Ensi vuonna nähdään on tänään kulunein vitsi koskaan

Hyvää ja mahdollisesti onnellistakin uutta vuotta 2017 kaikille.

See wild women fight to the death!

Tässäpä viimeisimpiä kirppisynnämuuhankintoja, kuten myös joitakin joululahjuksia.

Ensin pois tieltä ne jotenkin arkisemmat hankinnat:

Tuo AIRin Le Voyage Dans La Lune sisältää itse audiolevyn ohella myös sen muinaisen mykkäelokuvan jota varten musiikki on tehty.

Tilatessani edellä esiintyviä levyjä oli tuotelistauksessa mainittu Screamin kohdalla pelkästään Scream, ei Scream 2, jolloin tietenkin oletin saavani ensimmäisen Screamin soundtrackin, mutta kun ei niin ei. Kaiken lisäksi tuo on vajaamittainen levy, sillä eihän siinä ole kuin viisi viisua ja loppudata on varattu jollekin cdromppushitille.

Joulun paras materialistinen lahja lienee saamani mekaaninen sika joka kävelee, röhkii ja heiluttaa saparonsa ohella kärsäänsä.

Porvoossa asustaa minipossu nimeltä Albert Einschwein (paras nimi ikinä) ja aioinkin aluksi nimetä saamani lelupossun sen mukaisesti Albert Zweischweiniksi, mutta päätin lopulta soveliaamman nimen olevan Pig Floyd.

Parilta asiakkaalta sain mainiot lahjat joista toista olin haikaillut hyllyni koristeeksi jo pitkään ja toinen oli muutoin vain varsin hauska tapaus. Aloitetaan siitä jälkimmäisestä. Kävipä niin, että eräs kanta-asiakas oli jo tovin esitellyt vihjailevia kysymyksiä siitä mitä saattaisin haluta joululahjaksi, johon toistuvasti totesin ystävällisesti ettei hänen tarvitse hankkia mitään. No, täti kuitenkin toi minulle lahjan kertoen paketin sisältävän jotain makeaa naposteltavaa. Tämä sattui arviolta viikko ennen jouluaattoa eikä minulla ollut kärsivällisyyttä odottaa varsinaiseen lahjanavauspäivään saakka vaan halusin syödä makean naposteltavan heti. Se oli patalappu.

Niin ja ei minulla kuitenkaan aina ole namusten suhteen horkkatautisuutta, sillä joulukalenterinkin avaamisen aloitin vasta 25 päivä kuluvaa kuuta.

En syönyt patalappua.

Sitten se toinen juttu joka oli varsin mainio johtuen siitä, että olin joskus erään toisen kanta-asiakkaan kanssa jutustellessani maininnut Disney-keräilyni ja kertonut etsiväni hyväkuntoista Roope Ankka-säästöpossua, mutta aina kun sellaisen säästölippaan löysin oli se pahemmassa kunnossa kuin Quasimodo ja silti sellaisesta pyydettiin useampaa kymmentä euroa. Joitakin päiviä ennen joulua löysin sellaisen säästölippaan josta puuttui lasit sekä keppi ja pintavärityksestä päätellen Roope imitoi Al Jolsonia imitoimassa jatsilaulajaa ja tietenkin siksi hintana oli vaivaiset 30 euroa. Sattumalta samana päivänä töissä minua odotti tämä:

Ihan fuckin' cool!

Minä en muutenkaan oikein ymmärrä, että miten säästöpossujen hinnat kirppareilla ovat toistuvasti sellaisia, että jos lippaan ostaa ei sinne sisälle ole enää varaa laittaa mitään. Niitä sai ennen ja nyt ilmaiseksi pankista. Tai en minä tiedä saako enää nykyään pankista säästöpossua, mutta ainakin kun sai niin ne eivät maksaneet pennin pyörylää.

Mutta vanhan tavaran hinnasta puheen ollen, ne mitkä maksavat yleensä maltaita, sahramia ja suitsukkeita ovat vanhat konsolipelit. Joten jos vaikka nyt etsii Huudosta NESin Gauntlet kakkosta niin tätä saa eteensä:

Useampi kymppi on NES-pelistä enemmän sääntö kuin poikkeus, eikä kyse ole ollut enää pitkään aikaan siitä ettäkö kyseessä olisi harvinainen peli, hittituote taikka jonkinlainen iso nimi. Peli kuin peli, kuntokin saa olla rapainen ja maksat siitä ihan sikana.

Joten kun eilen sain viestin, että lähikirpparilla on myynnissä vanhoja pelejä en uskonut siellä hintatasosta riippumatta olevan enää mitään jäljellä kun tänään pääsin töistä ja jos olikin niin tekisin korkeintaan postauksen jossa valittaisin kun saatanan ahneet kiskurit pilaavat nautinnon halutessaan kaikilta paunan lihaa. Uskomatonta oli, että ei pelkästään pelejä ollut aika paljon jäljellä, mutta kallein myynnissä ollut peli oli 15 euroa ja sekin The Flintstones Viva Las Vegas-elokuvan lisenssikurjake konsolille jolle on julkaistu määrällisesti pelejä yli äyräiden. Siispä hämmästyttävästi PS2-peli oli kallein, kun taas Segan ja Nintendon pelit olivat kahdeksasta eurosta kymppiin (mahdollinen kotelo ei nostanut hintaa). En katsonut läsnä olleiden Atari- ja C64-pelien hintoja koska tahdoin välttyä himolta aloittaa niidenkin keräilyä.

Gauntlet 2 oli yksi niistä 10 euron peleistä ja tämä oli se saalis jonka itse metsästin:

Keinottelijana olisin voinut ostaa myös samanhintaiset Bionnic Commandot sun muut, mutta ei minua kiinnosta toimia jälleenmyyjänä enkä nähnyt tarpeelliseksi ostaa pelejä jotka minulla jo on.

Mutta kuitenkin, oli virkistävää nähdä kirpparilla jonkun ylipäätään myyvän vanhoja pelejä, mutta että vieläpä kohtuuhintaisina.

Tätä kirjoittaessani taustalla soi Ultravoxin Dancing With Tears in My Eyes-kokoelma.

Carrie Fisher 1956-2016

Ernest sekoilee taas (Ernest Rides Again, 1993)

Harhojensa ohjaama Ernest (Jim Varney) on etsimässä jotain mitä vain mahdollista aarretta kun oikeasti törmää sellaiseen. Professori Abner (Ron James) kun koettaa todistaa teoriansa, että Englannin kruununjalokivet ovat väärennöksiä ja oikeat helyt ovat piilotettu jenkkilään vanhan tykin sisään, ja kuinka ollakaan on Ernest juuri löytänyt tykkiin kuuluvan metallilevyn jonka avulla Abner voisi kenties vakuuttaa kollegansa tutkimustulostensa paikkaansapitävyydestä. Raharikas antiikkikeräilijätohtori Glencliff (Tom Butler) on ainoana yliopiston johtokuntaan kuuluvana valmis tukemaan Abneria, mutta Ernest epäilee tohtorin motiiveja ja syystäkin, sillä Glencliff haluaa vain rahaa, rahaa ja rahaa, jolloin kruununjalokivet kuuluisivat hänelle eivätkä minkään museon kokoelmiin. Silloinkin kun Abner on masentuneena valmis unohtamaan vuosien työn on Ernest kaikesta rasittavuudestaan huolimatta valamassa uskoa paremmasta ja niinpä alkaa aarteenetsintä jonka aikana tuhotaan vahingossa sen verran paljon materiaalista hyvää, että ehkäpä kruununjalokivien arvolla ne pystytään kattamaankin.

Vaikka Ernestit eivät alun alkaeenkaan olleet mitään elokuvataiteen mestariteoksia, eikä niissä varmasti pistetty palamaan enempää aikaa, vaivaa ja rahaa kuin oli välttämätöntä niin ainakin ne 80-luvun elokuvat näyttivät oikeasti elokuvilta. Samoin kuin Uunojen kohdalla myös Ernest muuttui ajan saatossa laadullisesti muistuttamaan yhden oton kotivideoita joiden paikka oli teatterin sijasta pikemminkin television hassuimmissa mokavideoissa ja tämä Ernest sekoilee taas on vielä teatterikierroksestaan huolimatta se ensimmäinen elokuva joka ei enää vaikuttanut elokuvalta. Huumori on tuttua ja Jim Varney jaksaa edelleen sisäistää sekä ulkoistaa Ernestin suurimmatkin tunnekuohut, mutta tässä vaiheessa elokuvatoteutuksellisen laskun ("kiire kiire, hoppu hoppu, huomenna tulee maailmanloppu") yhdistyessä periaatteessa edelleen toimivaan, mutta valitettavan kuluneeseen komiikkaan osoitetaan liiaksi se kuinka olisi saattanut olla parasta saattaa Ernest hautaan. Ennen Ernestit näyttivät elokuvilta joissa kun oli syytä tehdä jokin hirviö toteutettiin se asiaankuuluvasti maskeeraajan lateksisena käsityönä, mutta tässä vaiheessa naamariksi riitti suurinpiirtein jokin aikakausilehden kansi jota sitäkään ei vaivauduttu leikkaamaan saksilla kun riitti repiminen. Muistatteko kuinka Simpsoneissa Krusty koetti välillä resurssipuutteiden, tms. vuoksi keksiä televisioviihdykettä ottamalla kuvaan lähistöllä olevia tavaroita ja selittämällä milloin minkäkin romun olevan muka tarkoituksellinen televisiohahmo:

Suhteessa aiempiin juuri sellaiselta Ernest sekoilee taas näyttää ja tuntuu. Varney on vain pistetty keskelle jotain romua ja sanottu, että väänteles nyt vähän sitä naamaa ja minäpä kuvaan sinua halvalla savikiekkokamerallani samalla kun syön voileipää ja toisella kädellä täytän ristikkoa.

Onhan siellä joitakin varsin hauskoja hetkiä etten minä tätä täysin tyrmääkään. Ernestin lapsenomainen into ja Varneyn energia jaksavat edelleen pitää hymyn nokareen huulilla, ja kuten vaikkapa jo mainitussa Uunossa taikka esimerkiksi Rowan Atkinsonin herra Pavun seikkailuissa on niissä väärinymmärryskompuroinneissa ja vastaavissa tempuissa edelleen budjetaarisen tason surkeudesta huolimatta paljonkin mainiota hupsuttelua mukana. Se on kuitenkin valitettavasti vain sitä samaa ja nyt näkyvästi halvemmin tehtynä. Mutta ideoiltaan se on edelleen yhtä hölmön hassua.

Lisäksi tässä nimenomaisessa Ernest-elokuvassa on jotain jota en ollut aiemmin huomannutkaan. Tai pikemminkin en aiemmin huomannut sen merkitystä johtuen siitä, että olen edellisen kerran katsonut tämän ennen kuin se merkitys oli syntynytkään. Elokuvan introna on varsinaiseen sisältöön mitenkään liittymätön nukkeanimaatio öljysaasteista ja poliittisesta päätöksenteosta, mutta itse aiheen sijaan sen nyttemmin herännyt suurin ahaa-elämys on sympaattisen (harkitun) kompuroivassa stop motionissa ja eräänlaisessa pilkkaavassa aikuishuumorissa joka sitten on niin selvä esikuva Robot Chickenille, että jos Seth Green kumppaneineen väittää etteivät olleet Ernest sekoilee taas-elokuvaa nähneet niin varmasti valehtelevat.

Ernest sekoilee taas on varsin osuva nimi elokuvalle jossa ei juonestaan huolimatta kuitenkaan tunnu olevan mitään tolkullista, kunhan on vain kasa irtovitsejä tehosekoittimessa.

Ernest-cosplay? No totta hitossa on!

Tähdet: **

Ernest sekoilee taas

Ernest Saves Christmas (1988)

Vapaalla oleva Joulupukki (Douglas Seale) sattuu ottamaan kyydin puheripuliselta, kaikille pelkkää hyvää tahtovalta kömpelystaksikuskilta Ernestilta (Jim Varney), mikä johtaa myös kohtaamiseen kapinallisen karkulaisteinitytön Harmonyn (Noelle Parker) kanssa. Syy miksi Joulupukki on lähtenyt viidakosta kulkemaan kuin tavallinen mies ihmisten keskuuteen on siinä, että hän tuntee työikänsä olevan lopussa ja seuraajakseen hän toivoo suositun lastenohjelman vetäjän Joen (Oliver Clark), mutta urakehityksellinen kapitalismi pyrkii pakottamaan potentiaalisen korvaajan toiseen suuntaan kuin koko maailman hyväntekijäksi. Valitako siis jouluaiheisen actioelokuvan Joulurettelön ("se kertoo avaruusolennosta, joka pelottelee lapsia joulun aikaan") pääosa vaiko joulupukkeus. Kenties jos Joulupukki voisi todistaa olevansa kuka on niin hänen sanoillaan olisi suurempaa painoarvoa, mutta kuinka ollakaan todisteeksi kelpaava lelusäkki unohtui Ernestin taksiin ja pian hourailevana pidetty valkopartakin joutuu pidätetyksi. Pääseekö Joulupukki vapaaksi? Ymmärtääkö Joe tulevaisuutensa olevan rekiretkissä? Lopettaako Harmony angstaamisen? Pysyykö Ernest hengissä jouluaattoon saakka?

No hei, kyseessä on hyvän mielen elokuva.

Kuinkahan moni sanotaan vaikkapa alle 30 vuotias tuntee Jim Varneyn ja hänen Ernest-elokuvansa? Vanhemmat arvatenkin ainakin muistavat törmänneensä Ernesteihin videokasettien kultakaudella, sillä eipä tainnut vuokraamoa olla josta ei useampaa niistä olisi löytänyt ja kuten esimerkiksi Poliisiopistot näitä oman kokemukseni perusteella katsottiin ja katsottiin. Olen joillekin kuvaillut Ernestia jonkinlaiseksi jenkkien Uuno Turhapuroksi, kommentti joka pohjautuu pääosin elokuvien runsaaseen lukumäärään, vahvaan oman maan huumoriin (ts. muualla ei samalla tavalla tajuta suosiota [vrt. Kummeli]) ja molempien hahmojen vahvaan hölmöilyhuumoriin, mutta siinä missä Uuno on laskelmoiva, hyväksikäyttävä laiska paskiainen on Ernest hyväntahtoinen energinen toope joka piirrettynä versiona olisi Hessu Hopo. Näin ollen Ernest-elokuvan ovat enimmäkseen hahmoon soveltuvasti lapsekkaita ja vaikka mukana onkin satunnaisia aikuismaisia vitsosia niin kyllä näitä voi suurimmalti osin näyttää koko perheelle. Naamanvääntelyyn ja kompurointiin vahvasti tukeutuvat Ernestit ovat siis elokuvia joilta on turha odottaa mitään Paul Thomas Andersonia, mutta Leslie Nielsenia sitäkin enemmän. Lapsena minä tykkäsin näistä aivan sikana (Ernest Goes to Jail on suosikkini) ja pakko myöntää, että vaikka nostalgia varmasti värittäneekin osaa mielipiteestäni niin kyllä tämäkin Ernest Saves Christmas tuntuu edelleen hyvin miellyttävältä ja huvittavalta, jopa sen ilmeisestä Coca Cola-sponsoroinnista huolimatta (ts. joulupukki ei ole vain se vakiintuneen imagon mukainen cokispukki, vaan useammassa piirroskuvassa myös näkyvästi juo tuota virvoitusjuomaa joka saa hampaat tuntumaan nahalta). Ernest Saves Christmas on hassu, lapsellinen, helppo ja rooliinsa täydellä tarmolla uppoutuva Varney on kuin Jim Carrey ilman hänen aceventuramaisiin hahmoihiinsa kuuluvaa ilkeämielisyyttä.

