Get the Gringo (2012)

Parissakin yhteydessä olen kuullut todettavan Get the Gringon olevan jonkinlainen Mel GIbsonin comebackelokuva ja oletan sen tarkoittavan enemmänkin jonkinlaista paluuta elokuviin hänen rasististen ja naisvihaisten julkisten toimintojen jälkeen, eikä esimerkiksi nousua jostain B-elokuvien suosta kuten yleensä näissä tapauksissa tuntuu olevan. Se ettei Gibson olisi päässyt elokuvia tekemään henkilökohtaisen maineensa vuoksi kuulostaa ihan loogiselta syyltä taukoon, tai ainakin ajautumiseen johonkin Uwe Boll-tason elokuvien tähdeksi kun isommat nimet eivät enää tahdo tehdä yhteistyötä, mutta kun vilkaisin Gibsonin filmografiaa rupesi Get the Gringo tuntumaan aika oudolta ollakseen muka comeback. En muista koska Gibsonin vihamieliset purkaukset pääsivät julkisuuteen, mutta ajallisesti suurin tauko hänen elokuvaurallaan näyttäisi olevan vuosien 2004 ja 2010 välillä koska 2003 valmistui seesteistä aikaa edeltänyt viimeinen ns. iso elokuva, eli Laulava sadepoliisi ja sitten seuraavasta vuodesta eteenpäin alkoi hiljaisuus, jonka vuoksi päättelen että maine alkoi romuttumaan jossain 2004/2005 aikana. 2004 ja 2005 hän teki pari oikeastikin aika hauskaa joskin hyvin pientä vierailua Complete Savages-sarjassa, mutta ainoa leffarooli oli cameo mitäänsanomattomassa jännityselokuvassa Paparazzi. Joka tosin oli ilmeisesti hänelle kuitenkin jokseenkin merkittävä elokuva, sillä sen tarina oli ymmärtääkseni tuottajana hänen oma kommenttinsa haaskalintumaisia paparazzeja kohtaan. Mutta tosiaankin se edellinen isompi oma elokuva oli tuo vuoden 2003 Laulava sadepoliisi ja seuraavasta vuodesta alkoi hiljaiselo joka kuten totesin päättyi kuitenkin vuonna 2010 eikä Get the Gringon vuonna 2012. Ja tämä tarkoittaa vain näyttelijänä, ei ohjaajana olevaa Gibsonia, sillä 2004 tuli suurta huomiota Passion of the Christin myötä ja vuoden 2006 Apocalypto herätti sekin jonkin verran puhetta (Passionin aikaan hänen uskonpuheensa alkoivat tulemaan entistä julkisemmin esiin ja vaikka naisviha olikin se pahempi juttu, niin uskonnollinen hörhöily kylläkin aloitti sen maineen rapeutumisen) vaikka vaipuikin aika nopeasti unholaan. Ohjauksetkin tosin jumittivat tuonne Apocalyptoon. Mutta kuitenkin, 2010 ilmestyi Gibsonin pääosittama ok-tason jännäri Pimeyden ytimessä. Vaikka se ei nyt mitään tajuntoja räjäyttänytkään taikka takonut rahaa kuin Thor, ei sitä kuitenkaan ihan pikkuleffaksi voi kutsua. Gibson itse tietenkin oli varmasti hyvässä ja pahassa tunnetuin asia Pimeyden ytimessä, mutta sen lisäksi elokuva pohjautui palkittuun brittisarjaan ja ohjaanaja oli Martin Campbell, jolla kuitenkin oli (tuon alkuperäissarjan ohella) plakkarissaan elokuvia kuten Kultainen silmä, Casino Royale ja Antonio Banderaksen tähdittämät Zorrot. Pimeyden ytimessä ei kuitenkaan ollut mikään menestyselokuva, joten sovitaan ettei se kelvannut minkäänlaiseksi comebackiksi koska sitä mielummin mainitaan jotain vähintään näkyvämpää. Mutta hei, ennen Get the Gringoa ehti kuitenkin tulla vielä Jodie Fosterin ohjaama Beaver (2011), joka ainakin keräsi runsaasti huomiota. Oli se Gibsonin p*skamaineen aiheuttanut esilletulo tapahtunut minä vuonna tahansa niin se oli kuitenkin ennen Beaveria, sillä tämän elokuvan kohdalla muistan kovastikin puhutun siitä kuinka Gibson oli tekojensa vuoksi persona non grata ja Jodie Fosterkin siitä mainitsi, kertoen kuinka osittain juuri auttaakseen Gibsonia nousemaan jaloilleen hän halusi miehen elokuvansa pääosaan. Kun ei saa kääntää selkää vaikka ystävä tekeekin typeryyksiä, etc. Gibson itsekin puhui jotain siitä kuinka juuri Beaver oli elokuva jota hän tarvitsi selvittääkseen päätään ja elokuvan nähtiinkin olevan jonkinlainen terapiaistunto Gibsonille. Jotain missä hän paljastaa sieluaan ja pyytää anteeksi. Eikö siis juuri Beaver todellakin nimenomaan siksi kuulostaisi jonkinlaiselta comebackelokuvalta? Etenkin kun sitä kutsuttiinkin sellaiseksi. Tosin sekään ei tehnyt rahaa, ei todellakaan. Sehän oli suurenmoinen floppi ja vaikka en usko sen missään vaiheessa olleenkaan elokuva josta olisi tullut hittiä kaupallisesti taikka muutoin, niin takuuvarmasti juuri Gibsonin maine oli merkittävä seikka katsojien kukkaroiden nyörien kiristymiseen. No, sitten tulee vihdoinkin Get the Gringo ja joko nyt olisi syytä mainostaa comebackia? Kitkuttelun jälkeen elokuva pääsikin voiton puolelle, mutta 20 miljoonan budjetilla se olikin todennäköistä pidettiin Gibsonista tai ei. Aiemminhan se koko budjetti olisi uponnut pelkästään pääosaesittäjän palkkioon, joten suhteutettuna sellaiseen ei Get the Gringoa pitkäksi venyneen voiton puolelle pääsemisen vuoksi voi todellakaan kutsua hitiksi edes sen laimeimmassa muodossaan. Ehkei sen odotettukaan olevan jättimenestys, vaan se oli ehkä pikemminkin Gibsonille slummailua, halua päästä takaisin pinnalle edes jollakin tavoin, mutta se oli silti enemmän Steven Seagalin eurotrashia kuin Kaappaus raiteilla. Siispä Get the Gringo on comeback vain jos sitä olivat myös Pimeyden ytimessä sekä Beaver ja samalla voi kuitenkin pohtia, että jos edellinen iso elokuva, joka tässä tapauksessa oli siis ohjaajana tehty Apocalypto oli vuodelta 2006 niin oliko sen ja Pimeyden ytimessä välillä muka niin suuri rako jotta sitä voi edes kutsua sellaiseksi josta tehdään paluu minnekään. Kuitenkin jos jotain voi kutsua Gibsonin comebackiksi niin sivurooleja seuraavien vuosien Machete Killsissä (2013) ja The Expendables kolmosessa (2014), sillä vasta nämä ovat olleet niitä elokuvia joita halutaan ottaa isojen tähtien kohdalla esille ja se juurikin yleisösuosion sekä mukana olevan rahan vuoksi. Lisäksi niiden kohdalla Gibsonista ei enää suuremmin puhuttu vaimonhakkaaja-Gibsonina vaan näyttelijä-Gibsonina. Joten nämä kaksi elokuvaa vasta oikeasti osoittivat, että Gibson alkoi olemaan taas tervetullut takaisin Hollywoodiin ja seuraavat teokset vasta tulevat kertomaan tekeekö hän oikeasti sen väitetyn paluun tähdeksi. Jos ei niin toivottavasti hän on ainakin oppinut nöyryyttä.

En minä tiedä, minua vain jotenkin ihmetytti termin comeback käyttäminen tämän Get the Gringon kohdalla. Jos se edes Gibsonin itsensä sijaan tarkoittaisi Payback-elokuvan Porterin paluuta niin voisin kieltämättä asian ymmärtää, sillä ajoittain Get the Gringo vaikuttaa kuin saman hahmon tarinan jatkamiselta. Mitä tapahtui kun Porter matkasi eteenpäin Paybackista? Meksikolainen vankila tapahtui.

No kuitenkin, mitä jos siirryttäisiin itse elokuvaan? Se ei nimittäin ole hullumpi.

