Killing Season (2013)

Bosnian sodassa ilmeisesti maata vapauttamassa ollut jenkkisotilas Benjamin (Robert De Niro) on sittemmin eläköitynyt ja viettää aikaansa erakoituneena ihan amerikkalaisen metsän siimeksessä, kun taas samassa sodassa ammuskellut serbisotilas Emil (John Travolta) on viimeiset 18 vuotta halunnut löytää edellä mainitun maailmanpoliisin kostaakseen sen, että hänen johtamansa ryhmä teloitti Emilin tiimin ja muiden tietääkseen myös Emilin. Emil on toisinpäin lime. Siis niin kuin näin:

Ja sitten heti perään se Emil:

Metsästäjän tie viekin metsikköön Benjaminin luokse ja kun jälkimmäinen ei tunnista ampumaansa miestä niin edellinen aloittaa odotetun kissa ja hiiri-leikin jonka aikana liikuskellaan valheellisesta ystävyydestä liftarismiin ja sieltä sitten siihen tarkoitettuun saalistukseen jossa voi joko tyytyä uhrin asemaan taikka taistella vastaan ja sitten vuoronumeromaisesti vaihdellaan osia.

Kostoa janoava kuolleeksi luultu ilkimys aloittaa kahdenkeskisen ihmismetsästyksen syrjässä katseilta (ja oli oletettavasti tappanut sankarin johtaman tiimin muut jäsenet kuvan ulkopuolella) on erittäin kasarihenkinen idea ja jos tämä olisikin tehty joskus vuonna 1986 niin elokuvan hyviksen roolissa oltaisiin nähty ihan taatusti joko Arnold Schwarzenegger taikka Sylvester Stallone ja stalkkeripahiksena arvatenkin Rutger Hauer. Tosin Travoltan euroaksentti on silkkaa Ivan Dragoa ja I must break you, jolloin siinä voisi olla Wulfgarin sijasta myös Ecco the Lundgren.

Tästä näkemästäni kasariajatushenkisyydestä johtuen en pidä laisinkaan pahana Travoltan karrikoitua sarjakuvapahista, joka on verrattavissa ainakin hänen arvatenkin Swordfishista alkaneisiin vastaaviin rooleihin joissa Nicolas Cagen tavoin pään karvoitus alkaa viemään eniten huomiota.

Ei niin etteikö Travoltalla olisi ollut hassukarvoituksisia sarjakuvamaisia rooleja aiemminkin sillä kukapa voisi ikinä kerran koettuaan unohtaa Taistelukenttä Maata, mutta tuolloin sellainen ei vielä tuntunut olevan hallitseva elementti hänen elokuvissaan.
Tietenkin koska tämä ei ole kasarielokuva niin se ei ole sille ajalle tyypilliseen tapaan pelkkää pullistelua vaan koettaa sen pakollisen ystävän/sukulaisen (Milo Ventimiglian sivussa esittämän jälkikasvun) ohessa korostaa jotain synninpäästöistä sodan kauhujen katumista, vaikka onkin lopulta kuitenkin aikalailla vain sitä väkivaltaista kaksintaistelua, mutta ei voi olla sitä rehellisemmin mahdollisesti tekoaikansa ja tekijöidensä vaatimusten vuoksi. Muuten toteaisin kernaasti etteivät De Niron ja Travoltan kaltaiset näyttelijät suostuisikaan pelkän Commandon kanavoimiseen, mutta ottaen huomioon heidän elokuvansa viimeiseltä arviolta 20 vuodelta en voi uskoa oletukseeni, kuitenkin todeten etteivät ainakaan menneen ajan De Niro ja Travolta suostuisi pelkkään lihaksikkaaseen räiskintään ja saavat tällä katumusharjoituksella ainakin väitettyä Killign Seasonin olevan jotenkin syvempää elokuvakerrontaa. Hei, tämä on Mark Steven Johnsonin elokuva ja jos olemme jotain oppineet Ghost Riderista, Daredevilista ja Elektrasta niin ainahan sitä voi sanoa kaikenlaista tietoisella itsepetoksella, kun totuus iskee kuitenkin kuin Korkeajännitys-lehden salamat. Tämän todettuani mainitsen kuitenkin, että noiden kolmen mainitun elokuvan ei tule antaa säikäyttää pois Killing Seasonin parista, sillä tämä on ehdottomasti parempi elokuva kuin ne yhteensä. De Niro vetää roolinsa veteraanisolttuna rutiinomaisen hyvin, Travolta on mainio jonkinlaisena vääristyneen moraalisena leikkikostajana, tarina on sopiva kahdelle henkilölle (sivuosat olisi voitu leikata kokonaan pois) ja elokuvan metsästyksessä on ajoittain mainiota toiminnallista paloa. Jälkimmäistä vain ajoittain sillä vuorottelua tapahtuu liian tiheään, eikä tällöin päästä juurikaan kunnolla vauhtiin kun aloitetaan taas alusta. Parasta tässä kissa ja hiiri-leikissä on sen vuorottelevan roolijaon vuoksi hetkittäin veikeästi toimiva musta huumori, jota tosin ei ole läheskään tarpeeksi erottamaan elokuvaa tusinajoukosta. Siltikin Killing Season on lopulta vain sitä, että kaksi ihmistä haluaa tappaa toisensa ja osia vaihdellaan liian useasti vain täyteen mittaan pääsemisen vuoksi. Kenties olisi ollut hyvästä pysytellä vain suoraviivaisessa kostossa, mutta kenties parempi näin kuin jo nyt kuluneen trendikkäässä tavassa tehdä kasarihenkistä elokuvaa silmää iskevän ironisessa hengessä.
Suuri pystypeukku siitä, että elokuva mielestäni (oikeasti) päätetään edeltävää vuorottelutyyliä ajatellen täysin oikealla tavalla.  Joskin se hemmetin hieno hiljaisuus ja luonnon kanssa yhtä oleminen pilataan samperin huonolla vitsillä. Perkeleen Mark Steven Johnson, anna peukku takaisin. Ei sitten, et saa sitä kolmatta tähteä jonka olin antamaisillani.

