Harhojensa ohjaama Ernest (Jim Varney) on etsimässä jotain mitä vain mahdollista aarretta kun oikeasti törmää sellaiseen. Professori Abner (Ron James) kun koettaa todistaa teoriansa, että Englannin kruununjalokivet ovat väärennöksiä ja oikeat helyt ovat piilotettu jenkkilään vanhan tykin sisään, ja kuinka ollakaan on Ernest juuri löytänyt tykkiin kuuluvan metallilevyn jonka avulla Abner voisi kenties vakuuttaa kollegansa tutkimustulostensa paikkaansapitävyydestä. Raharikas antiikkikeräilijätohtori Glencliff (Tom Butler) on ainoana yliopiston johtokuntaan kuuluvana valmis tukemaan Abneria, mutta Ernest epäilee tohtorin motiiveja ja syystäkin, sillä Glencliff haluaa vain rahaa, rahaa ja rahaa, jolloin kruununjalokivet kuuluisivat hänelle eivätkä minkään museon kokoelmiin. Silloinkin kun Abner on masentuneena valmis unohtamaan vuosien työn on Ernest kaikesta rasittavuudestaan huolimatta valamassa uskoa paremmasta ja niinpä alkaa aarteenetsintä jonka aikana tuhotaan vahingossa sen verran paljon materiaalista hyvää, että ehkäpä kruununjalokivien arvolla ne pystytään kattamaankin.
Vaikka Ernestit eivät alun alkaeenkaan olleet mitään elokuvataiteen mestariteoksia, eikä niissä varmasti pistetty palamaan enempää aikaa, vaivaa ja rahaa kuin oli välttämätöntä niin ainakin ne 80-luvun elokuvat näyttivät oikeasti elokuvilta. Samoin kuin Uunojen kohdalla myös Ernest muuttui ajan saatossa laadullisesti muistuttamaan yhden oton kotivideoita joiden paikka oli teatterin sijasta pikemminkin television hassuimmissa mokavideoissa ja tämä Ernest sekoilee taas on vielä teatterikierroksestaan huolimatta se ensimmäinen elokuva joka ei enää vaikuttanut elokuvalta. Huumori on tuttua ja Jim Varney jaksaa edelleen sisäistää sekä ulkoistaa Ernestin suurimmatkin tunnekuohut, mutta tässä vaiheessa elokuvatoteutuksellisen laskun ("kiire kiire, hoppu hoppu, huomenna tulee maailmanloppu") yhdistyessä periaatteessa edelleen toimivaan, mutta valitettavan kuluneeseen komiikkaan osoitetaan liiaksi se kuinka olisi saattanut olla parasta saattaa Ernest hautaan. Ennen Ernestit näyttivät elokuvilta joissa kun oli syytä tehdä jokin hirviö toteutettiin se asiaankuuluvasti maskeeraajan lateksisena käsityönä, mutta tässä vaiheessa naamariksi riitti suurinpiirtein jokin aikakausilehden kansi jota sitäkään ei vaivauduttu leikkaamaan saksilla kun riitti repiminen. Muistatteko kuinka Simpsoneissa Krusty koetti välillä resurssipuutteiden, tms. vuoksi keksiä televisioviihdykettä ottamalla kuvaan lähistöllä olevia tavaroita ja selittämällä milloin minkäkin romun olevan muka tarkoituksellinen televisiohahmo:
Suhteessa aiempiin juuri sellaiselta Ernest sekoilee taas näyttää ja tuntuu. Varney on vain pistetty keskelle jotain romua ja sanottu, että väänteles nyt vähän sitä naamaa ja minäpä kuvaan sinua halvalla savikiekkokamerallani samalla kun syön voileipää ja toisella kädellä täytän ristikkoa.
Onhan siellä joitakin varsin hauskoja hetkiä etten minä tätä täysin tyrmääkään. Ernestin lapsenomainen into ja Varneyn energia jaksavat edelleen pitää hymyn nokareen huulilla, ja kuten vaikkapa jo mainitussa Uunossa taikka esimerkiksi Rowan Atkinsonin herra Pavun seikkailuissa on niissä väärinymmärryskompuroinneissa ja vastaavissa tempuissa edelleen budjetaarisen tason surkeudesta huolimatta paljonkin mainiota hupsuttelua mukana. Se on kuitenkin valitettavasti vain sitä samaa ja nyt näkyvästi halvemmin tehtynä. Mutta ideoiltaan se on edelleen yhtä hölmön hassua.
Lisäksi tässä nimenomaisessa Ernest-elokuvassa on jotain jota en ollut aiemmin huomannutkaan. Tai pikemminkin en aiemmin huomannut sen merkitystä johtuen siitä, että olen edellisen kerran katsonut tämän ennen kuin se merkitys oli syntynytkään. Elokuvan introna on varsinaiseen sisältöön mitenkään liittymätön nukkeanimaatio öljysaasteista ja poliittisesta päätöksenteosta, mutta itse aiheen sijaan sen nyttemmin herännyt suurin ahaa-elämys on sympaattisen (harkitun) kompuroivassa stop motionissa ja eräänlaisessa pilkkaavassa aikuishuumorissa joka sitten on niin selvä esikuva Robot Chickenille, että jos Seth Green kumppaneineen väittää etteivät olleet Ernest sekoilee taas-elokuvaa nähneet niin varmasti valehtelevat.
Ernest sekoilee taas on varsin osuva nimi elokuvalle jossa ei juonestaan huolimatta kuitenkaan tunnu olevan mitään tolkullista, kunhan on vain kasa irtovitsejä tehosekoittimessa.
Ernest-cosplay? No totta hitossa on!
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti