukana ovat tyyppi joka varoittelee kyseessä olevan normaalia älykkäämpi petoeläin, henkilö joka vähättelee asiaa ja näin pois päin kunnes osa on syöty ja lopussa eläin saadaan hengiltä.

Ihan kelvollinen karhustelu onkin kyseessä vaikka tuntuukin siltä, että sen on katsonut 1000 ja yksi kertaa aikaisemminkin. Pysytellään perustempuissa, mutta tehdään ne onneksi vetämättä mitään läskiksi vaan pysytellään asialinjalla kuin karhukauhun Pressiklubi.

Olen tosin aika varma, että tämän kohtalona on päätyä merkitykseltään samanlaiseksi kuin jo mainittu Grizzly taikka Alec Baldwinin ja Anthony Hopkinsin Reunalla, jolloin se ei varsinaisesti pysyttele mielessä, mutta tulee joskus kanavapujotellessa bongattua televisiosta ja toteaa ai niin, se oli tää ja katsoo sitten loput mitä nähtävänä vielä on. Ei tämä siis lähellekään niin mieleenpainuva ole jotta olisi heti katselun jälkeen vaatimassa uusintaa, mutta jos se nyt sattuu olemaan päälle niin mikä ettei. Parempi näin kuin nähdä televisiossa sorruttavan sellaiseen idiotismiin kuin esittää ohjelmien puutteessa yhtä ja sama sontaa useammalla kanavalla samaan aikaan ja todistaa, että Suomen kokoiselle markkina-alueelle ei ole hyvästä luoda lisää kanavia joilla ei ole mitä esittää.

Tähdet: ***

Into the Grizzly Maze

Vanishing on 7th Street (2010)

Yö laskeutuu ja puff! yht'äkkiä valtaosa ihmisitä on tyystin kadonnut. Vain vaatteet ovat jääneet jälkeen. Hei ei huolta, kyse ei ole Langoliersista, sillä kukaan ei halua kokea tätä uudestaan:

Huh huh, mikä visuaalisten tehosteiden irvikuva. Ja yhtä huono on myös koko minisarjakin.

No mutta kuitenkin, ihmiset siis katoavat pimeydessä ja vain kourallinen tuntuu jostain syystä jääneen jäljelle. Miksi ihmiset katoavat, minne he katoavat ja miksi eivät kaikki ole kadonneet? Luke (Hayden Christensen) on yksi heistä harvoista joka on vielä jäljellä ja näiden muutaman päivän jälkeen hän on huomannut, että auringonvaloa on aina vain vähemmän näkyvissä ja nimenomaan pimeydessä ihmiset katoavat, jolloin valossa pysyminen on elinehto. Valo hupenee kuin vesi siivilästä.

Yllättäen elokuvan tapahtumat eivät kuitenkaan sijoitu Suomeen.

Vuoden 2001 Session 9 oli elokuva joka sai minut pistämään ohjaaja Brad Andersonin nimen mieleeni (vaikka olinkin näköjään jo nähnyt yhden hänen elokuvansa aikaisemmin: Kohtalon sanelemaa, 1998) ja vuoden 2004 The Machinist sitten nostikin odotukset Andersonin tulevia elokuvia kohtaan sen verran korkeiksi, että aika varmaa olisi jotta jossain vaiheessa tulisi eteen pettymys. Transsiberian vuodelta 2008 ei aiheuttanut samanlaista kouraisua kuin The Machinist, mutta samoin kuten vaikkapa Jackie Brown Quentin Tarantinon kohdalla oli helpotus siten ettei ainakaan hirveän huolissaan tarvitsisi olla siitä jotta edessä olisi ainakaan silkkaa moskaa, sillä Transsiberian oli mainio elokuva. Kuitenkin tässä vaiheessa Anderson putosi huomioni suhteen kartalta, mistä lienee syyttäminen pitkälti hänen ahkeraa keskittymistään televisiotuotantojen pariin ja siten ohjelmiin joita en itse seurannut joko ollenkaan taikka vain kanavahyppelyn kautta satunnaisia hetkiä. Tämä Vanishing onkin vasta se seuraava ja siten neljäs näkemäni Andersonin elokuva (en laske mukaan näkemiäni tv-sarjajaksoja, koska niiden kohdalla en taatusti ollut edes huomannut hänen olleen ohjaksissa), ja huvittavasti tämäkin elokuva oli lykkääntynyt katselussa pitkään kahdesta syystä: 1. oletin sen olevan jotain Paranormal Activityn kaltaista ns. found footagea ja 2. luulin sen olevan Emile Hirschin The Darkest Hour, mutta en oikein tiedä miksi jälkimmäinen olisi syy vältellä Vanishingia mutta niin vain se oli. Edellinen sentään on perusteltu syy karttaa mitä vain.

Vanishing on 7th Streetista tulee todella vahvasti mieleen X-Filesin jakso Soft Light jossa Adrian Monkin varjo oli eräänlainen musta aukko tai jotain ja jos sen yöllisyyteen koski katosi maan päältä kokonaan, jolloin luonnollisestikin valo oli keino vastustaa tuota pimeyden loppumatonta nälkää. Vanishingin tapauksessa se varjo vain nyt sattuu olemaan kaupunkeja peittävän kokoinen. Tuo mainitsemani X-Filesin jakso on mahdollisesti suosikkini koko sarjasta ja jos ei, niin se lukeutuu ainakin niiden parhaimpien joukkoon. Se ei samankaltaisen idean vuoksi ainakaan haittaa Vanishingin kohdalla koska tämä on aika erinomainen kauhistelu, joka lukeutuu niin monasti käytetyn pieni joukko taistelee olemassaolostaan ylivoimaista vihollista vastaan-teosten (vrt. suurinpiirtein joka ainoa zombieleffa) onnistuneimpiin. Hahmot ovatkin aika pitkälti tuollaisista elokuvista tuttuja, jolloin meillä on se jonkinlainen mulkero, salaliittoteoreetikko, hysteerikko ja lapsi joka on lapsi koska on lapsi, eivätkä ne tilanteetkaan ole sinänsä mitään ennenkuulumattomia vaan edelleen on tyhjät kadut ja talot joista pienryhmä koettaa löytää epätoivoisesti suojaa, mutta jokainen turvapaikka on ainoastaan hetki vetää henkeä koska kohta taas ovet kaatuvat ja uhka tulee chillailemaan kuin juopunut naapuri nenänpään mitalle kertomaan kuinka hyvä tyyppi olet. Vanishing ei kuitenkaan tunnu kuluneelta taikka kliseiseltä koska onnistuu tekemään temppunsa vakaumuksella ja luomaan niin sopivan pimeyden voimaan luottavan tunnelman, että sisältöön uppoaa pikemminkin kuin jää sen ulkopuolelle nipottamaan virheistä. Joista tosin on mainittava, että vaikka pimeyden hyökkäys onkin pääosin onnistunutta kuin hukkuminen keskellä merta ilman mitään oljenkortta josta ottaa kiinni, on usein käytetty varjoefekti jossa seinää pitkin lipuvat musta sormet aika hassu ja saa luulemaan mörön olevan joku yksilöitävä Freddy Krueger kuin joka puolella oleva selittämättömyys, ja kuitenkin se tuntemattomuus onkin tässä tapauksessa pelottavampi asia kuin "welcome to prime time, bitch!"

