Spectre (2015)

Kaikki edeltävät 007-elokuvat olin nähnyt ainakin kerran aikaisemmin, mutta tämän toistaiseksi sarjan viimeisen teoksen ensi-illan olin tarkoituksella säästänyt tällaiseen hetkeen, eli temaattisen elokuvanputken päätökseksi. Näin sain kaiken lopuksi jotain uuttakin nähtävää ja mikäpä sen mukavampaa.

Britannin tiedustelupalvelu on uudistusten kourissa ja 00-agenttien aika alkaa olla ohitse, eikä James Bondin (Daniel Craig) muille ilmoittamaton terroristijahti joka johtaa pienemmän pahan tuhoihin ainakaan saa uutta johtoa kannattamaan perinteisiä toimintatapoja. Hyllytys on siis edessä, mutta aiempi oma-aloitteinen tehtävä on vielä kesken, eikä luottamusta kollegoihin löydy niin paljoa jotta suuremmin uskallettaisin kysellä apua tai edes selittää mitä meneillään. Aiemmin tapetun terroristin leski Lucia (Monica Bellucci) on nyt kohteena ja hänen kauttaan Bond pääsee osalliseksi salaperäiseen kokoukseen jossa selvästi suunnitellaan pahoja asioita koko maailmalle. Bond on siis viimein löytänyt sen kansainvälisen terrorismijärjestön joka on joko tyystin nimetön, tunnetaan Quantumina tai kuten se jo elokuvan tittelissä kerrotaan, on Spectre ja Spectrea johtaa luonnollisesti aluksi pimennossa pidetty, mutta sopivan hetken tullen paljastettu Blofeld (Christoph Waltz). Onkin täysin toinen asia pääseekö Bond hyödyntämään tietojaan kun Spectren lonkerot tuntuvat ulottuvat kaikkialle ja vieläkin laajemmalle. Omaan sukuun saakka.

Spectren alkutekstiosuus on aiempien tavoin visuaalisesti rikas, mutta sävyltään se on kovin kaihomielinen jota Sam Smithin esittämä tunnuslaulu tukee yllättävänkin tehokkaasti. Sanon yllättävän siksi, että aiemmin elokuvasta irrallisena kuullessani kyseinen kappale oli mielestäni pitkästyttävän laimea, mutta alkutekstien raukeasti ja tummasävyisesti menneitä muistelevaan kuvasarjaan se ainakin sopii. Sopivasti ajoittaisista lumivuorista, muutamasta vitsistä ja muusta valoisammasta huolimatta tummasävyisyys onkin Spectren määrittelevä termi. Hitto, synkkä kuin hauta saattaa olla vieläkin kuvaavampi. Välillä kun uidaan niin syvissä vesissä, että pelkkä ajatus onnesta on hädintuskin hiekanjyvä aavikolla. Siksi onkin mielenkiintoista, että koska mukana on teknoleluauto heittoistuimineen, kasvavissa määrin olevan bondistinen musiikki (joka tosin ajoittain kuulostaa suuresti Philip Glassin Candymanilta) ja tietenkin Dave Bautistan esittämä teräspeukalokyntinen friikkisirkuspahis jolla on klassiseen 007-tyyliin sopiva nimi Hinx ja siten näiden kautta on taas matkan varrelle lisätty hieman enemmän vanhaa Bondia, pidetään silti erittäin tiukasti kiinni sovituista modernisoinnin vaatimuksista. Suurenmoinen synkkyys sopiikin hyvin Spectreen, sillä sen avulla saadaan esimerkiksi paljon Quantum of Solacea paremmin esille voit paeta, mutta et pääse piiloon-idea joka kuvaa koko terrorismijärjestön tehoa. Spectre onnistuu siis erinomaisesti kertoessaan miten Casino Royalesta alkanut tarina saavuttaa päätöksensä kulkien pimeyden kautta valoon ja hassua on, että tässä kaanonissa Skyfall on oikeasti se ainoa elokuva josta ei edes pitäisi puhua. Toki sen aikana Judi Denchin M kuoli tehden tilaa Ralph Fiennesin ämmälle ja viime sekunneilla Bondin eteen laskettiin kansio Spectrestä viitoittaen tietä tähän nimenomaiseen elokuvaan. Joskin jälkimmäinen seikka on poistettu itse nimielokuvasta koska Bond ei edes tiedä tuon järjestön nimeä ja se olikin pikemmin eräänlainen James Bond palaa elokuvassa Spectre-mainos. No kuitenkin, Casino Royale, Quantum of Solace ja Spectre kertovat yhtä tarinaa kun taas Skyfall oli idealtaan se välikertomus jossa Bond kohtaa jälleen yhden superpahiksen (vrt. Scaramanga, Goldfinger, tms.), mutta se oli toteutettu niin hyvin ettei se tunnu irralliselta tarinalta, kun taas Quantumin paikallaan jurnuttaminen aiheutti sen kohtalla tarpeetonsa rinnakkaisraidetta joka ei vie minnekään, mutta kulkee vierellä. American Beautyn ansiosta draamaohjaajana tunnetuksi tullut Sam Mendes osoitti jo parilla seuraavalla elokuvallaan (Matkalla Perditioniin ja Jarhead) osaavansa tehdä draamaa jossa on toiminnallinen ote ja se oli jotain johon Quantumin ohjaaja Marc Forster ei yltänyt, eikä tehnyt sitä myöhemminkään edes aika energisen oloisen World War Z:n kohdalla, koska siinä päädyttiin vain pelkkään silmäkarkkiin muun kustannuksella. Mendes tietää paremmin mitä tekee ja onnistui siksi saamaan Bondinsa vakuuttavaksi sekä vauhdin että pysähtyneisyyden osalta.

Spectre toimii oikeastaan lähes kaikilta osin ja sen tasapainoa voi vain ihailla, minkä takia tuntuukin aika oudolta se, että vaikka en muista Spectren saaneen ilmestyessään negatiivista kritiikkiä en vastaavasti muista sen aiheuttaneen myöskään suurempaa hehkutusta. Kenties se johtuu siitä, että vertailussa se on hieman sama kuin mitä The Dark Knight Rises on The Dark Knightille: periaatteessa täsmälleen ihan yhtä hyvä, mutta Blofeld ei ole Silva kuten Bane ei ollut Jokeri. Eikä se vaikuta olevan tarkoitustaan, mutta tottakai kun edellisessä ns. täydellisenä pidetyssä osassa jokin on näkyvämpi, ei sama iske yhtä näkyvästi jos ei kerran ole syytäkään. Blofeldin rauhallisuus ei tee hahmosta kuitenkaan vähemmän uhkaavaa kuin mitä Silva oli, mutta lienee ymmärrettävää jos esimerkiksi se ei aiheuta yhtä kovaa puhetta. Joten mahdollisesti se oli syy miksi Spectre ei herättänyt yhtä kovaa palvontaa, vaikka väitän sen olevan yhtä hyvä kuin Skyfallin ja kaiken lisäksi tarinallisen jatkumon merkityksessä tärkeämpi kuin se. Sinänsä pulmana onkin se, että Skyfallin voi katsoa vain omana elokuvanaan kun taas Spectre on osa kokonaisuutta.

Lisäksi yllättävää on se, että edes Blofeldin suhde Bondiin ei tuntunut herättäneen keskustelua kun sen jos minkä olisi uskonut ainakin saavan jotkut fanit kiukkuisiksi. Itse pidän isoveli-ideaa tarpeettomana kikkailuna, vaikka eipä se nyt pahemmin häiritsekään. Joskin tulevia 007-elokuvia ajatellen tämä nimenomainen idea saattaa osoittautua hyvinkin ongelmalliseksi.

Jos satutte miettimään miksi en juonikuvauksen aikana maininnut sanallakaan Léa Seydouxia ja esittämäänsä Madeleinea, joka kuitenkin on huomattavasti enemmän esillä ja merkityksellisempi kuin mainittu Monica Bellucci niin syy siihen on se, että enhän minä maininnut monia muitakaan hahmoja. The end!

No, ei se syy siinä ole, mutta vaikka Madeleine onkin Spectreen Luciaa tarkemmin linkittyvä henkilö on hän lopulta aika merkityksetön sen rinnalla miten Bond itse liittyy Spectreen, varsinkin kun molemmilla se seikka on sukulaisuus, joka Bondin kohdalla on huomattavasti tärkeämpi. Madeleine on ihan hyvä hahmo ja Seydoux esittää hänet uskottavasti, mutta vain jommalle kummalle, Bondille taikka Madeleinelle olisi pitänyt antaa se yhteys Spectreen ja kenties se olisi ollut parempi jälkimmäisen kohdalla, sillä kuten jo hetki sitten totesin, nyt tehty ratkaisu saattaa olla ongelmallinen myöhemmin ja pelkäänkin että se vain tarkoituksella unohdetaan jatkossa.

Kuten sokeakin tietää on Monica Bellucci hyvin, hyvin kaunis nainen, mutta minua jotenkin ärsytti se miten hänen kohdallaan jaksettiin jankata sitä kuinka nyt Bond-tyttö on aikuinen nainen ja hän siten siis iäkkäin tähänastisista tuossa roolissa olleista naisista. Jaa-a, mitenköhän se aikuisuus taikka ikä ylipäätään näkyi tuossa roolissa ja mitä se muutti verrattaen siihen että jos saman osan olisi esittänyt joku nuorempi? Minä pidän Belluccista, mutta ei se ikä tätä hahmoa aja.

Kun aiemmin tein vertauksen Nolanin Batmaneihin, tahdon tehdä yhden sellaisen lisää koska uskon niiden elokuvien toimineen jonkinlaisina esikuvina Spectren tyylillisille ratkaisuille samalla tavalla kuin uskon Bourne Identityn olleen Casino Royalelle. Helpoin ja selvin esimerkki tällaisesta on varmastikin se kun Blofeld pistää Bondin valitsemaan pelastaako yhtä vai toista kun pommit räjähtävät, sillä se on aika sama temppu samanlaisena kuin mitä The Dark Knightissa esiintyi.

Nyt on siis virallinen plus yksi 007-sarja käyty lävitse ja vaikka lähtö ei tapahtunutkaan mielestäni sen parhaimman elokuvan kautta, tapahtui se parhaimman mahdollisen lopetuksen kautta ja siten Spectre kuuluukin ehdottomasti Bond-sarjan valioihin.