Nimetön ja siksi kutsunkin häntä täst'edes nimellä Gringo (Mel Gibson) pakenee epäonnistuneen ryöstön vuoksi ja päätyy Meksikoon... vankilaan. Vankilaan joka muistuttaa aidattua slummia, joten tavanomaisten kalteritangojen sijaan täällä vietetään sinänsä aika normaalia elämää perheineen, kauppoineen ja diskoineen. Toki hyvin alistettua ja väkivaltaista elämää, mutta ei mitään sen oudompaa kuin jossain Köyliössä. Pois olisi silti päästävä sillä likaiset (myös peseytymättömiä) kytät varastivat Gringon varastamat rahat ja ne hän haluaa takaisin. Sääli vain, että ainoa asia josta vartijat välittävät on vankilapaot ja ne tyrehdytetään ampumalla kaikki jotka sitä edes ajattelevat. Onneksi Gringo rupeaa kaveeraamaan vankilassa chillailevan 10-vuotiaan pojan, Kidin (Kevin Hernandez) kanssa ja kenties hänestä on apua pakenemisessa. Jota ei edes tarvitsisi toteuttaa sillä täältä pääsee "lomalle" helpommin kuin Suomalaisesta vankilasta. Ei, se ei ole mahdollista Kidin kanssa hengailua varten olisi tosin pidettävä poika hengissä, sillä hän haluaa vaarantaa henkensä tappamalla vankilan kuninkaan Javin (Daniel Giménez Cacho) joka puolestaan omien terveysongelmiensa vuoksi aikoo käyttää Kidia vaihtomaksanaan, joten eh! teet niin päin tai näin päin on se aina väärinpäin.. Lisää pulmia tuottavat vankilan ulkopuolella olevat Gringon rahat nyysineet likaiset kytät, rahojen oikean omistajan Frankin (Peter Stormare) lähettämät tappajat ja vieläpä kiristävä konsulaatin asianajaja.

"...for guys with my particular set of karmic could-be's, there was bound to be a bump or two down the road. Ah, what the hell. I'm going to enjoy what's left of the summer."

Aikaisemmin kun vertasin Get the Gringoa Seagalin euroleffoihin niin en viitannut sillä tasoon, vaan budjetaariseen ja nimistatukselliseen pudotukseen isosta pieneen. Tämä nimittäin ei ensinnäkään näytä samalla tavalla halvalta ja ilmeisesti elokuvan 20 miljoonan budjetista on kuvauskalustoon ja muihin tärkeämpiin käytetty tarpeeksi jotta se ei näyttäisi seagalmaisen halvalta ja samalla ollaan ymmärretty antaa jotain käsikirjoittajallekin, sillä vaikka kyseessä ei ole mikään tekstillinen neronleimaus on elokuvassa silti ajateltu mitä hahmot sanovat ja miksi, joten kaikkia kolikoita ei ole pistetty Gibsonin taskuun. Get the Gringo nimittäin on dialogiltaan sopivan hauska ja kuviin liittyen hyvännäköinen elokuva, sellaisella korealla favelalookillaan ja vaikka latinalaisamerikkaimagoon kuuluukin elokuvissa se tavanomainen sitruuna ja lime, niin kieltämättä se näyttää hyvältä. Mutta erityinen ilo silmille on se slummikaupunkivankila joka on kuin Judge Dreddista tuttu Mega City One nykyajassa: hieno, mutta selvästi ruma paikka olla ja jokainen on potentiaalinen rikollinen.

Pidän myös kovasti Gringon ja Kidin suhteesta, jossa molemmat ovat aivan yhtä kyynisiä ja siten tukevat toisiaan, eikä kumpikaan ole ns. hyvä esimerkki. He ovat siis huonoa seuraa. Se mistä en pitänyt on se romanttinen viritys Kidin äidin (Dolores Heredia) kanssa ja koko pelastavasta enkelinä toimimisesta kun Kid äiteineen on vaarassa. Gringo kun on luonteeltaan joku johon ei voisi luottaa missän vaiheessa niin tuntuu tarpeettomalta pehmentämiseltä tehdä hänestä sankaria. Ei se nyt sinänsä pilaa koko tunnelmaa joka pysyy alusta loppuun mustan huumorin puolella, mutta vaikuttaa hieman siltä ettei nyt uskallettu tehdä Gringosta sitä sikaa joka hän todellisuudessa on. Eikä sitä voi välttyä ajattelemasta sen johtuvan vain siitä, ettei Gibsonista voinut hänen henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi tehdä täyttä roistoa. Jos olisivat menneet enemmän övereiden suuntaan voisi Get the Gringoa kutsua Mel Gibsonin 3000 Miles to Gracelandiksi, sillä samalla suunnalla ollaan. Mutta vaikka Gibson ei riehaannukkaan samalla tavalla kuin Kevin Costner niin samoin tässäkin elokuvassa on paljon kieroja pahoja ihmisiä puhumassa roskaa ja vetämässä pultteja, kaikki pettävät kaikkia koska jokainen on ahne, näyttäviä yhteenottoja on runsaasti ja jokainen joutuu maksamaan korkeimman mukaan, tunnelma on häiriintynyt ja huumori tervanmustaa. Sitä suuremmalla syyllä sitä olisi toivonut ettei laisinkaan poljettaisi pyörää painamalla käsijarruja.

Tähdet: ***

Get the Gringo

Gene Wilder 1933 - 2016

Mall (2014)

Valkoista roskasakkia edustava nuoriherra Mal (James Frecheville) ampuu äitinsä, sytyttää asuntovaunukotinsa tuleen ja matkaa trendirokki soiden läheiselle ostarille ampumaan ihmisiä. Sitten kuuntelemme paljon seuraavanlaista dialogia: "Minussa on halu kokea vahvoja tunteita ja elämyksiä. Raivo tätä tylsää, latistunutta, normaalia, steriiliä elämää kohtaan. Minulla on sairaalloinen halu rikkoa tavaroita. Ehkä varaston tai katedraalin. Tai itseni. Tehdä jotain tyrmistyttävää. Tuhota arvostettuja epäjumalia." Ja se tulee vasta muilta kuin ammuskelijalta, joka sitten sanoo jotain vielä lapsekkaamaan angstista.

Mall kiinnosti minua suurelta osin sen tarinan vuoksi, joka tuntuu tämänhetkisessä maailmassa aika rohkealta vedolta, mutta samalla olin hieman huolissani elokuvan ohjaajasta, Linkin Parkista paremmin tunnetusta Joseph Hahnista. Linkin Park on varsin mainiota kuunneltavaa, hiukan naivistista sanoituksiltaan ja räppi tuntuu usein päälleliimatulta, mutta pirun tarttuvaa kamaa se kuitenkin on ja soveltuu lenkkeilyn taustalle erinomaisesti. Jos emme laske Faith No Morea ja Rage Against the Machinea mukaan, niin varsinaisista nu metallina tunnetuista yhtyeistä Linkin Park on suosikkini. Ei kun sori, ensin Deftones sitten Korn ja Linkin Park jaetulla kakkossijalla. Joseph Hahnin päivätyö Linkin Parkin muusikkona ei huolestuttanut minua, mutta siihen liittyen se tieto että hän on ohjannut useita yhtyeen musiikkivideoita kyllä aiheutti hermostuneisuutta. Linkin Parkin videot kun ovat lähes poikkeuksetta aivan kauheita. Bändi soittaa ja päälle heitetään jokin glitteri- tai savuefekti, tms. sekä nopeutettua/hidastettua kuvaa ja siinäpä se melkein aina on. Videot ovat sellaisia joiden pitäisi olla Backstreet Boysin edustaman lajityypin yksinoikeus. Joten pelkäsin että Hahn tekee saman kuin miltä yhtyeensä videot (ylipäätään, eivät vain hänen itsensä ohjaamat) tuntuvat: keottavat olla muka cooleja, mutta niitä ehdottomasti mielummin kuuntelee kuin katselee. Eikä sellaista halua elokuvalta joka käsittelee joukkoampumista. Sellaisen pitää oikesti naulita istuimeen ja tuntua oikealla tavalla pahalta.