Olen ihan siinä ja siinä antaisinko Vanishingille neljä tähteä, mutta pakko myöntää niiden pikkujuttujen kuten sen sormivarjoefektin, Soft Light-muistelun ja tuttujen hahmojen tutuisssa tilanteissa vaikuttavan sen verran ettei tunnu oikealta antaa aivan niin korkeaa arvosanaa, mutta kerron kuitenkin kyseessä olevan noin yleisellä tasolla niitä paremman puoleisia kauhuelokuvia jotka kenkivät kankuille valtaosaa vuosittain näköpiiriin heitetyistä tapauksista jotka eivät edes yritä olla mitään muuta juuri äsken nähdyn kopioita. Unohtakaa ne Insidiousit ja vastaavat taustaäänielokuvat, kokemus saa olla muutakin kuin vain ajantappoa.

Vanishingin lopetus on sopivalla tavalla nykytrendin mukaisesti masentava, mutta onnistuu olevaan hivenen mieltä ylentävän positiivinenkin. Vähän niin kuin kuoleminen snus snusilla.

Kommenttipuolella kerron yhden jälkikäteen kiusaamaan alkaneen seikan, mutta koska se liittyy elokuvan loppuun niin sen voisi kuvitella olevan spoilaus.

Tähdet: ***

Vanishing on 7th Street

The Bay (2012)

Saasteet tappavat kaloja, lintuja ja pörriäisiä. Tuttua shittiä uutisista, mutta kun ne alkavat epäsuorasti vaikuttamaan ihmisiin menee valtio ja pimittää koko kaupungin kuoleman jotta sitä ei tiedettäisi. Foliohattu! Wikileaks! ASSANGE!!! Mediaopiskelija tai jotain Donna (Kether Donohue) on nyt vloggaamassa ja vuotaa salattua videomateriaalia näyttääkseen mitä eräässä pienessä merenrantakaupungissa tapahtui jokunen vuosi takaperin. Tuolla kesken rapujuhlien ihmiset alkoivat sairastumaan kuplivan ihon bodyhorroriin ja kun visva rupesi kunnolla lentämään ymmärrettiin liian myöhään syypäänä olevan kieliä syövät murisevat radioaktiiviset torakkaäyriäiset. Valtio ei enää vastannut puhelimeen.

The Bayn alussa kertojana toimiva Donna toteaa, että saattaisi olla parempi jos hänen sijastaan äänessä olisi joku ammattinäyttelijä. Hän on oikeassa, koska on puuduttavampi kuin hevostainnuttavista tehty tyyny.

Kuten lukuisat muutkin found footage-elokuvat The Bay väittää olevansa jotenkin aito ja realistinen koska koostuu erinäisistä eritasoisista kuvamateriaaleista aina rupuisasta turvakamerasta nykivään kännykkään, mutta kompuroi samoihin seikkoihin kuin kollegansa:

1. Valtaosa käytetystä kuvamateriaalista on sellaista joita esittävä taho ei pystyisi itsekään näkemään koska ei omaisi mahdollisuutta niiden saaamiseen ja siinäkin tapauksessa vaikka heillä olisi käsissään kama jota eivät olisi itse kuvanneet, tms. miten he osaisivat koostaa niistä elokuvan joka kulkee syystä seuraukseen oikeassa aikajärjestyksessä. Found footagelle kun on oikeasti eduksi mitä rikkonaisempi se on, vaikka se tekisi itse tarinan seuraamisesta helvettiä.

2. Väitetty realistisuus on vain tekosyy tehdä tavanomainen kauhuleffa halvemmalla ja siksi kömpelyys on muka perusteltua koska se kuuluu tällaisen elokuvatoteutuksen vaatimuksiin. Samoin kuin 3D-elokuvien kohdalla pitää miettiä toimiiko se myös 2D:nä on found footagen kohdalla ajateltava millainen se olisi muka normaalisti toteutettuna ja jos se muutos osoittaa rumalaatuisen kännikameran olevan merkittävä osa tarinaa on se silloin muutakin kuin pelkkä laiskuudesta juontuva silmänkääntötemppu jossa klovni on juopunut. The Bay on jälleen yksi niistä elokuvista jotka paljastavat ettei se ole oikeasti mitään kuin elokuvien pikavippi.

Lopulta kiinnostavimmaksi seikaksi jää huomio, että se on Barry Levinsonin ohjaama ja vaikka mies ei Wag the Dogia lukuunottamatta olekaan tehnyt mitään oikesti syviä ajatuksia herättävää oli hän yhteen aikaan heitä Hollywoodin takuuohjaajia jotka saivat isot tähdet, isot rahat ja oscartäkykäsikirjoitukset avukseen jotta voisi tehdä massoja miellyttäviä onnenkyynelelokuvia kuten Hyvää huomenta, Vietnam tai Sademies. Sitten 2000-luvun sarastaessa jäljelle jäivät sentään edes isot tähdet, mutta ikävä kyllä lehmänpieruista koostuvat käsikirjoituksen irvikuvat kuten Bandits, Envy ja Man of the Year, jotka osoittivat että jos Levinsonilla ei ole tukenaan kaikilta osin vankkoja pilareita ei hän itse osaa nostaa ojasta edes omaa päätään. The Bay ei ole mitään koska se ei ole mitään, eikä siten Levinsonilla ole mitään.

Tähdet: *

The Bay

Fire with Fire (2012)

Viinapullot ensin, ihmiset sitten-asenteen omaava ikuinen pikkupoika-palomies Jeremy (Josh Duhamel) osuu kauppaan samaan aikaan kun uusnatsipikkurikollispomo David (Vincent D'Onofrio) saapuu myllertämään sinne. Kohta Jeremy onkin tunnistamassa Davidia poliiseille ja sitten on siirryttävä uuden henkilöllisyyden taakse koska pelkona on, että David järjestää ennen oikeudenkäyntiä kuolettavan koston. Näin tekee ja Jeremyn tulee ottaa laki omiin käsiinsä. Jopas oli uniikki tarina.