Ernest Saves Christmas on tietenkin amerikkaiseen (ja miksei myös suomalaiseen taikka globaaliin ylipäätään) tyyliin hyvin laskelmoidun oloinen jouluelokuva jossa tarinan kulku on perinteisen disneymäinen menetyksestä varmaan voittoon ja hölmöilykomedioille asiaankuuluvasti väli täytetään suurestikin irrallisen oloisella törmäilyillä, mutta se toimii juuri siinä missä pitääkin: siitä tulee hyvä olo.

Ernest Saves Christmas

Ei pisteytystä? Vain toivotus kaikille tänne eksyneille:

Scouts Guide to the Zombie Apocalypse (2015)

Teinipojat kävelevä stondis Carter (Logan Miller) ja kiltti Ben (Tye Sheridan) ovat aikeissa lopettaa partiossa olemisen kun taas heidän ystävänsä lempeä pullukka Augie (Joey Morgan) ei voisi olla enempää innostunut tuosta edellisten nynnyilynä pitämästä touhusta, varsinkin kun hän juuri nyt saamassa partiolaisten suurimman arvomerkin. Carter ja Ben eivät halua pettää ystäväänsä ja aikovatkin kertoa partiosta eroamisesta vasta kun Augie on merkkinsä saanut, mutta kompastuskiveksi nousee samaan aikaan pidettävät coolien ihmisten bileet johon yllättäen myös he olisivat pääsemässä. Ben on tietenkin se suoraselkäisyyden esikuva joka koettaa painottaa ystävyyden merkitystä, mutta kun siellä bileissä olisi mukana hänen ihailunsa kohde niin kenties sitä voisi ainakin hetkiseksi poiketa kaljoittelun pariin. Ah! nuoret ja heidän ongelmansa saada alaikäisinä olutta taikka päästä sisään strippibaariin. Niin ja tietenkin samaan aikaan zombievirus leviää muuntaen ihmisiä raivokkaiksi verta janoaviksi eläviksi kuolleiksi. Nyt ne partiolaiskyvyt vasta pääsevätkin tulikokeeseen, joten katsokaa kun sytytän tulen hieromalla keppejä yhteen tai teen naruun solmun. No, onneksi pojat saavat seurakseen strippibaarin hehkeän Denisen (Sarah Dumont) joka taitaa haulikon käsittelyn.

Moderni zombieleffa (vrt. Zack Snyderin Dawn of the Dead) kohtaa Superbadin, siinä tiivistetysti Scouts Guide to the Zombie Apocalypse.

Ja se toimii.

Härski panohaluinen teinikomedia ja ystävyyteen liittyvä kasvukipuilu ovat hieman rutiininomaisia, mutta tehty ehdottomasti niiden vaatimalla vakaumuksella, kuten samoin zombismi (zombielu? zommartiden hej hej?) on vakuuttavan veristä kauhistelua. Suurin osa huumorista on silkkaa alapäätasoa jolloin sen suhteen ei kannata odottaa mitään edes teeskennellyn älykästä, mutta jos esimerkiksi Zombieland tuntui liian nyhveröltä niin tässä on sopivan ilkeämielinen ja estoton vaihtoehto. Oikeastaan Scouts Guide on kuin Zombie Strippersin teiniversio ja siten suunnattukin varsinaisen massayleisön ulkopuolelle, mutta juuri se kuinka hyvin kieltämättä tehokkaasti peittelemätön nivushuumori on istutettu näyttävään goreiluun tekee siitä hetkittäin jopa erinomaisen kauhukomedian. Joskin myönnettäköön, että koska se vetoaa huumorintajuun aika yksinkertaisilla tempuilla (ts.kaveri istuu kakalla) niin se toimii parhaiten kun katsojan mieli on sopivan väsyneessä ja unohdusta kaipaavassa tilassa. Onnistuneimmillaan elokuvan zombiekaaoksessa on samanlaista riehakkuutta kuin Return of the Living Deadissa, mutta tottakai Scouts Guide on silti pääosin verellä kuorrutettu tissikomedia.

Nauroin pari kertaa. En hersyvästi, vaan arvokkaasti kuten golfaplodit.

Erehdyin aluksi luulemaan, että kannessa peruukilla varustettu David Koechner olisikin ollut Andy Serkis.

"It's the zombie apocalypse! Come on, we're scouts! We're trained for this!"

Tähdet: ***

Scouts Guide to the Zombie Apocalypse

Autumn (2009)

Aka Autumn of the Living Dead koska pitäähän ne zompparit saada jotenkin heti esille.

Takakansi julistaa "based on the best selling cult novel and even more terrifying!" ja kirjan kirjoittanut David Moody on kommentoinut elokuvaa todeten "ultimately, although it has some redeeming qualities, and the main cast did a great job, I think it was a disappointment to a lot of people. The filmmakers were really stretched by having to work within a microscopic budget, and there are places where that really shows."

Enpä tuntenut tuota David Moodya entuudestaan joten piti googlata jo pelkästään sekin miten best selling kirja voi olla myös kulttitapaus, mutta se väliäkö sillä. Jos tämä elokuva on tarinallisesti kovinkin suoraan kirjasta niin eipä kuvallinen versio ainakaan innosta etsimään kirjaa luettavaksi. Ei edes vaikka se näemmä onkin julkaistu alunperin ilmaiseksi verkossa, eikä siten olisi ilmeisesti kovinkaan pahasti lompakkoa rasittava. Oletan että ainakin osa Moodyn mahdollisesta suosiosta johtuu siitä, että se Autumn useine jatko-osineen (Autumn [2001], Autumn: The City [2003], Autumn: Purification [2004], Autumn: The Human Condition [2005], Autumn: Disintegration [2011], Autumn: Aftermath [2012]) oli julkaistu aikana jolloin zombiekirjallisuus osoitti hyvinkin suurta kiinnostusta ja jokainen teos johon oli pistetty elävät kuolleet mukaan tuntui olevan lähes varma hitti, kertoi se sitten todellisuudessa perhokalastuksesta taikka botanisteista.

No, mutta eihän se markkinoiden ylitäyttö kerro ettäkö Moodyn kirja olisi ollut huono, mutta koska ainakin elokuvaversionsa on tarinaltaan seuraavanlainen...

tuntematon ilmateitse liikkuva virus rupeaa tappamaan ihmisiä ja ryhmä toisilleen vieraita henkilöitä on päätynyt kahvilaan puntaroimaan tapahtunutta. He surkuttelevat tilannetta, kiukuttelevat toisilleen ja kolme heistä päättää toimia yhteistyössä, ja kenties juuri he voisivat selvittää mikä tappaa ihmisiä. Sitten chillaillaan talossa kun kuolleet heräävät ja haluavat syödä muut ihmiset.

...niin ei siellä ainakaan tunnu olevan mitään normaalista poikkeavaa joka saisi elokuvan nähtyään lukemaan myös kirjan. Toki Moodyhan voi olla vaikka maailman lahjakkain kirjailija ja keksimättä pyörää uudelleen hän saattoi tehdä nimenomaan juuri sen, jolloin menetän paljonkin kun en miehen kirjalliseen työhön perehdy. Varsinkin kun oli elokuva sitten tosiaan kuinka yksi yhteen kirjaan tarinan kanssa niin elokuvana se on aivan saatanallisen puuduttava, eikä kirjalla siten olisi muuta kuin voitettavaa. Tylsiä kliseisiä hahmoja esiintymässä ja puhumassa puuduttavasti, kohtaukset ovat venytetty aivan liian pitkiksi jotta niissä olisi kertaakaan kunnollista dynamiikkaa ja hyvä luoja sentään, kuka valopää vastasi Autumnin värityksestä sillä tämä värifilttereiden oksennussaturaatio on yksinkertaisesti pelkästään rumaa.