Joskin pienenä roskana silmässä voi pitää sitä, että Spectren viimeiset minuutit ovat ehkä liiaksikin jonkinlaisten jäähyväisten heittoa, kun kaikki kuitenkin ymmärtävät ettei tämä ole loppu. Siksi minäkin aion vielä pysytellä hetken Jamesin seurassa ja lukea seuraavaksi tämän tänään ostamani kirjan:

Tähdet: ****

Spectre

007: Skyfall (2012)

"Oma suosikkini Bond-leffoista on Skyfall. Syitä siihen on miljoona. Kaikki tietysti lähtee käsikirjoituksesta. Skyfallissa hahmoille annetaan motiivit. Pahis ei ole pahis, vain koska on pahis. Pahista ajaa motiivit ja ne on vielä nerokkaasti kytketty muihin elokuvan hahmoihin. Jokaisella tarinan hahmolla on tarkoitus tarinassa, paitsi Berenice Marlohen turhanpäiväisellä hempukalla, joka heivataankin syrjään heti tilaisuuden tullessa... Pointti on kuitenkin siinä, että perinteisesti Bondin roolihahmo on ollut myyttinen sankarihahmo, joka on täydellinen. Ja minun jyrkkä väittämäni on, että täydellisyys on tylsää. Skyfall avaa oven virheille. Koko elokuva lähtee liikkeelle, kun yksi hahmoista (Naomie Harris) tekee kohtalokkaalta vaikuttavan virheen. Kuvio toistuu läpi elokuvan. Bond ei olekaan heti tilanteen päällä. Hän hapuilee. Sen lisäksi, että tämä epätäydellisyys on hahmontulkinnan kannalta huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin yksipuolinen täydellisyys, virheet mahdollistavat myös tarinankerronnassa monitasokkuuden. Judi Denchin M-hahmo on tehnyt menneisyydessään virheitä. Näistä virheet seuraavat häntä tähän päivään asti. Skyfallin voima perustuu siihen, että virheitä tekee jokainen, mutta niistä on kannettava vastuu. Skyfall on inhimillisin Bond-elokuva."

-Cinema Logenze

Skyfallista olenkin jo muutama vuosi sitten kirjoittanut ja sen voi lukea täältä. Toki voisin lisätä vaikka mitä nonparelleja ja kirsikoita sen päälle, täydentää ainakin siinä esitettyä typistettyä juonikuviota, mutta kyllä se tuossakin muodossa aika hyvin istuu tähän Bond-putken rakenteeseen ja kun lopputulema pisteytyksineen olisi edelleen sama niin riittäköön tuo Cilon lahjoittama tekstiosuus siksi uudeksi arvosteluksi. Joten täytetään tämä paikka sitten vaikka kaikenlaisella muulla sälällä, kuten vaikkapa puntaroinnilla kuka voisi olla seuraava Bond.

Toki haluaisin lisätä pari mainintaa mukaan kuten Marc Forsterin vaihtuminen Sam Mendesiin, joka myöskin on varmasti edelleen enemmän draama- kuin toimintaohjaajana tunnettu, mutta koska Mendes ohjasi myös Skyfallin seuraajan niin koetetaan muistaa jutustella hänestä enemmän silloin. Tässä vaiheessa pitää kuitenkin mainita Skyfalliin liittyen se, että Adelen esittämä tunnuslaulu on mielestäni paras tähänastisista uuden aallon Bondien viisuista, mutta vertailussa se lieneekin hieman etuoikeutetussa asemassa kolmea edellistä ajatellen, niiden kuitenkin koettaessa olla väkisin modernisoituja muka rokkaavalla tyylillään ja Adelen esitys puolestaan on muistuttamassa enemmän Shirley Basseysta ja sai vieläpä alleen elokuvan joka uusista Bondeista tekee eniten viittauksia old schooliin. Tällöin ei tarvitse enää todistella olevansa erilainen, vaan jos sitä on tulee se luonnostaan.

Bardemin esittämästä Silvasta totean sen, että tämän putken aikana rupesin miettimään hänen kenties pieneltä osin saaneen innoitusta Topolin Erittäin salainen-osassa olleesta lipevästä hahmosta ja onpa heillä jotain hieman samaa ulkonäöllisestikin:

007 on suuri ilmiö ja kuten jo aiemmin totesin on se niitä tapauksia joissa ei oikeasti ole edes tarvinnut nähdä yhtäkään elokuvista taikka lukea laisinkaan kirjoja niin ei varmasti ole siltikään täysin pimennossa mistä on kyse. Kuten Mikki Hiiren korvat, McDonaldsin kaaret tai vaikka Donald Trumpin hiukset...

... öö,okei...

on kyseessä jotain jolta ei vain voi välttyä vaikka yrittäisikin. Jos joku väittää ettei ole esimerkiksi koskaan kuullut Monty Normanin säveltämää 007-tunnaria olen pahoillani kuulo-ongelmistanne, sillä niin monessa paikassa sitä on hyödynnetty liittyi se sitten Bondiin taikka ei. Tästä syystä tosin on mahdollista, että kaikki parodiat, kunnianosoitukset, kellomainokset, musiikit ja näin pois päin saattavat olla jollakin tavalla koettuja, mutta se ettäkö yhdistääkö niitä oikeaan paikkaan voi ollakin jo tyystin eri asia. Esimerkiksi jo pelkästään Simpsoneissa on käytetty niin moneen eri otteeseen jotain Bondiin liittyvää, että joillekin se saattaa ollakin päinvastoin juuri Simpsoneiden keksimää ja muut lainaavat sieltä.

Samalla tavalla kuin joku kutsuu High Hopesia Nightwishin kappaleeksi taikka Hurtia Johnny Cashin, alkuperä voi olla pimennossa, mutta se ei tarkoita etteikö olisi ainakin siten jonkin kiertotien kautta kokenut Pink Floydia taikka Nine Inch Nailsia. En minäkään katso Salattuja elämiä, Possea, Putousta, niitä suomipoppareiden mökkikinkereitä taikka jotain Big Brotheria, mutta en silti pääse täysin niiltä piiloonkaan. Se että tajuanko jonkun pallinaaman olevan Possesta eikä jostain toisesta täysin samanlaisesta ohjelmasta on toissijaista, olen silti jotenkin altistunut bakteereille. 007 on synnyttänyt jäljittelijöitä, tribuutteja, pilkkaa ja kaikkea mitä vain keksiä saattaa peleistä musiikkiin, leluista vaatteisiin ja niin runsain mitoin, että jollakin tavalla sitä ennemmin tai myöhemmin päätyy Ian Flemingin uhriksi. Aika hyvin alunperin kirjoilta jotka eivät rehellisesti sanottuna ole edes kovin hyviä, vaan aika pikaruokamaista pulppia jotka lukee takapenkillä autossa, riippumatossa uinaillen taikka yhden standardimitaisen vessakierroksen aikana.

Ne ovat helppoa luettavaa ja vetoavat yksinkertaisiin asioihin. Siis viihdettä, eivät sen enempää. Näin ollen se varsinainen  juttu syntyikin itse hahmosta, egoistisesta, kovaksikeitetystä ja kaikkien naisten ihannepaskiaisagentista: James Bondista. Hälläväliä mihin hän päänsä työntää, kunhan Bond pääsee taas valloilleen. Siksipä ilmiö pääsi vapaaksi vasta hahmon siirryttyä elokuviin ja siten tavoitettua kaikki maat ja mannut. Nyt ei enää tarvinnut edes kuvitella Bondin kasvoiksi omaa naamaansa vaan pystyi näkemään millainen otus se oikeasti onkaan. Samoin kuin visuaaliseen muotoon pääsivät friikkisirkuspahikset, eksoottiset tapahtumapaikat ja tietenkin kauniit naiset, oli täydellinen eskapismin muoto ja kuvallisena nyt muutakin kuin vain kuvitelmaa. Sen näki edessään, joten se oli tavallaan totta.

Toki se on ymmärrettävää, että koska Bond vetosi suurelta osin ns. poikien fantasianäkemykseen olivat lelut aina sukupuolikritiikin uhalla miesmäisiä. Joskin mielestäni tärkeää on se, että vaikka emme vetoaisi ajatukseen siitä kuinka sukupuolineutraalissa ilmapiirissä pyssyt, autot sun muut ovat kliseemääritysten mukaisesti/vastaisesti vain pojille taikka kaikille (ts. tytötkin saavat puukottaa pahista silmään) on se silti suurelta osin totta. Lappusilmäiset ihmiset kun kuulevat vain termin bondtyttö ja ovat heti nyrkit pystyssä vaatimassa tasa-arvoa sovinistiseen maailmankuvaan ja tottakai sillä on osaltaan painoarvoa, koska onhan 007 helposti irrallisina osina nähtävissä esikuvallisesti vääränä. Tässä ei vain mielestäni nähdä kokonaiskuvaa. Ensinnäkin Fleming kuvitteli olevansa James Bond, pohjasi siten tarinansa omiin ja kuulemiinsa kokemuksiin, mutta muokkasi se oman unelmansa muotoon ja siten kyseessä on lopulta vain fantasiaa jonka luoja nyt vain sattui olemaan mies. Kukaan ei oikeasti estä naisia taikka miehiä kehittämästa vastaavaa ja jos joku niin luulee, ei hänellä ole oikeasti uskoa itseensä taikka asiaan jota kuvittelee ajavansa. Ei tässä ole kyse kuin pelkästä unesta ja hitto, jos haluat nähdä unta jossa paneskelet vuohia taikka ajat urheiluautolla vauvojen päälle niin mitä sitten, se on edelleen vain unta ja joskus kuvitelma on yllätys yllätys vain kuvitelmaa. Se että Bondin esittämä fantasia on paperisessa taikka elokuvallisessa muodossa ei tee siitä edelleenkään mitään pakollista ja jos ei sitä osaa kokea vain pelkkänä mielikuvituksen tuotteena on kyseessä jotain minkä kohdalla en halua edes ymmärtää sitä ihmistä, olen vain pahoillani siitä. Huvittavaa tässä on se, että jos oikeasti pitää Bondin naisiin kohdistuvaa asennetta loukkaavana niin on syytäkin, äijähän on täysi paskiainen ja ei häntä tulekaan pitää unelmien poikamiehenä. Siispä siten jos kohtaa jonkun joka pohjaa elämänsä Bondin opeille, tulisi häntä ehkä pikemminkin vältellä kuin lähestyä. Ei hänestä tule ottaa mallia. Tämä on ihan sama juttu kuin Freddy Kruegerin pitäminen coolina heppuna. En minä halua kulkea leikkelemässä teinejä palasiksi vaikka pidänkin Freddya elokuviensa parhaimpana hahmona, eikä kenenkään muunkaan tulisi ihailla häntä guruna josta ottaa mallia. Kyseessä on edelleenkin vain fantasiaa ja tällä tavoin pääsee kokemaan asioita joita ei koskaan itse tekisi mistään hinnasta. Jos sitä eroa ei näe, niin hirviö Hugon sanoin "herää pahvi!" Tietenkin maailma on mitä on ja aina on joku joka kokeaa asiat tahallaan väärin ja uskoo olevansa Jokeri jonka tehtävänä on luoda oikean elämään murhetta.

Mutta Bondeissa on siis bondtyttöjä joiden funktio vaikuttaisi olevan koristeena oleminen, mutta mitä James Bond itsekään on kuin jonkinlainen bondpoika? Komea mies joka patsastelee ja toimii haaveiden kohteena.

Elokuvat tekivät Bondista globaalin ilmiön ja näki ne sitten pelkkänä viihteenä taikka syvemmällä merkityksellä, oli se sitten naisasian murentaminen taikka miesten egon pönkittäminen, on 007 päässyt asemaan jossa sitä ei voi enää ohittaa olankohtauksella. Jos et ole kiinnostunut Bondista niin ei se mitään, minustakin on olemassa parempia fiktiohahmoja, mutta jopa he jotka eivät välitä pätkääkään nullnullseiskasta ainakin jossain vaiheessa hermostuvat kun aihe pääsee muiden ansiosta valloilleen ja tiuskaisevat, että ketä kiinnostaa? Ilmeisesti sinuakin koska et jaksanut pitää suutasi kiinni. Joskus kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta ja tästä esimerkkinä juuri näiden sinkkurealitysontakasojen suosio. Otetaan 007 mielummin siten miten se kuuluukin: viihteenä joka joskus toimii, joskus ei ja joskus vielä paremmin.

Jos se suuttuttaa niin anna sen suututtaa. Siirry eteenpäin ja ota katsottavaksi jotain mikä ei suututa. Tai tee niin kuin minä jos se suututtaa ja näe jotain hauskaa siinäkin kokemuksessa.

Onkin huvittavaa välillä katsella millaisiin mittasuhteisiin 007-ilmiö on kasvanut, sen kuitenkin ollessa jo syntyessäänkin tarkoitusperiltään aika iso ja parhaiten tämä näkyy sen ohella kuinka kauaksi bondismi on levinnyt pelkistä elokuvista (väitän edelleen niiden olevan tärkeämpi juttu kuin kirjojen) oheismateriaaleihin, mutta etenkin sen päänäyttelijävalinnan mediahuomioon. Craigin kohdalla tuntui absurdilta kuinka selvästi seestyneeseen sarjaan haluttiin lähes yksimielisesti muutosta, mutta samalla kuitenkin vastustettiin mitään todellisen eron tekemistä ja näin ollen jo muutaman otteeseen mainitut hiukset ja Craigin aiempia rosoisemmat kasvot olivat hyvin monelle ihmiselle boikotoinnin aihe. Tämä muistuttaa tilanteita joissa ihmiset sanovat lopettavansa jossain kaupassa käynnin kun jonkin tuotteen hinta on noussut, mutta seuraavana päivänä samat ihmiset ovat edelleen ostamassa samoja tuotteita koska tietävät etteivät oikeasti viiden sentin hinnankorotuksen vuoksi siirtyisi muualle, sillä siellä on jokin muu joka aiheuttaa saman kiukun. Tai miten olisi pitkä valitus siitä kuinka leffateatterissa käynti on liian kallista, mutta käyvät silti koska kohta on taas tulossa jokin elokuva joka on nähtävä vain ja ainoastaan teatterissa. Kovaäänisten puolella on aina helppo olla, mutta oikeasti tekeminen jotain asian eteen onkin jo muuta. Ei näissä asioissa välttämättä väärässä olla, mutta niissä puhuvat lopulta enemmän tunteet kuin järki. Leffalipun hinnallakin katetaan niin monia asioita, että jos jokin niistä nousee näkyy se nousu myös muuallakin. Joskus toki tällaisissa tapauksissa se nousu on kohtuuton, etten minä mitenkään väitä sen olevan aina oikeutettua, mutta kuluttaja ei usein näe kuin sen oman napansa samoin kuin tuottaja joskus omansa ja silloin ajaudutaan suun aukomiseen ennen kuin siihen on todellista syytä. Vastaavasti se tietenkin helpottaa kun saa tunteensa purettua ja kun Craigin valita aiheutti suurta suuttumusta oli se oikeutettua tunnepuolella, mutta ei tietenkään ollut vielä ennen Casino Royalen näkemistä tarpeeksi perusteltua. Tiedän kyllä olevan ihmisiä jotka sen nähtyään inhoavat edelleenkin Craigia, mutta vastaavasti tiedän myös ihmisiä jotka pitävät häntä sen ansiosta parhaimpana Bondina koskaan ja molempia yhdistää se, että eivät silti jätä 007-elokuvaa katsomatta riippumatta pääosan esittäjästä.

Nyt olemme taas tilanteessa jossa spekuloidaan kuka uusi James Bond tulisi olemaan. Itse uskon sen olevan edelleen Craig ja vaikka hän itsekin on todennut olevansa valmis jättämään Bondin taakseen, keskittymään täysin muihin projekteihin, on minun jotenkin vaikea uskoa sitä. Ensinnäkin mikään ei ole häntä estänyt tekemästä muuta Bondien välillä, toiseksi vaikka ei olisikaan julkisuuden perään on 007 niin iso juttu että siitä on kenties vaikea luopua jo siksi ja kolmanneksi esille vuotaneet huhut tarjotuista rahasummista lienevät kuitenkin horjuttavan päätöstä jättää kaikki taakse. Jälkimmäisen kohdalla en ajattele ahneutta vaikka voihan se olla sitäkin, vaan pikemminkin sitä kuinka se tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa niitä muita projekteja. Mutta kuitenkin nyt puhutaan seuraajasta ja esillä ovat liikkuneet nimet kuten Tom Hardy, Michael Fassbender, Idris Elba, Damian Lewis, Tom Hiddleston ja pari muuta.

Olen hivenen yllättynyt siitä ettei Clive Owenia enää vedetä esille, mutta en ole pahoillakaan siitä. En koska en uskoisi hänen kykyihinsä vaan koska pitäisin häntä paluuna Timothy Daltoniin ja sehän on jo koettu. Pidän kaikkia edellä mainittuja Elbaa lukuun ottamatta jokseenkin epätodennäköisinä pelkästään siitä syystä, että jokainen heistä on ollut todella isoissa elokuvissa näkyvissä rooleissa ja siten sotivat tunnettavuutensa vuoksi 007-roolitushistoriaa vastaan jossa Roger Moore Pyhimyksensä ansiosta lienee ollut Bondiksi päästessään tunnetuin valtaväestön keskuudessa ja hänkin oli tuolloin siis televisionäyttelijä. Jokainen mainituista olisi varmasti hyvä Bondiksi, mutta ettäkö häneksi palkattaisiin Mad Max, Magneto taikka Loki kuulostaa vähän erikoiselta aiempaa ajatellen. Varsinkin ilmeisesti ykkösnimenä pidetty Tom Hardy kuulostaa sen vuoksi oudolta, hänen kuitenkin ollessa lähes järjestään jossain Christopher Nolan-mittaluokan elokuvissa ja ajatellen omaa tutustumistani Hardyyn tuli hän tietoisuuteeni alunperin niinkin pikkuruisesta tapauksesta kuin Star Trek: Nemesis. No kuitenkin, hyvä hän varmasti olisi ja saattaahan olla että 007-tuottajat haluavatkin nyt nimitunnettavuutta, mutta näen sen suht' kaukaisena ajatuksena. Siten enemmänkin varmasti televisiosta kuin elokuvista tutut Lewis ja Elba olisivat todennäköisemmät vaihtoehdot, varsinkin kun vaikka Elbakin oli mukana megalomaanisessa Pacific Rimissa on hän todennäköisesti suhteutettuna edelleen aika pieni nimi. Lewis lieneekin heistä kahdesti korkeammassa asemassa ja sitäkin pitkälti vain koska olisi ulkoisesti sopivampi Craigin seuraajaksi. Ei siis liian kaukana Craigin mukanaan tuomasta Bondin visuaalisesti muutoksesta, kun taas en mitenkään saata uskoa tuottajilla olevan niin suurta rohkeutta, että menisivät tummaihoisen Bondin suuntaan. Tässä on kuitenkin kaikesta Casino Royalen erilaisuudesta huolimatta pidetty jonkinlaista häilyvää jatkumoa aikaisena, jolloin Bond olisi joustavasti sama Bond kaikissa elokuvissa Connerysta tähän päivään, kun taas Elban kohdalla voisi olla vaikea selittää suurta ruskettumista. Tietenkin jos seuraava 007-elokuva osoittaisikin, että jep, se teoria siitä kuinka James Bond on eri agenttien käyttämä alias onkin totta, saataisiin sillä perusteltua kuka tahansa rooliin. Tuollonhan kuka tahansa miesnäyttelijä sopisi Bondiksi, koska lajityyppiäkin voitaisiin muutta aina näyttelijävalinnan vaatiessa. Nainen ei valittettavasti kävisi edes tällöin päinsä, koska esittele nyt sitten itsesi James Bondiksi siinä tilanteessa ja jos kyseessä olisi joku Jane Bond ei se olisi silloin James Bond, vaan jotain ihan muuta. Ei nyt välttämättä tätä, mutta ei siltikään oikea Bond:

Skyfall tosin osoittaa, että alias Bond-teoria taitanee jäädä vain siksi, koska James Bond on näemmä hänen virallinen oikea nimensä. Joten ehkäpä Elban kohdalla mentäisiinkin johonkin spin off-moodiin ja kyseessä olisi brother from da hood: "Bond, Leroy Bond."

Henkilökohtaisesti en toivoisi Lewisin päätyvän Bondiksi, koska siinä hepussa on jotain ärsyttävää. Enkä minä oikeastaan usko Bondin pukua päälleen panevan yhdenkään mainituista näyttelijöistä vaan edelleen haetaan jos haetaan jotain vähemmän esillä ollutta. Joskin kuten jo mainitsin, se on Craig.

Mutta jos ei, niin kenet haluaisin nähdä Bondina?

No, koska uskon 007-elokuvien olevan tarkoituksellisella matkalla takaisin kevyen seikkailullisempaan suuntaan ja vähentävän draamaosuutta, se vain tekee sitä rauhalliseen tahtiin, niin sitä ajatellen en pidä enää kovinkaan tarpeellisena koettaa tehdä uutta tai pitää edes samaa ns. agressiivista näyttelijätyyppimuutosta ja siten lienee loogista palata enemmän sinne perinteiseen komeakaunisbondiin jolloin sinänsä silloin juuri joku Michael Fassbender olisi ymmärrettävä valinta. Mutta jos tosiaan mennään esimerkiksi takaisin sinne tummahiuksisen Bondin suuntaan niin edellä mainituista nimistä soisin sen olevan Tom Hiddleston. En koska pitäisin häntä parhaimpana mahdollisena valintana vaan koska mies on hieman luihun näköinen, kuin jokin ihmisnäätä ja sillä tavalla saataisiin edes siten muutakin kuin vain mallinuken kasvot Bondille.

Siitä kuitenkin päästään siihen, että tuo valinta tuli tehtyä hieman ajatellen mitä tuotantoporras saattaisi pitää ns. samanlaisena kuin ennen, mutta silti hieman erilaisena ja jotenkin kaupallisesti vähäisenä riskinä, kun itse mielummin valitsisin Bondiksi Tom Hiddlestonin aikuisemman version, eli Rufus Sewellin:

Vaikka ei sillä niin väliä kuka se on (se on Daniel Craig edelleen). Katsotaan miten homma hoituu ja jos valitetaan niin valitetaan vasta nähtyämme elokuvan.

"Lopuksi huono vitsi: 

James Bond meni kauppaan ja sanoi: Haluaisin lihaa. Jauhelihaa."

-Graduated Cylinder

Öö, kiitos tuosta. Arvostan vieraiden minulle suomia avustuksia.

Quantum of Solace (2008)

James Bond (Daniel Craig) suree edellisessä osassa kuollutta rakastaan, mutta peittää väkisin tunteensa ja kanavoi kaikki voimavaransa jäljittääkseen sitä mystistä kansainvälistä terrorismijärjestöä jonka perässä oli jo aiemmassakin elokuvassa, ja joka oli lopulta vastuussa Bondin sydämen särkymisestä. Jäljet vievät Camillen (Olga Kurylenko) luokse joka on nyt tappolistalla koska oli aiemmin tuohon terrorismijärjestöön linkittyvän ekologista tuhoa suunnitelevan rantapummi Dominicin (Mathieu Amalric) petikumppani ja siellä hän oli koska Dominic on myös junailemassa ilkeää kenraali Medranoa (Joaquín Cosio) Bolivian johtoon, ja tottakai tuo kenraali oli tappanut Camillen perheen, jolloin kosto elää. Bondin otteet ovat kuitenkin sen verran kovat ja sivusta katsoen sokeat, että M (Judi Dench) koettaa pakottaa hänet palamaan kotiin, mutta passittomuus ja rahattomuus ei estä agenttia joka lukinnut kohteen tähtäimeensä. Eri asia sitten onkin se, että kohdistaako Bond tähtäimensä oikeaan suuntaan, varsinkin kun kaiken tämän jälkeen otettu askel on hyvin pieni.

Quantum of Solace lienee Craigin Bondeista ainakin toistaiseksi se joka on saanut aika huonon vastaanoton ja oli jo ennen valmistumistaan sellaisessa asemassa jossa moni ei uskonut sen toimivan kovinkaan hyvin. Isolta osin tähän oli syynä se, että ensinnäkin Quantumilta puuttui yllätysmomentti joka Casino Royalle oli ja koska Casino Royale todisti että vaikka Bond oli blondi perunanaamalla oli se silti hyvä ja vieläkin parempi, jäi Quantumille siten se vaikean seuraajan osa ja kuten aina kakkoslapsen kanssa ei se ole esikoinen. Mutta hei, kyseessähän oli jatko-osa elokuvalle joka otti suuria riskejä vakiintuneessa sekä rakastetussa tavaramerkissä ja vieläpä voitti lähes kaikkien rakkauden puolelleen, niin tottahan silloin kaikkien olisi pitänyt repiä nahkansa irti innosta odottaessaan Quantum of Solacea. Tietenkin se oli iso tapaus, niinhän nämä aina ovat, mutta sitten tapahtui jotain joka selkeästi nostatti ei niinkään blondibond-tason raivoa vaan suurta skeptisyyttä ja se jotain oli Marc Forster. Erinomainen ohjaaja. Monsters Ball ja Leijapoika ovat loistavia elokuvia ja Finding Neverland... no, se voidaan antaa anteeksi. Oli se ihan ok. Kuitenkin, Forster oli tuttu vain draamasta ja vieläpä vain sellaisesta draamasta jossa ainoa toiminta oli lopputekstien nopeus, joten miten hän voisi sopia uskottavasti 007-elokuvan ohjaajaksi? Hitto, pahimmassa tapauksessa Craigin kohdalla olisi riittänyt pelkkä muskelivoima ja elokuva olisi saattanut olla ainakin viihdyttävä, mutta ettäkö edes hahmopainotteisuuteen menemisestä huolimatta 007 olisikin lupa keskustella ei herättänyt äänekkäimpien nettikriitikoiden ja tekstaripalstailijoiden halua katsoa elokuvaa. Tietenkin voimme sanoa, että mitä sitten? Hittoako me välitämme joistakin trolleista jotka mäkättävät vain mäkättämisen ilosta? Ongelmana vain on se, että valitettavasti valittajat ovat äänekkäämpiä palautteen antajia silloinkin kun ei ole mitään syytä valittaa ja jostain syystä heillä on se tapa, että jos he eivät jostain pidä ei tule kenenkään muunkaan pitää. Ja koska he pitävät huolen jotta kaikki kuulevat ne muka huonot jutut, niin heidän tahtoonsa alistutaan liiankin helposti. Tästä syystä esimerkiksi mediajulkaisut rajoittavat ihmisten mahdollisuutta kommentoida, koska aina joku paremmin tietävä mätämuna haluaa pilata koko korin sadon kaikilta. Menisivät sitten katsomaan Steven Seagalia, siellä ei ole pelkoa muutoksista. Kuitenkin jos katsoo Bondeja toimintafanin näkökulmasta onhan se kieltämättä huolestuttavaa kun ohjaajaksi tulee joku jolla ei ole lajityypin kokemusta. Ei se tarkoita sitä etteikö hän silti sopisi ohjaamaan toimintaelokuvaa, mutta oletus sopimattomuudesta on ymmärrettävä. Tällä ajatuksella Forster lieneekin se koko 007-sarjan uhkarohkein veto, jopa suurempi kuin joku vaalea näyttelijä. Se kuitenkin pistää mietityttämään, että mitä elokuvaa nämä valittajat katsoivat kun katsoivat Casino Royalen? Sehän meni nimenomaan aiempaa enemmän henkilödraaman suuntaan ja sen perusteella oli odotettavissa lisää samaa, joten nyt Forster olikin yht'äkkiä täysin looginen ohjaajavalinta. Jos kerran mennään draamalinjalla niin parempihan se on silloin valita ohjaaja joka tietää mitä siellä tekee. Forsterin olisi kuitenkin todistettava osaamisensa myös toiminnan saralla ja osoitettava miten parantaa elokuvasta jonka moni nosti koko sarjan parhaimmaksi. Kovasti tahtoisin sanoa hänen onnistuneen, mutta en voi koska hän ei onnistunut. Syystäkin on Quantumia kritisoitu paikallaan polkemisesta, energian puutteesta ja siitä ettei siinä ole juuri mitään muistettavaa. Uskokaa tai älkää niin pidän osaa tästä jopa Quantumin vahvuutena.

Kyseessä ei sinänsä ole huono elokuva vaan sen voisi sanoa olevan taas yksi Bond muiden joukossa ja nyt vain sellainen tämän uuden tyylin jatkumossa, mutta sehän kuitenkin tarkoittaa ainakin ihan ok-tason viihdettä. Toki se on huono juttu kun jo toisen osan kohdalla joutuu toteamaan tuollaista, mutta tottahan se on. Quantum ei nosta panoksia vaan tuntuu parhaimmillaankin vain edellisen suoralta jatkeelta, mitä se toki tarinallisesti onkin, mutta koska se ei tee mitään ainakaan paremmin ei sitä voi sanoa jatko-osaksi joka veisi elokuvaa oikeasti eteenpäin vaan koettaa pelkästään toteuttaa uusintajulkaisun. Joskaan se ei myöskään tee mitään niin huonostikaan, että sitä voisi sanoa todelliseksi pettymykseksi. Vaikkakin se ymmärrettävästi sai osakseen kritiikkiä juuri olemisesta vain keskiverto odotuksiin nähden. Draamapuoli on ihan hyvää, mutta ei edellisestä poikkeavaa eikä yhtä vahvoilla sivuhahmoilla (Camille ja rantapummi eivät ole Vesper ja Le Chiffre) ja mitä toimintaan tulee niin Forster ei todellakaan osoita olevansa kyseisen lajityypin asiantuntija. Toiminta on tämän luokan elokuvaan nähden todella tavanomaista, varsinkin kun se tuntuu haluavan olla vain aiemman Ctrl+C/Ctrl+v, mutta sanotaan kuitenkin että vertailussa mihin tahansa keskitason toimintaelokuvaan se on kuitenkin ihan tarpeeksi hyvää. Siitä vain puuttuu se viimeinen sykäys joka veisi ilmat keuhkoista.

Tarinallinen juoksumattoilu ja toiminnan tavanomaisuus ovat yllättäen ne seikat jotka tavallaan ovat mielestäni Quantumin vahvuuksia. Minä kun näen ainakin vielä Craigin Bondit aikalailla yhtenäisenä kertomuksena ja varsinkin Bondin kehityksenä, jolloin kun esimerkiksi Casino Royale on kokemattoman hahmon haparoivat ensiaskeleet vastustajanaan välipomo ja Skyfall puolestaan jo ammattilaiseksi nousseen hahmon suurta näytöstä jossa kohdataan ns. elämää suurempi loppupomo, niin Quantum on Bondin kohdalla se työosuus jossa tehdään arkista puurtamista. Tämä on tarpeen siinä mielessä, että se näyttää millaista Bondin jokapäiväinen (työ)elämä on, mutta samalla kuten kaikki tietävät että vaikka arki voi olla todella mukavaakin niin ne ovat ne yllättävät tapahtumat jotka jäävät paremmin mieleen ja sellaiset puuttuvat Quantumista. Joten vaikka näenkin tämän elokuvan hyvänä asiana sen, että Bondin kehityksessä se esittelee välivaiheen nollan ja sadan väliltä, on se myös siinä tavanomaisuudessaan turhan mitäänsanomaton ja hetkittäin jopa pitkästyttävä. Siinä suhteessa elokuvan pääpahista esittävä Mathieu Amalric on kyllä mies paikallaan, sillä vaikka hän onkin yleisesti ottaen ihan hyvä näyttelijä on hänen esiintymisensä Quantumissa löysää ja hahmonsa ylipäätään tylsä ja kaiken lisäksi... no.... vain tylsä. Joskus kun kärsin unettomuudesta ajattelen Amalricia Quantumissa ja seuraavaksi tarvitsenkin elvytysapua herätäkseni.

Amalric muuten näyttää joltain Gary Oldman Léonissa ja nuoren Roman Polanskin eksperimentaaliselta ristisiitoskokeelta:

Kun aiemmin selitin jotain siitä, että Quantumin jonkinlainen paikallaan polkeminen on kokonaisuutta ajatellen tarpeellinen osoittamaan tiettyä osaa Bondin kehityksestä, sitä arkea joka sijoittuu kohokohtien välille ja tämä eräänlainen tylsyys on siten jopa jonkinlainen plussa tälle kyseiselle elokuvalla, niin tottakai se osittain puoliväkisin muodostettua puolustavaa selittelyä. Jos katson tätä muista irrallisena (pois lukien tietenkin jatkumoon kuuluvat pakolliset juonelliset langat) olin minäkin pettynyt yllätysten puutteeseen, laimeaan pääpahikseen ja etenkin siihen kun jo niin kovasti uudistettu 007-sarja jämähti jo kakkososassaan lämmittelemään tähteitä.

Yksi erinomainen juttu Quantumissa kyllä on, mutta valitettavasti se ei lopulta oikein johda mihinkään. CIA toimii yhteistyössä Dominicin ja siten tuon terrorismijärjestön kanssa koska suunnitteilla oleva vallankaappaus palvelee molempin etuja ja tätä olisi voitu käsitellä syvemminkin, koska se pistää hyvikset toimimaan pahiksien kanssa yhteistyössä ja siten johtaa hyvikset toisia hyviksiä vastaan. Se on aika kiinnostavaa ajatellen salaisten agenttien toimintaa ja sitä kehen voi luottaa.

Jack Whiten ja Alicia Keysin esittämä tunnuslaulu on sellainen, että molemmat ovat tehneet omillaan huomattavasti paremminkin mieleen jäävää shittiä. Parhaiten tästä laulusta huomioi sen kuinka väkisin siinä on koetettu yhdistää Whiten gararerock Keysin heleään souliin ja Bondien sinfoniapoppiin. Olisivat vain maksaneet Led Zeppelinille Kashmirin käytöstä.

Casino Royale teki ohimenevän vitsin vodkamartinista ja pikkutuhmasta nimestä, smokkikin oli vielä muuta kuin arkivaatetusta, mutta ainoat varsinaiset vanhan Bondin tunnusmerkit tulivat sekunteja ennen lopputekstejä kun hän esitteli itsensä tutulla fraasilla ja rautalankatunnari lähti soimaan. Nyt siisti mittatilauspuku on päällä enemmän kuin havaijipaidat ja mukana matkassa on jo ensimmäinen hassusti nimetty naishahmo, Strawberry Fields (Gemma Arterton), joten kaikkea vanhasta tuttua ei jätetä vain epilogiksi vaan osa saa tulla mukaan jo aiemmin ja siten osoitetaan että ennemmin tai myöhemmin uudistettu Bondikin matkaa avaruuteen.

Niin ja jos öljyllä tapettu Fields ei ole viittaus Kultasormeen niin ei sitten mikään:

Tähdet: ***

Quantum of Solace

Casino Royale (2006)

Jimmy Bond on aikeissa sekaantua persoonallisuushäiriöiseen farssiin....

Ei nyt sentään.

Vielä 00-uransa (ts. lupa tappaa) alussa oleva James Bond (Daniel Craig) on rosoinen ja kivuliaita ensikertalaisen virheitä tekevä salainen agentti, joka rymistelyihin johtavien toimiensa vuoksi on siten vielä kaukana ammattinimikkeensä ensimmäisestä osasta. Bondin neuvokas, mutta ehdottomasti enemmän raakaan voimaan kuin hienovaraisuuteen pohjautuva tyyli aiheuttaa sen, että varsinkin hän itse tuntee tarvetta todistaa kykynsä muille, oppivansa hänkin uusiakin temppuja ja nyt eteen astuu siihen mahdollisuus kun Bondin pitää lähestyä hienostopiireihin kuuluvaa terrorismirahoittajapankkiiri Le Chiffrea (Mads Mikkelsen). Le Chiffren heikkoutena on uhkapelaaminen ja sitä tietä Bond aikoo parinsa Vesper Lyndin (Eva Green) avustuksella hyödyntää onkiakseen tietoja ketkä Le Chiffren yläpuolella ovat. Valitettavasti Le Chiffren heikkous on myös hänen taustapiruinaan toimivien tiedossa. Seuraa tiukkailmeistä kortinpeluuta.

Sean Conneryn, George Lazenbyn ja Roger Mooren astumiset James Bondin saappaisiin tapahtuivat ennen minun aikaani, eikä oikeastaan vielä Timothy Daltoninkaan vuoro tapahtunut ajallisesti sopivasti jotta olisin omalta osaltani voinut osallistua spekulatiivisiin keskusteluihin siitä kenen pitäisi 007-roolia esittää. Vielä Pierce Brosnaninkin kohdalla tieto kulki sen verran hitain askelin ettei keskusteluun ehtinyt mukaan ennen kuin päätös oli jo lyöty lukkoon, mutta Brosnanin seuraajan kohdalla asia olikin jo tyystin toinen. Bond-roolitus kuuluu aiheena samaan kuin musiikkimausta puhuminen, että se on hyvin hauskaa mutta sen merkitys on oikeastaan aika tyhjän kanssa, sillä mielipiteitä on kuin kuuluisia ihmis-cloaca maximoita. Aiheena se kuitenkin on erittäin mainio ja siitä saa pitkiäkin keskusteluita aikaiseksi. Siksi se lieneekin ehkä hivenen yllättävää, varsinkin näin tällaisen Bond-putken yhteydessä mainittuna, että niin Brosnanin seuraaja kuin nyt kovasti esillä oleva mahdollinen Daniel Craigin vastaava ovat minulle sarjassa ihan sama. Toki minulla on omia ns. suosikkeja joiden uskoisin sopivan Bondiksi ja samoin olen ajatellut ketkä eivät laisinkaan istuisi tuohon rooliin, mutta vaikka uskonkin että näyttelijällä on mahdollisuus tehdä roolista kuin roolista omansa, samalla uskon kuitenkin Bond-formaatin olevan niin tiukka, että näyttelijä voidaan ahtaa siihen rooliin vaikka hän ei ensialkuun vaikuttaisikaan sopivalta. Joten jos se Craigin seuraaja on Bill Murray taikka Weird Al, olisin varmasti että no way, José, mutta olisin mieluusti väärässä, sillä enhän minä oikeasti tiedä. Kun Brosnanin jälkeen yleisesti tunnuttiin pitävän ykkösvalintana Ewan McGregoria, olin sitä mieltä ettei hän olisi oikea mies rooliin.

Tämä ajatus ei johtunut siitä ettenkö uskoisi hänen voivan vetää roolia sujuvasti läpi, mutta pidin silloisia motiiveja nostaa hänet niin korkealle vaihtoehdoissa hieman väärinä, koska tuumin hänen olevan pelkästään nimi joka tuli kaikilla vain ensimmäisenä mieleen: hän oli britti ja jos ei jo aikaisemmin niin ainakin taatusti Phantom Menacen jälkeen tuolloin parhaiten tunnetuin britti. Olihan McGregor osoittanut olevansa pätevä näyttelijä, mutta hän oli joku joka valittiin koska oli sen hetken Roope Salminen ja silloin hänet on pakko käyttää heti loppuun jotta pian päästään valittamaan miksi se on joka hemmetin paikassa. Ihan oikeasti, herra Salminen, sinulle käy kuin Mikko Leppilammelle ja aluksi lupaavana pidetystä esiintyjästä tulee tavallisen katsojan silmissä rasite. Sillä ei ole mitään tekemistä lahjakkuuden tai sen puutteen kanssa, vaan ahneudella. McGregorin kohdalla pidin nimi- ja kasvotunnettavuutta suurempana väärä Bondiksi-seikkana sitä, että kuten Brosnan on myös McGregor liian mukavan oloinen heppu sopiakseen siihen suuntaukseen jonne toivoin 007-sarjan matkaavan Brosnanin jälkeen, eli vihdoinkin kunnolla kyynisempään ja kylmempään. Kun rooli sitten varmistui Craigille meneväksi tuumin, että joo, hän varmaan sopii siihen hyvin. Ei niin kauniskasvo kuin mitä Brosnan oli ja ennen kaikkea, vaikka olinkin jo nähnyt hänet joissakin muissa elokuvissa oli hän vielä sopivan tuntematon jotta osaisi odottaa jotain tiettyä maneeria, tms. ja kenties juuri siksi hänen avullaan voitaisiin mennä sinne pimeämmälle  puolelle. Ja niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, uskoin Craigin hieman aiempia esiintyjiä karumpien kasvojen jopa kertovan sen olleen suunnitelmanakin, sillä hän ei kenties istuisi kulmakarvoja nyppimään samalla tavalla kuin esimerkiksi Brosnan taikka Moore. Saatoin olla oikeassakin oletukseni kanssa sillä tylympään suuntaanhan Bond-sarja suuntasi Craigin kanssa ja hän sai yleisöltä aika kovaa kritiikkiä nimenomaan muka rumana olemisesta. Hitot hän mikään ruma on vaikka ei nyt olekaan mikään babyface. Ja tämä ulkonäköjuttu oli ihan käsittämätöntä sontaa Craigin kohdalla kun jo pelkästään miehen vaaleat hiukset aiheuttivat lähes samanlaisen kaaoksen kuin aikoinaan Michael Keatonin valinta Batmaniksi, joka tunnetusti jopa laski Warner Brosin osakkeiden arvoa. Outoa tässä asiassa on se, että vaikka McGregorillakin oli vastustajansa niin en laisinkaan muista hänen vaaleiden hiuksiensa nousseen lehtiotsikoihin. Ehkäpä ne vaaleat hiukset kelpaavat jos kasvot ovat nätimmät kuten McGregorilla on. Ja hei, ihmeellisesti puheet Craigin "rumuudesta" unohtuivat ja mies muuttui pelkästään komeaksi ihanneurooksi kun tapahtui tämä selvästi Ursula Andressiin viittaava kohtaus:

Puhutaanko nyt esineellistämisestä? Ehkäpä me annamme esimerkiksi Bechdelin testin ehdollistamien ihmisten edelleen valitsevan elokuvaviihteensä muiden päättämänä kuin omasta halustaan.

Tahdon kuitenkin uskoa, että Craigin vartaloa vakuuttavampi asia oli hänen henkinen istuvuutensa uuden maailman Bondin rooliin, sillä kun aiemmin totesin näyttelijän pystyvän tekemään roolista omansa, Craig teki juuri sen ja siihen suurelta osin vaikutti se, että hän sitten kenties Dr. Non sai itselleen 007-elokuvan joka aloitti eräänlaisesta nollasta. Casino Royale onkin juuri se elokuva jonka toivoin jo vaaran vyöhykkeellä olevan, eli vihdoinkin todellinen muutos kaavaan. Minä kun en suuremmin välitä miten työ suoritetaan kunhan lopputulos on edelleen oikea ja Casino Royale osoittaa, että voidaan tehdä 007-elokuva siten ettei se ole oikeastaan muutoin kuin hahmojen nimien ja perusidean osalta sama kuin aikaisemmin, mutta pisteen A ja B välillä oleva jana kulkee ihan muita reittejä kuin ennen. Vaaran vyöhykkeellä ja varsinkin lupa tappaa pelkäsivät kulkevansa liian kauaksi Bondeista raadollisemman tunnelmansa vuoksi ja vaikka näistä jälkimmäistä kritisoitiinkin juuri liian erilaisena olosta niin ei se oikeastaan sitä ollut koska piti aivan liian paljon perusbondismia mukana, mutta se ei vain osannut sovittaa niitä eri elementtejä, tuntuen siksi vääränlaiselta. Casino Royale riisuu lähes kaiken pois ja aloittaa alusta, ja vaikka tässä tapauksessa on aika uskottavaa väittää uuden Bondin innoittajaksi Matt Damonin tähdittämän Bourne Identityn (visuaalisesti ollaan yhtä koleita, lähitaistelu on samanlaista ja jopa päähahmossa on samaa tunteiden pakollista piilottelua) niin kenties sitä voidaan sanoa, että Bournen uuteen tuloon (kyllä te tiedätte Richard Chamberlainein version) vaikutti mahdollisesti halu tehdä tyylillisesti se elokuva joka vaaran vyöhykkeellä piti jo olla. Joten esikuva pohjasi itsensä siihen jolle toimi esikuvana. No, ei sillä nyt väliä, koska pääasia on että Casino Royale tahtoi putsata pöydän ja kokeilla mihin uusi suunta vie. Poissa ovat sirkusfriikkipahikset, ylivedetyt maailmanvalloitussuunnitelmat, Bond-musiikki, koomisuuteen yltävät teknolelut ja hitto, jopa pikkutuhmat nimet puuttuvat: Vesper Lynd kun ei ole mikään Holly Goodhead. Jos minä olisin saanut päättää olisi sieltä poistettu myös Bond-laulu ja etenkin ne muutamat kohtaukset joissa aivan turhaan alleviivataan sitä, että nyt ei olla enää vanhan äärellä ja juuri siksi liikaa muistutetaan että ne vanhatkin ovat olemassa. Joten kun Bond kommentoi kipakasti ettei välitä onko viina ravistettu ja nousee vedestä tasa-arvovaatimusten vuoksi ikonisen Andress-kohtauksen tavoin, osoitetaan niillä vain liiaksi sitä etteivät pelkästään ne vanhat elokuvat ole olemassa, mutta kaiken uuden keskelläkään ei ole rohkeutta päästää kokonaan irti. Vaikka esimerkiksi näissä kahdessa mainitussa tapauksessa voidaankin sanoa kohtausten olleen jonkinlaisia piikkejä old schoolia kohtaan. Casino Royale ei näistä huolimatta kuitenkaan ole aiempien tavoin vanhaan sidoksissa ja esimerkiksi Judi Denchin siirtyminen Brosnanin seikkailullisista elokuvista näihin enemmän hahmopainotteisempiin (joskin edelleen ärhäkkään toiminnallisiin) ei tarkoita perinteisen Bond-tyylin mukana olemista jo siksikin, että Denchin M-versio oli oikeastaan Brosnanin elokuvien ainoa väitetysti moderni hahmo joka jo ennusti tulevaa, ollen siten niissä jonkinlainen lainausmerkeissä väärä hahmo. Joskin jokainen varmasti jo Casino Royalen kohdalla ymmärsi ettei 007-elokuvat tule jäämään loppuiäkseen riisutuiksi, vaan tarkoitus oli selvästikin vain aloittaa alusta ja lisätä bondismeja mukaan, mutta tehdä se selvästi aiempaa pienemmissä erissä. Tällöin jatko-osille voidaan pelata enemmän aikaa ja kasvattaa mahdollisuuksia tehdä niitä useampia ennen kuin taas vääjäämättä ajaudutaan umpikujaan isopäisyyden vuoksi. Ei tässä ole mitään vikaa sillä nyt olisi tarkoitus nähdä kasvua jokaisen elokuvan kohdalla (se ei edes näissä neljässä Craigin tekemässä ihan onnistu, mutta aie oli hyvä) ja koska teknoleluja sun muita hämäävää tuodaan mukaan tipoittain on katsojien iloksi pakkokin keskittyä aiempaa enemmän hahmoihin ja heidän kanssakäymiseensä. Toisin sanoen jokseenkin harvinaisesti näin isojen toimintaelokuvien kohdalla Craigin aikakauden Bondit pistävät tarinan vähintäänkin jaetulle ykkössijalle silmäkarkin kanssa.

Lisäksi palatakseni hieman Casino Royalen tarinalliseen merkitykseen, niin koka tämä ei vain ollut mahdollisuus tehdä aiemmin komediana tehty elokuva (eri firman tuottamana) paremmin viralliseen kaanoniin kuuluvana, oli päätetty sen olevan Bondin ensimmäinen agenttikokemus. Millä ei ole lopulta tekemistä kirjojen järjestyksen kanssa kun aiemminkaan elokuvia ei oltu tehty niiden noudattaman kronologian mukaisesti, koska elokuvillahan on oma logiikkansa. Sinänsä sillä ei siis ole väliä tehtiinkö Bondin ns. ensimmäisestä missiosta Casino Royale vai jokin muu, kun tässä tapauksessa tärkeintä oli saada palautettua Ian Flemingin nimi myös kirjan muodossa takaisin, mutta mikä on mielestäni tärkeää päätöksessä tehdä jostain tarinasta Bondin ensimmäinen on sen sijoittuminen koko sarjassa. Nythän kyseessä olisi siis ensimmäinen koko elokuvasarjasta ja kun aiemmin on puhuttu siitä ettäkö Brosnan olisi saattanut jatkaa Bondina, mutta jättäytyi omasta halustaan pois, pistää Casino Royalen lisämateriaalit tämän väitteen/oletuksen aivan eri valoon. Edelleenkään en usko että Brosnan olisi jätetty kuin nalli kalliolle ja siten eroaminen tapahtui varmastikin hyvässä hengessä, mutta Casino Royalen lisälevyllä oleva Becoming Bond-dokkarissa sanotaan suoraan, että Brosnan jäi pois laskuista siitä yksinkertaisesta syystä, että koska nyt oli kyseessä Bondin ensimmäinen tarina ja kaiken tuli olla tuoretta, ei neljän elokuvan jälkeen Brosnan voisi sitä tehdä jo pelkästään siksi, että hän tietää kokemuksesta mihin Bond menee koska oli jo hahmon tulevaisuudessa. Toki olemme nähneet elokuvia joissa näyttelijä tekee aiemmalle teokselleen jonkinlaisen esiosan (vrt. Hannibal-leffat) vaikka on iältään vanhempi, mutta minusta se on vain yksinkertaisen järkevää, että jos tehdään yli 20 elokuvaa kestäneelle sarjalle osa yksi, ei siihen voisi sitoa aiempaa näyttelijää. Ei iän vuoksi, vaan jo saadun kokemuksen. Ensikertalaisen tulisi olla ensikertalainen. Sitä suuremmalla syyllä Casino Royalenkin olisi pitänyt karsia kokonaan bondismit pois, koska ne olisivat oikeasti vasta edessäpäin. Joskin se on todettava, että kun on katsonut näitä Craigin Bondeja niin vaikka ne tuovatkin noita bondismeja mukanaan vain ripotellen ja tekevät juuri sen kasvun jota pitääkin, niin eihän niissä ole voitu vastustaa halua tehdä viittauksia aiempiin elokuviin ja se hieman häiritsee minua koska jos samaan aikaan tuotantopuolelta toistellaan kyseessä olevan se kaikista ensimmäisin osa ja Bond on vielä alkuasteella, ja kun Casino Roaylessa on vieläpä sitä suurta yllättävän irtioton makua niin yksinkertaisesti miksi? Miksi? Miksi tunnetaan pakottavaa tarvetta silti muistuttaa vanhasta? Jos ajattelemme tätä sen teorian kautta, että Bond on vain alias jota moni eri agentti voi käyttää on se hieman toimivampaa koska tokihan ne aiemmat elokuvat ovat silloin tapahtuneet, mutta niitä ei ole tapahtunut tälle nimenomaiselle Bondille, mutta silloinkin jos ne todella ovat tapahtuneet, miksi uusi Bond ei saisi niistä vaikkapa teknovempeleitä avukseen. Pitääkö hänen ansaita hengityslaitteen käyttö? Joten Craigin Bondit hieman kompuroivat siinä, että yrittäessään tehdä sarjasta koherentisti kulkevan sen olisi pitänyt olla vain vuosi nolla ja sitä seuraavien olevan tulevaisuus, ei koettaa missään vaiheessa sitoa yhtäkään aiempaa mukaan minkäänlaiseen jatkumoon. Sama ongelma vaivasi Star Trekin reboottausta. Se olisi voinut olla Kirk, Spock ja kumppanit kokonaan alusta uudella näkemyksellä, niin silti sen pitikin olla käsi kädessä aiemman sarjan kanssa kulkeva ja tuntui siksi hieman siltä kuin alkuperäinen porukka olisi taas astunut jonkin taikapeilin sisään ja siirtynyt rinnakkaisulottuvuuteen jossa hahmot eroavat siten, että pahalla versiolla on silmälappu tai viikset.

En mitenkään väitä ettäkö Daniel Craig olisi ollut ainoa hyvä valinta Bondiksi, mutta Casino Royalen perusteella hän oli oikea valinta. Hän oli tarpeeksi erilainen sopiakseen aiemmasta eroavaan 007-elokuvaan ja Casino Royale eroaa aiemmasta, ei vain päänäyttelijänsä habituksen vuoksi, vaan myös äänien, visuaalisuuden ja tunnelman. Hetkittäin onkin aika vaikea uskoa, että edellisestä Bondista oli vain neljä vuotta. Se ero saattaa muuten aiheuttaa Casino Royalelle ongelmia vastaisuudessa. Se että tämä on selvästi vuoden 2006 elokuva voi tuntua pian vanhemmalta kuin elokuvat jotka olivat jo tekoaikanaan hieman iäkkäämmän oloisia. Mutta nyt vielä tämä näyttää ja tuntuu julmetun hyvältä, ollen kaikessa kyynisyydessään ja koleudessaan juuri sopiva vasta aloittelevan sekä paikkaansa hakevan juniori-Bondin kohdalla.

Yksi seikka joka vanhentaa Casino Royalea ainakin minun silmissäni on alkupuolella oleva parkourtoimintaosuus. Se on toki tyylikkäästi toteutettu ja viihdyttävän energinen, mutta itselleni se vain muistuttaa kuinka ylikäytetty temppu parkour oli tuohon aikaan. Tästä syytän Luc Bessonia joka silloin tunki sitä jokaiseen elokuvaansa jonka tuotannossa oli mukana, kertoi se sitten Stephen Hawkingista taikka ameebasta.

Lisäksi minua jotenkin vaivaa se elokuvan lopetus. Ei niinkään se, että Vesper piti saattaa hengiltä sillä tottakai niin piti käydä jotta Bond varmasti tappaa tunteensa ja muuttuu sitä myöten pikkuhiljaa enemmän sellaiseksi kuin millaisena hänet imagollisesti tunnetaan: kylmänä egoistisena naistennaurattajana joka tappaa epäröimättä eikä pysty luottamaan kehenkään. Jos tätä menetystä ei olisi tapahtunut jo nyt kun hän on alussa ja vaikutuksille altis, olisi se myöhemmin tuntunut varmasti ongelmallisemmalta toteutettavaksi oikein. Se mikä minua Vesperin kuolemassa vaivaa on se, että se piti tehdä niin suureellisella tavalla, kaatamalla koko hiton talo niskaan. Tämä on siis itselleni sama juttu kuin se pakollinen huomautus siitä shaken not stirredistä ja muista aiemmista Bondeista tutuista tempuista joita oltiin muuten pidetty hyvin poissa: talon kaataminen on vanhaa Bondia, ei uutta. Toisin sanoen suurin osa joka minua vaivaa Casino Royalessa ovat seikat jotka mielestäni riitelevät sen tarkoitusperien kanssa, vaikka yksittäisinä seikkoina ne eivät kenties ole itsessään huonoja. Vaikka toki myönnän, että lopetus tutulla esittelyllä ja vanhalla musiikilla on ihan silkkaa fuck yeah!-kamaa.

