The Funhouse (1981)

Amy (Elizabeth Berridge) lähtee ystäviensä kanssa tivoliin, vaikka tällä kyseisellä kiertävällä huvittelupaikalla on ikävä maine johtuen siitä, että edellisessä kaupungissa sieltä löydettiin kaksi murhattua tyttöä. Mitäpä tuosta, pari ruumistahan vain kasvattaa luonnetta. Amy siis hieman empii osallistumistaan karnevalistisiin iloihin, mutta muuttaa mielensä pienen ryhmäpaineen edessä ja taas tulee todistetuksi, että ei kannattaisi. Kunhan ollaan ensin katseltu vaarattomia huulihalkiolehmiä, hurskaita pulimummoja ja muita elämän ihmeitä päättävät ystävykset viettää yönsä kummitusjunan siimeksessä ja kohta huomataan, että eräs tivolin työntekijä on hirviönaamionsa alla oikea hirviö. No, hänellä on kaksi nenää. Ainakin hän hermostuessaan sortuu tappopuuhiin, että onhan sekin jo jotain. Tosin kun kyseessä on se perinteinen Freakseista Castle Freakiin-juttu jossa ihminen on hirviö vain koska on epämuodostunut ja joskus aivokapasiteetiltaan sylilapsen tasolla, niin lähes jokainen väkivallanteko johtuu pahoinpitelevästä provosoinnista, joten kuka se oikea hirviö on. No häh?!

Ehkä se on Julian Assange, koska häneltä tuo kaksinenämonsteri näyttää:

"Pelottava ja hermojaraastava pieni mestariteos."

Pelottava? Ei.

Hermojaraastava? Ei.

Mestariteos? Ei.

Pieni? Ihan varmasti.

Kyseessä on ihan kiva pikkuinen kauhuleffa, joka kaikenlaisiin kammottavuuksiin sopivasta miljööstään huolimatta kurkottelee pääosin sinne Pelottaako-televisiosarjan murrosikäkauhuihin, jolloin vaikka kielenkäytössä ja kallonmurskauksissa kyllä ollaankin ns. aikuisten elokuvan parissa, niin enimmäkseen elokuvassa on sellaista lapsekasta tunnelmaa joka lopettaa pelotusefektin heti kun siirrytään kehityksessä My Little Ponyista ja lelupyssyistä eteenpäin. Bronyt siis varmaankin pelkäävät tätä aikuisiässäkin, sillä jostain syystä he yleensä ovat aikuisia.

Etenkin aivan väkisin mukaan heitetty pikkuvelihahmo vetää elokuvaa liiaksi koko perheen suuntaan, sillä tuolla muksulla ei ole oikeasti mitään muuta todellista virkaa Funhousessa, kun ne ovat ne varhaisaikuiset jotka keskiössä ja vaarassa ovat, jolloin ei tulisi aina pysyä pikkuveljenä jos se kerran johtaa kesyyntymiseen.

Eli Roth kuulemma suunnittelee tuottavansa Funhousesta remaken ja ilman yleistä uusintaversiovastustustakin minä totean ettei kannattaisi. Kun tässä oleva mikä-lie-sukurutsamutanttinaamahirviö haluaa vain rakkautta, vaikka sitten raiskaamalla ja tappamalla, niin meillähän on jo The Hills Have Eyesin remake ja sen jatko-osa, jotka kertovat juurikin samanlaisista epäkeskonaamoista jotka raiskaavat ja tappavat. Kunhan vain tekevät The Hills Have Eyes in Circus, niin siinä se Funhouse sitten on. Ja me kaikki tiedämme, että Rothin valvovan silmän alla Funhousen uusintaversio olisi nimenomaan samaa aggrokauraa Craven-remaken kanssa.

Rutiinikauhua, yllätyksettömiä veritehosteita, alleviivaavaa piinavinkumismusiikkia, tyypillistä B-tason näyttelemistä ja takakannen väite siitä, että "piinaava tunne koko elokuvan ajan" viitannee siihen kuinka sen sanonut henkilö pidätteli pissaa. Kuten Henry Jones Sr. sen sanoi: "Indiana... let it go." Sillä hänhän tarkoitti, että kirjoita nimesi lumeen.

Pitkästyin hieman.

Tähdet: **
The Funhouse

All American Orgy (Cummings Farm, 2009)

Kolme nuoresta aikuisesta koostuvaa pariskuntaa matkaa maaseudulle järjestääkseen orgiat ja näistä kuudesta ihmisestä jokainen nainen on keskenään täysin samanlainen persoonaton olemattomuus, mikä tosin on parempi kuin ne miehille kirjoitetut persoonat: ärsyttävä alkoholisti, Woody Allen ja tyyppi joka kusee suuhunsa.

Se tyyppi joka virtsaa itseensä näyttää viiksineen David Arquettelta Screamissa ja näemmä ilman niitä Dylan Moranilta:

Ei liene vaikea arvata, että osa henkilöistä on innokkaammin mukana kuin toiset, joku on ihastunut ystävänsä puolisoon ja tämä aiheuttaa mustasukkaisuutta, joku ei laisinkaan siedä toista ja intiimi joukko saa seurakseen kuokkavieraan joka tuo omat mitättömän lisänsä panohuumoriin.

All American Orgy ja toiselta nimeltään ah, niin kovin nokkela Cummings Farm koettaa ns. American Pie-kansikuvastaan huolimatta olla muka aikuisille suunnattu seksuaalinen ihmissuhdekomedia, mutta vaikka tempo onkin tavanomaisia teiniseksikomedioita raukeampi, niin ihan ihan samaa penikseni juuttuu johonkin väärään paikkaan ja aiheuttaa nolon tilanteen-komiikkaa tämä on kuin ne miljoonat muutkin barely legal-komediat. Joten vaikka sitä virtsaputkitulehdusta ei tapahdukaan kahden minuutin välein, niin viiden minuutin eroillakin se on edelleen samaa kulunutta piirakkaa (suurin ero johonkin Dorm Daze-sarjan elokuviin on se, että tässä enemmänkin puhutaan kuin näytetään). Joskin tämä hitaampi ja hiljaisempi tyyli aiheuttanee juurikin salamatissisotaa odottaville pettymyksen, kun vaikka huumori ei nousekaan sieltä navan alta, niin kansikuvaoletuksen vastaiseksi komediaksi tämä kuitenkin on vinosti silmit sirrissä katsoen lähes draamaa.

Hauska kuin kivessyöpä.

Tähdet: *
All American Orgy

Stan Helsing (2009)

Videovuokraamon laiska stonertyöntekijä Stan Helsing (Steve Howey) on kavereidensa kanssa matkalla halloweenbileisiin, mutta virheellinen suunnistus johtaa syrjäseudulle jonnekin Jumalan selän taakse, jossa ei todellakaan pitäisi ottaa kyytiin liftaria jonka nenään on tatuoitu hakaristi.

Jalkauduttuaan keskelle ei-mitään alkavat ongelmat kun kaikenlaiset monsterit hip hop-Freddy Kruegerista juutalaiseen Michael Myersiin ja stripparivampyyreihin janoavat verta. Onneksi - kuten jo päähenkilön nimi kertoo - on Stan Helsing tietämättään arvostetun van Helsingin hirviömetsästäjäsuvun viimeinen ja täten kykeneväinen kohtaamaan maailmaa uhkaavat monsterit. Joskin tämä tarkoittaa sitä ettei tehdä yhtikäs mitään, kunhan vain odotellaan elokuvan loppua jossa kliimaksina on Jason Voorheesin, Pinheadin ja kumppanien Village People-esitys.

Harvassa ovat vitsit tässä parodiaelokuvassa joka kuitenkin tunkee lajityypille (vertailussa siis enemmänkin Scary Moviet kuin mitkään muut) tuttuun tapaan mukaan runsain joukoin tunnistettavia popkulttuurihahmoja ja heidän tekemisiinsä liittyviä seikkoja. Joten vaikka se huumori onkin nykytyyliin lähestulkoon vain ulostamisvitsejä, niin Stan Helsing ei edes yritä pelastaa itseään syytämällä niitä tarpeeksi jotta saisi väsytettyä katsojansa naurahtamaan. Rytmitys on liian laiskaa, vitsit vailla yritystä ja kun näyttelijäsuorituksetkin ovat suolesta, niin selkäähän tässä rupeaa särkemään kun liian usein kumartuu painaakseen kasvot käsiinsä. Olen aika varma, että näin kuinka tämä elokuva imi sieluni liittääkseen sen osaksi omaa kärsimysten kirjaansa. Kun Freddy Krueger istuu p*skalla ja huutaa tuskaisena "it's a boy!" niin kenelläkään ei ole hauskaa. Varmasti vähiten kyseisen vitsin kirjoittajalla.