Samalla ja sinne menemme kiertoteitse olen sitä mieltä, että vaikka se välillä osoittaakin huonoa makua on komediassa oltava lupa tehdä huumoria mistä vain. Se ei aina ole tietenkään hauskaa, mutta rajoittamalla sitä mitä meille jää? Vesitettyä uffaffaa-komiikkaa josta silti liian iso osa ihmisistä katsoo tarpeekseen loukkaantua. Samoin mielestäni on lupa tehdä ns. kouluammuskeluista muutakin kuin vain vakavan pohdiskelevaa draamaa ja sitä tämä Joseph Hahnin Mall edustaa. Se ei ole sitä syvältä kouraisevaa elokuvaa jota minäkin toivoin näkeväni, sillä tämä on aika tyhjäpäistä ammuskelua jossa ihmiset ovat kaikki enemmän tai vähemmän ärsyttäviä ja visuaalisesti elokuva pyrkii olemaan mahdollisimman cool kuin keskittymään tekemään kenestäkään tai mistään oikeasti syvällistä (ei isoja räjähdyksiä, mutta kuva tuntuu silti tulevan tarinan tielle). Elokuvan muka fiksu kapinallinen teinipoika on pelkkä p*skakasa joka ansaitsee selkäänsä, traaginen elämänsä loppuun asti kulkenun ammuskelija on pelkkä kamapää joka sekoaa, etc. Surkeinta on, että esimerkiksi se muka kapinallinen teinipoika vetoaa dude, etsä tajuu ett' isoveli vahtaa sua koska mä sanon niin-filosofiallaan isähahmoa elämäänsä kaipaavaan teinityttöön ja se on muka ihan okei koska se riittää. Mutta tämä koko elokuva on ontto perustelu millekään. Ja hei, siksi se onkin aika sopiva elokuva Linkin Parkin muusikolle, sillä se vetoaa juuri teiniangstiin eikä jää pohtimaan asioita sen enempää kuin mitä musiikkivideokaan jaksaa viidessä minuutissa kertomaan. Siispä oli se sitten Pekka-Eric Auvinen, Dylan Klebold,  James Holmes tai joku muu kuka, niin Mall jää vastaavasta kertovana elokuvana yhtä perustelluksi kuin jokun klikkiahneen median selitys, että ammuskelu tapahtui koska ampuja kuunteli Marilyn Mansonia, tms. Koska kaikki ovat surkeita ihmiskuvatuksia niin sitä ymmärtää miksi lopun edessään näkevä ampuja tekee mitä tekee, mutta koska ampuja itsekin on surkea ihmiskuvatus niin hänen toivoo kuolevan ennen alkutekstien loppua ja kaikki tapahtuu vain ei edes selittämättömästi, vaan huonosti selitetysti. Tyhmiä ihmisiä tekemässä tyhmyyksiä. Ehkä se sitten on sitä realismia.

Kuitenkin kuten aiemmin totesin niin vaikka sitä jotenkin odottaa tämänkaltaiselta tarinalta jotain vahvaa draamaa eikä räiskintää ontoilla teinikiukkuisilla hahmoilla, on sellaisen teko kuitenkin ihan yhtä oikeutettua kuin se Gus Van Santin Elephant jota luulee näkevänsä ja jota jo pelkästään lajityyppivalintansa vuoksi arvostaa enemmän. Se ei ehkä edusta hyvää makua ja voi surkeimmillaan olla jokin Estonia-turmaa raiskaava Baltic Storm, mutta poislukien tarkoituksellinen rahastaminen pitää sen lajityypin olla silti vapaa. Joseph Hahn ei Mallin perusteella ole halunnut ryöstää ruumiita vaan tehdä omasta mielestään jopa vakavan esityksen perusteettoman oloisesta joukkoampumisesta, joka toki koetetaan jotenkin perustella katsojalle joka näkee ampujan toimista muutakin kuin mitä uhrit tekevät. Mutta se ei onnistu. Yhden pennin lapsellinen pohdiskelu, järjestään ärsyttävät (ja siksi samalla tavalla kohtalonsa ansaitsevat kuin tavallisessa slasher-elokuvassakin) hahmot, ammuskelijan tekeminen vain murjottavaksi kamapääksi, rytmikäs elektroninen musiikki, coolit kuvakikkailut väriorgasmeista leikkauksiin ja eteenpäin ovat vain omiaan tyrehdyttämään elokuvan tavanomaiseksi tyylikkään näköiseksi toimintaelokuvaksi. Tosin ainakin se on tyylikkään näköinen toimintaelokuva. Ehkä sen ei olisi pitänyt yrittää ollakaan mitään muuta.

Toki siellä on pientä yritystä muuhunkin ja siksi jossain vaiheessa ampuja unohdetaan aika pitkäksi aikaa jolloin voidaan kuvata lähistöllä olevia ihmisiä, mutta on tämä silti pitkälti kuin puolitoistatuntinen Linkin Park-video. Joten jos olet 13-15 vuotias tyttö tai poika ja murehdit karvojen kasvamattomuutta taikka tissien puutosta, ja huudat vanhemmillesi "te ette tajuu mun elämää!" on Mall juuri sinulle. Olen pahoillani tuosta yleistyksestä, mutta niin kauan kun joku nuori kapinallinen sprayaa sähkökaappiin 420 ja on siksi muka niin mahdottoman uniikki en ole täysin pahoillani. Mutta antaa siltikin slitmywrist98:n ja muiden hienovaraisten murrosikänimimerkkien kukkia sekä kirjoitella matikankirjaan Alexisonfire-sanoituksia. Minäkin tein aikoinani jotain samanlaista.

Yksi asia joka taatusti olisi auttanut Mallia - ei pelastanut, mutta ainakin auttanut - olisi ollut se, että sivuosiin saadut suht' tunnetut nimet kuten Peter Stormare, Vincent D'Onofrio ja Gina Gershon olisivat jääneet kokonaan pois. Jolloin siitäkin huolimatta etteivät tuntemattomat näyttelijät teekään vaikutusta, olisi heidän kasvottomuutensa tuonut jonkinlaista uskottavuutta tapahtumien mielettömyydelle. Tutut naamat tekevät tästä liiaksi elokuvaa.

Yksi osuus Mallissa oli kyllä todella hyvä ja se on lopussa kun ammuskelija istuskelee angstipojan kanssa. Se ei pysy kasassa koko aikaa, mutta siinä on joitakin hienoja hetkiä mukana kun kaikki pysähtyy vähäksi aikaa. Osittain koska kumpaakaan kohden ei ole hiventäkään aiempien roolien taakkaa.

D'Onofrio on yksi elokuvan tuottajista, joten se selittänee nimekkäämpien näyttelijöiden saamisen mukaan.

Kansikuva on hieno, mutta kuka tuo tyyppi tuossa kuvassa on? Ei ainakaan elokuvan ampuja.

Tähdet: **

Mall

Stranded (2013)

Ah, Roger Christian parka, etpä varmaan arvannut miten pahasti leimasit itseni kyvyttömänä ohjaajana tehdessäsi Battlefield Earthin. Ei se mitään, eipä aiempiakaan ohjaustöitäsi voi suuremmin mestariteoksiksi kutsua (joskin pidin Nostradamuksesta), mutta olihan Battlefield Earth ihan omaa luokkaansa, että jos sitä ennen sinua pidettiin lavastajana joka sivutöikseen teki pikkuelokuvia ja sait jonkin verran anteeksi koska ne olivat vain sivuhommia, niin Battlefield Earthin jälkeen sait sentään statuksen ensisijaisesti elokuvaohjaajana joka on surkea ja tekee nyt pikkuelokuvia koska kukaan ei uskalla antaa isoa elokuvaa käsiisi. Ei sinuun ole enää luottaminen ja jokaisen elokuvasi herättää ainostaan innostusta odotuksessa, että kuinka haiseva pökäle sieltä nyt tulla puksahtaa. Tietenkin meidän tulee olla reiluja ja todeta ettei kukaan olisi pelastanut Battlefield Earthia, ja vaikka ohjaksissa olisi ollut kuka Ingmar Ford Scorsese olisi hän sinun tavoin ollut vain pelinappula skientologien pullistelussa jossa jumala oli John Travolta, sinä vain Job joka saa kaiken kurjuuden niskaansa. Siksipä Travolta tekee edelleen isoja elokuvia isojen tähtien kanssa ja sinä teit Prisoners of the Sunin. Niin ja tämän Strandedin, joka on selvästi enemmän sinua Roger, sillä vaikka edelleen päästit käsistäsi jotain jonka vuoksi saisit mennä nurkkaan häpeämään ja sait minut kyseenalaistamaan kuinka paljon Battlefield Earthin kehnoudesta pitääkään laittaa Travoltan ja muiden Xenun palvojien niskoille koska Stranded on samanlaista B-kakkaa vain soveliaammalla budjetilla, niin tällainen soveltuu ehdottomasti paremmin sinulle. Nyt voi ainakin taas antaa jotain anteeksi koska mukana ei ole aikaa, vaivaa ja rahaa, vain pelkkää hölmöyttä ja voi pojat, sitä tässä on ihan sikana. Enkä anna edes anteeksi.

Avaruus, käymättömistä korpimaista viimeinen ja Nostromoa lainaava avaruusalusasemajotain on monivuotisella matkallaan kun aivan yllättäen se jää keskelle meteorimyrskyä ja törmäyksessä alukseen pääsee jotain. Se on hirviö.

Aluksi itiömuodossaan mörökölli saattaa yhden miehistön jäsenen raskaaksi ja sitten se synnyttää itse itsensä väkisin, pakenee jonnekin nurkkiin ja tunneleihin vaanimaan ja miksi tämä kuulostaa niin kovin tutulta? Ei huolta, se käy vielä tutummaksi. No, ainakaan se alkuasteella oleva monsteri ei siellä muualla näyttänyt limaiselta James Potkukelkalta kuten tekee tässä. Ei kun ihan oikeasti.

Okei, ehkä sitä joutuu hieman siristämään silmiään kun kuvia katsoo, mutta hei, ainakin heidän luonteensa ovat identtiset.