Tässä ohimennen on mainittava, että vaikka nyt esiintyjistä keskitynkin hyvin vahvasti Craigiin niin se ei ole vähättelemässä muita elokuvan näyttelijöitä. Eva Green on täysin uskottava ja sopivan arvoituksellinen pari Craigille, Mads Mikkelsen on erinomainen itseään umpikujaan ajavana isompien käskytettävänä olevana ns. pääpahiksena ja Judi Dench on tietenkin vielä sama hyvä Judi Dench kuin oli jo Brosnanin versioissa. Silti tottakai tämän leffan fokus on uuden esittelyssä ja sen tekemisessä niin ettei se ole vain pelkästään ensitapaamisen oloista koska onhan hahmo uutuudestaan huolimatta jo tuttu, jolloin lienee ymmärrettävää jos tässä tapauksessa muita näyttelijöitä huomioi hieman jonkinlaisessa jälkikädessä. Tärkeää on kuitenkin se ettei keneenkään pety, koska kyseessä on toisiinsa sopivista paloista koostuva jämäkkä kokonaisuus. Mikkelsenista ja Greenista voi ainakin sanoa sen, että edellisen jähmettyneen oloiset kasvot sopivat mainiosti uhkapelaajaluonteiselle hahmolle ja jälkimmäinen on mielestäni kauneimpiin Bond-tyttöihin lukeutuva nainen, ja Greenin luonteessa on jotain hyvin miellyttävän eteeristä. Green on kuin jokin absintti. Jonkinlainen elävä harha.

Oli mielenkiintoista katsella Casino Royalen lisämateriaaleja ja huomata tai pikemmin kuulla kuinka huonosti Craigin elokuvan kuvamateriaalista koostuvien dokkareiden taustalle pistetty David Arnoldin aiemmista Bondeista tuttu ns. perinteisen Bond-musiikki sopi. Ja siksi erittäin arvostettavaa on se, että kuinka Arnold onnistui muuttamaan tyyliään ja karsimaan varsinaiset bondiudet pois itse elokuvan musiikista, varsinkin kun hän nimenomaan aiemmissa elokuvissa oli tarkasti vaalinut tuttujen tehoiskujen hyödyntämistä ja saanut pitkälti työnsä juuri Bond-musiikkiprojektillaan.

Musiikista puheen ollen, Chris Cornellin esittämän tunnuslaulu (jonka kuten jo aiemmin totesin olisin jättänyt pois. Riippumatta esittäjästä ja itse biisistä) kuuluu ns. rokkaavuudestaan huolimatta Brosnanin Bondeissa olevin tunnuslaulujen ohella sinne unohdettavien joukkoon ja lievästi rasittavaa on sen nimeäminen You Know My Nameksi, joka on aivan turhaan muistuttamassa entisestä tilanteessa jossa tehdään irtiottoa entisestä.

Niin ja siitä elokuvan musiikista ylipäätään on vielä mainittava ja ehkä samalla korjattava antamaani käsitystä sen sisällöstä, että tottakai siellä on hivenen vanhaa mukana ettei ihan kaikkea ole heitetty jorpakkoon. Muutos aiempaan on kuitenkin sen verran radikaali jotta niiden yhtäläisyyksien kuuleminen vaatii jo hieman keskittymistä

Casino Royale on 007-elokuva jonka kohdalla ymmärrän täysin kommentit sen olevan paras sarjassaan (sama pätee myöhemmin Skyfallin kohdalla), mutta samalla on huomioitava, että Casino Royalella oli apunaan yllätysmomentti joka onnistuessaan sai sen varmasti helpommin tuntumaan paremmalta vertailussa entiseen ja myöhempään.

Tämä katselukerta toi mukanaan jotain mitä en ollut aiemmin huomannut. Katsokaapa tuossa alla olevassa kuvassa Mikkelsenin oikealla puolella istuvaa kortinpelaajaa:

Kyseessä on varmasti viittaus vanhoihin Bondeihin, sillä tuo nayttelijä oli taatusti palkattu koska muistuttaa hieman Connerya.

Kaikista näkemistäni 007-oheistuotteista tämä lienee hämmentävin:

Se on aivan liikaa tätä:

Tähdet: ****

Casino Royale

Kuolema saa odottaa (Die Another Day, 2002)

Yhdessä sarjan hupsuimmissa kohtauksissa Kuolema saa odottaa huomauttaa, että hei, ei se Escape From L.A. ole ainoa elokuva jossa on facepalmauksen arvoista lainelautailua kun James Bond (Pierce Brosnan) kirjaimellisesti surffaa Pohjois-Koreaan suorittamaan tuoreinta sotalinjojen takaista tehtäväänsä.

Ihan hyviä kolhuja Bond aiheuttaakin Pohjois-Korean armeijalle, mutta silti kohtalona on sotavangiksi jääminen ja kunhan ollaan ensin koettu tarpeeksi kidutusta johon ei yllättäen lukeudukaan Sannin musiikin kuunteleminen, pääsee Bond viimein vapaaksi vankienvaihdon yhteydessä. Vaihtokaupassa annetaan ilkeä korealaissotilas Zao (Rick Yune), joka kantaa kaunaa Bondille siitä että hänen aiheuttamansa räjähdys teki Zaosta Debbie Harryn levykannen:

Bondilla on myös kana kynittävä niin sekä Zaon että vielä salassa pysyvän länsimaalaiseksi uskotun petturin kanssa joka paljasti Bondin korealaisille ja samalla leimasi agenttisankarin epäluotettavaksi epäonnistujaksi. Todistaakseen ettei hän kidutuksen yhteydessä paljastanut tärkeitä tietoja Bond karkaa turvasäilöstä ja ryhtyy perinteisiin temppuihinsa. Ensin ajetaan parta ja sitten vedetään pahiksia pataan.

Zaon jäljitys vie Bondin hullun tohtorin vankilasaarisairaalaan jossa salaa koetetaan pysäyttää ikääntyminen sekä annetaan pahiksille uusi henkilöllisyys murskaamalla heidän selkäytimensä ja korvaamalla dna jollain toisella operaattorilla. Zaon perässä on myös jenkkiagentti Jinx (Halle Berry) joka lyöttäytyy yhteen Bondin kanssa ja eipä se kestä kauaakaan kun Bondilla on apunaan myös tuttuja teknoleluja. Apu varmasti tuleekin tarpeekseen sillä vastassa on koko sarjan unohdettavin pahis, Timanttikauppias Gustav (Toby Stephens). Motiiveiltaan tämä extremeurheilijaveritimanttikauppias joka haluaa olla ikuisesti nuori on ihan kelvollisen perinteistä Bond-kamaa, mutta miestä esittävä Stephens on kuin kameleontti. Ei koska omaksuu roolin kuin roolin, vaan koska hän häviää taustaan. No, missä se nyt taas on. Bondin auto ei siis ole ainoa näkymätön asia tässä elokuvassa. Mikä on sääli sillä hahmossa on potentiaalia siksi, että hän onkin juuri sen hullun tohtorin operoima ja Bondin elokuvan introssa tappamaksi luultu ilkeä eversti Moon (Will Yun Lee) maailmantuhosuunnitelmineen, mutta Stephensin maitomaisuus ei riitä kaksoisroolin vaatimuksiin.

Ja hetkinen, ennen tuota paljastusta että Moon ja Gustav ovat yksi ja sama tyyppi esitetään, että Gustav on juuri se pohjois-korealaisten länsimaalainen avustaja/rahoittaja ja poliittisten yhteyksiensä vuoksi onnistui paljastamaan elokuvan alussa olleen operaation tuoksinassa Bondin henkilöllisyyden eversti Moonille (tämä liittyy alussa olevaan puheluun jossa kerrotaan Moonille kuka vieressä seisova Bond oikeasti on), mutta miten se on mahdollista kun kerran Moon on Gustav eikä hän selvästikään soittanut itselleen. Muutenkin tuo kaksoishenkilöllisyysidea kompuroi siinä, että elokuvassa annetaan Gustaville historia joka on pidempi kuin Bondin sotavankeus, mutta juuri sinä aikanahan Moon on muuttunut Gustaviksi, mutta toisin kuin esimerkiksi osassa Timantit ovat ikuisia ollut Blofeldin suorittama identiteettivarkaus ei tässä tapauksessa kuitenkaan anneta ymmärtää olleen toista, eli oikeaa Gustavia vaan hän on täysin Moonin luoma hahmo. Gustav ei kuitenkaan ole voinut syntyä vasta Bondin vankeusaikana, sillä hän on maailmakuulu bisnesjulkkis (esikuvana lienee Richard Branson) ja pelkästään jo siksi juorulehdistö olisi jo osoittanut historian olemattomaksi. Huoh! Ei tässä ole muuta mahdollisuutta kuin taas kerran turvautua Homeriin:

Pistetään hetkiseksi ebenezerlasit silmille ja luetaan asioita kuten piru raamattua, koska vaikka haluaisinkin uskoa 007-elokuvia tehtävän taiteelliset päämäärät päällimmäisenä mielessä, en kuitenkaan usko niin. Siksi rohkenin lupa tappaan kohdalla väittää, että eivät ne olleet mitkään aikatauluongelmat jotka estivät Timothy Daltonia palaamasta Bondiksi vaan tieto siitä, että hänen elokuvansa oli ensimmäinen tappioa tehnyt 007-elokuva. Samaten uskon, että tärkein syy miksi George Lazenby ei toiste Bondiksi päässyt oli siinä että vaikka hänen elokuvansa ei tunnetusti ollutkaan mikään oikea kaupallinen floppi, oli sillä kuitenkin jo heti alussa sen suuntainen maine ja siksi Sean Connery vikiteltiin takaisin suuren palkankorotuksen avulla. Se oli turvallisempaa kuin tehdä uusi elokuva Lazenbyn kanssa, joka olisi saattanut ollakin huonosti menestyvä. Sinä päivänä kun 007 ei enää tuota voittoa takaan, että sarja pistetään hyllylle odottamaan parempia aikoja. Toki huomioimme sen seikan, että Bondit ovat iät ja ajat olleet elokuvia jotka tehtailevat rahaa muillakin keinoin kuin vain pelkällä elokuvalla ja teatterikierroksella. Kellot, viinakset, autot, vaatteet, lelut, lehdet, kirjat, levyt ja sitten ovat vielä ne elokuvien vuokra- sekä myyntijulkaisut. 007 on kuin Tähtien sota. Hyvä jos elokuva on hyvä, mutta tuottajien näkökulmasta se ei ole lopulta kovinkaan tärkeää. Kuten ei myöskään se menestyykö elokuva teattereissa. Rahaa voi nyhtää monella eri tavalla. Mutta koska nimenomaan teatterikierros on se josta uutisoidaan ei videovuokraus, tms. niin siellä epäonnistuminen voi kuitenkin olla imago-ongelma ja silloin saattaa olla tarpeen tehdä jotain asialle. Tuskin lupa tappaa oli lopulta mikään rahareikä vaikka ei teatteriturneellaan suurmenestys ollutkaan, sillä eiköhän kaikki muu siihen liittyvä tehnyt kuitenkin sen verran fyffeä ettei kyyneleitä tullut korkeintaan kuin matkalla nauraen pankkiin. Se oli kuitenkin huonon maineen saanut elokuva ja raha oli yksi siihen liittyvistä seikoista, joten kuten CatCat sen sanoi "bye bye, baby goodbye" ja voi hyvä luoja, teinkö tosiaan juuri viittauksen CatCatiin? Siis näihin misukoihin:

Ja hei, mitä Arsenio Hall teki heidän kanssaan Euroviisuissa?