Elokuvassa on siis mukana useita kauhuelokuvista tuttuja hahmoja, mutta tietenkin jollakin tavalla muokattuina ja valitettavasti se muutos on rehellisesti sanottuna lähes aina p*rseestä. Pinhead jonka päässä on naulojen sijaan tikkoja ja Chucky jonka kasvoarvet ovat ristinollaa ovat laiskoja temppuja, ja kun heidän edustamansa huumori on sitä, että Chucky esittää suihinottoa, tms. niin no es bueno. Joskin myönnän, että kun Leatherfacen kasvonaamio osoittautui nahkaiseksi naisten käsilaukuksi niin meinasin jopa hymyillä ja onhan tuossa Flavor Flav-Freddyssa jotain huvittavaa:

Joskin se jotain huvittavaa taitaa olla enemmänkin miehen Jaska Jokunen-saharaitapaita.

Positiivista tässä on se, että Stan Helsing tekee viittauksia enimmäkseen muuhun kuin juuri elokuvan tekohetkellä pinnalla olleisiin elokuviin ja vaikka suurin osa näistä silti onkin helppoja ratkaisuja, niiden ollessa pääosin tunnetuimpia kauhuelokuvia/-hahmoja, niin siellä on myös Jeepers Creepersin kaltaisia eräänlaisia väliinputoajia, jotka kuitenkin ovat enemmänkin lajiharrastajien tietoisuudessa kuin kaiken kansan shittiä.

Ja pidän kovasti ideasta jossa van Helsingin asemastaan tietämätön sukulainen joutuu kohtaamaan nykyisemmästä populaarikulttuurista tuttuja kauhuhahmoja ja niinpä joidenkin klassisten vampyyrien, muumioiden ja Frankensteinin hirviöiden sijaan taistellaan pikemminkin jonkinlaisia neoklassisia hirviöitä vastaan. Jos vain oltaisi päätetty karsia ainakin enin määrä niistä kakkavitseistä pois ja keskitytty hieman asiallisempaan, mutta edelleen stonerhuumoriin, olisi Stan Helsingistä voinut olla jonkinlaiseksi Levottomien käsien kulttimanttelinperijäksi. Uskon nimittäin, että vaikka tekijöiden huumorintaju ei olekaan ollut haaraväliä korkeamalla niin ainakin jossain vaiheessa on jostakin raosta pilkistänyt halu tehdä eräänlainen "haastavampi" kauhukomedia, ja tarkemmin todettuna Scary Movie Kevin Smithillä. Sillä alun (ja lopun) videovuokraamo-osuudessa on Clerksiä lainaava vitsi pornoelokuvien nimien luettelemisesta (kyseessä on vieläpä yhtä huono vitsi) ja Stan Helsing on niin vahvasti Jason Mewesin Jay, että olen takuuvarma jotta häntä on alunperin pyydetty pääosaan.

Mutta hyvätkin hetket kaatuvat ojaan heti kun näkee Leslie Nielsenin lähescameossa joka kuuluu sarjaan "pyydän, tappakaa minut." Oudosti Nielsen dragissa näyttää aivan Leatherfacelta dragissa:

Tähdet: *
Stan Helsing

Devil (2010)

Viisi ihmistä jää jumiin hissiin. Yksi heistä on Saatana.

M. Night Shyamalanin kirjoittamana elokuva on aikalailla hänen oloisensakin, joten sama se kuka tällä kertaa istui ohjaajanpallilla.

Mukana on siis erittäinkin hyvää ideaa mukana, mutta Shyamalanille tavanomaisesti alussa hyvin nokkelalta vaikuttava tarina muuttuu väkinäiseksi erikoisuuden tavoitteluksi ja egotrippailuksi jossa koetetaan todistella älyllistä ylemmyyttä vertailussa oikeastaan mihin tahansa muuhun sen hetkiseen elokuvaan (sanotaan tarkemmin että trillereihin). Hieman kun oltaisi peruutettu ja huomattu ajoissa mihin ne nokkeluudet oikeasti loppuvat, niin kyseessä olisi ainakin tarinallisesti loistava elokuva. Viisi ihmistä jumissa hississä ja yksi heistä on Saatana. Se olisi ollut tarpeeksi. Mutta tietenkään hahmojen väliseksi aivopeliksi ei ole riittänyt neljä tuikitavallista ihmistä ja yksi ei-niin-tavallinen, vaan jokaisen on pitänyt olla ns. toisistaan erottuva (sukupuolet, ihonvärit, luonteet, etc.) ja tottakai jokaisella on jonkinlainen salattu (yleensä toisiin mukana oleviin hahmoihin liittyvä) historia jonka vuoksi juuri he ovat valittuja tähän tilanteeseen. Ei mitenkään erikoinen ratkaisu kertomukselle jossa pieni ryhmä ihmisiä on suljettuna pienehköön tilaan ja juuri siksi niin kovin kulunut, mutta Shyamalanin tapa pyrkiä ylensyötettyyn kryptisyyteen ei tee hahmoista taikka tilanteista aiempaa erikoisempia, vain tekonokkelampia. Tämä siis kärsii samanlaisesta ongelmasta kuin ne monien tarinoiden draamaelokuvat joissa ei millään voi olla oikeasti yhtä harmitonta, tavallista ihmistä jäsenistössään, vaan jokaisen pitää olla narkkari, huora, elämäntapaohjaaja, juppihippipunkkari ja vaihdan paikkaa, koska kukaan ei voi olla vain kaupan kassa jolla ei ole elämässään suurta dramatiikkaa. Ostan arvan, voitan kaksi euroa. Ostan toisen, en voita mitään. Arkea, ei muuta. Ja vaikka toki jokainen on ainakin olevinaan erilainen ja uniikki (paitsi Uniikki) niin ei tarvitse kuin vilkaista mitä tahansa keskustelupalstaa huomatakseen, että sen eräänlaisessa suljetussa tilassa juuri ne tavalliset ihmiset synnyttävät suurimmat pelkotilat olemalla omia itsejään, mutta tietenkin tiivistyen joukossa tyhmemmiksi. Siihen ei siis tarvita viittä ihmistä joilla jokaisella on jokin mystinen salaisuus historiassaan. Shyamalanin olisikin kenties ollut parempi kirjoittaa tarina jossa yksi ihminen ja neljää Saatanaa jää jumiin hissiin.

Devilin klaustrofobia (ei tule sekoittaa Levyraadin pelkoon, eli klasufobiaan) menettää tehonsa tapahtumien hyppiessä aivan liian ahkerasti hissin ulkopuolelle ja 80 minuuttisella mysteerillä ei oikein olisi varaa hukata kasvavaa jännitystä, jonka se nyt tekee yhtä hyvin kuin mainoskanavat mille tahansa elokuvalle.

Hyvä idea, hiukan rasittavaksi muodostuva toteutus, mutta jos Shyamalan päättäisi siirtää ideansa televisiosarjan muotoon (vrt. Masters of Horror) niin kyllä tälläisillä Devileillä saisi aikaiseksi varsin seurattavaa shittiä. Devilhän on yksi Shyamalanin muiden tehtäväksi tarkoitetuista tarinoista (The Night Chronicles) ja visuaalisessa toteutuksessa sekä näyttelijävalinnoissa on jotain kovasti televisiohenkistä, jonka vuoksi konsepti olisi omiaan töllöön.

Sellaisena jos Devilin näkee, niin kyseessä on varsin hyvä kauhusarjan jakso. Ja koska kyseessä ei ole itsensä Shyamalanin ohjaama elokuva, niin toki sillä tavoin on varmasti saatu ne kaikkein rasittavimmat älyttömyydet karsittua pois, mutta John Erick Dowdle ei tällä todista omaavana yhtään sen suurempaa mielikuvitusta ja henkilökohtaista näkemystä kuin Recistä tekemällään yksi yhteen-remakella, Karanteenilla.