Tähdet: **
Killing Season

Dragon Eyes (2012)

Vankilassa olevaa pikku-Hongia (Cung Le) kiusataan, mutta onneksi paikan veteraanikungfuvanki Tiano (Jean-Claude Van Damme) päättää ottaa nuoren keski-ikäisen miehen siipiensä suojaan ja potkii bullyja pullille. Päästyään vapaaksi Hong muuttaa slummiin ja siivoaa sen sekä harjalla lakaisten että myöskin jaloilla potkien. Näin paikalliset elämänkoululaiset tutustuvat mustelmiin.

Dragon Eyes kyllä toteuttaa osittain dvd:llä olevan itsekehudokkarin lupaukset nopeatempoisesta toiminnasta (alkaa vauhdilla, hidastuu nopeasti), mutta ei yllä lähellekään väitteitään siitä ettäkö olisi jotain ennennäkemätöntä ja lajityyppinsä parhaimmiston kanssa samalla viivalla olevaa päähänpotkimista. Jokainen joka on nähnyt Olivier Grunerin Angel Townin taikka jonkin muun vastaavan jalkatyöskentelijän elokuvan jossa muka sivullinen heppu vapauttaa korttelit latinohomeboygangstoilta ja heitä johtavalta isolta pahalta mafiajohtajalta on nähnyt myös Dragon Eyesin ja tällöin jos jotain uutta tästä löytää niin sen tekevät he joilla ei ole kokemuksia vastaavista elokuvista. Ei tämä peräsuolesta ole, kunhan on vain tavanomainen juuri ja juuri kelvollinen turpaanmättämis-teos jossa on läjä irrallisia rutiininomaisia tappelukohtauksia ja lopulta mielenkiintoisinta tässäkin on itse varsinaisen elokuvan sijaan jokin muu ja se on tällä kertaa huomata Van Dammen siirtyneen urallaan edustamansa lajityypin isä-rooleihin (ei siis enää tarpeeksi nuori ja vetreä ollakseen sankari, vaan hänen isänsä, tms.) ja kyllä Van Damme soveltuu everybody was kung fu fighting-mentoriksi ihan yhtä hyvin kuin Pat Moritakin. Ehkä on sopivampikin, ainakin jos painotus on henkisen opin sijaan luiden murtamisessa, kuten se nyt tässä tapauksessa onkin. Mikä ei siis tarkoita etteikö Van Damme voisi ja aiheuttaakin vielä pääosissa Van Damagea, mutta kyllä häneltä on viime vuosia ruvennut tulemaan kasvavissa määrin sivuosarooleja joissa on jonkinlainen wax on-hahmo.