En nyt väitä ettäkö Bruce Willis aina ja jokainen kerta pistäisi kaikkensa peliin, tai että jokainen hänen elokuvansa olisi ennenkään ollut suosionosoitusten arvoinen, mutta on jo pidemmän aikaa tuntunut siltä kuinka hän ei enää edes viitsisi ja suoriutuu lähes jokaisesta roolistaan kuin jonkinlaisena pakollisena pahana. Aivan kuin Bruce Willisin osa olisi nykyään olla jonkinlainen nimekkään sivuosan tekijä, cameoija joka siten jopa pääosittamissaan elokuvissa olisi vierailija ja siksipä joltakin viimeiseltä sanotaan vaikka 10 vuodelta tulee mieleen aika vähän elokuvia jotka hän kantaisi. Sitä ollaan joko moikkaamassa jossain Sin Cityssä, G.I. Joessa taikka Expendablesissa, eikä viimeistäkään varten jakseta edes nousta sängystä ellei palkkio ole tarpeeksi suuri. Ja sitten ovat ne muut elokuvat joista lähes jokainen tuntuu Bruce Willis-statuksen (sellaisena kuin me sen muistamme) sijaan lukeutuvan pikemminkin jonkin Luke Gossin repertuaariin ja olevan siten suoraan videolle-kamaa, uudestaan ja uudestaan. Kuten nyt esimerkiksi tämä Fire with Fire, joka nimenomaan on kuin jotain Steven Seagal-shittiä jollainen menee tutkan ohitse syystäkin kuten niin moni muukin samanlainen vasemmalla kädellä hutaistu jätös. Nykyään saa olla todella tarkkana jos aikoo pysytellä Willisin elokuvien perässä, sillä lähes jokainen niistä vaikuttaa olevan mitätön ja en mä enää välitä mistään-asenteella tehty B-kökkäle joka koettaa olla isompi/merkittävämpi vain koska kannessa lukee Bruce "olin joskus jotain" Willis. Hän oli joskus jotain koska sentään osoitti olevansa A-luokan tähti. Nykyään Willis on jotain vain jos seurassa on porukkaa jotka ovat huomioimisen arvoisia. Kenties hän on jo toinen jalka eläkkeellä ja ei siksi enää tunne tarvetta tehdä elokuvissaan muuta kuin hengailla paikalla. Vaikka eihän hän koskaan olekaan ollut mikään Robert De Niro, on kyseessä vastaava ilmiö kuin post Cape Fear/Heat-De Nirolla jolta rupesi tulemaan mainittavien elokuvien sijaan enemmän ja enemmän Roninin kaltaisia korkeintaan ihan ok-elokuvia ja kohta huomasi, että hei, tämä on hänen mielestään se uusi Kuin raivo härkä ja nyt meidän katsojien olisi tyydyttävä siihen ettei parempaa ole tulossa. Varo vain Willis, kohta arkeasi ovat elokuvat 50 Centin kanssa.

Voi ei!

Fire with Fire on elokuva jollaisia ei pitäisi päästää levitykseen. Se on puuduttavan tavallinen toimintaelokuva vailla minkäänlaista yritystä ja jonka uskotaan myyvän tarpeeksi koska sen kanteen saadaan iskettyä ison tähden nimi. Sitä voidaan vaikka kuinka haukkua jotain Asylum-sarjan halparoskaelokuvia, mutta silti niistäkin löytää lähes poikkeuksetta enemmän energiaa ja oikeaa halua tehdä viihdyttävää elokuvaa kuin yhdestäkään hetkestä Fire with Firen tapaisista teoksista, joiden pitäisi jo pelkästään käytettävissä olevan rahan, ajan, ammattilaisten/lahjakkuuksien ja muiden resurssien perusteella olla minimissäänkin parempia kuin vaikkapa jonkin Pepin/Merhi-toimintajätöksen. Minä katson aina mielummin jälkimmäisen kuin näen isojen tekijöiden aliarvoivan katsojaansa näin pahasti.

Älkää menkö lankaan, Bruce Willis ei aina tarkoita Bruce Willista.

Tiedän että aika ajoin vitsailen tiettyjen miespuolisten elokuvatähtien kohdalla siitä, että miten he saavat töitä kun ovat tylsiä kuin teroittamaton lyijykynä ja yhtä kiinnostaviakin, mutta kun tällaisten nasevuuksien kohteina ovat joku Channing Tatum taikka Robert Pattinson niin tiedän tai voin ainakin uskoa heidänkin olevan vakuuttavia kun ovat oikeassa elokuvassa, oikeassa roolissa ja oikeiden kollegoiden ympäröimänä. Josh Duhamelin kohdalla olen oikeasti enkä laisinkaan humoristisesti ihmeissäni siitä miksi hän saa töitä. Hän on aivan uskomattoman tylsä esiintyjä, eikä tunnu millään pystyvän karistamaan puumaisuuttaan. Pahinta on ettei hän ole edes Pattinsonin tavoin ärsyttävä, vaan yksinkertaisesti niin mitäänsanomaton ettei herätä edes verenpainemittaria. Aivan kuten Fire with Fire.

Tähdet: *

Fire with Fire

Sabotage (2014)

Jostain syystä kun näin ensimmäistä kertaa Sabotagen julisteen olin havannoivani siinä Schwarzeneggerin sijaan Rutger Hauerin.

John 'Breacher' Whartonin (Arnold Schwarzenegger) johtama rocknrollhuumekyttätiimi päättää tuoreimman iskunsa yhteydessä ryöstää kohteena olleen huumekuninkaan rahavarastot. Myöhemmin kun Breacher korruptoituine kollegoineen lähtee noutamaan piilotettua ryöstösaalista saavat he huomata rahojen olevan poissa ja tilalla viesti jonka voi lukea "olette ureassa", jolloin on aika helppo päätellä kohtapuoliin rupeavan Breacherin tiimin harvenevan ennenaikaisten kuolemantapausten vuoksi. On siis vastattava silmällä silmästä johon oli vastattu jo silmällä silmästä ja samalla väisteltävä sisäisen tutkinnan liikkeitä sekä tapaukseen sotkeutuvaa murhatutkija Brentwoodia (Olivia Williams), josta rasittavasti luodaan heti eikä edes kohta Breacherille romantiikan kohdetta pelkän ulkopuolisen tarkkailijan ja juonelle merkittävän valinnan tekijän sijaan.

MInusta on lievästi huvittavaa, että Sabotage on kuulemma saanut kovasti kritiikkiä liiallisesta väkivallasta ja epämiellyttävistä hahmoista kun taas monet muut kyttäelokuvat joiden takaa löytyy tämänkin ohjaaja/käsikirjoittaja David Ayer ovat saanet kehuja juuri väkivallan tuomasta ns. katu-uskottavuudesta sekä todellisenoloisista hahmoista kun Sabotage on kuitenkin ihan samanlainen kuin mikä tahansa Training Day, Street Kings, Dark Blue tai End of Watch. Ihan yhtä väkivaltainen ja täynnä vastenmielisiä ihmisiä, että onko se nyt vain ajatus siitä että kyseessä on Ahnuld-leffa joka sitten tekeekin tästä yht'äkkiä muka jotain mahdollisesti muita aivottomampaa toimintaa?

Schwarzenegger vetää erinomaisesti roolinsa likaisena kyttänä ja melkeinpä uskallan väittää tämän lukeutuvan hänen uransa parhaimpiin suorituksiin jos ajatellaan rooleja joissa hänen tulee esittää muutakin kuin vain kylmää konetta taikka jotain siihen verrattavaa. Ainoa mistä olin hänen hahmonsa ja oikeastaan lähes koko huumekyttäryhmän osalta pettynyt oli se, että kun heitä ruvetaan tappamaan siirtyi pahisstatus väärään paikkaan sillä nyt sitä pitikin olla likaisten kyttien puolella, heidän ollessa nyt vuorostaan taas hyviksiä ja varsinkin Breacherin osalta mukana on yksi nimenomainen kohtaussarja joka ainakin olisi pitänyt poistaa sillä se muuttaa kertaheitolla hänet pahiskytästä oikeudenmukaiseksi sankariksi. Olisi nimittäin ollut mielenkiintoisempaa jos olisi onnistuttu pitämään heidät edelleen pelkästään epäsympaatttisina sikoina saalisasemastaan huolimatta ja katsoa siten olisiko laisinkaan pahoillaan vaikka heillä kaikilla olisi kuolettava kohtalo.