Jos joku ei heti arvaa kuka se Saatana on, niin c'mon hei, älä huijaa.

Tähdet: **
Devil

Tuhannen tilanteen mies (Metro, 1997)

Moottoriturpainen panttivankineuvottelija Scott Roper (Eddie Murphy) käy pomonsa hermoille, mutta saa ainakin tuloksia aikaiseksi, joten hyvä niin. Ihmettelen vain, että miksiköhän Roperin annetaan tehdä työtään tai miten hän on siihen ylipäätänsä päässyt, kun ainakin minun käsitykseni mukaan panttivankineuvottelijan tulisi neuvotella tilanteessa, purkaa konflikti mahdollisimman rauhaisasti, eikä vain ampua rikollista taikka pyytää muita ampumaan. Joten tietenkin Roper saa tuloksia aikaan, mutta kun se tulos näyttää aina olevan ruumis, niin se pistää miettimään että onkohan hän nyt kuitenkaan vaihtoehdoista paras mahdollinen. Mies kun tuntuu vieläpä provosoituvan fuck- ja motherfucker-huuteluihin heti kun tuulevire silittää väärään suuntaan.

No kuitenkin, kun Roperin kyttäkollega tulee kylmän rauhallisen jalokivivaras Kordan (Michael Wincott) tappamaksi, ottaa tietenkin sankarimme asian henkilökohtaisesti ja vaikka pomo käskeekin pysyttelemään erossa tapauksesta, niin se ei esimerkiksi estä antaa hänen hoitaa uusinta pankkivankitilannetta jossa toisena osapuolena on kukapa muu kuin Korda. Nyt sitä tietenkin odottaa, että tästähän sitä jännitystä vasta syntyykin kun supliikkimies kohtaa vertaisensa ja voiko Roper noudattaa sääntöjä kun kostonhimo toimii motivaattorina. Ei huolta, sillä nyt aloitetaan ammuskeleva takaa-ajo ja kunhan se on saatettu loppuun, voidaan vetää henkeä ja toistaa se, koska muutoinhan lopputekstit tulisivat jo 60 minuutin kohdalla.

Muistatteko kuinka Viimeisen partiopojan kohdalla sitä tuumi Bruce Willisin esittävän jälleen John McClanea, mutta vain alkoholisoituneen rähjäisenä ja sitten kun Die Hard kolmonen tuli ja hän oli siinä alkoholisoituneen rähjäinen, niin se häivytti vielä enemmän hahmojen välistä rajaa. Tämä ajatus tuli tietenkin siitä, että niin sekä Viimeinen partiopoika että Die Hardit ykkösestä kolmoseen olivat sopivan nenäkkäällä huumorilla varustettuja tehokkaita toimintamyllyjä ja kun Willis oli ennen partiopoikaa jo esittänyt lajityyppinsä valioihin kuuluvaa viranomaishahmoa, kulkee se leima helposti mukana varsinkin jos vastaava elokuva ei ole täysin toisesta ääripäästä. Kuitenkin Viimeinen partiopoika ja Die Hard ovat hyviä elokuvia, jolloin niiden oikeat ja kuvitellut samankaltaisuudet eivät oikeastaan haittaa kun molemmista puolista nauttii yhtälailla. Tuhannen tilanteen mies ei ole Viimeinen partiopoika, vaan se on Jokikyttä. Joten vaikka tässä tapauksessa sitä näkee ruudulla Axel Foleyn ja pitää elokuvaa kuin huumorintajuttomana Beverly Hills kyttänä, eli Beverly Hills kyttä kolmosena, niin kyseessä ei ole kiroilusta ja synkemmästä ilmeestä huolimatta sieltä toisesta laidasta otettu erilainen näkemys, vaan pelkästään Jokikytän tavoin kaikesta persoonallisuudesta pesty geneerinen toimintaelokuva jonka pääosassa voisi Eddie Murphyn sijaan olla kuka tahansa John Doe (ei se punkyhtye X.n solisti).

Onhan tässä pakolliset räiskinnät, pakotetut mukanasevuudet ja lajityypilleen tutussa tarinassa jopa valonpilkahdus, eli se toivomani panttivankineuvottelun mahdollisesti tulinen sanavaihto kuohuvinen tunteineen, mutta koska jälkimmäinen jää pelkäksi sinä juokset, minä juoksen perässä-ratkaisuksi, ei tästä jää käsiin kuin toive, että olisivat nyt korvanneet Murphyn kiroilun höhöhö-naurulla niin tätä voisi ainakin pitää vain heikkona Beverly Hills kytän jatko-osana kuin vain toivoa sen olevan sellainen.

Lievästi huvittavana pidän sitä, että takakansi johtaa harhaan kahdellakin tavalla. Ensinnäkin sinne valitut hymyilevät kuvat Eddie Murphysta vain lisäävät vettä Axel Foley-myllyyn luoden hievähdyksen kuvitelmaa siitä, että kyseessä olisi jotenkin humoristinen toimintaelokuva ja toiseksi (ja tämä on se parempi juttu) siinä mainitaan Michael Rapaportin esittämän uuden kyttäparin olevan herkkä liipasinsormeltaan ja kuinka Roper joutuu pitämään häntä aisoissa psykopaatijahdin aikana. Jep, muuten ihan hyvä, paitsi että se on Murphyn hahmo joka vetää koko ajan pultit ja Rapaport joutuu jopa estämään häntä kylmäverisesti tappamasta jo pidättämänsä Kordan. Rapaport on varmaan elokuvan rauhallisimmin toimiva hahmo.

Tähdet: **
Tuhannen tilanteen mies

Paholaisen lapsenvahti (The Guardian, 1990)

Jo muinaiset druidit sen tiesivät. Puilla on sielu. Jotkut ovat hyviä puita ja jotkut pahoja puita. These are their stories. Bu dum!

Phil (Dwier Brown) ja Kate (Carey Lowell) ovat onnellinen nuoripari joka edellisen uuden rahakkaamman työn perässä muuttaa muualla, mutta mitä väliä sillä on minne, kun se ei kerran liity oleellisesti mihinkään. Pian Kate putkauttaa ilmoille pojan ja kaikki on yhtä unelmaa. On siis aika astua ihmisarvoasteikossa aiempaa porvarillisemmalle tasolla ja ryhtyä työnantajiksi, joka tässä tapauksessa tarkoittaa ihmiskauppaa lapsenvahdin palkkaamisen muodossa. Camilla (Jenny Seagrove) vaikuttaa soveliaalta vaihtoehdolta ja miksei vaikuttaisikaan hänen jäädessä ainoaksi sellaiseksi kun muut ehdokkaat kokevat odotettuja kuolemia (no okei, näemme vain yhden hengenlähdön, mutta eiköhän ne muutkin kuolleet). Tottakai Camilla junaili itsensä poikavauvan hoitajaksi aikeenaan syöttää lapsi paholaispuulle.

Siinä sivussa sitten aiheutetaan tuttuja seksuaalisia sydämentykytyksiä perheen isälle ja lahtaillaan liian lähelle pääseviä ihmisiä. Toki positiivista on se, että tavanomaisen leipäveitsikuoleman sijaan raiskaavat jengiläiset, uteliaat naapurit ja muut kohtaavat paljon juurekkaampia kohtaloita. Tosin jos on mentävä niin "having your nuts bit off by a Laplander, that's the way I wanna go."

Polttopuiksi tuollainen paha puu joutaa, joten saha laulamaan.

Käsikirjoittaja koki hermoromahduksen, naispääosan esittäjä inhosi lopputulosta, ohjaaja otti käyttöön Alan Smitheen ja elokuvakriitikko Roger Ebert "named the picture one of his most hated films of all-time." William Friedkin vieläpä teki niin, että elämäkerrassaan jätti vain kaksi elokuvaansa mainitsematta ja Paholaisen lapsenvahti on toinen niistä.

No, Paholaisen lapsenvahti saattaa hyvinkin olla huonoin Friedkinin ohjaustöistä, mutta hei, sen pitäisi vähintään oksentaa orpolapsen päälle ollakseen edes hivenenkään niin huono kuin yksikään Ulli Lommelin elokuva. Mutta joo, eipä tämä mikään erityisen hyvä elokuva ole. Muistelen kyllä pitäneeni Paholaisen lapsenvahdista silloin kun itse olin paholaisen vahtima lapsi, mutta näemmä aika on kullannut muistoja. Ei tämä sontaa ole, mutta kieltämättä se on mennyt hieman yli viimeisen käyttöpäivänsä.