Ymmärrän toki, että valittujen värien tarkoitus lienee ollut korostaa tapahtuma-ajan syksyä, mutta se on enimmäkseen sen oloista että ylivuotavilla vihreillä, punaisilla, etc. on vain koetettu väkisin saada piilotettua pieni budjetti. Se onkin lievästi huvittavaa, että Autumnin puolen miljoonan kanadalaisen dollarin budjetti ei ole näkyvissä millään muotoa yhtään sen parempana elokuvana kuin tuon edellisessä postauksessa esiintyneen The Zombie Diariesin 8000 puntaa. Plussana tuohon vertailuksi otettuun rahanpuutezombie-elokuvaan se, että tässä Autumnin tapauksessa rahaa on ilmeisesti sentään pistettä palamaan kahteen näyttelijänimeen, joista tosin kumpikaan tuskin oli kallis työläinen, mutta ainakin tuossa budjetissa varmasti suhteessa juurikin sitä ja sentään enemmän kuin zombiepäiväkirjoissa. Muun muassa Puuta, heinää ja muutama vesiperä-leffasta tuttu Dexter Fletcher ei ole lähelläkään suosikkejani näyttelijöistä ja pidänkin häntä aika pitkästyttävänä esiintyjänä, mutta tässä tapauksessa hän kuitenkin edustaa sitä suurta lahjakkutta kun kaikki muut ovat unilääkkeiksikin väsyttäviä. Se toinen ns. iso nimi on David Carradine joka ilmeisesti ehti kuvata osuutensa ennen kuin kuoli samaisena Autumnin vuonna 2009. No, ainakaan hän ei esiinny zombiena... tai en ainakaan usko niin päätellen siitä, että hänen hahmonsa puhuu. Rehellisesti sanoen eipä Carradinekaan mikään järin hyvä näyttelijä ole, mutta hänessä on aina ollut tiettyä cooleutta joka on korvannut muut puutteet. Carradinen osuus koko elokuvassa onkin enemmän tai vähemmän venytetyn cameon luokkaa, mutta on hän silti jonkinlainen pelastus kaiken edeltävän tylsyyden jälkeen. Vaikka eipä hänkään saa juuri mitään järkevää tekemistä, kunhan on vain joku katsojille tuttu naama joka on saatu houkuteltua vierailemaan. Hän on tavallaan samanlaisena lisäyksenä kuin isänsä oli lukuisissa elokuvissa vielä pitkään kuolemansa jälkeen, jolloin kyseessä on joku houraileva pappa joka ei tunnu tietävän edes mitä teki viisi minuuttia aikaisemmin (hyvä on, hän on se pakollinen surusta sekaisin oleva heppu joka ei usko kuolleen läheisensä olevan zombie).

On tässä hyviäkin puolia kuten vaikkapa se, että vaikka elokuvasta on selvästi budjettirajoitusten vuoksi koetettu saada hitauden vuoksi muka pohdiskeleva ja värioksennuksellaan visuaalisesti erilainen ja siksipä osittain juuri näiden vuoksi se hivenen vertautuu nykytrendin sijaan enemmänkin Romeron Night of the Living Deadiin joka oli mustavalkoisena eri nälkäinen kuin muut aikalaisensa ja tarinallisesti enemmän henkilölähtöinen, ollen siten keskustelevamman ihmissuhdedraamainen (okei, sittemmin samaa pienyhteisötemppua on käytetty jo kuoliaaksi asti). Molemmissa elävät kuolleet ovat myös ensialkuun harhauttavan vaarattoman oloisia löntystelijöitä. Romerolta lainataan myös se, että zompparit tuntuvat kulkevan kohti ääntä taikka paikkaa vanhan tottumuksen vuoksi kuin vain saadakseen aivoja syötäväksi, mutta toki tässäkin zombiekehitys muutetaan loppua kohden sinne modernimpaan raivotautiluokkaan. Huonoa tässä tosin on se, että nuo positiiviset asiat kertovat enemmänkin omien originellien ajatusten puutteesta kuin mistään muusta.

Kannen zompparikin muistuttaa Zombie kakkosesta aka Zombie Flesh Eatersista:

Tai no, Burial Ground-versiolta Zombie kakkosesta.

Niin ja Romerolta maistuu myös se, että aika paljon vietetään aikaa pienessä puutalossa ja koetetaan pitää elävät kuolleet ulkona.

Okei hei, on tässä pari kohtausta jotka olisivat aika varmasti pelottaneet jos Autumnin olisi nähnyt muksuna. Kun yön pimeydessä kasa zombeja koputtelee auton ikkunoita niin ei siellä sisällä haluaisi olla.

Pitkästyttävä, ruma ja arvatkaa vaan todetaanko tässäkin, että ihminen on pedoista vaarallisin? Juonipaljastus: joo!

Tähdet: *

Autumn

The Zombie Diaries (2006)

Zombievirus pääsee valloilleen ja muutama toimittaja lähtee kohti maaseutua. Toimittajia koska siten saadaan joku käyttämään kameraa joka esittää tapahtumat.

8000 punnan budjetilla tehty The Zombie Diaries näyttääkin juuri siltä ettei sen tekoon ole juuri ollut rahaa ja se varmasti on pääsyy ns. found footage-toteutukseen, jota tämän elokuvan tekoaikoihin hyödynnettiin etenkin kauhugenressä valitettavankin paljon. Joskus hyvällä maulla, joskus suurella suosiolla, usein vain koska se oli helpoin tapa rahastaa trendillä. Jopa isojen nimien tuotannot joilla olisi ollut jotian valuuttaa vähintäänkin enemmän kuin 8000 käytettävänään kuten Diary of the Dead ja Cloverfield hyppäsivät kelkkaan ja näistä esimerkeistä edelliseen The Zombie Diaries vertautuu parhaiten, eikä sitä vain elävien kuolleiden vuoksi vaan muka dokumentaarinsa jossa on kuvattu zombieutumisen kasvua. Romeron elokuvan tavoin The Zombie Diaries on näyttelemiseltään aivan kauheaa, mutta plussana osa sen kehnouksista kuten kuvauspaikkojen käyttö ilman ylimääräistä rahankulutusta, rakeinen kuvanlaatu, kömpelö kuvaus sun muut sentään vaikuttavat aika perustelluilta budjettiin nähden. Toisin sanoen kaikkea mikä tässä on kömpelöä ei kritisoi niin vahvasti koska tietää, että vaikka kyseessä olisi trendillä rahastaminen niin ainakin sen tekijät olivat sopivan amatöörejä tekemässä varmasti ainakin omasta mielestään parastaan. Joskin toki tässä on muutama seikka joiden vuoksi elokuvan ei olisi pitänyt toteutua näin kotivideomaisena, kuten se kuinka seurattavat henkilöt ovat ammattitoimittajia (mainittakoon tosin, että tämä on alkupuolella ja henkilöt vaihtuvat muihin matkan varrella ja vieläpä niin huomaamatta ettei kenties aluksi huomaa, että nyt seurataankin eri ihmisiä) jolloin pelkästään kuvauksen pitäisi olla etenkin rauhallisemmissa kohtauksissa varmempaa (mitä suurin osa elokuvasta onkin, sillä eihän tässä ole ollut fyffeä muuhun kuin chillailuun tyhjillä kuvauspaikoilla, jotka ovat tyhjiä jotta ei tarvitse maksaa ekstraa) ja kun on pitänyt saada yleiskuvausta varten ihmisjoukkoja niin näemme saman ongelman kuin Zombie kakkosen aka Zombie Flesh Eatersin lopussa jossa New Yorkissa valloilleen pääsevät zompparit laahustavat normaalin liikenteen äärellä, koska tietenkään ei ole ollut mahdollista järjestää kuvauksia siten että kaikki olisivat messissä (ei Lionel). Pitäisikin varmaan katsoa The Zombie Diaries kakkonen jonka budjetti on ollut puolitoistamiljoonaa dollaria ja nähdä onko se samanlainen vain hiotumpana, ja siten huomata oliko tämänkin elokuvan kohdalla oikea halu kertoa jotain muka uutta, koettaa saada aikaiseksi käyntikortti suurempaan vaiko vain rahastaa pinnalla olevalla jutulla. Kovin hyvä elokuva kun The Zombie Diaries ei ole ja kärsii monesta samasta ongelmasta kuin monet muut enemmänkin rahan saamisen kuin sen puutteen vuoksi tehdyt zombieleffat, jolloin kunhan pistetään muutama ihminen kävelemään jonnekin, ammutaan välillä aknevaivaista zombia päähän ja ihminen on lopulta se suurin peto. Nyt vain tyypillisen found footagen tavoin huojuva kuva on surkea, aikaa venytetään tekemällä ei mitään, ilmapiiriä luodaan sanomalla että onpa täällä ihan kuollutta ja siksi kadulla on roskia sillä muuhun ei ole varaa ja kyseessä voisi olla tiivistettynä ehkäpä jopa loistava 10 minuuttinen lyhytelokuva, mutta kokopitkäksi se on tylsä sekä puuduttava. Ei ole kuitenkaan vaikea ymmärtää miksi tämän ansiosta päästiin isompien rahojen äärelle, sillä pelkästään elokuvantekijöiden sukulaisille myyden saatiin varmasti tuotantokustannukset kuoletettua ja juuri nimenomaan hetken hip ja pop-jutuilla kuten zombeilla sekä käsivaratarinällä saatiin pelkkää voittoa.