Jos ei Alien vielä riitä niin miten olisi John Carpenterin The Thing? Siispä kun avaruusmonsteri kasvaa alkaa se imitoimaan näkemiään lihasäkkejä koska ihminen on lämpimin paikka piileskellä ja kohta lopun miehistön keskuudessa herää paranoia kun eivät tiedä kuka on ihminen ja kuka ei vai onko kukaan vai ei. Ilmalukkoon hus! No way José ja Brendan Fehr on maailman surkein lääkäri. Jokainen repliikki tuntuu olevan "katsotaanpa tuota haavaa" ja sitten hän vain osoittaa taskulampulla. Kaikki ok. Hyvä on, hän esittää ilmeisesti kunnallista lääkäriä ja on siten realistinen (sori, en minä oikeasti niin ajattele).

Takakansi hehkuttaa sitä kuinka Roger Christian on Oscar-palkittu lavastaja ja meriittilistalta löytyykin sellaisia lavastuksellisia taidonnäytteitä kuten Tähtien sota ja jep, juurikin Alien. Miksi Stranded sitten näyttää siltä kuin se olisi kuvattu jonkun kellarissa lämmityskattilan vieressä. Ihan oikeasti, vaikka tämä selvästi koettaakin olla miljööltään hieman Alienin tavoin duunariluokan tieteistarinointia, niin pelkkä ilmalämpöpumppu tai muu leivänpaahdin ei tee siitä tarpeeksi scifististä, eikä todellakaan realismiin pyrkivää tieteisfaktaa. Se on vain tyyppi arkikuteissaan seisomassa patterin vieressä ja kuten se sika Warner Brosin animaatioista sanoisi "tha-tha-tha-that's all folks."

Toki mukana on sellaista tunnelmaa luovaa tehostetta kuin höyryä, tosi paljon höyryä, peittämään sen omakotitalokellarin pesukoneet ja kuivaajat. Hitto, välillä teknologista ihmettä edustava avaruusasema joka halkoo galaksit on kuin jokin tavallinen keittiö kaappeineen. Paitsi että esimerkiksi vertailussa sellainen vastaavanlainen lavastuksellinen ihme kuin Plan 9 suihkuverhoineen on silkkaa sikstiiniläiskappelia.

Stranded on ruma elokuva ja niin uskomattoman tylsä (se on tylsä joka osa-alueeltaan, ei vain rytmitykseltään), että olen takuuvarma jotta pääosan Christian Slater haikaili takaisin Uwe Bollin Alone in the Darkiin, sen ollessa varmastikin kaikin puolin miellyttävämpi kuin tämä kotivideo.

Eikä tietenkään Christian Slater ei pukeudu missään vaiheessa kannen osoittamalla tavalla. Äijä näyttää lentäjän nahkatakissaan siltä, että kuuluisi Memphis Belleen.

Tähdet: ~

Stranded

Storage 24 (2012)

Keskelle Lontoota aivan sen laitamille pienteollisuusalueelle putoaa sotilaslentokone ja täällä ryhmä ihmisiä jää sähkökatkon joka ei sammuta valoja vuoksi konttivarastohalliin lukkojen taakse, joka tosin ei estä paikalle eksymästä lisää ihmisiä koska ilmeisesti portit sulkeutuivat avautuen. No kuitenkin, eihän tässä vielä olisi ongelmia, mutta kun se pudonnut kone kuljetti muassaan tappavaa hirviötä joka myöskin ehti puikahtamaan nyt sovitaan että suljettuun varastohalliin. Täällä sitten kuljetaan valoisassa pimeässä ja tie vie ilmastointikanaviin ja välikattoihin, ja joo, Alien-leffat ovat olleet niin selvästi tekijöiden mielessä, että ihmettelen miksi tuottajanäyttelijäkäsikirjoittaja Noel Clarke on vieläpä kredioitu elokuvan idean keksijäksi. Hei, tässä on tarina joukosta ihmisiä suljetussa tilassa nurkissa lymyilevän hirviön kanssa. Edes Ridley Scott (tai Dan O'Bannon) ei voi väittää keksineensä sitä, etkä sitä ole kyllä tehnyt sinäkään. Se kunnia kuulunee pikemminkin jollekin Grogille jota mastodontti jahtasi luolastossa.

Mitäänsanomattomasti näyteltyä rutiinihirviöintiä jossa ihmishahmot ovat niin keskenään samanlaisia, että tulee muuten olemaan vaikeaa pitää laskua siitä kuinka monta tyyppiä täällä oikein toikkaroikaan ja kuka kuoli ja milloin kuoli. Sen verran paljon lainataan Alieneista ja joitakin kohtauksia vieläpä lähes sellaisenaan,

että en minä Clarkena ainakaan menisi kunniaa ideasta ottamaan. Ilmeisesti se suurin jekku on sijoittaa tapahtumat juuri vuokravarastokonttien luokse, mutta itse elokuvassa sillä ei ole mitään eroa mihinkään tavalliseen sokkeloiseen rakennukseen ja vaikka mahdollisuuksia olisi ollut vaikka mihin niin silti paria dildovitsiä tai vastaavaa lukuunottamatta ei oikein osata hyödyntää sitä, että varastoista voisi löytyä vaikka mitä kivaa. Hauskaa olisikin ollut jos tässä oltaisiin hieman parodioitu näitä ainakin hetki sitten vielä suosittuja huutokauppaohjelmia ja tavallisten uhri numero yksi viiva jokin muu numero sijaan hahmot olisivat olleet näitä tuollaisista ohjelmista tuttuja persoonia (xenomorph hyökkää Dave Hesterin kimppuun. Yuuup!) ja samoin kuin niissä draaman/jännityksen lisäämiseksi ollaan suolauksella saatu huutokaupattavaksi kaikenlaista kummaa, olisi myös täällä voinut olla varastossa joku Gimp nahkahaalareissa kahlittuna, tms. Mutta ei, ollaan mielummin yksi massaan hukkuva kopio. Toki tässä on kaikki pakollinen äkkisäikäytyksistä ahtaisiin tunneleihin ja äkkisäikäytyksiin, joista mennään keskinäiseen riitelyyn ja äkkisäikäytyksiin, ja vaikka näytteleminen on kädenlämpöistä vettä niin ainakaan se ei ole suuremmin ärsyttävää, joten hirviöhipaksi Storage 24 on kuitenkin ihan siedettävä. Parit hyvät käsintehdyt goretehosteet ansaitsevat peukkua ja itse hirviö on ehkä aika tavanomainen ihminen hammastäyteisessä puvussa, mutta ainakin se onneksi on ihan hyvin tehty. Alunperin kun suunnitelmana oli kuulemma toteuttaa monsteri tietokoneitse, mutta luojan kiitos eivät niin tehneet sillä elokuvassa nyt näkyvät tietokone-efektit ovat silkkaa Asylumia ja silloin olisi myös pitänyt siirtää koko elokuvan fokus koomisempaan suuntaan. Jolloin tosin he ehkä olisivat tajunneet tehdä sen Huutoalienin metsästäjät? Hmmm...

Pari seikkaa Storage 24:ssa on sen verran vaikea sulattaa, että siinä tarvitaan jotain vatsahappoja vahvempaa. Ensinnäkin vaikka lopputwisti tavallaan selittää sen mikseivät sotilaat, poliisit, palomiehet, tms. saapuneet paikalle kun kerran lentokoneen putoamisesta tiedotetaan joka uutisessa ja varsinkin lastin sisällön tietävien tahojen olisi luullut olevan heti kärppänä paikalla, niin lopetus katsojan mielikuvitusta venyttämällä selittää viranomaisilla olleen muutakin ajateltavaa kuin isohampainen ihmissyöjähirviö. Mutta miksi siinä piti ruveta kurkottamaan liian korkealle mitä tehosteisiin tulee, sillä lopetuksen tietokonetehosteet ovat naurettavan näköisiä ja kun aiemmin kaikki erikoistehosteet pidettiin aika varmasti budjetin pienuuden vuoksi kurissa, niin ainakin ne minimalistisuudellaan palvelivat paremmin tarkoitusta kun taas lopussa pitää olla niin hemmetin isoa, että se on pilaa tehokkaasti kaiken aiemman.

Ei niin etteikö siellä aiemminkin esiintyisi jotain joka pyrkii tuhoamaan kaiken jännityksen, sillä en millään saata ymmärtää ratkaisua jossa aluksi painotetaan sitä, että nyt ollaan siellä ahtaissa tunneleissa, etc. ja sähkötkin ovat menneet (niin no, valot palavat) niin miksi kaikki on valoisampaa kuin day for night-kuvauksissa. Ei se pimeässä vaaniva mörkö ole yhtä pelottava jos se on täydessä auringonpaisteeessa.

Alieniin vielä palatakseni, Storage 24:n musiikissa joka ei muutoin muistuta yhtään yhdenkään Alien-leffan musiikkia on aika veikeä muistuma Jerry Goldsmithin Alien-scoresta, sillä lyhyesti siellä piipahtaa sellainen Goldsmithin keinuvaa kaikua muistuttava ulvahdus.