Joskin olen aika varma, että ainakin pieni osa elokuvan saamista negatiivisista kommenteista juontuu kannessakin olevasta maininnasta: "Manaajan ohjaajalta." Siinä on kauhuelokuvaa ajatellen aika painava taakka kannettavana. Paholaisen lapsenvahti kun ei ole yhtä hyvällä tavalla muistettava teos, ei yhtä harkittu ja sen shokkiarvoa sisältävät kohtaukset eivät ole yhtä mielikuvituksellisia. Joskin jälkimmäiseen liittyen mukana on mainio peterjacksonmainen puunsahausgorekohtaus. Paholaisen lapsenvahti vaikuttaa juuri ongelmiensa kaltaiselta elokuvalta. Mieleen tulevatkin sellaiset elokuvat kuten Highlander 2 ja Supernova (ohjaus Walter Hill, ei kun Francis Ford Coppola, ei kun Jack Sholder). Kyllä sieltä joukosta bongaa kelvollisia ideoita, suht' taidokkaasti toteutettuja hetkiä ja viitteitä siitä että Friedkin oli varmasti halunnut saada druiditappajapuu-tarinasta jotain tolkullista aikaiseksi, mutta joutui jossain vaiheessa itsekin toteamaan, että tämä on kertomus druiditappajapuusta. Siispä puisevaa näyttelemistä, hukattuja mahdollisuuksia, pieniä ihan hyviä hetkiä ja Laihialaiset kuljettavat säkillä valoa. Erityisen outoa on se, että jotenkin Paholaisen lapsenvahti onnistuu tekemään kaikista statisteja. Jopa näkyvimmät näyttelijät (ts. vain Jenny Seagrove) tuntuvat unohtuvan taustalle ja lopussa herää toistuvasti kysymys "kuka toi on?"

Pahinta lienee kuitenkin se, että ollakseen William Friednkin-elokuva on Paholaisen lapsenvahti kuka tahansa liukuhihnaohjaaja-elokuva.

Se tosin on todettava, että Jenny Seagroven vaatimukset poistaa druidijutut sun muut yliluonnollisuudet ja tehdä elokuvasta enemmän hänen itsensä esimerkkinä mainitseman Käsi joka kehto keinuttaa-tyylinen lapsenvahtitrilleri olisi ollut varmasti yhtälailla väärä idea. Sanon tämän siksi, että ainakaanSeagroven oman esiintymisen perusteella se tuskin olisi ollut yhtään sen parempi ja pahemmassa tapauksessa kyseessä olisi ollut nykyistä kehnompikin elokuva, koska ainakin tässä muodossaan Paholaisen lapsenvahdin saama jonkinlainen kulttisuosio on ansaittu. Ilman niitä druidipuuhommeleita sun muita olisi ehkä saatu vakaampi elokuva aikaiseksi, mutta mahdollisesti myös puisevampi.

Muistatteko Poltergeistista sen kohtauksen jossa puu pillastui? Paholaisen lapsenvahti on se kohtaus venytettyä puolitoistatuntiseksi. Plus hieman alastomuutta, hieman nolostuttavia mystiikkapuheita ja veritehosteita.

Tähdet: **
Paholaisen lapsenvahti

Kaksoiskosto (Double Revenge, 1988)

Mickillä (Leigh McCloskey) on hommat hanskassa. Rakastava vaimo Susie (Nancy Everhard) jota pusutella ja kukoistava puutarha-tai ehkä se on jotain muuta, kuten vaikkapa ravintola-yritys jota myöskin pusutella. Lisää hyviä uutisia on tulossa kun Susie aikoo kertoa olevansa raskaana. Aurinkokin paistaa. Mikään ei voisi pilata tätä päivää. Tai no, ehkäpä pankkia ryöstävät veljekset Joe (Joe Dallesandro) ja Ray (Chris Nash) onnistuvat siinä, etenkin kun Joe on niin Joe, että kaimanäyttelijänsä ohella hän on tatuoittanut käteensä nimen Joe. Tapahtuu siis niin, että kun poliisit lyijyttävät Rayn niin Joe tekee saman Susielle ja kunhan läpikäydään epäonninen oikeustaisto, pääsee Ray kuin niin sanottu koira veräjästä.

En tiedä onko se nyt varsinaisesti kaksoiskosto, mutta kaksi niitä ainakin tuntuu olevan kun Mick haluaa kostaa Raylle Susien kuoleman ja Ray puolestaan haluaa kostaa Mickille... Mickinä olemisen?

Erittäin huonosti toteutettu tavanomainen oman käden oikeus-tarina. Teki oikeasti fyysisesti kipeää katsoa tätä löysästi etenevää junaonnettomuutta. Märkä rättikin on enemmän täynnä jännitystä ja se on varmasti parempi näyttelijäkin kuin Warholin kultapoika Joe Dallesandro. No, eivätpä nuo muutkaan tässä elokuvassa olevat juuri hurraa-huutoja ansaitse osakseen.

Älkää vain näyttäkö tätä elämäm kolulaisille, sillä he saavat vielä lisää vääriä ajatuksia päähänsä kokiessaan Kaksoiskoston kansallista ylpeyttä. Elokuvan alkutekstit sijoitetaan jenkkilipun päälle, sankari ensin poliisien kielloista huolimatta ampuu aseettoman pahiksen ja sitten ilkimys hirtetään jenkkilippuun, ja kunhan ollaan pariin otteeseen kuultu jenkkianthemia voi vapaa sankari lopussa katsella ylpeänä kuinka jenkkilippu nostetaan salkoon. The American way.

Tähdet: ~
Kaksoiskosto

King Cobra (Jaws of Satan, 1981)

"Luultavasti maailman ainoa elokuva, jossa käärme ajaa pappia takaa öisellä hautausmaalla!"

- Video-opas 95

Ei pidä paikkaansa. Ei silloin ole yö.

Muinainen demonikäärme heittää konduktöörin ulos junasta. Miksi? Hei, se on muinainen demonikäärme!

Kohtapuoliin alkaa sopivasti sivussa olevassa pikukylässä tapahtua ikäviä, kun edellä mainittu käärme (kannen erittäin onnellisen oloinen kobra) masinoi paikalliset kalkkarokäärmeet suorittamaan kiukkuisia iskuja kohti ihmisasukkaita. Pormestari haluaa lakaista ongelman maton alle sillä piakkoin avataan uutuuttaan hohtava koirakilpailuareena ja nämä jatkuvat myrkkymatelijahyökkäykset ovat ihan selvästi sattumankauppaa vaikka kuinka arvostettu tohtori Sheridan (Gretchen Corbett) ja hänen paikalle kutsumansa käärmeasiantuntija tohtori Hendricks (Jon Korkes) muuta väittäisivätkin. Tietenkään kyseessä ei ole arvan valitsema kismet ja sen saa sanotuksikin, koska primus motorina toimiva demonikäärme on itse Saatana (ihan oikeasti) joka on etsimässä erästä tiettyä pappia: masentunutta, alkoholille tuoksahtavaa isä Farrowta (Fritz Weaver), joka on saarnaajasukunsa viimeinen.

Vihtahousukäärmeellä kun on mielessään kosto, sillä Farrown sukulainen kaukana historiassa taisteli Saatanaa vastaan ja voitti. Nyt on aika päivittää pistetaulukkoa.

Enimmäkseen Tappajahai käärmeillä ja se on sinänsä ihan okei, mutta kyllä se saatanakäärme vastaan pappi on tässä tapauksessa kiinnostavampi idea kuin jokin liiankin tuttu hirmuinen eläin iskee-tarina. Mutta tosiaan, kyllä se on Tappajahai joka jotain sanotaan vaikkapa Manaajaa useammin vierailee mielessä ja miksei niin tekisikään, sillä onhan tässä samalla tavalla kuvattu käärmeiden slasher-henkinen lähestyminen, pormestari ei taaskaan dollarinkuvien takaa suostu järjenkäyttöön ennen kuin kuolleita on liikaa ja pappisankaria enemmän kuvassa hengaavat Brody ja Hooper. Hehän Sheridan ja Hendricks kuitenkin ovat.