Todella rasittavaa hidastusten liikakäyttöä ja koska Peter Weller muuttui John Malkovichiksi esittämässä Oscar Wildea?

Tähdet: **
Dragon Eyes

Fall Time (1995)

Elokuva sijoittuu ilmeisesti 50-luvulle ja täällä sitten aikansa duudsontrio (Jason London, David Arquette ja kolmas mieshenkilö) päättää hieman jekkuilla pikkukylän asukkaiden kustannuksella. Suunnitelmana on vetää aikuisten ja siten näille pojille liian isot Mad Men-puvut päälle, ja sen ohella että näytetään David Byrneltä olisi ajatuksena lavastaa

gangstereiden välienselvittely jossa vedetään pyssy esiin, Crash Bandicoot, ruumis takakonttiin ja pakoon nauraen pelokkaille sivullisille.
Valitettavasti juuri samaiselle hetkelle on miespari Florence (Mickey Rourke) ja Leon (Stephen Baldwin) suunnitelleet pankkiryöstöä ja koska Leon on pukeutunut edellä mainitun kolmikon tavoin kokopukuun on erehtyminen varmaankin inhimillistä, jonka seurauksena se onkin Leon joka takakonttiin päätyy. Tämä saa tietenkin Florencen kaappaamaan sen koomikkotiron uhria esittävän pojan omaan kelkkaansa ja tästä alkaa kahtaalla tapahtuva kidutusten sekä kuulustelujen sarja kun niin sekä Florence pitää väkivaltaista huolta omasta vangistaan että Leon niistä kahdesta muusta isojen poikien leikkiin ajautuneista. Pelkkä pieleen mennyt keikka ei saa rikollisiamme tuohtumaan vaan oman jännitteensä asiaan tuo rakastavaisten erilleen päätyminen, joista puuma-Florence on kylläkin valmis kokeilemaan uutta nuorta lihaa, mutta vainoharhaisuuteen herkästi kallistuva Leon haluaa itse sitä Florencen parrua.

Varsin hyvä, vahvasti homoseksuaalisesti värittynyt väärässä paikassa väärään aikaan-jännäri joka ei korosta sitä miesrakkautta niillä selvimmillä tempuilla, johon lukeutuvat mahdolliset peppupanot, suudelmat, tms. muut fyysisemmät alleviivaukset ja tällöin harhailevampi katse ei kenties edes pistä merkille kyseistä asiaa. Varsinkin kun ainoa suoraviivainen seksuaalinen kanssakäyminen tapahtuu Jason Londonin ja elokuvan tarpeettomaan sekä valitettavan päälleliimattuun twistiin kuuluvan Sheryl Leen välillä. Joskin on todettava, että jos ei mainittua homoseksuaalista virettä huomaa niin se vaatii jo aika välinpitämätöntä elokuvakatselua, sillä vaikka Fall Timessa ei tyydytäkään niihin helpoimpiin ratkaisuihin niin vastaavasti niitä ns. hienovaraisia seikkoja on sen verran runsaasti, että lukumääränsä vuoksi se käy hieman rasittavaksikin ja pilaa sen sanoisimmeko jonkinlaisen erikoisuuden taikka erilaisuuden joka nimenomaan tekee erillään olevien miekkasankareiden välisestä suhteesta ja siihen liittyvistä häiriötekijöistä (Leon on mustasukkainen ja kiihkeä, Florence hyväksikäyttävä metsästäjä) sen mikä niissä on tarkoitettu jännitteeksi. Kun selvät heteromiehet (Arquetten isä) on kaljoitteleva, väkivaltainen tupakoitsija joka arvostaa eniten maailmassa valtamerialuksen kokoista cadillacia, naiset kuuluvat keittiöön tekemään piirakoita (Arquetten hahmo äiti on lähes koko esiintymisensä ajan tekemässä marjapiirakkaa) ja jokainen muu henkilö (joka tässä tapauksessa on oikeastaan nuorehko jäntevä mies) harrastaa toisiin miehiin kohdistuvia viipyileviä kosketuksia, kaihoisia katseita, vihjailevia sanavalintoja ja hikeä niin hienovaraisinkin vihje muuttuu korostustussin käytöksi kun sitä saa kokea tarpeeksi usein. Seksuaalinen varmuus taikka tietämättämyys menettää pointtinsa samalla tavalla kuin L-koodissa ja Queer as Folkissa jossa jokainen on joko homoseksuaali taikka homoseksuaali ja silloin kun sen tarkoitus on toimia normeista erottavana tekijänä (Florence ja Leon) muun muassa sitä varten selvästi tarkoituksella valitulla aikakaudella niin sitä ei pitäisi viljellä kuin George Lucas tunkemassa muutoksia jo onnistuneeseen lopputulokseen.
Tämä ei kuitenkaan ole elokuvan eniten pisteitä laskeva seikka vaan sitä ovat kaksi myöhemmin elokuvassa tapahtuvaa ns. väärä henkilöllisyys-jippoa joista toinen tosin unohdetaan armeliaan nopeasti, mutta toinen on alta aikayksikön läpinäkyväksi muuttuva lopputwistiistiin liittyvä asia ja koska se loppukoukero ei tule yllätyksenä kiitos ymmärtäen heti siihen liittyvän hahmon nähdessään hänen merkityksensä, eikä ole mitenkään muuten selitettävisttä kuin että nyt haluttiin väkisin lisätä jotain jo huippukorkeuteensa päässeen elokuvan päälle niin se vain latistaa lopputulosta. Aivan kuin tekijöille olisi mennyt pupu pöksyyn eikä siten luotettu ehjän olevan ehjä, vaan on pitänyt keksiä jotain rikkinäistä jota korjata.