Kuitenkin ihan onnistunut elokuva ja ainakin parempi ns. comebackelokuva Schwarzeneggerille kuin The Last Stand.

Kovaa puhetta, kovia otteita, slummimiljöötä, ihan sikana tatuointeja ja grillihampaita, latinogangstoja, hip hop-sävytteinen soundtrack ja etiikan likaisuus on työnkuva ei hairahdus.

Jotenkin huvittavaa, että Sabotagen tiimi on kuin vain kiroileva ja naamareita vailla oleva Suicide Squad. Jonka sattumoisin ohjasi eräs David Ayer.

Niin ja myöskin jonkinlaisiin ulkonäkö/-asuasioihin liittyen en todellakaaan tunnistanut Sam Worthingtonia. Hitto, luulin että kyseessä oli jokin steroideja syönyt Brentalfloss.

Tiedättehän, se I am Mega Man, here's my mega plan... YOU DIE!-heppu.

Tähdet: ***

Sabotage

Killer Elite (2011)

Poliittisiin salamurhiin sun muihin jekkuihin panostaneen erikoisryhmän jäsen Danny (Jason Statham) päätti eläköityä hommista vuonna 1980 ja nyt määräämättömän kuluneen ajan jälkeen hän saa viestin, että kollega Hunter (Robert De Niro) on arabisheikki Amrn (Rodney Afif) vangitsema, jolloin hänen hengellään kiristetään Danny takaisin tappamiskeikoille. Arm haluaa Dannyn etsivän ja onnettomuuslavastusmurhaavan hänen poikiensa kuolemista vastuussa olevat SAS-miehet, joten nyt pakotettu mies pyytää rahapalkkiolla houkutellen entiset kaverinsa Meierin (Aden Young) ja Daviesin (Dominic Purcell) avuksi kolmeen elämänlyhentämiseen. Luonnollisesti tieto tästä salaisesta operaatiosta leviää kulovalkean tavoin ja kohta SAS lähettää Dannyn perään omat tappajansa viiksekkään Spikeyn (Clive Owen) johdolla ja tottakai kaiken pitää tapahtua salassa jolloin ammuskelua riittää täältä ikuisuuteen.

Mahdollisesti tositapahtumiin pohjautuva Killer Elite on varsin nimekkäällä porukalla tehtyä tehokasta toimintaa, ollen hieman kuin München adrenaliinipiikillä ja...

no, kaipa siinä tulikin jo tärkein esille.

Tykkäsin ideasta jossa ns. pahis pakottaa hyvikset etsimään poikansa tappajat ja jälkimmäistä ryhmittymää edustavat olettavat mainittujen hyvisten olevan pahiksia ja lähettävät omat tappajansa (ts. hyvät heebot) heidän peräänsä. Kyseessä on aika mainio kissa ja hiiri ja kissa-leikki, mutta kyllähän se silti aika pitkälle tuntuu jo kuluneelta kaikkien niiden jokainen pettää jokaista eikä kehenkään voi luottaa koska pomot ja valtio ne vasta kaikkia pettävätkin-temppujen vuoksi. Ei se huono pohja Bourne-toiminta kohtaa München-salamurhapoliittisuuden yhdistelmälle ole ja Killer Elite onkin varsin mainio valinta heille joiden mielestä edellinen oli liiaksi toimintaa ja jälkimmäinen liian vähän, mutta ei tässä kuitenkaan ole mukana mitään niin sykähdyttävää jotta se nousisi vertailukohtien yläpuolelle. Onpahan vain hyvännäköistä toimintaa sopivan kiinnostavalla tarinalla ja osuvia roolituksia, osoittaen jälleen kerran kuinka Purcell osaakin näytellä muutakin paksuniskaa.

Owenin ja Stathamin kisailussa oli ajoittain mainiota De Niro/Pacino Heatissa-energiaa.

Ajankuva on hieman kompuroivaa. Vaikka tämä ei ilmeisesti sijoitu liian kauaksi introsta ja on siten edelleen 80-lukua niin Purcellin leveät kaulukset ja pornoviikset vievät ajatukset 70-luvulle, The Clashia soittava soundtrack ja alueella näkyvät punkkarit tuovat mieleen ajan juuri ennen aloituksen vuosilukua (1980) tai venytetysti juuri sen hetken, mutta eivät todellakaan myöhempiä vuosia, mutta toisaalta automallit sun muut saattavat tuoda mieleen 80-luvun puolivälin ja Statham taas 2000-luvun. Onko nyt siis 1977, 1980, 1983 vaiko 2011?

Hyvä on, itse pääjuonen tapahtumavuotta ei kylläkään kerrota, joten ehkä tässä onkin meneillään Scott Bakulan aikahyppy.

Tähdet: ***

Killer Elite

Hercules (2014)

Elokuvan introssa kerrotaan kuinka kaikki mitä olemme uskoneet legendaarisesta Herculeksesta (Dwayne Johnson) on väärin ja tässä tulee se totuus, ja se totuus on täsmälleen se mitä olemme aina uskoneet legendaarisesta Herculeksesta. Samalla näemme montaasin puolijumalan urotöistä kuten saatanan ruman tietokonetehosteen (ne käärmeet) lahtaamisesta ja kuinka hän tappoi muun muassa Hydran. 3 minuuttia ja 50 sekuntia kuluu tähän toimintakoosteeseen ja tiedättekö mitä, se on kuin yhteenveto koko elokuvasta joten mihin loppuja noin puoltatoista tuntia enää tarvitsee? Se on vain venytetysti jo nähdyn toistoa ja toistoa kunnes täyspitkän elokuvan mitta on saatu täyteen.

"Writer Steve Moore wanted to have his name disassociated from this adaptation of his work."

En ihmettele.

Hemmetin tylsää muka massiivista tietokonetehostetoimintaa Sam Worthingtonin titaanileffojen tyyliin ja huvittavaa on, että tämä elokuva joka tosin ei nyt mitään aukotonta ylistystä saanut osakseen sai kuitenkin kehuja siitä kuinka on paljon parempi kuin saman vuoden Renny Harlinin ohjastama Legend of Hercules. No, tämä saattaa olla isomman rahan vaihtoehto, mutta molemmat ovat yhtä aivotonta B-sarjan kuonaa joka olisi omimmillaan Asylumina, jolloin rahaa ei ainakaan palanut käsikirjoituksen hiomiseen vaan tehosteisiin jotka kuitenkaan eivät hauskasti tässä Brett Ratnerin elokuvassa ole useinkaan yhtään sen hiotumman näköisiä kuin Harlinin teoksessakaan. Ihan yhtä muovisia teoksia olevat molemmat. Suosittelen silti mielummin Harlinin versiota koska sen sentään voisi sanoa olevan parempi kuin on kerrottu, kun taas vertailussa suuremmat kehut saanut Ratnerin elokuva osoittaa ettei se taas ole niin hyvä kuin väitetty.

Parasta tässä Herculeksessa on se, että The Rockin nimihahmo on samalla tavalla esitetty kuin Kevin Sorbon vastaava hänen tv-sarjaversiossaan, jonka vuoksi nyt tajusinkin kuinka samankaltaisia esiintyjiä he keskenään ovatkaan. Pilkettä silmäkulmassa eikä siten roolia oteta liian vakavissaan (mitä Harlinin Hercules, Kellan Lutz ei tajunnut), joskin Sorbo on lakonisempi tyyliltään ja soveltuu siksi mielummin paremmin aiheeseen jossa pitääkin tajuta, että jos vastassa on hassuja sarvekkaita mörököllejä niin naamapalmuilu on silloin hyve eikä pahe.