Suurin ilo mitä Zombie Diaries mielestäni synnyttää on huomio siitä, että jos he pystyivät tähän niin kuka tahansa pystyy. Toteutus kun on jotain johon ei tarvita kuin kasa kavereita ja halu tehdä elokuvaa. Minulla ei ole kumpaakaan.

Tähdet: **

The Zombie Diaries

Zombie Apocalypse (2011)

Vai pitäiskö se olla kuten kannessa lukee 2012 Zombie Apocalypse? Kyseinen vuosiluku ei tosin ole mainittuna missään muualla kannessa, ei edes kyljessä nimen ohessa. Eikä se myöskään ole teoksen valmistumisvuosi, eikä itse elokuvassa edes mainita mitään tapahtumavuotta ja silti se on ehdottomasti kiinnostavin asia koko leffassa, sillä kuulostaako muka tämä jotenkin sykähdyttävältä: virus muuttaa valtaosan maapallon asujaimistosta kiukkuisiksi eläviksi kuolleksi ja sitten meillä on ryhmä ihmisiä jotka samoilevat ympäriinsä etsimässä turvapaikkaa.

Lainataanpa hieman takakannen tekstejä:

"viihdyttävä, kekseliäs ja jännittävä..."

"piristävän vauhdikasta zombie-elokuvaa..."

Öö, okei. Missä?

Puolustettakoon Zombie Apocalypsea nyt sen verran ettei se ole missään nimessä kehnoin zompparileffa mitä on maailmaan putkautettu, ei lähimainkaan, mutta se on vain se kolmastoista tusinassa-tapaus ja tyypillinen selvästi nopeasti kasattu SYFY-tuotos (ei huumoripainotteiselta puolelta kuitenkaan) ja siten juoni sekä dialogi ovat ohuet, näyttelijäsuoritukset harmitonta liukuhihnailua, tehosteet arkistokamaa jolloin esimerkiksi kannessa hehkutetut goreilut menettävät huimasti tehoaan kun ovat poikkeuksetta leijuvaa digitaaliverta. Tekokiireet näkee vaivaannuttavasti efektien ohella typeristä aukoista tarinankulussa jolloin tietyt epäloogisuudet puheissa ja teoissa tulevat liiaksikin silmille. Esimerkiksi heti elokuvan alkupuolella on hetki kun seurattava ihmisryhmä jää zombiehyökkäyksen kohteeksi ja yhtä heistä purraan, jolloin nykytyylin mukaisesti hän muuttuu ihmislihaa kaipaavaksi eläväksi kuolleeksi heti eikä kohta. Silti kun taisto on loppunut kysyy eräänlainen ryhmän johtaja muilta onko heitä purtu ja sitten suoritetaan hammasjälkitarkastus. Tuolla muutosnopeudella pureman kohteet olisivat zombeja jo ennen kuin tarkastus ehdittäisiin tekemään ja sen he kaikki näkivät ja kokivat juuri äsken kun oma frendi zombiutui ja he joutuivat siksi lahtaamaan hänet. Ja he ovat ilmeisesti olleet tiimi jo jonkin aikaa, zombiepidemian alkamisestakin on tarinan mukaan jo puoli vuotta jolloin heidän tulisi jo tietää mitä, missä ja miksi. Lisäksi se tarkastus on pelkkä tekosyy esittää katsojille jonkinlaista vastuuntuntoa, tms., sillä se suoritetaan vain yhdelle heistä ja ryhmässä on kuitenkin tällä hetkellä kuusi henkilöä. Eikä sitä esimerkiksi osoiteta, että tämä yksi henkiö olisi syytä ottaa erityistarkkailuun, koska sellaista ei ole. Tällainen ei muutoin kenties vaivaisi ellei sen esitettäisi olevan muka tärkeää ryhmän selviytymisen kannalta: he ovat elossa vain koska ovat huolellisia. Mutta kun eivät ole ja tottakai rutiinizomppailun tavoin koko leffa onkin oikeasti  vain kulkemista hyökkäyksestä toiseen joka harventaa joukkoa. Kannattaa siis unohtaa tyystin maininnat mistään kekseliäisyydestä ja katsoa tätä vain eräänlaisena shoot 'em up-putkijuoksuna sillä sellainen Zombie Apocalypse on ja joo okei, sellaisena ihan siedettävää ajantappoa.

Hienoa on se, että ilmeisesti oikeassa ulkoilmassa kuvatun elokuvan tapahtumapaikoiksi oli löydetty sopivan ränsistyneitä slummeja kuvastamaan urbaania rappiota sekä maailmanlopun meininkiä. Samalla se on hivenen masentavaa tajua, että hei, tältähän maailma näyttää joka puolella jo nyt.

Tähdet: **

Zombie Apocalypse

KMFDM - Rocks: Milestones Reloaded/Live 30th Anniversary Concert (2016)

Kuten edeltävästä kuvasta sen saattaa päätelläkin on KMFDM mielestäni varsin mainio laulu- sekä soitinyhtye ja kun tämä Rocks: Milestones Reloaded-kokoelma ilmestyi ei minua tarvinnut pahemmin houkutella sen ostamiseen. Etenkin tämä painos jossa on mukana 30-vuotisuraa juhlistava konserttitaltiointi on seikka joka viimeistään myi Rocksin minulle. 30 vuotta on kunnioitettava ikä yhtyeelle joka toki on myynyt runsaasti levyjä ja jolla on vannoutunutta fanikuntaa ympäri maailmaa, mutta joka ei myöskään ole oikein koskaan lyönyt itseään globaalisti täysillä läpi ja siten on jokseenkin tuntematon suuruus. Mikä ei siis ole vähättelyä yhtyettä taikka materiaaliaan kohtaan sillä KMFDM on hemmetin hyvä bändi, industrialrokin parhaimmistoa ja kuuntelijalle riittää se että musiikki on hyvää. Kuitenkin nimenä ja kaupallisesti isoimmillaan KMFDM lienee ollut pääasiallisesti joidenkin leffasoundtrackvierailujen ansiosta, kuten vaikkapa Juke Joint Jezebel-viisun soidessa Will Smithin Bad Boysissa. Mikä on sittemmin ajatellen aika erikoista kun Smithin leffojen soundtrackien olettaa aina pikemminkin kuulostavan Fresh Princelta. Nimenä KMFDM oli niin sekä maailmalla kuin Suomessakin valitettavan väärällä tavalla esillä kun yhtye oli yksi niistä jotka yhdistettiin väkisin väärästä paikasta syntipukkia etsivien silmissä Columbinen kouluampumisiin ja myöhemmin sama tapahtui vielä kun ilmeni Jokelan koulusurmien kohdalla että tekijä oli siteerannut KMFDM:n Stray Bullet-kappaletta jossain videossaan, jonka innoittamana 7 Päivää-lehti alentui sitten repostelemaan niinkin reippaasti, että lietsoi tarpeetonta vihaa ja pelkoa suomentamalla kyseisen biisin sanoituksia (muuten, hän muistaakseni kuunteli myös Children of Bodomia, mutta eipä sitä vain otettu esille) ja koettaen siten maalata ylimääräisiä piruja seinille. KMFDM on aina ollut sekä vahvasti kieli poskessa että myöskin poliittisesti kantaaottava, joten yhtyeen materiaali on suurelta osin sekä luotu kaikenlaisten manifestisten huutojen polttoaineeksi kuin myös väärissä käsissä pahasti väärin ymmärretyksi.