Jos unohdetaan ne Tappajahai-lainat ja tietyt paremman termin puutteessa tekniset kömmähdykset (näyttelijän ja käärmeen erottava suojapleksi on hieman turhankin näkyvä, suunnattomat puremajäljet jättävältä käärmeeltä on poistettu myrkkyhampaat, etc.) on etenkin kärsivän oloinen Fritz Weaver Saatanan kohtaavana pappina tuomassa elokuvalle tarvittavaa painoarvoa ja lopussa oleva hyvän ja pahan kohtaaminen on tehokkaan puistattavaa toismaailmallista kauhistelua.

Ehdottomasti uusintakatselun arvoinen.

"Roskaa, vaan ei erityisen hauskaa."

- Video-opas 95

Ei pidä paikkaansa. Tässä etsitään helikopterilla käärmettä! Se jos mikä on hauskaa.

Christina Applegate aivan uransa ensiaskelilla. Aika pieniä askelia ne ovatkin.

Tähdet: ***
King Cobra

I have to return some videotapes

Uutta kirppisaarteistoa pukkaa ja mitä tämän esittelyä turhaa myöhemmäksi harkitsemaankaan kun tämänpäiväinen saalis on täynnä sellaista hunajaa, että itsekin olen kateellinen löydöilleni.

Kuten tiedetään niin olen kovasti videokasettien perään ja aina välillä olenkin hiukan murheissani kun täällä Porvoossa ei suuremmin tunnu löytyvän mitään oikeasti erikoisempaa, unohdettua elokuvaa videomuodossa, kun ne kasetit joihin jatkuvasti törmää ovat ns. aikuisten elokuvissa jotain Pearl Harboria tai Armageddonia, ja muussa tapauksessa ne ovat Muumeja tai niitä Disneyn elokuvia joita kukaan ei alunperinkään halunnut nähdä edes unissaan. Joten kun tänään satuin huomaamaan tarjolla satamäärin kasetteja niin oletin automaattisesti valikoiman koostuvan juuri niistä ei kiitos-tuotteista, mutta kun sivusilmäni bongasi joukosta Charles Bronsonin Salamurhaajan, oletin siellä joukossa olevan jotain minuakin kiinnostavaa. Ja voi pojat miten paljon herkkuja löysinkään.

Innoissani sormet kasettien pölystä mustina pengoin pinoja ja hihkuin itsekseni sellaisia harkittuja sanakokonaisuuksia kuten "ei juma!"

Jouduin käymään paikalla kahdesti kun pentele, ruokakassi vei paikan toisesta kädestä.

Seuraava kuva koostuu siitä ensimmäinen käynnin kasasta ja Maissilapset nelosta lukuunottamatta tämä on se valikoima joka piti saada ennen muita haukkoja itselleni:

Kakkospino ei ole suurimmalta osalta yhtään edellistä huonompi, mutta kakkonen ei ole aivan ykkönen:

Ihan oikeasti, White Buffalo, King Cobra, Bloodstone, etc. Tuossa on aimo kasa sellaisia elokuvia joiden löytymisen uskoin olevan jotakuinkin mahdotonta.

Lisäksi aiemmin päivällä näin miehen jolla oli jaloissaan farkut, yläruumiin peittona farkkutakki ja käsissään farkkukankaiset kassit. Kengät eivät olleet farkkua, mutta ainakin hailakan siniset.

Farkkuyliannostus, farkkuylitäyttö ja farkkuylikellotus.

Hyvä päivä

Tätä kirjoittaessani soi
Karl Bartos - Communication

Out Cold - kylmää meininkiä (Out Cold, 2001)

Kampaamattomat hiukset, löysät vaatteet, olut, teinipunk ja lumilauta. Awesome!

Ongelmia tuleekin siis kun chillailumestana käytetty lumivuori myydään stetsonpäiselle bisnesmiehelle (Lee Majors) joka aikoo potkia pois slackerit ja juppeuttaa koko paikan. Sano ei univormulle ja parturille.

Exästään huonosti toipuva löysähousu (Jason London) on tarinan muka normaali heppu ja hän tietenkin sitten pelastaa vuoren ja valloittaa tarinan söpön tytön (A.J. Cook), kunhan on ensin tuttuun tapaan myynyt itsensä ja pettänyt kaikki.

No ainakaan tässä ei ollut sitä rikkaat vastaan köyhät-laskettelukilpailua. Tai, ehkä sellainen olikin. En minä enää muista.

Tässä elokuvassa on pari Casablancasta muotoillen lainattua repliikkiä ja heti sen perusteella Out Cold on IMDb:n mukaan "very loosely based" tuohon bogartklassikkoon. Todellakin hyvin löyhästi. Yhtä paljon kuin Hellraiser pohjautuu Pinokkioon.

Samaa tuttua Ski School-huttua kuin Ski School, mutta vaikka mukana ovat (piilotetut) tissit ja dokaus, niin alatyylihuumori jää aivan liian kiltiksi. Kuin katselisi jotain Pieni talo preerialla-versiota jossa alkoholiprosentti on juissimehu.

Zach Galifianakis pilaa Pink Floydin pitämällä The Wall-paitaa.

Tähdet: *
Out Cold - kylmää kyytiä

I'm your great white hunter for this trip, though I happen to be black

Se olisi taas kirppis-, divari-, ynnämuutahankintojen esittelemistä.

Samaa kaavaa kierretään kuin aiemminkin, joten joukossa on formaattipäivityksiä, sarjojen eheyttämistä, vahinkohankintoja, silkkaa uteliaisuutta, hyvää shittiä ja kamaa joiden kohdalla minäkin ihmettelen että miksi ihmeessä sen hankin, mutta se ei ole Poliisiopisto seitsemän. Se on se vahinkohankinta, sillä vaikka luulisi että tuollaisen sonnan omistamisen muistaisi, niin kun ei niin ei ja täten se pentele on minulla nyt tuplasti.

Napataanpa joukosta muutama maininnan arvoinen taikka jotain jota pitää vaivalloisesti puolustella.

Huono Wing Commander ja mainio Levottomat kädet ovat siirtoja kaseteista levyihin, ja myönnettäköön että edellisen kohdalla lopullinen päätös siitä toiminnasta johtui vain levyllä olevasta making ofista, joka varmaankin on vain jokin kolmen minuutin itsekehumainos.

The Fan ja Congo ovat elokuvia jotka ilmestyessään tuntuivat suurilta pettymyksiltä. Edellinen koska se oli ensimmäisiä leffoja joissa De Niro tuntui jo luovuttaneen ja jälkimmäinen harhauttavasta tavasta mainostaa Bruce Campbellia. The Fanista mainittakoon vielä se, että siinä soitellaan niin ahkerasti Nine Inch Nailsin Closeria, että se saa koko leffan tuntumaan pitkältä The Downward Spiral-levyn mainokselta.

Hulkin luovutin aikoinaan pois järjestämäni arvonnan yhteydessä ja nyt hankin sen takaisin jatko-osan kera, koska olen pyrkinyt keräämään näitä sarjakuvaleffoja mahdollista putkea varten, jota en kenties koskaan milloinkaan ikinä pidä.

Tomb Raider kakkonen on se miksi ihmeessä-hankinta, sillä se kuuluu niihin elokuviin jotka ovat niin pahoja, että jokainen katselukerta avaa portin kadotukseen. Vähän siis niin kuin Sipilän puheet.

Parkerista mainitsinkin jo toisaalla seuraavaa ja lainaan sen sellaisena tähän:

Ostin tämän samana päivänä kun se tuli televisiosta ja myyjä kysyi minulta että tiesinkö sen tulevan silloin televisiosta, johon vastasin "tiedän, siksi minä sen ostankin."

Pari dvd:tä lisää, Open Season-soundtrack, pari peliä ja jonkin verran kirjallisuutta.

En ole mikään suuri Kari Korhosen fani, mutta hitto, näin näitä ankkakirjallisuuden teoksia (Ankan siivellä) tulisi julkaista useamminkin. Esipuheiden ohella luonnoksia sun muuta ja mattakansi huomattavasti miellyttävämmän tuntuinen kuin tavanomainen liukas sormenjälkien kerääjä.

The Orange Box ihmetyttää minua hiukan, sillä jostain syystä tämä keikkui julkaisuvuotenaan ties kuinka monen vuoden peli-äänestyksen kärkituntumassa, mutta sehän on kokoelma eri sarjojen pelejä eikä vain yksi peli ja näin ollen kenties hieman etukenoisessa asemassa kilpailijoihinsa verrattuna. Jäävätä se olisi pitänyt.