Eräässä vaiheessa matkustettiin John Carterin seuraksi.

Isompi ei ole parempi, mutta menee läpi ajantappona jonka aikana voi huoletta käydä istunnolla menettämättä mitään.

Tähdet: *

Hercules

Poliisit - End of Watch (End of Watch, 2012)

Poliisipari Brian (Jake Gyllenhaal) ja Mike (Michael Peña) toteuttavat ammattiaan kuvaavaa tositelevisiota ja niinpä tämä on kuin mikä tahansa kamera kulkee kuvattavien mukava tv-ohjelma, mutta vain ilman kiroilun sekä kasvojen sensuroimista, ja tottakai luontoambienssin sijaan ääniraita on katu-uskottavan cool. Niin ja vaikka mukana ovatkin arkiset vitsailevat kaverikeskustelut kuten myös normaalit tehtäväjakokokoukset, niin luonnollisesti jokainen missio joita on jokin 100 per päivä on silkkaa ammuskelutäyteistä toimintaelokuvaa, joten vaikka End of Watchin onkin kerrottu olevan kovinkin realistinen kuvaus poliisin toiminnasta niin otetaan se aikamoisella epäilyksellä. Tällaisen arjen perusteella nämä kytät kun olisivat itse täyttämässä vankiloita asukkaiden muodossa, sillä sen verran paljon he rikkovat ylläpitämiään lakeja.

End of Watch on niin sanotulla found footage-metodilla toteutettu Training Day-tyylinen kyttäelokuva ja pidinkin aika paljon siitä kuinka poliisien näkökulmasta kuvattu osuus on toteutettu ns. dokumentaariseen tyyliin, mutta vastaavasti en oikein ymmärtänyt miksi päähenkilöistä erillään tapahtuvat kohtaukset olivat tehty samalla tavalla. Se muidenkin osuuksien kuvaaminen huojukameralla ei tuo sitä realismia mukaan vaan tuntuu turhalta hei, keksimme muka uuden idean ja siksi väännämme sitä rautalangasta-temppuilulta ja se ei siksi sovi muka dokumentaariseen tositelevisioon koska he jotka ovat mukana kytistä erillään olevissa kohtauksissa eivät ole osallisina siinä televisiotuotannossa. End of Watch olisi siis mielestäni pitänyt kuvata kahdella eri tavalla: tavallisesti ja huojuvasti, riippuen siitä mitä ja missä kuvataan. Kovasti tulee mieleen saman ohjaajan eli David Ayerin Harsh Times, mutta vain vaihtaen pikkunilkit kyttiin ja kyllä tästä huomaa, että Ayerilla on kokemusta tällaisista elokuvista (kirjoittajana ja/tai ohjaajana: Training Day, Street Kings, Dark Blue), minkä vuoksi tuntuukin hänen pelaavan hieman liikaa varman päälle, varsinkin kun nämä kaikki ovat tulleet lopulta aika lyhyellä aikavälillä.

Hyvin näytelty, kokonaiskasasta irroitettuina varsin uskottavan oloinen tapahtumiltaan ja henkilöiltään, mutta ehkä kuitenkin kameratempustaan huolimatta ja juuri sen trendin loppuunpalamisen vuoksi liiankin tavallinen. Eikä tässä tapauksessa ainakaan auttanut se, että tekstitys ei toiminut ja siksi vähän väliä sekoitti suomen ja ruotsin, jonka vuoksi elokuvan sijaan rupesi miettimään miten se tekstiys oikeasti toimiikaan.

Tähdet: ***

Poliisit - End of Watch

Nightcrawler (2014)

Niljakas pikkunilkki Louis (Jake Gyllenhaal) raapii ruokarahansa keinolla millä tahansa ja tavatessaan auto-onnettomuutta kuvaamaan tulleen freelancetoimittaja Joen (Bill Paxton) hän tuntuu löytäneen uransa sekä suunnan elämälleen. Termi toimittaja on tässä tapauksessa vahvasti liioiteltua sillä Joe on ns. ambulanssijahtaaja jonka työntää nokkansa kaikkiin mahdollisiin onnettomuustilanteisiin, myyden kuvamateriaalinsa mille tahansa televisiokanavalle joka on valmis maksamaan ja tästä piirakasta Louis haluaa osansa. Nyt vain pitäisi ehtiä ensimmäisenä paikalle ja tuottamaan materiaalia joka on myyvempää eli rankempaa kuin kollegoilla. Louisin onneksi vaikka muut onnettomuustoimittajat ovatkin röyhkeitä on vain hän itse niin moraaliton, että olisi valmis vaikka tappamaan oman mummonsa saadakseen sopivaa kuvamatskua myytäväksi. Kauaksi siitä ei jäädäkään.

Ai, kuvailinko A Walk Among the Tombstonesia synkäksi? Hitto, Nightcrawlerin rinnalla se on trallalaaromanttinen komedia jossa Hugh Grant änkyttää herkästi ja Renee Zellweger kompuroi syliin suloisesti. Tosin nämä kaksi elokuvaa eivät ole kuitenkaan keskenään samalla tavalla synkkiä kun Walkin musta väri tulee väkivallan tunteesta ja Nightcrawlerin puolestaan ahdistuneisuudesta hieman samalla tavalla kuin One Hour Photossa. Sellaista hitaasti sisältä syövää itsetuhoisuuden tunnelmaa.

En yleensä välitä Oscareista sun muista palkinnoista minkään todellisen laadun absoluuttisena takeena, mutta kyllä minä hieman ihmeissäni olen siitä ettei Gyllenhaal saanut edes Oscar-ehdokkuutta, vaikka toki muita palkintoja esiintymisestään saikin. Hänen eräänlainen Travis Bickle uskoo olevansa Aaron Eckhart Thank You For Smokingissa, mutta onkin vain täysin moraaliton limanuljaska-esiintymisensä on aika pelottavaa katseltavaa, Louisin itsensä uskoessa (ts. valehdessa itselleen) olevansa hyvä ihminen, mutta jokainen suusta tuleva sana vain paljastaa sieluttomuuden ja Gyllenhaal tekee siitä niin todellisen oloista. Etenkin hänen hymynsä on hermostuttava ja siitä näkee sen itsepetoksen jota ei voi myöntää edes todisteiden ollessa mustaa valkoisella ja kameralla. Tämä on muuten erittäin suuri kehu minulta koska en pahemmin pidä Gyllenhaalista, tai en ainakaan siten että valitsisin elokuvia katsottavaksi juuri hänen ansiostaan. Nyt tilanne voikin olla toinen.

Kun nyt mainitsin Travis Bicklen niin Nightcrawlerin visuaalisuus ja tunnelma ovat niin lähellä Taksikuskin vastaavaa, hahmojen sekä puheen ollessa kuin suoraan Paul Schraderin kynästä, että en yhtään ihmettelisi jos moni olisi erehtynyt luulemaan tätä Schraderin ja Martin Scorsesen elokuvaksi. Jos Nightcrawler olisi tehty vielä 80-luvun puolella olisi se taatusti ollutkin edellä mainitun duon tekemä ja pääosassa Robert De Niro. Joskin ilman De Niroa hyvin lähellä on myös Nicolas Cagen tähdittämä Scorsese-leffa Bringing Out the Dead. Samaa kylmien katujen henkeä.