Oli KMFDM esillä sitten jonkinlaisena industrialrokin edelleen vahvasti potkivana esikuvana joka ei koskaan noussut listahitiksi kollegoidensa kuten Ministryn ja etenkin Nine Inch Nailsin tavoin, tai sitten se oli outona lintuna Willeniumin pintakiiltoisessa elokuvassa, tai sai kuraa niskaansa kun joku muu teki jotain väärää eivätkä lappusilmäiset ihmiset ymmärtäneet kuka teki ja mitä teki. 30 vuoteen sisältyy kuitenkin sen verran monta levyä ja tapahtumaa, että niiden pohjalta oli syytäkin tehdä kokoelmalevy kuvastamaan merkkitapahtumia ja sitä tämä Rocks: Milestones Reloaded edustaa.

Se ei ole hyvä esimerkki yhtyeen urasta, enkä oikeasti ymmärrä niin sekä sitä että mitä sillä on ajettu takaa kuin myöskään sitä miten niin moni musiikkikriitikko on pisteyttänyt Rocksin hyvinkin korkealle. Kokoelmana tämä on aika kehno ja etenkin jonkinlaisia merkkipaaluja esittämään vielä huonompi. Ymmärrän että kokoelmia on vaikea koostaa jo ilman noin pitkää uraakin johon mahtuu niin monta levyä, että materiaalia karsittavaksi on liikaakin ja Rocks toki tekee pari asiaa oikein minunkin silmissäni: se ensinnäkin sisältää yhtyeen jäsenten omia valintoja jolloin ei tukeuduta vain ns. tunnetuimpiin (ts. jonkinlaiset hitit) biiseihin ja kuten Reloaded nimenä osoittaakin eivät mukana olevat kappaleet ole jo omassa levyhyllyssä entuudestaan olevia, jolloin voidaan sanoa kokoelman olevan ensisijaisesti faneille suunnattu kuin uusien kuuntelijoiden kalasteluun. Se on kuitenkin tuo Milestones joka minua tässä tapauksessa vaivaa, eikä niinkään se ettei mukana ole monia omia biisisuosikkejani. Valinnathan ovat aina erilaisia eri ihmisten välillä ettei täysin onnistunutta kokoelmaa kenties koskaan saataisi aikaiseksikaan, mutta kun 30 vuoden uran aikana noin parikymmentä levyä (miinus remixlevyt, etc.)  tehtaillut yhtye julkaiseen ikäänsä juhlistavan merkkipaaluja sisältävän kokoelman ja sitten sen 14 kappaleesta yhdeksän (Amnesia esiintyy kahdesti eri versioina) on 2000-luvulta ja niistäkin viisi (jo mainittu Amnesia kahdesti) on julkaistu 2010 jälkeen niin hetkinen vain, eivätkö he todellakaan keksineet enempää kuin viisi kappaletta kuvastamaan uraa ennen millenniumia? Ja menneiden niidenkin joukossa on yksi biisi kahtena versiona (A Drug Against War), jolloin koko 80- ja 90-luku on tungettu vaivaiseen neljään kappaleeseen. Mainittakoon siihen liittyen, että Juke Joint Jezebel on vuodelta 1995 ja Stray Bullet vuodelta 1997, jolloin yhtyeen mahdollisesti isoin hitti ja vaikkakin sitä väärällä tavalla niin silti kenties nimenä eniten mediassa esillä ollut kappale ovat liian merkityksettömiä ollakseen uran merkkipaaluja? Ja jos rupean ylipäätään nurisemaan kappalevalinnoista niin missä ovat Megalomaniac, Looking For Strange, Revenge ja näin pois päin? Jos nyt Rocksissa olevat kappaleet ovat yhtyeen mielestä niitä merkittäviä biisejä niin hyvä on, kukapa minä on väittämään heidän olevan väärässä, mutta silti minun on hyvin vaikea uskoa sen todenperäisyyteen. Masentavinta tässä kokoelmassa on kuitenkin se, että vaikka se onkin positiivista kuinka kappaleet eivät ole niitä jo aiemmin ostamiani versioita ja täten sain jotain uutta kuunneltavaksi, on valtaosa remixeistä aika yhdentekeviä jumputuksia jotka sopivat varmasti ihan hyvin torimunkkilaisten soittolistoille, mutta ne kuulostavat enemmän B-puolen jämämateriaalilta ja enimmäkseen päälleliimatun tumt!tump!-ratkaisunsa vuoksi ne sekä peittävät liiaksi alkuperäisiä kappaleita (ei siis siten, että ne muuttaisivat kappaleet tunnistamattomiksi ja olisivat siten täysin uusia, vaan siten kuinka kuulet alkuperäisen biisin, mutta ohi ajava rekka jyrää päälle) että myöskin pahasti katkaisevat sen aiemman jalkaa nytkyttävän flown. Jos kyseessä olisi remixkokoelma nimellä Rocks: Reloaded ei asia vaivaisi minua niin paljoa, mutta Milestoneja nämä ovat vain jos niillä mitataan pelkästään osaa matkasta ja sekin kuljetaan vähän miten sattuu. No, menee se ihan kelvollisena ekstramateriaalina aiempien rinnalle, mutta teemaansa nähden kyseessä on yllättävänkin heikko ilmentymä.

No, sehän olikin se 30th Anniversary Concert DVD joka minua enemmän kutkutti.

19 kappaletta ja sama ongelma. Jotenkin sitä olettaisi, että 30th-konsertti kävisi läpi koko uraa, mutta neljä biisiä vuoden 2013 levyltä Kunst, kolme vuoden 2011 levyltä WTF?! ja muutenkin hyvin enemmän nykyhetkeen nojautuva kuin menneeseen ja siten koko uraan, että sillai. Plussana tosin se, että nyt kappaleet pääsevät live-esityksinä jumputusremixejä paremmin oikeuksiinsa ja vaikka suht' pieni klubi on keikkapaikkana ehkäpä hivenen arkinen sekä ahdas 30-vuotisjuhliin niin yhtyeen punkimagolle ja beat by beat by beat-musiikille se on varsin sopivan sotkuisen kodikas, tehden siksi yhtyeestä mukavan maanläheisen. Tällaisia keikkojen tuleekin olla: seksikäs kissa ja rumia miehiä lavalla käden ulottuvilla, säkkipimeässä meinaa happi loppua ja musiikki kuulostaa siltä kuin sydänkohtaus rupeaisi joraamaan.

KMFDM onkin aina ollut miellyttävä yhtye jo siksikin, että he ovat vahvasti fanipainotteinen ja eivät sen vuoksi tunnu elävän liiaksi muussa maailmassa kuin ihmiset jotka heidän musiikkiaan kuuntelevat. Dvd:llä mukana oleva haastatteludokumentti vain vahvistaa sitä ihmisläheisyyttä. Miinuksena tosin se, että dokkari painottuu oikeastaan täysin nykyiseen KMFDM-yhtyeen jäsenistöön, samoin kuten konsertti ja kokoelmacd heidän aikaiseen musiikkiinsa. Historiaa tosin ennen heitäkin käydään ohimennen läpi, mutta aiemmat jäsenet ovat käytännössä yhtä kuin eivät olemassa. Ehkä tämän olisikin pitänyt olla mielummin 15th Anniversary, tms.

Tähdet: cd **/dvd ****

Jos haluatte kuunnella niin edellä mainittu konserttitaltiointi löytyy ainakin vielä tällä hetkellä myös Youtubesta, mutta sen linkityksen sijaan tässä musiikkia ajalta jolloin KMFDM toimi nimellä MDFMK.