Mainittakoon tässä vaiheessa, että Remo-pokkari Sopimus ja The Zombie Dead-dvd ovat Double Featuren lahjoituksia ja kiitos siitä, vaikka tuossa Remon kannessa nyt onkin New York Dolls.

Ja sitten on vielä tämä:

Siis tuo hyllykkö, ei sen sisältö.

Satuin huomaamaan kun eräs pariskunta oli dumppaamassa ekopisteelle huonekaluja ja nonchalantisti kysäisin miksi, osoittamatta kuitenkaan suurta pettymystäni siihen miksi ne sinne viedään eikä kaatopaikalle, tai vielä paremmin 500 metrin päässä sijaitsevalle kierrätyskeskukselle. Joskin mainitsin, että tuossahan on kierrätyskeskus lähistöllä, mutta se miksi en torunut pariskuntaa selviää oman lehmäni ojassa ololla. Syy dumppaukseen oli kuulemma se, että he hankkivat uusia ja vanhoista piti päästä eroon. "Jaa-a, no sitten minä otan tämän" ja vein hyllyn mukanani.

On varsin passeli sisällyttämään itseensä dokumentti- ja musiikkiaiheiset dvd:t. Tosin yksi levy lisää ja symmetria on käsillä.

Tätä kirjoittaessa soi
Massive Attack - Collected

Bait (2012)

Hengenpelastaja Josh (Xavier Samuel) traumatisoituu kun hai napostelee hänen parasystäväkollegansa ja niinpä sankarimme vaihtaa alaa siirtyen ruokakauppaan töihin. Samalla taakse jää juuri ennen haiturmaa vihitty vaimo Tina (Sharni Vinson), joka tietenkin sattuu olemaan myös syödyn nuoren miehen sisar. Ei vaimoa ja töissä ruokakaupassa. Ei ihmekään, että kaikki pitävät Joshia täydellisenä luuserina. Tunnen tuskasi veli.

Nyt Joshille tarjoutuu mahdollisuus nousta takaisin arvostettujen ihmisten sarjaan kun tsunami iskee, täyttää kaupan vedellä ja sulkee sisäänsä joukon hengittäviä olentoja kuten surffariduden, angstinäpistelijän, hänen huolestuneen kyttäisänsä, sopivasti paikalle saapuneet varkaat (rehti varas ja käkikellopäävaras) ja tosi kiukkuisen hain. Sitten ilmeisesti ajatus on ollut tehdä jotain haimausteista klassista katastrofielokuvaa Poseidonin tapaan, mutta olemme lähempänä Daylightia joka koostuu siitä Deep Blue Sean kohtauksesta jossa LL Cool J on uunissa ja hai pistää sen päälle.

Ymmärrettävästi suhteita korjaillaan, välejä selvitellään ja itsensä uhraaminen on kuin suoraan jenkkituotannoista. Hitto, Tinan tuore puolisokin pistetään hengiltä jotta kun Josh pääsee sankariksi on ex-vaimo taas oma, joten ei uutta silläkään saralla.

Muutamia Asylum-tason tietokonetehosteita, ns. vakavaa näyttelemistä, joka tarkoittaa siis sitä kuinka dramaattisesti kurotetaan taivaisiin ja huudetaan "noooouuuuuuu!", sekä aika veikeä idea veden vallassa olevasta ostoskeskuksesta ja siellä hengailevista haista. Surku vain, että se elokuvan vakavuus on astetta pyrimme olemaan Tappajahai, joka on liian asiallista tässä tapauksessa jossa kuitenkin yksi näkyvimmistä hahmoista on hysteerisesti kikattava pöpipää. Kuitenkaan mikään Tappajahai tämä ei ole ja tuolloin Baitille olisi ollut eduksi joko suurempi pala tahallisen koomista Sharknadoa taikka täydellinen syöksy yltiövakavuuteen, joka olisi luonnollisesti johtanut myöskin koomisuuteen. Nyt kyseessä on samankaltainen elokuva kuin Deep Blue Sea: ihan kiva.

Kieltämättä pidän elokuvan ideasta olla loukussa haiden kanssa jossain ostarilla, sillä samoin kuin Kova sade-elokuvan kohdalla tämä ns. tutun ympäristön muuttuminen erilaiseksi ja vaaralliseksi vie tavallaan hieman lähemmäksi tapahtumia kuin jossain keskellä merta chillailu, mutta vastaavasti esimerkiksi juuri keskelle merta sijoittuva haileffa Open Water onnistui tekemään miljööstään ahtaamman ja siten ahdistavamman. Ehkä tämänkin olisi kannattannut unohtaa se hassut 3D-tehosteensa (ts. kamaa kasvoille. Joskin onneksi näitä kohtauksia on vähäsenlaisesti) ja yritys tehdä kaikista keskenään täsmälleen samanlaisista hahmoista erilaisia, ja vain keskittyä jumittamaan ruokahyllyjen päälle, sillä siellä se paras jännitys luodaan.

Kelvollista kertakatseltavaa. Aika hyvä musiikki.

Tähdet: **
Bait

The Wrecking Crew (2000)

Albert Pyun, Ice-T ja Snoop Dogg. Miten tällä yhdistelmällä voitaisiin mennä vikaan?

No ei mennäkään, sillä varmastihan tarkoitus olikin aikaansaada sontaa ja siinä ollaan onnistuttu.

Räpmogulinarkokauppias Dra-Man (Snoop Dogg) tekee pahoja ja jengit tekevät kanssa pahoja, mutta onneksi gangstakyttä (Ice-T) on perustanut ganstakyttäjengin joka menee ja ampuu kaikki. Viisi minuuttia ja koko elokuvan juoni on käyty eräänlaisen musavideon muodossa läpi ja sitten seuraavien päälle 70 minuutin aikana sama toistetaan, mutta lisäten repliikkejä kuten "fuck" tai "fuck", mutta välillä sentään sanotaan myös "fuck."

Niin ja vaikka päätähtien annetaan ymmärtää olevan Ice-T ja Snoop Dogg, niin kyllä he ovat mukana vain markkinointia ajatellen ja valtaosa elokuvasta on sitä että ns. no-name-näyttelijöiden jengi taistelee pimennossa olevia kasvottomia tappajakyttiä vastaan, ja se taistelukin on tulkinnanvaraista koska jengiläiset ovat enimmän osan hengailemassa keskenään ja tekemässä käsimerkkejä. Ice-T kyllä vilahtelee aina silloin tällöin, mutta Snoopin osuus on kuitattu sillä elokuvan introlla. Hyvä. Sekin on jo liikaa.

Eipä tämä tosin ole yhtään sen huonompi kuin Pyunin muutkaan Ice-T:n/Snoopin kanssa tehdyt elokuvat, että ainakin taso on pysynyt kohdillaan. Ei se mikään kehu ole, sillä The Wrecking Crew on...

.

..

...

no se on p*ska.

Todella p*ska.

.

..

...

P*ska.

Sieluun sattuu jo kun sitä ajattelee.

Ice-T on p*ska, Snoop Dogg on p*ska. Saatana, Dennis Rodman on parempi näyttelijä kuin Ice Dogg.

Ihmettelen etteivät kaikki The Wrecking Crewn teossa mukana olleet tappaneet itseään ja pitikin oikein tarkistaa, että kaipa he nyt sentään niin tekivät, mutta kun ei niin ei. Minä ainakin olisin tappanut itseni.

Huonot näyttelijät/juoni/dialogi ja kuvattu ilmeisesti kakkapökäleellä.

Soundtrack aiheuttaa koomisuutta. Ei niinkään kappalevalikoiman vuoksi vaan syystä miten ääniraita on luotu. Tässä kun on ilmeisesti vain laitettu taustalle levy soimaan ja jokainen biisi käydään kokonaan vuorollaan läpi, jolloin ne eivät kuulosta laisinkaan elokuvaan kuuluvilta vaan siltä kuin leffa olisi äänettömällä ja itse soittaisi jotain levyä. Tietenkin ne y'all muthafukas-repliikit (jep, on siellä oikeasti mukana muitakin sanoja kuin fuck) kertovat ettei leffa ole äänetön. Valitettavasti.