Sheryl Lee on huomaamaton, poikatrion jäsenet samaten, mutta Mickey Rourke on mainio hiljaisen vaarallisessa roolissaan ja uskokaa pois, Stephen Baldwin on erinomainen hermostuneena Leonina ja elokuvan suurin valopilkku. Tämä on juuri niitä pikkuhelmiä jotka yllättävät positiivisesti ja osoittavat, että tosiaan jopa Stephen Baldwinin tasolla liikuskeleva näyttelijä saattaa tehdä jotain jonka vuoksi uskaltautuu sen seuraavankin elokuvan pariin.

Ja tämä tosiaan taisi aikoinaan hieman hukkua jonnekin rakoon, sillä muistan videovuokraamossa tarkistaneeni siellä olleen Fall Time-kappaleen lainausten lukumäärän.
Yksi.
Minulle.
Sekin tarkistus tehty arviolta seitsemän vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen.

Tähdet: ***
Fall Time

UFO (Alien Uprising, 2012)

Jos sitä ajattelee, että UFO:n (tai siis U.F.O.) kansikuva muistuttaa hieman jostain toisesta elokuvasta niin sen vaihtoehtoisen Alien Uprising-nimellä varustetun version kansikuva vasta jotain muuta muistuttaakin.

Hancock on kyllä aika kakkaa ettei siihen ehkä kannattaisi viitata, mutta tämän elokuvan rinnalla se on yksi hemmetin Shawshank Redemption.

Drumnbassdubstepteknobileet eivät keskeydy kun lentävät lautaset saapuvat ja pistävät hyrskyn myrskyn, mutta aamulla kun kännibileporukka (näyttelijät joiden pitäisi harkita uudemman kerran valitsemaan uravaihtoehtoa. Kyllä, puhun etenkin sinusta Sean "Piercen poika" Brosnan) voivottelee krapulaansa on aika pistää kova kovaa vastaan. Sitten kunhan ollaan aluksi navigoitu Maailmojen sodan reitillä jossa paniikki valtaa mielet ja kauppoja ryöstellään niin voidaankin aloittaa ei minkään tekeminen sillä eihän tämän elokuvan sen videovuokraamista pienemmällä budjetilla saada aikaiseksi mitään sen jatkuvasti jankkaamaa eeppisyyttä taikka edes tarpeeksi pientä minimalistiseksi. Vastaavasti näillä lahjattomuuksilla ei saada aikaiseksi myöskään rahasta riipumatonta eristyksissä/piilossa olemiseen tarvittavaa jännitystä, joten antoisaa elokuvailtaa kaikille itsetuhoisille ihmisraunioille.