Point Break (2015)

Xtrememotocrossaaja Johnny Utah (Luke Bracey) aiheuttaa holtittomuudellaan ystäväkollegansa kuoleman ja ryhtyy siksi FBI-agentiksi. Loogista. Utah saakin eteensä kokemuksiinsa soveltuvan tehtävän kun joukko henkisyyttä ja rahaa hamuavaa extremeurheilijaa suorittaa laskuvarjohyppyjä sekä mahdottoman tuntuisia ryöstöjä. Jengin johtaja Bodhi (Edgar Ramírez) toivottaa soluttautuvan Utahin tervetulleeksi osaksi ryhmäänsä ja kun Utah alkaa nauttimaan olostaan adrenaliinin tavoittelussa ja siten ystävystyy fyysishenkisen mentorinsa kanssa alkaa myös lojaalisuus oikeutta ja dudeismia kohtaan sekoittamaan arkea. Onneksi Monster-energiajuomalla voi aina pyyhkiä pois kyyneleet.

Alkuperäinen Point Break eli tuttavallisemmin Myrskyn ratsastajat on mielestäni se mahdollisesti kaikkien aikojen paras ns. normaali toimintaelokuva, mikä siis karsii joukosta pois kaikki jonkinlaiseen yliluonnolliseen tai muuhun vastaavaan humpuukiin tukeutuvat elokuvat (ts. Terminator, Robocop, etc.). Ja tottakai siellä on elokuvia kuten Die Hard tai The Raid: Redemption jotka katseluhetkellä saattavat tönäistä Myrskyn ratsastajat pos korkeimmalta pallilta, ettei kyse on täysin aukottomasta toteamuksesta, mutta arvostan silti fiiliksestä riippumatta Keanu Reevesin tähdittämän surffaripummiactionleffan niin korkealle, että tällä vuoden 2015 remakella oli aika suuri vastus edessään. Enkä oikein ymmärrä tämänkään uusintaversioinnin kohdalla sen merkitystä, että miksi se piti tehdä muutoin kuin korkeintaan päivittääkseen hiusmallit, vaatteet sun muut vastaavat 2000-luvun muottiin. Kun pois lukien juuri tuollaiset seikat ei alkuperäinen elokuva ole ollenkaan vanhentunut ja sen tärkein seikka, toiminnallisuus on edelleen tänä päivänäkin katsottuna sekä tyylikästä, hengästyttvää että kaikin puolin muutoinkin ihan fuckin' coolia. Jos nitä remakeja on pakko vääntää vaikka väkisin niin miksei sitten vain elokuvista jotka eivät alunperin päässeet lähellekään tavoitettaan (en puhu kaupallisesta maalista, vaan elokuvan varsinaisesta tarkoituksesta olla hyvä oman lajityyppinsä edustaja), sillä mielummin se remake pitäisi tehdä jostain Alien kolmosesta tai vastaavasta jolle ei edes annettu mahdollisuutta päästä tavoitteeseensa. Tosin tuollaisissakin tapauksissa uusintaversiointia suotavampi vaihtoehto olisi jokin ohjaajanleikkaus, tms.

Lähtökohtani tätä uutta Point Breakia kohtaan olivat siis ehdottoman puolueelliset, mutta ajatellen remaken tarpeellisuutta ei edes puolueellisuus vähennä sitä seikkaa ettei tätä olisi tarvinnut tehdä. Toki niin sanotulle uudelle sukupolvelle tämä saattaa olla oikeampi vaihtoehto kuin Reevesin elokuva, mutta se pohjautunee enemmän vain siihen että kyseessä on heidän aikansa elokuva kuin siihen kuinka hyvä tai nimenomaan tarpeellinen teos on kyseessä. Tämä kun on ihan kelvollinen toimintaelokuva joka suorituu siltä osin tehtävästään, mutta ei kuitenkaan ole muuta kuin tehostepäivitetty versio. Utahin jenkkifutaajamenneisyyden vaihtaminen moottoripyöräilyyn tai surffauksen lumilautailuun ovat juuri sitä perinteistä kamaa joita kaikki laiskat, mielikuvituksettomat jatko-osatkin hyödyntävät, eli eivät oikeasti muuta mitään oleellista kunhan vain laittavat mukaan isompia räjähdyksiä, etc. Itse asiassa kaikki se xgames-kama jota uusi Point Break vetää esille saa väkisinkin tuumimaan, että eikös tämä olisi kannattanut tehdä ainakin jo 10 vuotta sitten kun kaikenlaiset parkourtäytteiset leffat olivat tosi hip ja pop, koska silloin tällä ehkä olisi ollut myös paremmat mahdollisuudet erottua joukosta. Nyttemmin pelkkä vauhdikkuus, vihreä valaistus ja muut Point Breakin pelinappulat eivät ole tarpeeksi EXTREME!!! ollakseen muuta kuin ihan ok nykyajan toimintaelokuva.

Ja onhan tämä ok toimintaelokuva, ei siinä mitään.

Mutta silti se on vain ok.

Alkuperäinen kun tuntui ilmestyessään kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta lähes taivaalliselta ilmestykseltä ja sitä vain koska oli sellainen adrenaliiniryöppy ettei pystynyt edes virtsaamaan osumatta kattoon. Point Break 2015 on nätin värinen, vauhdikas, siinä on periaatteessa kaikki samat elementit hahmoista heidän motiiveihinsa kuin alkuperäisessäkin elokuvassa, mutta nyt tänään se on vain yksi tuikitavallinen toimintaelokuva muiden joukossa. Huomenna ilmestyy toinen joka on ihan samanlainen. Ylihuomenna ilmestyy seuraava joka on ihan samanlainen.

Joskin oudosti uudempi Point Break onnistui yksinkertaistamaan aiemman jo alunperinkin simppelin tarinan ja esimerkiksi siinä vaiheessa kun Utah paljastaa Bodhille olevansa FBI-agentti heidän välillään pitäisi olla jo side jonka vuoksi edellinen ei voi pystäyttää jälkimmäistä, mutta sen tapahtuessa he vaikuttavat olevansa yhtä lheisiä keskenään kuin ihmiset jotka eivät ole koskaan edes tavanneet tai edes elossa. Joten liiallinen kiire seuraavaan lumilautailukohtaukseen tai vastaavaan ei todellakaan ole hyväksi tälle elokuvalle. Eikä se että se tuntuu loppuvan kolmesti. Mitä, häh? Onko tämä kuninkaan paluu tai jotain?

Kovin pettymys tosin tuli siinä, että Utahin rehvakas old school-pari, Pappas jota esitti aiemmin Gary Busey ja nyt Ray Winstone on sysätty niin sivuun,  että hän on melkein eri elokuvassa. Hitto, Pappas oli yksi Myrskyn ratsastajien parhaimmista ellei jopa paras hahmo ja nyt hän on suurinpiirein joku statisti joka seisoo epäfokuksessa lukemassa sanomalehteä.

Maisemakuvaukset ovat hienoja, vanhan faneille isketään silmää parilla aiemmasta tutulla näyttelijällä ja joillekin muille tarjolla on urheilusankareiden cameoita. Niin ja Youtube mainitaan sen verran usein, ettei jää ainakaan epäselväksi mikä se on. Missä siis oli Pewdiepien cameo?

Jostain syystä kaikilla muilla paitsi Delroy Lindolla on todella rasvaiset hiukset.

Lopuksi tänään löytämäni alkuperäisen Myrskyn ratsastajien huvittavan kömpelö kansikuvavaihtoehto.

Tähdet: **

Point Break

The King of Fighters (2010)

Hienomman väen joukossa on aikomus järjestää suuri lähitaistelukilpailu jonne on koottu lajinsa parhaimmisto, mutta ilkeä Rugal (Ray Park) haluu varastaa paikan koristeina toimivat korut sun muut koska niiden avulla voi avata portin toiseen ulottuvuuteen ja sitä kautta hän haluaa valloittaa maailman tai jotain. Tämä täytyy tietenkin estää ja tehtävä tuntuu pääosin lankeavan notkean Main (Maggie Q) niskoille, sillä vaikka hän ei itse sitä tiedäkään niin legendan mukaan joku on vapahtaja tai jotain.