Mutta palatakseni siihen ihmetykseen, että miksi Gyllenhaal ei saanut edes Oscar-ehdokkuutta niin sinänsä ymmärrän miksi Nightcrawler jäi vaille alastonpatsashuomiota, sillä vaikka moni kyseisen vuoden ehdokkaista ja voittajista olikin myös ns. vakavaa draamaa, niin yksikään niistä ei ollut elokuva joka jättää samanlaisen likaisen olon vaan pikemminkin toiveikkaan ja siten palkitsee katsojaansa hyvällä kuin jättämällä mustelmat silmiin. Kenties se on turvallisempaa palkita elokuvia joiden katsomisen jälkeen ei tee mieli mennä suihkuun. Itse asiassa olisin vieläpä muuttanut Nightcrawlerista yhden seikan joka olisi työntänyt sen syvemmälle onkaloonsa: musiikki on liian energistä ja siten hyväntuulista sopiakseen tarinalliseen tunnelmaan joka on fiiliksestä riippuen hyvinkin ahdistavan raskas, mutta valitettavan uskottava kuvaus moraalittomuudesta, mediasta joka elää siitä ja ihmisistä jotka janoavat lisää.

Nightcrawlerin kansikuva huokuu Peter Fondaa.

Tähdet: ****

Nightcrawler

A Walk Among the Tombstones (2014)

Ex-kyttä Matt (Liam Neeson) toimii nykyään luvattomana yksityisetsivänä koska jos rehellisiä ollaan hän oli aika surkea kyttä. Tarpeettoman väkivaltainen, lahjottu ja vieläpä alkoholisti joka aiheutti sivullisen kuoleman. No kuitenkin, huumekauppias Kristo (Dan Stevens) palkkaa Mattin etsimään vaimonsa kidnappaajat ja murhaajat jotta voisi toteuttaa silmää silmästä. Tutkimusten edetessä Matt huomaa kidnappaajamurhaajien jotka myös raiskaavat sekä kuvaavat tapahtuman tehneen tätä jo pitkään ja herättävän ympäristössä niin suurta pelkoa, että todistajat mielummin tappavat itsensä kuin auttavat.

Tämä on niitä Seitsemän- ja 8MM-sarjan elokuvia jotka ovat ensimmäisestä henkäyksestä viimeiseen niin synkkämielisiä, että jos selviää lopputeksteihin saakka viiltelemättä ranteitaan tuntee ainakin olonsa likaiseksi, eikä mikään määrä teräsvillaa saa sitä tunnetta pois iholta. Hyviä ihmisiä ei ole, kaikki tiet vievät umpikujaan eikä aurinko paista edes unissa. Samanlaisiin ns. erikoisuuksiin ei tässä pyritä kuin noissa kahdessa esimerkissä, mutta henki on yhtälailla kyyninen, joskin sen toteutus on ehdottomasti parempi kuin 8MM:ssä jossa tunnuttiin hieman liikaakin haettavan jonkinlaista raflaavuutta, jolloin sorruttiin varsinkin näyttelemisessä (ts. Nicolas Cage) sellaiseen rasittavaan painotukseen jonka vuoksi mentiin välillä tahattoman komiikan puolelle. Walk pysyttelee suht' rauhaisana jopa rankimmissa hetkissään, mikä on kaikesta masentavasta tunnelmasta huolimatta varsin piristävääkin jos odotuksena on taas yksi Neesonin ikämieskauden toimintaelokuvista, jotka toki ovat yleensä hänen osaltaan hyvin näytelty, mutta olivat jo muodostuneet hienoiseksi rasitteeksi ja arkiseksi liukuhihnailuksi. Joskin koska se hyvin luotu syksyisen kalsa tunnelma on Walkin vahvin puoli niin se saa sitten riittää, sillä eipä tässä oikeastaan muuta sen kummoisempaa ole. Mikä toki sekin on riittämiin koska on niin helppo nähdä miten joku olisi saattanut sortua tekemään Walkista uuden Takenin jossa Neeson jäljittää pahikset ammuskellen ja hakaten, eikä nyt lopputulokseksi päätynyttä geriatrista toimintakulkua. Juoni ja hahmot kun kuitenkin ovat aika kulutetun oloisia, eikä siten Walkia katsoessa tunne saavansa mitään varsinaisesti uutta ja valittu tyylilaji onkin siten sen suurin pelastus jonka vuoksi se on ainakin varsin suositeltava kertakatseluun. Tosin on todettava, että valittu tyylil olisi voinut olla vahvempikin jos se sivujuonne katupojan pelastamisesta ja lopun katolilaisesta armahduksesta olisi jätetty sikseen.

Kaunis musiikki.

En muuten aiemmin tajunnutkaan kuinka paljon Laura Birn näyttää nuorelta Daryl Hannahlta.

Tähdet: ***

A Walk Among the Tombstones

3 Days to Kill (2014)

CIA-agentti Ethan (Kevin Costner) saa kuulla olevansa kuolemansairas ja haluaa siksi lopettaa tappopuuhat, keskittyen mielummin elämästään erkaantuneeseen tyttäreen Zooeyn (Hailee Steinfeld) tutustumiseen. Entinen työnantaja ei kuitenkaan jätä Ethania rauhaan ja houkuttelee ihmelääkelupauksen ja muiden etujen avulla miehen etsimään asekauppias Wolfin (Richard Sammel) samaisena viikonloppuna (se nimen kolme päivää) kun mies saa olla kaksin tyttärensä kanssa. Luonnollisesti Zooeykin on jossain vaiheessa vaarassa joten nyt Ethan toteaa, että "I don't know who you are. I don't know what you want. If you are looking for ransom, I can tell you I don't have money. But what I do have are a very particular set of skills..." Ei kun sori, se oli se toinen tyyppi.

Isätoimintaelokuvan vaatimuksiin tuntuvat kuuluvan vaarassa oleva teinitytär, päälle 60v isä jolla on jonkinlaisia poikkeuksellisia kykyjä koska on ex-CIA tai jotain ja jokin aikaraja jonka sisällä tuon isän tulee yksin voittaa kaikki vastukset, ja niin hän tekeekin koska omaa niitä poikkeuksellisia kykyjä kuten naamaan lyömisen. Jonkinlaista liikkumavaraa tietenkin on, mutta suurelta osin pysytellään ennalta määrätyllä tiellä. Ei se mitään koska isätoiminnan tärkein elementti ei olekaan juoni tai jokin muu yhtä merkityksetön asia vaan päärooliin, eli isäksi valittu näyttelijä. Oli se sitten Mel Gibson taikka trendin aloittanut Liam Neeson isätoimintaa katsoo juuri siksi, että sen pääosassa on ns. karismaattinen vanhempi mies ja hänen ansiostaan elokuva seisoo tai kaatuu... tai rullaa rollaattorilla. Jos Taken olisi tehty John Cenan avustuksella se olisi todennäköisesti ihan viihdyttävä elokuva, mutta painoarvoa sekä jonkinlaista uskottavuutta se sai nimenomaan Neesonista ja täten olikin odotettavissa, että samaa metodia käytettäisiin useamminkin. Joten tässä on nyt se Kevin Costnerin osuus isätoiminnasta ja se on... ihan kelvollinen.