Elokuvan "ideoinut", käsikirjoittanut, tuottanut ja pääosittanut Noel Clarke tuo mieleeni Tony Toddin. Tony Toddin joka ei osaa juurikaan näytellä, ei ole yhtä vaikuttava persoona ja joka jylhän murinansa sijaan vikisee kuin nynneröhiiri.

Tähdet: *

Storage 24

Night Watch (1995)

Rembrandtin maalaus on varastettu, joten YKRVJ:n johtaja Caldwell (William Devane) kutsuu paikalle parhaimmat agenttinsa: Graham, Mike Grahamin (Pierce Brosnan) ja Sabrinan (Alexandra Paul). Jostain syystä he eivät oikeastaan tutki juttua laisinkaan kunhan vain kyräilevät keskenään, mutta silti päätyvät jonkun portsarin näköisen pahiksen asuntoveneeseen ja kohta ovatkin jo dandymaisen miljonääri Schraederin (Michael Shannon) kasinolla pelaamassa korttia. Siitäkin huolimatta vaikka mikään mitä agenttisankarit tekivät ei suunnannutkaan epäilyksiä Schraederin suuntaan niin siellä nyt kuitenkin ollaan. Hyvä vaan, sillä Schraeder rakennuttaa hikipajoissa mikrosiruja jotka asennettaan satelliittiin ja sen avulla voi räjäytellä puhelimia, ja siten kiristää koko maailmaa. Mutta mitä ihmettä, Schraederin sarjakuvamainen oddjobapulainen Mao (Kay Siu Lim) haluaakin vallata pomonsa imperiumin ja olla yksinvaltias.

Niin ja joo, Schraeder on taidekerääjä jonka halu saada maailman kuuluisimmat maalaukset itselleen on se syy miksi Mike ja Sabrina lähestyivät häntä, mutta se olisi kenties kannattanut mainita jollekin elokuvassa olevalle hahmollekin, sillä nyt katsoja näki sen mutta päähahmojen tietoisuuteen se ei selvästikään tullut muutoin kuin paljastuksena käsikirjoituksessa. En minä ainakaan sitä vihjettä Mikelle kertonut. Erityisen huvittavaa on se, että jos Mikella ja Sabrinalla ei kerran ollut todellista syytä epäillä Schraederia niin vielä vähemmän he tiesivät mistään satelliittiaseesta ennen kuin pahis itse siitä kertoi.

Suurin ero tämän ja Kuoleman junan kohdalla on siinä, että kun aiemmin Brosnanilla oli lyhyet hiukset ja Paulilla pitkät, ovat nyt hiusroolit vaihtuneet. HOLY SHIT, BATMAN!

No ei nyt sentään, on siellä jotain muutakin muuttunut. Hiukset vain sattuvat olemaan se tärkein asia, vai mitä Fabio?

Vaikka Kuoleman junan kohdalla mainitsinkin ettei Brosnan tuntunut olleen kovin innoissaan ja roolisuoritus oli suoranaisesti huono, niin ainakaan ihan täyttä tuskaa se ei tainnut olla sillä hän palasi YKRVJ-agentti Mike Grahamin rooliin tässä kotimaisittain Yövartio-nimisessä elokuvassa ja samoin paluun teki Alexandra Paul, elokuvan ohjaaja, tuottaja, leikkaaja ja ainakin jopa tuotantosuunnittelija. Hitto, siellä on mukana jopa yksi edellisessä elokuvassa merkityksettömässä sivuosassa ollut heppu samassa roolissa tälläkin kertaa.

Toki on mahdollista, että paluu monien kohdalla johtuu vain sopimuksen ehdoista, että nyt tehdään sitten kaksi elokuvaa tai jotain, sillä on Night Watch edellisen tavoin hyvin kömpelö elokuva eikä siten mitään mistä voisi olla suuremmin ylpeä jos samasta filmografiasta löytyy vaikkapa jotain Ghost Writerin kaltaisia elokuvia. Kuitenkin kaikestä törmäilystä huolimatta Night Watch on huomattavasti viihdyttävämpi elokuva kuin Kuoleman juna, sillä se lisää soppaansa sellaisia aineksia joiden vuoksi kokonaisuus ei ainakaan ole tylsä ja vaikka Brosnan ei edelleenkään tunnu olevan täysin innostunut niin nyt hän ainakin saa paljon enemmän eläväisempää tekemistä osakseen, eikä vain istu jossain kopterissa katselemassa kuinka kaikki kiva on jossain muualla. Samalla Brosnanin vakavampi esiintyminen tuo osaltaan tahatonta hupia tähän elokuvaan, kun nyt hänen aiempi virnistelynsa saattaisi ollakin soveliaampaa, mutta tässä oleva esiintymisvalinta on väärässä olemisellaan ehdottomasti plussaa ja uskon vakaasti, että suurin osa molempien elokuvien kömpelyydestä on lähtöisin ohjaaja David Jacksonista. Jos ette usko niin käykääpä katsomassa miehen ohjauslistausta. Ei kovinkaan kaunis näky. Tämä on mies joka ohjasi Atomijunan!

Night Watchin vuosi 1995 on myös vuosi jolloin Brosnan teki James Bond-debyyttinsä Kultaisessa silmässä ja olen takuuvarma jotta pelkästään tieto Brosnanin urakehityksestä vaikutti Night Watchin tekoon. Ensinnäkin verrattuna edelliseen Mike Graham-elokuvaan on toiminnan määrä kasvanut, toiseksi jos aiemmin Grahamin ja Bondin yhteneväisyys jäi vain samankaltaiseen ammattiin ja esittäjään niin nyt yllättäen Grahamin ympärillä on hehkeitä

naisia, mies tykkää teknoleluista kuten televisiokellosta, hän harrastaa uhkapelejä ja tottakai voittaa, tykkää naukkailla alkoholia ja on fyysisemmin läsnä taisteluissa pahisten kanssa. Jos se ei vielä riitä niin edellisen elokuvan hidas trillerimusiikki on nyt nopeatempoista sankariteemaa, pahis on eksentrinen miljonääri jolla on sarjakuvamaisia apulaisia ja kuulostaako tämä jotenkin tutulta: hän haluaa kiristää maailmaa pienellä vempeleellä joka muuttaa satelliitin suurenmoiseksi tuhoaseeksi.

Eihän Night Watch tietenkään mikään Kultaisen silmän kaltainen megaluokan tuotos ole jossa olisi mukana tarpeeksi keskittymistä huomioimaan sellaiset pikkuseikat kuten älä ole naurettava ja niinpä esimerkiksi kun nyt Brosnan esiintyy vakavammin kuin aiemmin on muu elokuva lisännyt huumoria ja koska se tottakai on sarjasta hups! sori ei ollut tarkoitus, niin tottahan toki se vakava esiintyminen muuntuu tahattoman koomiseksi kun ympärillä västäräkit lentelevät päin seiniä. Kuitenkin kiitos sen että mukana on enemmän seikkailullista toimintaa, energisempää musiikkia (joka ajoittain on kuin jostain lasten animaatiosta), juoni koettaa olla ajatuksia herättävä, mutta ne ajatukset ovat painokelvottomia ja kaikkinainen järjelliseltä vaikuttava on pistetty syrjään koska ollaan selvästi haluttu tehdä James Bond ennen kuin Brosnan ehtii sellaisen tekemään, mutta lopputulos on kuin parodia James Bondeista jossa nyt sattuu esiintymään James Bond.

Tähdet: **

Night Watch

Kuoleman juna (Death Train, 1993)

Tai siis, Alistair MacLeanin Kuoleman juna.

Venäläiskenraali Benin (Christopher Lee) haluaa palauttaa Neuvostoliiton mahtivaltioksi ja kiitos saksalaisen tiedemiehen teutonisella tehokkuudella rakentamien neutroniplutoniumpommien suunnitelma lähtee toteutumaan. Pistetään siis amerikkalainen palkkasoturi Tierney (Ted Levine) kulkemaan slovenialaisella junalla läpi euroopan viemään pommi Irakiin terroristien saataville, jotta Venäläiset olisivat siten pakotettua tekemään aseellinen isku kyseiseen maahan ja osoittamaan sillä tavoin voimansa. Tässä vaiheessa YKRVJ:n (se on sitten YK:n Rikollisuuden Vastainen Järjestö) englantilainen johtaja Philpott (Patrick Stewart) kutsuu parhaimman miehensä pois amerikasta lomailemasta. Hän on irlantilainen Mike Graham (Pierce Brosnan) joka saa avukseen muun muassa venäläisiä sotilaita ja oikeaksi kädekseen amerikkalaisen tietoliikenne-ekspertti Sabrinan (Alexandra Paul), jolla ei tietenkään ole laisinkaan kenttäkokemusta jossa ammuskelu ohittaa printterin ääressä seisoskelun, tms., mutta hei, miksipä ei.

Seuraa runsaasti kohtauksia joissa Mike joukkoineen lentää helikopterilla junan perässä. Sopivan kaukana tietenkin jotta varsinaista jännitystä ei pääsisi syntymään.