Kaiken kaikkiaan siis varsin onnistunut elokuva.

Tähdet: ~
The Wrecking Crew

Killer Image (1992)

Takakannessa on juonisynopsis viidellä eri kielellä ja kolmessa niistä elokuvan päähenkilön iäksi kerrotaan 25 vuotta, kun taas kahdessa 35v. Kumpi se nyt on? Tämä epätietoisuus raastaa minua.

Valokuvaajarebel Max (John Pyper-Ferguson) saapuu kotikulmille kuultuaan valokuvaajaveljensä kuolemasta ja kohta selviää, että senaattori Kane (M. Emmet Walsh) on taas työntänyt parrua väärään koloon ja hänen avustajaveljensä Luther (Michael Ironside) hävittää tapahtuneesta kieliviä todisteita, jollaisia ovat tietenkin paljastavat valokuvat ja Maxin velipoika. Joskaan en oikein tajua mihin tätä kuollut veli-ideaa edes tarvitaan, kun toki Luther on nimenomaan Maxin perässä saadakseen ne edesmenneen veljen taltioimat kuvat itselleen, mutta kun Max itsekin tulee kuvanneeksi senaattori Kaneen liittyviä arvelluttavia asioita tietämättä veljensäkin tehneen niin, niin eikö jompikumpi olisi riittänyt, koska nyt sama asia (vaikkakin eri kuvat) tuli kahdesti.

Killer Image on niitä elokuvia jotka muistan nähneeni yläasteaikoina (joskus 1993 paikkeilla), mutta en muista sitä niinkään sen sisällön vuoksi vaan aivan muista syistä jotka kerron seuraavaksi:

Sen ohella, että pidin ja pidän edelleenkin elokuvan suomenkielistä nimeä Kamera käy... kuole! riemastuttavan uhmakkaana niin Michael Ironside on kannessa niin pirun kiukkuisen näköinen, että se oli alunperin syy miksi se tuli katsottuakin. Vieläkin parempi ja tyhmempi syy sille miksi Killer Imagen olemassaolo on porautunut tajunnan perukoille on siinä, että muistatteko kun niissä isommissa vhs-koteloissa oli joissakin (Esselten keltaisissa koteloissa?) sisällä sellainen läpinäkyvää muovia oleva kasettipaikka ja sen alle oli yleensä sijoitettu esimerkiksi tulevia elokuvia mainostava paperilappunen? No, silloisesta ja sittemmin ajat sitten lopettaneesta videovuokraamosta lainaamassani Killer Imagessa oli sellainen ja minä sijoitin sinne pornolehdestä leikatun alastoman naisen kuvan (vain tissit näkyivät, ettei sen pahempaa) ja näin ollen palautin kasetin erilainen mainos sisällään. Se oli pelkkä kakaramainen pila, mutta syyllisyyden tunne muuttui nopeasti riemuksi kun vuokraamotyöntekijä ei kysellyt asiasta ja ainakin vielä jotain kuukautta myöhemmin kotelo oli hyllyssä samainen kuva sisällään. Mikä saa miettimään, että vuokrasiko kukaan muu kyseistä elokuvaa, tai katsoiko kukaan työntekijöistä koskaan kotelon sisälle kun siirsi sen sisältöä ulos sisään. Ehkä se oli vain elokuvan kohdeyleisön silmissä veikeä juttu.

Siispä se miksi Killer Image jää helpommin muista syistä kuin sisältönsä puolesta mieleen on yksinkertaista. Tämä ei ole kovinkaan hyvä elokuva. Ei edes vaikka kuinka takakannessa koetetaan kutkutella uteliaisuushermoja toteamalla kyseessä olevan "vähän liiankin uskottava tarina", kun kyseessä on sen verran raukeaa perustrilleröintiä ja uskottavuuskin vähän niin ja näin, mutta enimmäkseen niin tai näin.

Ei tämä surkea ole, kunhan on vain ihan tavanomainen jännäri ilman yllätyksiä.

Tai no, se yllätysten puute ei pidä aivan paikkaansa, sillä yksi asia sai minut oikeasti hämmennyksen valtaan. Killer Imagen cowboyhenkistä raamikasta sankaria esittävä John Pyper-Ferguson kuulosti nimenä todella tutultä, mutta katsoessani kyseistä näyttelijää ruudulla en aluksi millään saanut päähäni että miksi ja sitten 30 minuutin kohdalla se välähti: Shit goddamn, sehän on kuin onkin Brisco Countyn Pete!

Pete oli Briscossa sen parhaimpia hahmoja ja Pyper-Ferguson aivan loistava esittäessään hermostunutta hessuhopomaista aika kilttiä vintti pimeenä-pahista ja onnistui olemaan jotenkin ruipelomainen kun taas tässä Killer Imagessa hän on kuin mikä tahansa puunaamainen kalsarimalli vailla persoonallisuutta, eikä edes kuulosta oikealla tavalla vinkuvalta. Haluaisin siis antaa Killer Imagelle kehuja siitä kuinka nyt sen katsominen osoittaa kuinka lahjakas näyttelijä Pyper-Ferguson on, mutta kun hänen hahmonsa tässä elokuvassa on niin samperin tylsä etten voi sellaista kehua antaa edes mainitussa yhteydessä, joten jääköön hyvä Petelle.

Kyllä se pitkälti jää Michael Ironsiden niskoille olla kiinnostavinta Killer Imagessa, vaikka itsensä huomioiden mies vetääkin roolinsa aika helpon oloisesti, eli toisin sanoen rutiinilla. Mutta kun hän osaa olla oikealla tavalla bad ass yrittämättäkin ja sitä hänen on tarkoitus ollakin tässä elokuvassa, niin hyvähän se on. Vaikka pakko myöntää, että kun Ironside kulkee pistämässä vähän jokaisen vastaantulevan hengiltä niin se rupeaa muuttumaan aika koomiseksi ja ei kestä kauaakaan kun ei edes muista miehen motiivia tehdä niin. Loppuratkaisun aikana sitä syytä ymmärtää vieläkin vähemmän. Ironsiden hahmo pitäisi kenties olla vaarallisen poliittinen juonittelijamurhaaja, mutta onkin sen sijaan enemmänkin sekosarjamurhaaja joka tykkää ottaa valokuvia uhreistaan. Niin tosiaan, yksi valokuvaaja on tapettu ja toinen vaarassa, mutta tappajasiivooja tuntuu olevan ainoa joka kuvaa tapahtumia.

M. Emmet Walshilla on kyllä elokuvan kenties paras kohtaus esitettävänään. Hänen hahmonsa on aikalailla pihalla Lutherin toimista ja täten luulee pahimman ongelmansa olevan aviorikos. Joten kun Max saapuu tapaamaan Kanea kertoakseen Lutherin pahoista teoista ja siitä kuinka hän koettaa lavastaa Maxin syylliseksi murhaan, on Walshin laiskasti esittämä senaattori ainakin sanavalmis sellaisella väsyneellä stonertyylillä (ts. lue seuraava kuin olisit Brad Pitt True Romancessa:

"En kestä aamuisin ihmisiä, jotka aikovat tehdä murhan.

Se on ikävä tapa aloittaa päivä.

Ethän kerro kenellekään, että tupakoin?"

Ai niin joo. Sitä ikää ei mainita kertaakaan elokuvan aikana.

Tähdet: **
Killer Image

Lohikäärmeen herra - Dragon Lord (Long xiao ye, 1982)

Meneillään on jonkinlainen... öö... kiipeilyrugbyjoukkotappelukisa jossa kolmen joukkueen tehtävänä on viedä pyramidin huipulla oleva pallo kahvipöydälle. Jep, se kuulostaa oikealta. Mutta ei sillä ole mitään väliä kun ei se liity elokuvan pääjuoneen, vaan on yksi muutamasta sekaan heitetystä irrallisesta osuudesta joilla ollaan saatu mukaan minuutillista pituutta ja sanotaaan vaikkapa, että myöskin jonkinlaista poikamaista iloittelua.

Dragon Ho (Jackie Chan) on hymyileväinen ja vapaudesta nauttiva nuorukainen joka on samperin laiska, paitsi mitä tulee keinoihin lintsata koulusta. Cowboy (Mars), joka on Dragon Hon paras ystävä, on puolestaan se surkimus joka toimii hetkittäin tapahtumien downerina. Yhdessä he chillaavat  kylällä, vikittelevät tyttösiä ja välttelevät Dragon Hon isän näkökenttään joutumista.