No mutta kuitenkin, riippumatta siitä paljonko lupa tappaa taikka Hänen majesteettinsa lopulta sai nostettua rahaa oli molemmilla kaupallisen epäonnistumisen maine ja siitä päästäänkin viimein Pierce Brosnanin elokuviin. Kultainen silmä oli suurmenestys ja oli sitä osittain syystä, että sitä edelsi normaalia pidempi tauko joka herätti nälkää ja kyseinen elokuva pelasi siten varman päälle, että tarjosi juuri sitä 007-fantasiaa jota ilmeisesti suurin osa kaipasikin. Seuraava elokuva jatkoi samalla pelkkää viihdettä-linjalla ja kaupallinen menestys oli budjettiin suhteutettuna korkeintaan kädenlämpöinen (HUOM! Maininnat elokuvien olleen siihen mennessä eniten tuottaneita tarkoittaa nollasta nousua, ei suhteutettuna kuluihin). Sitä seurannut meni puolestaan jo pakkasen puolelle kun katsotaan vain sitä aiemmin mainitsemaani imagollisesti tärkeintä tulopaikkaa eli elokuvateatteria. Tämä Brosnanin viimeinen 007-elokuva olikin sitten jo kaupallisesti menestyksekkäämpi, mutta miksi se jäi hänen viimeisekseen kun kerran oli kuitenkin pariin edeltävään elokuvaan verrattaessa kannattavampi?

Älkää ymmärtäkö väärin tai ymmärtäkää vain, sillä onhan neljä Bond-leffaa varsin kattava annos ollen jo enemmän kuin Daltonilla ja Lazenbylla yhteensä, eikä kenties Brosnan olisi enempää tehnytkään vaikka jokainen elokuvistaan olisi ollut maailman menestyneimpien elokuvien jaetulla ykkössijalla. Mutta katsokaapa noita Brosnanin Bondien budjetteja. Nehän oikein räjähtivät käsistä Goldeneyn jälkeen ja siten suhteessa käytettyyn aikaan, vaivaan ja etenkin juuri rahaan eivät niiden (teatteri)tuotot olekaan kovin kummoisia. Tietenkin minä olen aika samperin huono pistämään rahaa ykkösssijalle kun teen työni pääosin jos se on mukavaa en saadakseni mahdollisimman paljon rahaa (toki haluan palkkioni vastaavan kykyjäni) ja jos kulujen jälkeen käteen jää senttikin (siis rahallinen, ei mittayksikkö) on se jo tarpeeksi voittoa. Toisaalta minä en olekaan elokuvatuottaja, enkä tosin väitäkään tietäväni siksi mikä ainakaan kaikkia heitä motivoi, mutta kuinka monta kertaa olemme törmänneet vastaavanlaiseen uutiseen: muusikko myy ensimmäisellä levyllään miljoona levyä. Toisella vain puoli miljoonaa ja saa kenkää levy-yhtiöltä. Miksi? Tuskin se toinenkaan levy oli mikään floppi vaikka iso osa maksavista kuuntelijoista kaikkosikin. Se oli varmasti silloinkin menestyslevy, mutta ei enää sellainen paperilla verrattaessa aiempaan. Koska tätä tämä ahneus on, että jos saa paljon niin seuraavalla kerralla se ei enää riitä vaan pitää saada tosi paljon.

Koska Brosnanin Bondit maksoivat ihan sikana ja toki toivat rahaa myöskin takaisin niin budjettiin suhteutettuna ne eivät olleetkaan jättimenestyksiä. Pois lukien tietenkin vielä yllättävän edullinen Goldeneye. Ehkä ne kärsivät hieman samasta imagollisesta ongelmasta kuin Hänen majesteettinsa, varsinkin kun Brosnanin Bondeissa oli sekin huono puoli että jokainen niistä oli keskenään oikeastaan ihan samanlainen kevyt agenttiseikkailu ja kaiken lisäksi jo niistä ensimmäinenkin tuntui jo näyttelijän kolmannelta taikka neljänneltä elokuvalta. Ei ollut alkujaankaan sitä kokeilua taikka kasvua, vaan jokainen Brosnanin neljästä Bondista on sama keskitien varmaotteinen miellyttävyys. Kivaa, mutta ei ravistelevaa. Joten ei pelkästään se etteivät ne ehkä olleetkaan mitään odotettuja jättikolikoita, mutta kun mihin viedä niitä eteenpäin jotta ne olisivat sellaisia? Ehkä, kenties, mahdollisesti Brosnanin Bondit tulivat tiensä päähän siksi, että piti keksiä jokin tehokkaampi rahamylly ja Brosnanin valitettavan keskinkertaisiksi jääneet elokuvat eivät sitä olleet. En tosin usko, että tässä olisi ollut Brosnania kohtaan mitään skandaalinkäryistä mukana, koska kaikessa mitä näihin neljään Bondiin liittyy on ollut jotain kovin neutraalia ja siten riskit olivat selvästi minimoitu. Hitto, kovin juttu mitä muistan on juuri yleinen kiukku tätä viimeistä Brosnanin Bondia kohtaan kun näkymätön auto oli se viimeinen pisara joka sai porukan toteamaan, että nyt nämä ovat epäuskottavia. Siispä samoin kuin kuoleman katseen kohdalla sanottiin Roger Mooren olevann liian vanha, lupa tappaan kohdalla todettiin sen olevan liian raaka, oli Brosnanin kohdalla se viimeinen naula ilmeisestikin näkymätön auto. Okei, se on minunkin mielestäni aika tyhmä, mutta toisaalta tämä on elokuvasarja jossa yksi pahiksista räjäytettiin siten, että hänen suuhunsa tungettiin ilmakapseli joka teki miehestä ilmapallon. Näkymätön auto on aika eh! sellaisen jälkeen. Varsinkin kun samassa elokuvassa on tällaista:

Toisaalta jos jokin näkymätön auto on elokuvasi kovin juttu, niin ehkä elokuvasi ei ole kovinkaan säväyttävä. Tähän kun heitetään mukaan jälleen yksi mitäänsanomaton ja vieläpä taatusti koko Bond-sarjan puuduttavin tunnuslaulu sekä sen esittäjä Madonna näyttelemään minirooli ja jälleen osoittamaan miksei hänen pitäisi näytellä, ei Kuolema saa odottaa ole taaskaan mitään oikeastaan muuta kuin pari tuntia odotushuoneessa lehden lukemista kunnes viimein saa vaihtelua hammaslääkärin tapaamisesta. Onko hän tällä kertaa humalassa vai ei.

Silti kuten aina aikaisemminkin on myös Kuolema saa odottaa vähintäänkin ihan kivaa agenttitoimintaa, jolloin jos sitä ei vertaile muihin sarjan elokuviin vaan katsoo omana yksittäisenä elokuvanaan on se sopivan viihdyttävää ajantappoa. Itselläni tämä irroittaminen on luonnollisesti tässä putkessa vaikeaa ja oikeastaan hyvä niin, sillä 007 on kuitenkin tarkkaan suunniteltu formaatti ja se todistaa merkittävyytensä sekä tehonsa parhaiten silloin kun olosuhteet eivät ole ideaaliset, ja sen täytyy todellakin osoittaa olevansa tuolloinkin rahansa väärti. Onhan se, sillä kyllä tässä on mukana sopivassa suhteessa vauhtia, vaaroja ja näyttäviä tilanteita. Huumoria, seksikkyyttä ja ammattitaitoa. Kuitenkin varsinkin tällaisen putken yhteydessä huomaa kuinka vähän Kuolema saa odottaa tarjoaa muunlaista kokemusta kuin uusintaa ja eivätkö jo Frendit sekä Sinkkuelämää osoita, että se on aika suolesta. Kuolema saa odottaa on vain yksi keskitason Bond muiden joukossa ja tämä on muuten ainoa 007-elokuva josta en ilman lunttaamista muista kuka näyttelee tarinan pahista tai edes sitä mikä hänen paha suunnitelmansa on. Minä muistan tästä ne seikat jonka kaikki muutkin tuntuvat parhaiten muistavan: Madonnan ja p*skan tunnuslaulunsa, näkymättömän auton jossain jääkentällä ja Halle Berryn simuloimassa Ursula Andressin sisääntuloa.

Halle Berry lieneekin isoimmain profiilin näyttelijä joka on ollut ns. Bond-tyttönä, kun muut ovat pitkälti saaneet suurempaa mainetta vasta oltuaan siinä roolissa. Jopa Michelle Yeoh, joka toki oli suuri tähti jo ennen Bond-vierailua, mutta ei varmastikaan sitä länsimaalaisen tavallisia Hollowood-elokuvia katsovan massayleisön silmissä. Berryn status lieneekin suurin syy siihen miksi hänen hahmonsa on Yeohin tavoin fyysisesti aktiivisemmassa roolissa kuin suurin osa muista Bond-tytöistä ja ihan hyvä niin, mutta näissä duoyrittävissä Bondeissa on se huono juttu, että Bond on kuitenkin lopulta sooloartisti ja siten vaikka hänen rinnallaan kulkisi ihan kuka tai mikä tahansa ovat elokuvat tehty siten, että sen kukan tai mikän voisi pyyhkiä kuvasta ja elokuva pysyisi ennallaan. Joten samapa se kuinka paljon Yeoh tai Berry kenkii kankuille kun he jäävät kokonaisuuden kannalta vain Bond-tytöiksi ja ikävästi vielä vähättelevät fyysisestä toiminnasta mukana tulleella väitetyllä tärkeydellään heitä Bond-tyttöjä jotka ovat rehellisemmin koristeina. Kaikki kun ovat Bondin rinnalla Bond-tyttöjä. Ei se sukupuolta kysy. Ja samalla se kertoo sen, että tehtävästään riippumatta ns. Bond-tyttö on oleellinen osa 007-maailmaa ja siksi tärkeä, koska sen puute muuttaisi liikaa. Ilman jalkaa voi elää, mutta ei siitä suosiolla luovu.

Hetkittäin tätä elokuvaa katsellessa tulee mieleen ajatus, että tiedettiinkö jo heti alussa Kuolema saa odottaan jäävän sekä Brosnanin että myöskin ns. perinteisen 007-sarjan viimeiseksi elokuvaksi, koska mukaan on heitetty sen verran paljon silmäniskuja menneisiin elokuviin että se tuntuu jo jäähyväisiin kuuluvalta muistelulta. Elokuva itsessään on jo perinteistä agenttiseikkailua, mutta tuo taakse katselu tulee paremminkin esille mukana olevista teknoleluista. Siellä on laser aikeissa leikata vangittua ihmistä, kellossakin on laser, Bondilla on tuttu astmapiippuhengityslaite ja mukana on tietenkin muiden vanhojen 007-lelujen museo, ja kaikki sellainen on omalta osaltaan kertomassa menneestä ajasta. Hitto, siellä on taas jopa satelliitti joka ampuu jotain tuhosädettä! Ja sitten on tietenkin se jo mainittu Andressin vesiltänoususta muistuttava Berryn suorittama tribuutti.

Vaikka nyt olenkin kritisoinut Brosnanin Bondeja liiankin turvallisilla vesillä seilaamisesta ja elokuvien olleen siksi aika unohdettavia, niin en syytä siitä laisinkaan pääosaesittäjää vaan tuotantopuolta. Kiitos siis Pierce näistä Bondeista, olit varsin sopiva rooliin.

Tähdet: **

Kuolema saa odottaa