Aina välillä Mike virnistää, päästää sammakon suustaan ja on muutoinkin joku joka ansaitsisi kättely sijaan selkäsaunan.

Kuoleman juna on niitä ns. teknotrillereitä jotka kyllästymiseen saakka jaksavat jankuttaa kuinka nyt ollaan sen ja sen maan kamaralla, kuinka kansainvälinen henkilökaarti on ja kuinka kaikki puhuvat eri kieltä, mutta se tarkoittaa pääasiassa kaksi kertaa harasoo ja sitten puhutaan englantia sopivalla aksentilla. Jaa-a, mitä väliä sillä mistä kukin on ja missä he ovat jos se ei juuri kenenkään kohdalla vaikuta mitenkään hahmon taikka tapahtumien merkitykseen. Leen hahmon kohdalla sillä kansallisuusdroppauksella tuntuu olevan ainakin syy, sillä hän pitää itseään neuvostoliittolaisena ei venäläisenä ja haluaa siksi palauttaa maailmaa ajassa taaksepäin, mutta muutoin se jatkuva globalisointi vaikuttaa vain jonkinlaisilta sponsorisopimusmääräyksiltä. Koska kuvaamme täällä, joudumme mainitsemaan maan nimen, etc. Ei se nyt oikeasti haittaa, sillä hitonko väliä sillä on jos elokuva tuntuu välillä siltä kuin lukisi karttaa, mutta kun tuollainen tuntuu olevan juuri näiden teknotrillereiden perisynteihin kuuluva seikka ja vaikuttaa siksi aika turhan kuluneelta.

Suurin ongelma elokuvassa on kuitenkin se, että se on aika samperin tylsä. Jos Ted Levine ei esittäisi hahmoaan samanlaisella röyhistelevällä murica-asenteella kuin tekee esimerkiksi Hills Have Eyesin remakessa ei Kuoleman junassa olisi muita kuin ruumiita ja eloisuus olisi sen mukaista. Kaikki on laiskaa kuin laiskiainen laiskottelemassa ja silloinkin kun jokin elokuvan vähäisistä toimintakohtauksista alkaa on kyseessä niin kömpelöä törmäilyä, että jos nämä erikoisagentit edustavat alansa huippua niin on suoranainen ihme etteivät he kuolleet jo ennen alkutekstejä. "Jännitystä ja non-stop toimintaa" väittää kansi, mutta valehtelee.

Hyvä näyttelijäkaarti ei paljoa pelasta kun tapahtumissa ei ole energiaa eikä dialogissa ole sanottavaa.

Sitten hieman Pierce Brosnanista.

Kuten tiedämme oli Brosnania kosiskeltu James Bondin rooliin jo Remington Steelen aikoina, jota tuotettiin vuosina 1982 - 1987 ja vaikka mies tekikin joitakin vähintäänkin kelvollisia teoksia ennen Kultaista silmää (1995) ja oli suht' tunnettu, nousi hän vasta Bondina ainakin joksikin aikaa yhdeksi maailman suurimmiksi elokuvatähdiksi. On hyvä että se mitä Bondien tuottajat näkivät Brosnanissa he näkivät juuri Remington Steelesta taikka sitä edeltäneistä roolisuorituksista, sillä vaikka Kuoleman junassa hän esittääkin ns. hurmaavaa agenttia joka on yhtä tappava kuin komeakin (enemmän Bond-yhtäläisyyksiä tulee seuraavassa Mike Graham-elokuvassa Night Watch) niin jos tämä elokuva olisi ollut Brosnanin tapa esitellä olevansa sovelias Bondiksi, ei häntä olisi päästetty edes maksavana asiakkaana teatteriin katsomaan Kultaista silmää. Brosnan ei omaa mitään sitä charmia jota Bondina toi esille (ja on tehnyt joissakin sitä edeltäneissä elokuvissakin, ettei nyt kuitenkaan todeta kaiken olleen kakkaa ennen Bondia). Hän tuntuu vähät välittävän mitä elokuvassa tapahtuu ja monasti vaikuttaa jopa siltä, että hän pidättelee naurua koska tietää kuinka kömpelöstä teoksesta on kyse. Aivan kuin hänet olisi pakotettu tekemään tämä elokuva ja päätti siksi, että hyvä on, teen sitten mutta teen huonoa työtä. Joskin olen taipuvainen uskomaan, että tässä tapauksessa Mike Grahamin epäpätevyys, puupäisyys ja suorainen typeryys on ollut tarkoituksenmukaista ja siten oletettavasti ohjauksen mukanaan tuomaa kuin näyttelijän valinta, koska sama ohjaaja luotsasi Brosnania myös seuraavassa Mike Graham-elokuvassa ja siinä on jotain muuttunut. Ei tarpeeksi, mutta jotain ja oikeaan suuntaan. Siihen miksi näin kävi on minulla teoria, mutta siitä lisää Night Watchissa.

Tähdet: *

Kuoleman juna

Resident Evil: Retribution (2012)

Resident Evil osa 38. Ei edistystä toipumisessa.

Toisin sanoen kyseessä on jälleen kasa kohtauksia joissa joku potkaisee hidastetusti lippaan ilmaan ja hyppää perässä lataamaan aseensa.

Jokaisessa Resident Evilissa on mukana rautalangasta väännetty selitys siitä mistä on kyse (ts. juoni kirjaimellisesti kerrotaan katsojalle), mutta sitten siitä ei välitetä hevonv*ttuakaan ja jatkumossa on enemmän aukkoja kuin Turhapuron paidassa. Jos koskaan voi sanoa samoja latuja kierrettävän ja kuinka levyn voisi hyvin vaihtaa johonkin aikaisempaan osaan eikä kukaan huomaisi eroa niin juurikin Resident Evil-sarjan kohdalla. Ne kaikki ovat sama osa oli perässä sitten mikä numero taikka lisänimi tahansa. Tuntuu kuin olisin Bill Murray Päiväni murmelina-elokuvassa, mutta ilman eteenpäin pääsyä. Katsojaa ei kunnioiteta laisinkaan, mutta raha kyllä kelpaa. Hah! joke's on you, sillä ensimmäisen Resident Evilin sain lahjaksi ja lopuista olen maksanut yhteensä vähemmän kuin yhdestäkään uutena, joten minun ansiostani ette rikastu.

Retribution on ihan samaa sontaa kuin ne aikaisemmatkin Resident Evilit. Yhteensopimaton sarja liian laskelmoituja cooleja ideoita/kohtauksia, mutta mukana ei ole tolkun häivääkään ja sisältöä vähemmän kuin ilmapallossa. Tuntuu kuin katsoisi jotain montaasia jolla liiaksikin pyritään miellyttämään keskittymiskyvyttömiä idiootteja joille riittää kultakalamuisti.

Potuttaa jokaisen Resident Evilin kohdalla todeta, että Milla Jovovichissa olisi ainesta yhdeksi tämän hetken suurimmaksi actiontähdeksi, mutta kun sitä on joutunut jo sanomaan aina vuodesta 2002 lähtien niin ei se enää toteudu. Yhteistyö aviomiehesi Paul W.S. Andersonin kanssa jarruttaa uraasi, ei edistä sitä.

Tähdet: ~

Resident Evil: Retribution

Bad Karma (2012)

Parannuksen tehnyt ex-rikollinen (Ray Liotta) pakotetaan takaisin rikoksen tielle.

Huolimatta Bad Karman ennenkuulumattoman yksilöllisestä tarinasta...

Kesto noin 80 minuuttia.

Tähdet: **

Bad Karma

.

..

...

Ei tämä mikään huono lajityyppinsä edustaja ole, mutta sen verran rutiinikamaa ettei siitä saa oikeastaan mitään merkittävää irti ja niinpä parhaiten mieleen jäävät Ray Liotta ja Dominic Purcell. Joista ensimmäinen siksi että vetää elokuvan alussa luuserinarkkaririkollisroolinsa samalla koomisuudella kuin esitti parodista versiota itsestään Ammu vaan-komediasarjassa ja jälkimmäinen koska näyttää Jeffrey Dean Morganilta Watchmenissa:

Elokuvassa pointti siinä Liottan sekoilevassa esiintymisessä on se, että kun hän ryhtyy rehdiksi muuttuu sen myötä luonnekin täysin ja niinpä Liotta esiintyykin heti alun hölmöilystä irtaannuttuaan seesteisemmin ja silloin erinomaisesti, mutta se alun esiintyminen on silti naurettavaa ylilyöntiä ja narkkaripahiksena oloon olisi uskonut ilman vähempääkin Kelju K. Kojoottismia.