Myönnettäköön, että kun huomasin ohjaajana toimineen McG:n meinasin jättää elokuvan katsomatta, mutta kuten jo mainitsin niin nämähän katsoo pääosaesittäjänsä vuoksi ja siten nimenomaan Costner oli tarpeellisin syy katsomiseen. Ei koska pitäisin häntä jotenkin varmana elokuvan pelastajana, mutta hän on sellainen näyttelijä jonka oikeastaan toivoikin tekevän oman isätoimintansa ja se oli aika odotettuakin hänen ollessa juuri sellainen näyttelijä joka varmasti tuli aina tuottajien mieleen kuin tällaiseen projektiin ryhdyttiin. Valitettavasti 3 Days to Kill on sieltä laiskimmista päästä olevaa isätoimintaa joka toki on ihan siedettävä ja toimintaosuuksiltaan perussujuvaa menoa, mutta ideoiltaan vahvasti tähteiden lämmittelyä jossa ei edes yritetä muuttaa mitään oleellista siitäkään huolimatta ettei se ole alusta alkaen mitään pelkkää takaa-ajoa. Ethanin rajallinen elämän pituus ei eroa mistään muusta kellontarkkailusta ja kun siellä ovat ne muutoksia kokemattomat CIA:t sekä tyttäret on hivenen masentavaa todeta ainoastaan McG:n tavan tehdä ilmavan kevyttä viihdettä se ainoa muista isätoiminnoista erottava tekijä, vaikka tässäkin tapauksessa tuo hattarapainoisuus tuntuu johtuvan vain tähteiden lämmittelystä kun kaikki sopan liha on jo syöty pois ja jäljellä on pelkkää ketsuppivettä. Toisin sanoen tämä on Taken, mutta osa 12 jossa ei enää jakseta välittää mistään. Mikä saattaa olla ainakin osittain paikkaansa pitävää sillä 3 Days to Killin takana on Takenitkin synnyttänyt Luc Besson, joka ilmeisesti nyt halusi vielä väkisin saada yhden lisäosan aikaiseksi, mutta kun samoja tekijöitä ei saatu mukaan eikä tajuttu ajan jo kulkeneen ohitse (vrt. Bessonin aikaisempi innostus parkourista) jäi Costnerin ikäväksi asemaksi toimia tunnetumman tuotemerkin halpaversiona. Costner olisi ansainnut enemmän.

Nyt vaikka juna on niin sanotusti kulkenut suurimman isätoimintabuumin ohitse saatan silti ajoittain miettiä, että kuka muu vielä sellaisen tekisi ja ennen kaikkea kenen haluaisin sellaisen tekevän?

Ihan sama, olen jo nähnyt sen.

Okei, James Woods.

Ei kun Ed O'Neill tai Bill Murray!

Tähdet: **

3 Days to Kill

Blood Father (2016)

Niin sanottuun huonoon seuraan ajautunut nuori nainen Lydia (Erin Moriarty) ampuu vahingossa sadistista kamakauppiaspoikaystäväänsä, joka tosin ansaitsi sen koettaessaan järjestämänsä ryöstön yhteydessä pakottaa neidin tappamaan avuttoman naisen. Nyt Lydia joutuu pakenemaan muita ryöstöön osallistuneita ja hakeutuu biologisen isänsä, ex-narkkarivankimoottoripyöräkerholaisen Linkin (Mel Gibson) luokse, mutta luonnollisestikaan neiti ei kerro isälleen todellista syytä avun tarpeeseen. Vuosien erossa olon jälkeen Link haluaa tietenkin lähentyä jälkikasvunsa kanssa ja omien virheidensä vuoksi muun muassa saattaa Lydia kuiville kamariippuvuudestaan, mutta rauhaisaa erakoitumista asuntovaunualueella ei sallita kun alkuperäinen avuntarve palastuu ja perässä ovat siis ne neitiä etsivät rikolliset, jotka luonnollisesti ovat osa arjalaismeksikolaista huumekartellia. Poliisilta ei Linkin maineella voi apua pyytää, eikä sitä saisikaan koska Lydia on heidän silmissään ihan yhtä syyllinen kuin perässä olevat pahikset ja duon maine vain kasvaa ryöstäjistä poliisimurhaajiin, joten koeta siinä nyt sitten selvitellä asioita chillisti. Siispä oma apu paras apu ja tapa tai tule tapetuksi.

Pyrin vastaisuudessa siihen etten Gibsonin kohdalla enää mainitse hänen muutaman vuoden takaista paskiaisimagoaan jonka tunnetusti itse aiheutti, mutta sen verran ainakin nyt palaan siihen että mies on tehnyt fiksusti valitessaan jonkinlaisiksi paluuelokuvikseen sellaisia joissa ei ole puhtoisen sankarillinen, vaan on niissä joko suoraan roisto kuten The Expendables 3:ssa taikka pakotetusti jonkinlaisina katumusharjoituksina hyvää tekevä, kuten Get the Gringossa ja tässä Blood Fatherissa. Aivan kuten hän ymmärtäisi ettei ole varaa hurskastella (mikä selittäisi myös sen ettei näissä hänen nykyelokuvissaan ole samanlaista uskonnollista virettä kuin monissa hänen aiemmissa teoksissaan) ja siksi myöntää elokuvien kautta olleensa aiemmin väärässä ja sitä hän totisesti olikin. En tiedä onko oikeasti näin, mutta sellaisen tunteen olen saanut hänen viimeisimmistä teoksistaan. Samapa tuo, Blood Fatherin syntiseksi isäksi hän sopii varsin hyvin saaden erinomaista tukea muilta rosoisilta näyttelijöiltä kuten William H. Macy sekä Michael Parks, ja suhde väärällä tiellä kulkevan tyttären kanssa toimii sopivan kaukaisena ja silti luottamushaluisena kuten erkaantuneiden ihmisten välillä kuuluukin olla. Ei tämä nyt mikään tajunnanräjäyttäjä ole, kunhan on vain hyvin tehtyä isätoimintaa jossa mukavana vaihteluna niihin muihin isä ei ole kaiken osaava CIA-agentti, tms. vaan joku joka hoitaa hommansa rujommin ja jota ei kenties pitäisi kunnioittaa missään vaiheessa riippumatta siitä oletko angstinen teini vaiko vain pelkkä sivustakatsoja.

Tähdet: ***

Blood Father

Dallas Buyers Club (2013)

80-luvun puolivälissä hiv:n/aidsin ollessa vielä tuntematon suht' uhka sovinistirasisticowboyhomovihaaja Ron (Matthew McConaughey) sairastuu kyseiseen tautiin huomaten tuolloin ystäviensä hylkäävän hänet ja yhteiskunnan käyttävän hiv-positiivisia vain tilastoina. Hitot yksilöiden sen hetkisistä kärsimyksistä kun etsitään koekaniineilla hoitoa tulevaisuutta ajatellen, mutta ihmisillä kuten Ron ei ole aikaa odotella ja niinpä hän rupeaa rahtaamaan ulkomailta kotimaassaan vailla hyväksyntää olevia lääkkeitä, todeten voivansa hoitaa oman terveytensä ohella myös pankkitilinsä saldoa. Laitonta lääkekauppaa kiertääkseen Ron rupeaa myymään eräänlaisia kerhojäsenyyksiä jotka oikeuttavat jäsenetuina lääkehoitoihin ja siten oman etunsa tavoittelijasta tulee puolivahingossa sairastuneiden kuten myös muutoin hylättyjen ihmisten sankari. Väheksyttyjen suoma arvostus vain kasvaa kun valtio puuttuu Ronin toimiin ja tottakai päähenkilömme oppii hyväksymään homot sekä meksikolaiset vertaisenaan.