Ai täältä John Hughes otti Vaihdetaan vapaalle Ferrisin hahmot ja tarinan.

Sivussa - ja oikeastaan sinne jääkin - selviää, että paha rötösherra haluaa omaa varallisuusmääräänsä kasvattaakseen myydä kylän kansallisaarteita ja kuka sellaista vastustaa saa tuta jalkapohjan kasvoissaan.

Mitäpä siitä sillä nyt urheillaan, taikka isketään tyttöjä, taikka saadaan kanamunasta päähän.

Hahaha!

Paha on kukistettu.

No olipas se heikko tekosyy pitkäksi elokuvaksi ja ilman Jackie Chanin positiivista luonnetta ei tätä ehkä kestäisi Erkkikään. Vaikka mukana on muutama mukavan slapstickmäinen urheilukungfuilu- taikka vain pelkkä kungfuilukohtaus, niin kyseessä on elokuva joka ei välitä hevonpätkääkään muka jännitystä luovasta juonestaan, jonka varmaan kuitenkin pitäisi olla se punainen lanka, mutta sen sijaan hetkiä venytellään irtonaisilla puujalkavitsiosuuksilla ja niillä urheilukisoilla joissa jo pelkän voittajan selviäminen on vaikeaa, koska silläkään ei merkitystä, vain sillä että saadaan jalkaa ilmaan.

Ja se huumori, voi hyvänen aika sentään.

Pojat houkuttelevat toiset pojat kiusaamaan tyttöä, jotta voivat sitten itse esittää pelastavaa sankaria ja nuo bullypojat vääntävät tilanteessa tälläistä shittiä:

"My name is hor."

"My name ny."

"And together we are very hornyyy!!!"

Kuulitteko? Jep, se napsahdus oli kylkiluuni joka paukahti poikki nauraessani niin tarmokkaasti.

Eli joo, huumori on suurelta osin jotain mitä olettaisi kuulevansa liekkipipoisilta energiajuomakakaroilta ja vaikka sellainen voi olla sopivan väsyneenä jopa hörähdykseen innoittavaa, niin tässä tapauksessa se houkuttelee korkeintaan ammeeseen taikka isoon ämpäriin hukuttautumiseen.

Asiaa ei todellakaan auta aivan kauhea dubbaus ja kuka lie se Joe Mantegna joka on Chanin huulilla puhunut, mutta hyvästä se ei ainakaan ole. Eikä se Hugh Laurie joka itsensä Cowboyna esittää paranna tätä sykkivää avohaavaa.

Ehkä olen ymmärtänyt väärin ja se rikostarina ei ole syystä merkityksellinen, sillä se selittäisi esimerkiksi sen miksei sitä meinaa muistaa edes sen tapahtuessa, ja sen miksi Dragon Ho pahikset kohdatessaankin sattuu tappelemaan vain leveilläkseen tytöille. Mutta jos kerran pointti onkin vain olla satunnaisista relaa kaveri-kohtauksista koostuva nuoren slackerin kuvaus niin ei elokuvan silti tarvitsisi jäädä niiden urheilukohtausten ja vastaavien välissä tyhjäkäynnille, jossa kampea voi veivata vaikka kuinka paljon, mutta moottori ei silti lähde käyntiin.

Parhaimmillaan elokuvasssa toki on sellaista positiivista aasian Hill/Spencer-fiilistä, että tottakai näkemästään voi hetkellisesti nauttia kovastikin, mutta jos koettaa saada irtopätkistä jotain järkevää kokonaisuutta aikaiseksi, niin edessä on vasaralla väärän kokoisista osista koostettu palapeli ja vaikka ei paljoa odottaisikaan, olin ainakin minä pettynyt saadessani vähemmän.

Ihan oikeasti, tämä triviatieto on loppujen lopuksi parasta mitä Lohikäärmeen herra tarjoaa:

Voi Jackie, "and if one day I should become, a singer with a Spanish bum."

Tähdet: **
Lohikäärmeen herra - Dragon Lord

Juhani Töytäri: Saavutusten seikkailu 2 (?)

Oletin tämän olevan dvd ihan pelkästään kotelomallin vuoksi, mutta audiolevyhän se on. Eipä se mitään, mutta olisiko se nyt ollut liian vaikeaa merkitä formaattimuoto joko kansipaperiin, mukana olevaan vihkoseen taikka edes levyyn itseensä?

Positiivarit oy ja Nuorkauppakamari palkitsevat vuosittain positiivisimpana pitämänsä suomalaisen, joka tänä kuluvana vuonna on laulajatähti Robin. 

Aikaisemmin palkinnon ovat saaneet mm. Pikku G, Elastinen ja esimerkiksi Valentin Kononen.

Go go Kononen!

He ovat parempia ihmisiä kuin sinä tai minä. Muistakaa se.

Joten samoin kuten kaikenlaisten medioiden järjestämät vuodein hotein siiseli-äänestykset, jos et ole julkkis ei sinulla juurikaan ole mahdollisuutta päästä tälläisen kunnian kohteeksi ja miksi olisikaan, sillä tokihan joku Robin on huomionarvoisempi lehtijuttuja ajatellen kuin joku ei-Robin, ja hyvähän se ajatus tavallaan on, jos kerran sen avulla saadaan positiivisuutta tarkoittavalle asialle näkyvyyttä.

Ja näköjään se hyvä juttu Positiivareiden tapauksessa on toistella kieltämättä aika banaalin kuuloisia muka opettavaisia elämänviisauksia kuten:

"Ei ole olemassa toivottomia tilanteita, on vain ihmisiä jotka ovat menettäneet toivonsa."

"Kun meillä on oikein kova halu mennä jonnekin, muuttuu huonokin sää piristäväksi."

"Yksikään vaikea työ ei tule koskaan tehdyksi ellei joku käy sen kimpppuun saman tien."

Ja tälläistä kamaa on Saavutusten seikkailu 2-levy täynnä, kuten on myös sen mukana tuleva kirjanen.

Joten kyseessä on äänite jolla Positiivareihin lukeutuva Juhani Töytäri koettanee iskostaa kuulijaansa elämäniloa ja jos se ei pelkän leppoisan miehen puheen kautta onnistu, niin ainahan voi lukaista tuon samansisältöisen vihkosen.

Ehkä kyse on vain  omasta kyynisestä luonteestani, mutta vaikka uskonkin positiivisen kannustuksen olevan hyvästä niin bisneksen teko sillä on mielestäni jotain joka rappeuttaa asian uskottavuutta ja liiallinen edellä mainittujen kaltaisten elämänviisauksien hokeminen vähentää reippaasti niiden tehoa, jolloin tämä Saavutusten seikkailu 2-luentolevy ei tee minusta positiivaria.

Paulo Coelho toimii parhaiten kun sitä lukee vähän.

Ovat he tosin näköjään järjestäneet myös dvd-keräyksen lapsille, joten kaikki ei johda johonkin luentopalkkioihin ja nettikauppaan, jolloin hitonko väliä sillä on pureeko Töytärin ja Positiivareiden anna hyvän kiertää-jankkaaminen minuun. Tulkoot muut siitä onnellisiksi.

Ja kaipa sitä kuuntelee mielummin leppoisia kehuja kuin R. Lee Ermeyta.

Okei, en suuremmin googlaillut taustatietoja, mitä nyt vierailin Positiivareiden kotisivulla ja facebookissa, mutta se vaivaa minua hieman etten löytänyt tälle levylle julkaisuvuotta. Sitä kun ei levyllä taikka kotelossa mainita, niin oletin sen löytyvän ainakin Positiivareiden nettikaupasta levyn kohdalta. No, siellä kyllä mainitaan tämän olevan jatkoa seitsemän vuotta aikaisemmalle tapauksella, mutta koska en löytänyt senkään kohdalla julkaisuvuotta, niin mitä hittoa?

Levyllä on ainakin hyvä äänenlaatu, että puheesta saa hyvin selvän. Eri asia on haluaako.

Ei mutta hetkinen! Sainpas tästä jotain todella positiivista irti. Kirjastosta ostamani Placebon Soulmates Never Die-dvd:n kansi on huonossa hapessa, joten nyt sain sille hyväkuntoisen kotelon.

Tähdet: *