Purcell esiintyy myös varsin hyvin ja hänen kohdallaan minun pitääkin todeta, että se paksuniskailu jota hän aiemmin esiintymisensä merkittävämpänä osana piti on vähentynyt vuosien mittaan suuresti ja ensimmäisen kerran hän tuntui oikeasti näyttelevän,,, uskokaa tai älkää,,, Uwe Bollin Attack on Wall Streetissa. Ja vaikka Purcell ei Bad Karman perusteellakaan vielä nouse suosikkeihini, omaten edelleen samaa jäykkyyttä, on hän tälläkin elokuvalla osoittanut osaavansa esiintyä vakuuttavasti ja on selvästi kehittyvä (hitaasti, hyvin hitaasti, mutta kuitenkin) näyttelijä. Niinpä henkilö jonka vuoksi ennen saatoin jättää elokuvan katsomatta onkin nyt joku jonka vuoksi elokuvan valitsee katsottavaksi.

Siltikin Bad Karma on ihan hyvästä näyttelemisestä ja kieltämättä ihan kelvolisesti perustarinastaan huolimatta vain elokuva jonka on nähnyt tuhat ja yksi kertaa aiemmin ihan samanlaisena.

Dead in Tombstone (2013)

Blackwater-jengi koostuu tosi pahoista hepuista. He ryöstävät, tappavat, sylkevät ja vielä kiroilevatkin, joten kun he kävelevät vastaan lienee turvallisinta poiketa tien toiselle puolelle. Joukon johtaja Guerrero (Danny Trejo) saa huomata jenginsä olevan niinkin ikävää sakkia ettei edes omaan velipuoleen, Rediin (Anthony Michael Hall) voi luottaa, sillä kun Red suostuttelee Blackwaterit ryöstämään kultakuumessa olevan hurskaan pikkukaupungin, Edenlaken on siinä taka-ajatuksena keikata kullan ohella myös jengin johtajuus. Kuka muka estäisi, kaupungin uskovaiset nynneröt vaiko vielä nynnerömpi sheriffi? Eipä Guerrerollakaan ole paljon sananvaltaa kun keho täytetään lyijyllä.

Mutta kuinka ollakaan, Edenlakessa chillailee myös henkilö joka saattaa muuttaa Guerreron kohtalon. Itse Lucifer (Mickey Rourke) kun nauttii paikan atmosfääristä ja vaikka Guerreron sielun raastaminen onkin tosi hubaa, niin tarjottu diili siitä kuinka itsensä pelastamiseksi Guerrero toimittaisi helvetin tulen pariloitavaksi koko Blackwater-jengin on aika houkutteleva. Siispä kuten aina muulloinkin tälläkin kertaa kuollut palaa kostamaan ja kohta kaupunki jonka Red on uudelleennimennyt Tombstoneksi, saa nähdä kuinka oikeastaan aika huolimattomasti Guerrero tehtävänsä hoitaa, sillä äijä tuntuu kuolevan koko ajan ja aina Lucifer saa lähettää hänet takaisin. Pistä aikuinen lapsi asialle ja niin edelleen.

Kyseessä ei siis ole mikään järin historiallistotuudellinen ja realistinen länkkäri, vaan tarkoituksellista nykytrendin mukaista puoli-ironista B-kamaa (vrt. Trejon Machetet) jossa cooleus on kaikkea muuta tärkeämpää, minkä johdosta puhetyylit, vaatteet ja lähes kaikki muukin on enemmänkin modernia wild wild west-cosplayta kuin edes pyrkisi tapahtumaan jossain 1800-luvun lopussa. Suurelta osin ihan huvittavasta pätkästä onkin kyse ja varsinkin Anthony Michael Hallilla tuntuu olleen hauskaa esittäessään ihan täyttä sikaa, joka uhraa vaikka mummonsa jotta saisi uhrattua äitinsä ja silloinkin vielä myy vaikka maansa. Muuten kyseessä on kuitenkin lajityypissään vain ihan hyvää keskitasoa ja pari seikkaa murentaa tehoa aika pahasti: ensinnäkin se kuinka tässä kierretään koko ajan tarinallista kehää koska ei olla ilmeisesti muutoin osattu venyttää pituutta on aika raskassoutuista. Joten liian iso elokuvasta tuntuu koostuvan siitä kuinka Trejo palaa kuolleista kostamaan, mutta sitten delaa itse uudestaan ja palaa taas kostamaan, delaa, palaa, delaa ja ties kuinka monta kertaa vielä. Olisivat nyt edes tehneet hänestä jonkinlaisen rappeutuvan zombien joka olisi koko ajan surkeammassa kunnossa ja siten vaikka eroteltaisiin sama tarinaosuus samasta tarinaosuudesta, mutta nyt se on ihan sama jo nähty kostopätkä toistettuna useampaan otteeseen. Ikävää tässä on se, että se saa elokuvan tuntumaan tylsästi pidemmältä kuin mitä se oikeasti on ja se on aika huono asia elokuvassa joka pyrkii leikkimään kaikella mikä on makeeta. Mihin liittyen onkin aika yllättävää, että Hybridin elokuvaan tekemä musiikki on varsin hyvää, mutta aika perinteisen kuuloista länkkärikamaa (ts. Morricone-lainaa), kun siinäkin olisi voitu esittäjän elektronistausta huomioiden olla erilaisemmalla linjalla. Toinen varsinainen masentava seikka oli se, että Guerrero siis johtaa lännen likaisinta ja halveksuttavinta roistosakkia, ollen itse ihan samanlainen kuin muut, joten miksi vaikka hän tulikin oman jenginsä pettämäksi muuttui hahmo tavalliseksi naisia ja lapsia suojelevaksi sankariksi päästessään kostamaan kuolemansa. Huoh! Olisi ollut niin mainiota, että äijä olisi ollut ihan sama paskiainen ennen ja jälkeen kuolemansa, jolloin esimerkiksi kaupunkilaiset eivät pitäisi häntä minkäänlaisena pelastajana vaikka tulikin nyt tappamaan pahiksia jotka kaupunkia tyrannisoivat. Mutta ei, hänestä piti tehdä ihan tavallinen hyvä heppu, jotta voimme kaikki nousta ja tehdä kunniaa sille kuinka reilu mies hän oikeasti onkaan. Samalla kuitenkin siis laimennettiin sitä reipasta B-iloa mitä oli tarkoitus kokea. Varsinkin kun perkeleen Saatanakin oli niin reilu jätkä, että meni ja kunnioitti sopimusta, kun jotenkin oletan ettei hän todellisuudessa niin tekisi. Annoin pikkusormen ja se vei koko käden, mutta nyt ei vienytkään vaan tyytyi siihen pikkusormeeen.

Mutta mitä ihmettä, elokuvassa on kohtaus jossa pahikset kävelevät coolisti poispäin räjähdyksestä ja Anthony Michael Hall säpsähtää. Ei noin, ei noin.

Siispä Dead in Tombstone on ihan kelvollisen hauskaa ajantappoa, mutta olisi kaivannut paljon räyhäkkäämpää otetta porstuan puolellakin kun kerran tuli niin rehvakkaasti navetan pihalle.

Ja joo, kyllä siinä välillä tulee hieman mieleen Red  Dead Redemption. Tyyli on nimittäin hieman samanlainen, joskaan ei tietenkään yhtä laajalle kurottava.

Siinä muuten on peli josta pidän kovastikin.

En tietenkään ole pelannut sitä loppuun saakka, enkä varmaan osaisikaan taikka edes jaksaisi kun sekin on pituudeltaan jotain 12 kesää niin kuin kaikki pelit nykyään, mutta hyvä se on.

Tähdet: **

Dead in Tombstone

DVD-Fireplace (2006)

Ulkona on kylmä, sisällä ei. Takkatuli tai ainakin sen simulaatio lämmittää (mieltä jos ei muuta), palavien puiden rätinä luo rentouttavaa ambienssia ja sitä uppoutuu ajatuksiinsa. Kuten miksi kun julkaistaan valokuvia ihmisistä ja tässä tapauksessa naisista jotka eivät ole muotimaailman käsityksen mukaisissa mitoissa taikka heillä on jokin idioottien silmissä rumentava piirre kuten liikuntavamma, niin aina jotkut menevät tällaisen uutisen kommentteissa ensimmäiseksi kritisoimaan sitä kuinka valokuvattavat henkilöt ovat alusvaatteisillaan tai että ylipäätään on pitänyt kuvata ihmisiä näyttääkseen heidän ulkonäköään. Ts. paljas pinta ei ole sielu ja vastaavaa:

Itsekin pidän sitä ajoittain turhauttavana, että aina (no ei aina, mutta hyvin usein) kun jotain asiaa halutaan ajaa eteenpäin ja etenkin ihmiskehoon liittyvää sellaista, turvaudutaan juurikin johonkin puolialastonkalenteriin, tms., ja samalla puhutaan ruumiin sijaan siitä sielusta, kun eikö muuta keksitä kuin iänikuiset alusvaatekuvat? Toisaalta kun kerran kuviin valitaan ihmisiä joilla ei ole oikeasti syytä hävetä vartaloaan taikka itseään muutenkaan, ja tahdotaan korostaa juuri sitä seikkaa, että vaikka mediakuva saattaakin antaa ymmärtää ainoiden ihmisten jotka ansaitsevat huomiota olevan jotain Kardashianeita taikka nollakoon kylkiluuttomia niin miten muutenkaan se tuotaisiin esille kuin kehoa esittelevin valokuvin? Ja silloin nimenomaan alusvaatevalokuvin jotta se luonnollinen kauneus ei jäisi käsitykseen että jotain oli piilotettavana/hävettävänä.