Matthew McConaughey otti tämän elokuvan roolisuorituksellaan miespääosaoscarin ja okei, vaikka itse olisin suonut tuolloin palkinnon Bruce Dernille niin varsin ansaittu voitto oli siinä mielessä, että vaihtoehtoja katsoessa McConaughey tekee vähintään yhtä vahvan esiintymisen kuin kuka tahansa muu ehdokkaista. Ainoa seikka mistä en tämän elokuvan miespääosaoscaria ajatellen pidä on sen lukeutuminen siihen pitkään esitän sairasta, tms. ja olen siksi vahvoilla-listaan, mikä ei tietenkään aina ole tae voitolle koska muutoin jokainen pinnallinen I Am Sam ja Radio saisivat kaikki pystit, mutta on se silti näyttelijöilleen turvallinen keino kerätä arvostuspisteitä. I Am Samista mainitakseni minusta oli suorastaan häpeällistä, että Sean Penn sai sillä siirappikerjäysroolisuorituksellaan edes ehdokkuuden Oscareille. Kyllä McCoughney puolestaan on kehunsa ansainnut ja hänen kohdallaan onnistunut sairasroolisuoritus korostuu vielä entisestään kun jokainen miehen uraa seurannut muistaa ettei siitä ole kauaakaan kun ainoat elokuvat jotka häneen yhdisti olivat romanttiset komediat ja niissä olleet ikuinenpikkupoikaroolit. Niin no okei, jotkut valitettavasti muistavat myös Texas Chainsaw Massacre The New Generationin, mutta siinä McConaughey oli sentään hauska. Tahattomasti, mutta hauska kuitenkin. Kun miehen yhdisti vain heppoisiin romanttisiin komedioihin sekä niiden hälläväliäroolisuorituksiin ja ehti siitä syystä unohtamaan Lonestarin kaltaiset elokuvat niin suunnilleen 2010 ja eteenpäin McConaughey tuntui aivan eri näyttelijältä. Aivan kuin hän olisi siihen saakka salannut lahjansa taikka sitten jokin palko-olento olisi korvannut hänen taidokkaammalla näköiskappaleella, mutta kuitenkin osittain juuri sen luullun muutoksen vuoksi tämäkin sairasroolisuoritus tuntui niin onnistuneelta, että voisin osittain uskoa sen vaikuttaneen myös akatemian ajatuksiin edes alitajuisesti. Dallas Buyers Club kun olisi ollut ilman McConaugheytakin silkkaa Oscar-materiaalia sen tarinalla jossa sovinistirasistipaskiainen sairastuu ns. homotautiin ja yhteiskunnan kuin myös ystävien kääntäessä selkänsä saadaan tukea ihmisiltä joita on omaa tyhmyyttään ikänsä vihannut, eikä sitten muuta kuin laihdutetaan itsensä luurangoksi roolia varten, vedetään peliin kärsimysilmeet ja viha tilannetta kohtaan, kunnes lopulta opitaan olemaan ihmisiksi (lyhyemmin: syrjitty voittaa kunnioituksen). Jos pääosassa ei ole joku Steve Guttenberg taikka David Hasselhoff ja ohjaajana joku muu kuin Ulli Lommel ei luulisi olevan liian vaikea tehdä vähintään hyvää elokuvaa. Korkeammalle pääseminen vaatiikin sitten hieman enemmän ja vaikka uutena ollessaan se pelkkä hyvä voikin tuntua aivan helvetin hyvältä, niin entäpä vuosien kuluessa? Olen pahoillani jos tällä sepustuksella tunnun vähätteleväni Dallas Buyers Clubia, sillä se ei ole ainakaan täysin tarkoitukseni pitäessäni nimittäin tästä elokuvasta hyvinkin paljon, mutta en voi samalla olla ajattelematta sellaisia teoksia kuten Robert De Niron Naapuri kuin painajainen jossa kas kummaa homovihainen De Niro saa olikos se nyt aivoinfarktin (ts. sairaskertomus) ja tukeutuu Screen Actors Guild-ehdokkuuden roolistaan saaneen Philip Seymour Hoffmanin esittämän queernaapurin apuun, oppien sitä kautta hyväksymistä ja jep, olemaan ihmisiksi. Kyseessä oli ihan kelvollinen elokuva, mutta hieman I Am Samin tavoin liikaakin kuin tilauksesta tehty palkintogaaloja ajatellen ja aika nopeasti se tuntui katoavan kaikkien muiden ihan hyvien loputtomaan suohon. Dallas Buyers Club on erittäin hyvä elokuva, mutta ehkäpä se ei ole tarpeeksi pitkällä tähtäimellä. Se kun tuntuu ideansa ja valintojensa vuoksi yllättävänkin turvalliselta, eivätkä hyvät roolisuoritukset näyttelijöiltä joiden oikeasti tiesi pystyvän siihen vie sitä niin merkittävien elokuvien pariin ettäkö sen voisi ajatella pysyvän takuuvarmasti mielessä vielä viiden, kymmenen tai useamman vuoden päästä. Kyllä se tuolloinkin tulee tuntumaan vähintään hyvältä elokuvalta jonka katsoo erittäin mielellään ja jota suosittelee yhtä suurella ilolla, mutta tiedostaen samalla kuinka välissäkin on tehty ihan samoja elokuva ja ihan yhtä hyvin. Tosin onneksi samalla on tuotettu samoja elokuvia myös huomattavasti huonommin. Niitä joissa tyydytään vain Philadelphia-ilmiöön jossa väärää kokeva uhri on pelkästään hyvä ja kaltoinkohtelijat täysin pahoja, kun tokihan se on kiinnostavampaa jos hyödynnetään Dallas Buyers Clubin ideaa sairastuneesta joka ei vain koeta perätä oikeuksiaan vaan myös silkkaa ahneuttaan hyötyä tilanteesta.

Älkää välittäkö tuosta aiemmasta vaan ajatelkaa sen kaiken olleen vain unta, sillä tärkeintä on tieto Dallas Buyers Clubin olevan kaikilta osin hyvä draamaelokuva jonka kohdalla on vaivatonta yhtyä kannessa oleviin tähtimääriin. Varsinkin kun tulee kohtaukseen jossa Jared Leton esittämä Raymond kertoo ettei halua kuolla on täysin samaa mieltä siitä, että Oscarit menivät oikeisiin kohteisiin.

Ja mitä väliä sillä on onko Dallas Buyers Club viiden, 10, 15 vuoden päästä muistettava mestariteos. Minä katsoin sen nyt.

Mutta älkäämme silti unohtako:

Tähdet: ****

Dallas Buyers Club