Rugal ottaa valtaansa kisan ottelijoita ja seuraa tappeluita joissa nähdään hassuja vaatteita ja kuullaan hassuja puheita kun hyvyyden että pahuuden edustajat kohtaavat.

Kuten Street Fighter, Tekken, Dead or Alive ja Mortal Kombat on The King of Fighters jälleen yksi sellainen mätkintäpeliin pohjautuva elokuva jossa on käytännössä sama juoni meneillään: joukko hassuja tappelijoita kilpailee jostain tittelistä, tms. Voihan sinne sekaan heittää vaikka mitä nonparellihumpuukia, mutta kaikki tämä on silti vain tuttua suoran linjan Bloodsportia ja Kickboxeria. Edellisiin turpaanvetopelielokuviin verrattuna The King of Fightersilla on kuitenkin yksi seikka puolellaan joka ainakin hivenen nosti odotuksia jollaisia ei noiden muiden perusteella ainakaan minulla muutoin olisi ollut ja se on sen ohjaaja Gordon Chan jolla on muiden esimerkkien ohjaajiin verrattuna aika mittava lista taistelulajielokuvia allaan. Se ei tietenkään ole tae mistään hyvästä elokuvasta, mutta kenties sen ansiosta tämä elokuva esiintyisi edukseen muita ketterämpänä tapauksena.

Ei.

Ihan samanlainen tämä on kuin ne muutkin. Tai on sitä kamppailutoteutuksiensa puolesta. Tämä ei nyt ole kovinkaan suuri negatiivinen kommentti sillä kyseessä on ihan kelvollinen kevytviihteellinen lähitaisteluelokuva ja ajaa sen suhteen asiansa varsin mukavasti, mutta mitään normaalista poikkeavaa ei kannata odottaa vain koska ohjaalla on muita kollegoitaan enemmän kokemusta huitovan käden lajityypistä. Tämä on vain tyypillinen jenkkinäkemyksellinen tappeluelokuva joka ei onneksi ole yhtä kömpelö kuin Street Fighter, ei yhtä ryppyotsainen kuin Tekken, mutta valitettavasti ei myöskään yhtä rentomielinen kuin Dead or Alive, joka melkein olisi aina tarpeen kun ei mahdollisuuksia vakavasti otettavuuteen ole muutoinkaan. Joskin silloin kun The King of Fighters ei koeta selitellä syitä tapahtumille vaan siirtyy ilmakierretappeluihin on elokuva mainiota tamppausta ja sen olisikin kannattanut pysytellä sillä linjalla nonstoppina. Sen ansiosta tämä onkin minulle tällä hetkellä vertailussa muihin mainittuihin hyvänä kakkosena Dead or Aliven jälkeen.

Mainittakoon tässä välissä, että King of Fighters lukeutuu niihin pelisarjoihin joita minä en ole pelannut ja täten sen mahdollinen syvällinen (jep, aivan) mytologia on tuttu vain toisen käden tietona. Uskallan kuitenkin väittää, että juuri mahdollinen fanikatkeruus on syynä elokuvan saamaan huonoon IMDb-arvosanaan, sillä vaikka kyseessä onkin vain hupsu kevyt toimintaelokuva ja sellainen ei yleensä faneille riitä vaikka aineksia vakavaan elokuvaan ei olisikaan, niin jos ei nyt kuitenkaan vedä hernettä nenään koska pääosan esittäjä ei ole muodoiltaan yksi yhteen esikuvansa kanssa tai jotain muuta tällaista (IMDb:n käyttäjäkommentit ovatkin dominoivasti kiukuttelua juuri tuollaisesta) on The King of Fighters ainakin jos ei nyt parempi niin ainakin yhtä hyvä kuin mainitut kollegansa. Kaikki ne kun ovat lopulta samanlaista millä tahansa tekosyyllä hakataan kuin villintynyt rumpali-humpuukielokuvia, eikä täten tämäkään jää jälkeen niin ajatuksiltaan kuin tekniseltä toteutukseltaan.

Nätit ihmiset tappelevat, valotehosteet välkkyvät ja Maggie Q on aika nappivalinta pääosaan.

Sean Faris ei varsinaisesti haitannut minua, mutta hänen kohdallaan roolituskritiikin voin oikeastaan allekirjoittaa jo siitä syystä että hänessä on hieman liikaa muistumia Scott Wolfista Double Dragonissa.

Tähdet: **

The King of Fighters

D-War (D-War: Dragon Wars, 2007)

Korealaisen legendan mukaan 500 vuoden välein joku misukka muuttaa käärmeen (ts. ihmisen) lohikäärmeeksi, hyväksi taikka pahaksi sellaiseksi ja nyt näköjään on taas niin tapahtumassa ja tietenkin jenkeissä, minkä vuoksi valtio tahtoo piilotella jättihirviöiden esiintuloa. Ennen nykyajan mellakointia näytetään fantasiahistoriallista wuxiaa jossa harmaahapsimentori koettaa estää pahoja jättiliskoilla ratsastavia demoni-ilkimyksiä saamasta hyvyyden lohikäärmeen suomukaulakorua ja nuoret rakastavaiset uhraavat henkensä jotta maailma olisi taas hetken turvassa. Nyt heidän uudelleensyntyneet sielunsa lepäävät nynnyreportteri Ethanin (Jason Behr) ja yhtä unohdettavan Sarahin (Amanda Brooks) sisällä, ja kun neiti on juuri täyttämässä 20 vuotta ovat pahuuden voimat taas nostamassa päätään sillä onhan sellainen demoni-ilkimyssielukin mestoilla ja siitä päästäänkin kaijuiluun.

Vaikka suomi-dvd:n kansi (katso lopusta) on murjottavan synkkä ja vienee ajatuksia muutamaa vuotta vanhempaan Tulen valtakuntaan ja vaikka muutkin kansivaihtoehdot tahtovat viitata sinne pimeämmälle puolella niin kyseessä on kuitenkin huomattavasti enemmän Noidan oppipojan ja Harry Pottereiden kaltainen melkein koko perheen fantasiasatu.

Pari silvottua norsua tai muuta ei kylläkään istu siihen kuvioon mukaan, mutta jatkuva kevytmielisyys sekä kiltteys, sivuhahmot jotka ovat kuin ihmisversiot Timonista ja Pumbasta ja värikkään valoisat taikatempputehosteet ovat kuitenkin täyttä huispausta. Tosin tietenkin sellaisella Dinotopia-toteutuksella jolloin tv-minisarjafiiliksiltä ei voi välttyä, joka ei ole sinänsä huono juttu, mutta kun isoin tähti on unohdettu Roswell-esiintyjä ja tehosteet läpikuultavia kuin Sipilän uskottavuus niin kyllä se jonkin verran himmentää hohtoa elokuvasta joka vinkkaa olevansa Pacific Rim ennen Pacific Rimia. Todellisuudessa D-War on se Star Wars: The Phantom Menacen osuus jossa lelurobotit ja sammakot telmivät nurmikolla.

D-War on hyvin samanlainen kuin sen ohjanneen Hyung-rae Shimin vuoden 1999 Reptilian, jonka voisi sanoa olevan silloisen jenkkigodzillan seuralainen samalla tavalla kuin tämä vihjaisi olevansa Tulen valtakunnan.

Joten jos Reptilianista piti niin varmasti tästäkin pitää ja toisin päin.

Kelvollista ja nopeasti unohdettavaa seikkailuviihdettä jossa parasta ovat kaupungissa jahdattavat mörököllit ja se että elokuvan kaksi päälohikäärmettä ovat sellaisiksi harvinaisia, sillä ne ovat pikemmin vain helkkarin isoja käärmeitä kuin siivekkäitä tulenlietsojia.

Tähdet: **

D-War