"Onko sielu ja vartalo nykyään sama asia ?"

Eivät varmastikaan, mutta miten kuvaat edes symbolisen sielun ilman vartaloa, silloin kun aiheena on muodoiltaan erilaiset ihmiset jotka eivät ole samalla tavalla muka hyväksyttyjä juuri kehonsa, ei sielunsa vuoksi?

"Miten alusvaatekuvat liittyy sieluun...?"

Eivät kai mitenkään, mutta miten takki ja pitkäthousut liittyisivät sen enempää sieluun? Tätä ajatellen täysin paljas olisi rehellisintä ja aidointa, mutta sehän se vasta sieluttomat suututtaisikin.

"Keksisköhän joku ulkonäön merkityksen vähentämiseen muunkin konstin kun valokuvauksen? Se on paitsi banaali ja heti unohtuva, myös vähän ristiriidassa tavoitteen kanssa."

Ulkonäön merkityksen käsitteellinen muutos voidaan tehdä vain ulkonäköön liittyvin seikoin. Jos tahdotaan osoittaa ettei iso nenä ole ruma, ei se riitä kuinka joku sanoo sen, jos emme näe ettei se ole ruma. Ulkonäkö kun nimenomaan on se kirjan kansi ja se on juuri tuollaisten valopäiden tehtävä tajuta, että kannen alta löytyy yleensä se todellinen sisältö, eikä jäädä jumittamaan siihen isoilla kirjaimilla olevaan Stephen Kingin nimeen.

Miksi aina kun joku edes harkitsee jotain hyvää, on siellä se mätämuna joka tahtoo pilata sen kaikilta. Mielipiteitä on yhtä paljon kuin persereikiä, mutta miksi jälkimmäisiä tuntuu olevan enemmistö? Vaikka nuo esimerkit ovatkin aika laimeita, ovat ne silti masentava osoitus siitä ettei mikään ole koskaan hyvä. Ollaan sitten suosiolla harmaita, väsyneitä ja masentuneita. Pahoitetaan mieli aina ja ikuisesti, ja varmuuden vuoksi heti ettei vahingossakaan kukaan olisi onnellinen.

Sitten mieli harhailee muualle ja sitä tuumii, että tulinpas tänään hyvällä tuulelle siitä kuinka Pokémon-jahdissa ollut pikkulapsilauma innostui nähdessään Batman-logolla varustetun paitani. Se on vain paita jossa on suosittuun sarjakuvahahmoon liittyvä kuva ja silti se on jotain enemmän. Se on yhteenkuuluvuuden symboli. Minä en ollut siinä tilanteessa vain minä, eivätkä he olleet vain he, vaan me olimme me.

Olisimmepa me sitä useamminkin sen sijaan että vetäisimme pultit aina kun joku koettaa olla iloinen.

Hei, tämä dvd sisältää tunnin verrran (takakansi väittää pituudeksi 45 minuuttia) kuvaa loimuavasta takasta. Puuta, tulta, ei muuta.

"Ei vaadi puutöitä eivätkä puut pala loppuun."

Kuva elokuvasta Sunshine (2007),koska miksipä ei.

Tämä ei ilmeisesti samasta juonesta ja päähenkilöistä huolimatta ole remake aiemmasta liekehtivästä elokuvasta josta kirjoitin: Aito takkatuli. Tai sitten se on. Hitto, se voi olla vaikka täsmälleen sama video vain dvd-formaatissa, mutta ainakin tässä tapauksessa ääniraidoiksi voi valita joko pelkän tulipoksahtelun taikka sitten klassista musiikkia. Suosittelen edellistä, sillä vaikka jälkimmäinen on ihan miellyttävää, on se pelkkä tulen ääni huomattavasti rentouttavampaa. Muutenkin jokin klassista huuruisempi musiikki soveltuisi paremmin chillaukseen kuin grillaukseen.

Niin ja ei tämä sama takkatulielokuva ole kuin se Aito takkatuli, vaikka hyvin samanlaiselta vaikuttaakin. Aidon takkatulen lopetus zoomauksineen oli parempi ja siinä sentään puut paloivat käytännössä loppuun, kun taas tämä aloittaa loopin tunnin kohdalla jolloin ollaan kuin matkalla Shell Beachille. Kaupungista ei ole ulospääsyä.

Tähdet: ****

Barracuda - syvyyksien paholainen (Barracuda, 1978)

Eli Barracuda - the Lucifer Project, tai Barracuda - The Sea Horror.

Mutta miten olisi Barracuda - Tappajahai?

Yliopistolaiset ovat ottamassa vesinäytteitä, mikä ei paikallista rosvoparonia, Papa Jackia (Bert Freed) ilostuta, sillä hän on järjestelmällisesti syytänyt tehtaansa saasteet jokeen. Professori Canfield (Wayne Crawford) aikoo kuitenkin paljastaa kaikelle kansalle, että tämä teollisuusmagnaatti on paha, paha, paha mies. Hän on. Tietenkin hän on myös suuri työllistäjä ja tällöin on ihan sama kuinka väkevää vettä Canfieldilla on koeputkissaan, koska kukaan ei pysty, uskalla tai halua vastustaa Papa Jackia. Sheriffi Williams (William Kerwin) on kyllä tosi jees tyyppi, että on hänestä apua kunhan todisteet ovat vedenpitävät. Lisäksi sheriffin tytär Liza (Roberta Leighton) on sitten se Canfieldin romantiikan kohde.

Vedessä tosiaan on jotain joka tekee ihmisistä kiukkuisia, mutta etenkin se suuttuttaa siellä eläviä barracudia, jotka sitten tappavasti hyökkäilevät ihmisten kimppuun.

Kun ensimmäinen ruumis ajautuu rantaan oletetaan kyseessä olleen haihyökkäys, mutta onneksi se naurettavuus nauretaan pois. Ha ha ha ha ha! Hän hukkui. Siksi rantaan ajautuikin pelkkä pää, koska vedellä täyttyneet keuhkot repivät pään irti?

Williamsin ja Canfieldin varoitukset kaikuvat kuuroille korville, joten sheriffi ja tiedemies joutuvat keskenään lähtemään tappavan vesieläimen perään. Jep, näin on asian laita.

Mutta hei, onhan tässä sentään eri syy sille miksi kala tappaa: veteen on kaadettu ainetta jolla on tarkoitus laskea verensokeria.

Alussa jonkinlaisella hillbillyhuumorilla ryyditetty Tappajahai-kopio on nimenomaan sitä, eli jo tehdyn toisinto ja siten ei omaa juuri mitään uniikkia (edes siitä huolimatta, että fokus on lopulta vesilläolon sijaan ihmismetsästyksessä), varsinkaan kun se huumoripuoli tehtiin jo onnistuneesti Piraijassa (jonka ohjannutta Joe Dantea kosiskeltiin tämänkin tekoon. Mikä kertonee Barracudan pyrkineenkin Tappajahaita kevyempään ilmaisuun). Joskin se huumori näkyy vain elokuvan alkupuoliskolla, sillä puolestavälistä eteenpäin loput on vakavaa perustrilleriä jossa ei muuten enää eksytä lähellekään vettä. No joo, ehkä se tosiaankin on erilaista, että vesipetoeläinelokuvassa unohdetaan vesi ja pedot.

Mukana on ns. halpakopiolle tuttua kehnoa näyttelemistä, kehnoa editointia ja kehnoja erikoistehosteita ja toki Barracudan viehätyksestä osa tuleekin juuri niistä, mutta pelkkä vesieläinlajin vaihtaminen toiseen ei muuta sitä tosiseikkaa, että tämä on jo nähty. Ja kuten historia sekä tulevaisuus ovat osoittaneet, näimme ja näemme sen vielä monta kertaa. Paremmin taikka huonommin, mutta yleensä huonommin. Siinä sarjassa Barracuda yltää kylläkin juuri ja juuri keskitasolle, mikä on lähes hyvä asia, mutta silloinkin sitä melkein löytää suurimman kicksit elokuvaa edeltäneistä mainoksista: Soda Stream, Super Mario Bros. 3-peli, The Legend of Zelda- ja Captain N-animaatiot.

Mutta niitäkään tuskin näkee muualla kuin elokuvan ikääntyneessä kasettiversiossa.

Kuten aina näiden elokuvien kanssa, kansikuvavaihtoehdot vaihtelevat makeista upeisiin ja etenkin tuo toinen oikealta on todella hieno. Jep, se joka ainoana paljastaa totuuden Barracudan kumipetokaloista.

Tähdet: **

Barracuda - syvyyksien paholainen