Ihan takuuvarmasti mainosrahotteinen (ja sponsoreiden katuma) elokuva, sillä aina kun jossain näkyy jotain juomapulloja, ruokatarvikkeita, kodin elektroniikkaa, puhelimia, tms. ja niitä on joka nurkasssa, niin joko laitteen nimi sanotaan taikka sen logo on aina käännetty kameraa kohden. Oli se tarkoitettu ns. piilomainonnaksi taikka äärimmäisen huonosti toteutetuksi kulutussatiiriksi niin ainakin siitä voi (ei nyt sentään oikeasti) löytää jotain edes näennäisesti viihdyttävää, jota ei muuten löydä edes Hubble tätä sontaa katsoessaan. Saatanan huonosti näytelty, kameratyöskentely saa olettamaan kuvasryhmän vasta ensimmäistä kertaa kokeilevan mitä mikäkin nappi tekee ja mihin suuntaan tätä sielunvarastaja-aparaattia voikaan liikutella, rytmitys saa uskomaan ohjaajan ja leikkaajan olevan täysin sävelkorvattomia, mikä myös selittäisi Salamaseepran nopeudella rasittavaksi käyvän teknoisen ääniraidan. Pistin äänet pois ja soimaan Donkey Kong Countryn soundtrackin. Nyt on parempi.
Okei, on siellä joukossa satunnainen tyylikäs mahtipontinen dark ambient-pätkäkin. Mutta siitä huolimatta kokonaisuutena UFO on jotain jonka vuoksi tekee mieli puukottaa itseäni ettei tarvitse enää kokea tälläistä.

Jean-Claude Van Damme vilahtaa kuvassa mitä ilmeisemmin vain koska tytär Bianca on toinen naispääosista ja houkutellut isänsä jollain itkupotkuraivareilla mukaan nolouskarkeloihin. Mistä hyvänä esimerkkinä toisen naispääosan esittäjän, Maya Grantin IMDb:ssä oleva esittely:

Jep, spectacular piece of shit.
Hienoa on muuten se, että tämä Maya Grant, eli nimi jota kannatti ruveta seuraamaan vuonna 2011 on sittemmin saanut tehtyä jopa kaksi tv-sarjavierailua,

mutta palatakseni hetkiseksi Bianca Bree Van Dammeen niin hänen ilmeettömyytensä ja elottomuutensa edustavat loistavaa kallioperän esittämistä.
Huomattavaa on myös se, että UFO:n ohjanneen Dominic Burnsin edellinen elokuva oli nimeltään How to Stop Being a Loser ja siitä voisi tehdä vaikkapa ilmiselvän vitsin.

Jos jotain plussaa hakee niin Attack the Block on parempi Ali G-brittiscifistely.

Tähdet: ~
UFO

Metal Tornado (2011)

Kaupallisessa tiedetehtaassa on meneillään aurinkomyrskyjen suunnatonta energiaa valjastava epävakaa Helios-projekti, joka otetaan luonnollisesti kokeiluun kuolettavista varoituksista huolimatta ja takakansi kertoo etenkin yhdestä asiaan liittyvästä henkilöstä:
"Samuel Planck johtaa Helios-projektia..."
"Nyt Samuel Planckin löydettävä keino..."
Okei, kukakohan on Samuel Planck, koska ei hän ainakaan tässä elokuvassa ole.
Helios-projektia kun johtaa herra nimeltä Jonathan Kane (Greg Evigan), myllyn viallisuudesta varoittaa henkilö joka ei ole Samuel, eikä tarinan tiedesankarina ole sen niminen henkilö.
Ja kyllä, siellä takakannessa lukee juuri noin. On.
Ehkä se Samuel Planck onkin jonkinlainen huomautus siitä, että me kaikki olemme Samuel Planck ja se meidän tulisi kyseenalaistaa sillä miksi me olisimme Samuel Planck. Tietenkin etenkin krautrockin saralla toimi aikoinaan (siis vielä elossa ollessaan) tuottaja nimeltä Conny Plank, mutta hänellä tuskin on mitään tekemistä tämän asian kanssa.
Ellei kuitenkin...
No jaa, tottakai aluksi vaikuttaa siltä, että koe on onnistunut ja jonkinlaisen magneettisäteilyimurin ansiosta onnistutaan lataamaan akkuja, mutta tietenkin ne alun varoitukset olisi pitänyt ottaa tosissaan sillä aurinkon voimaa ei niin vain kesytetä ja täten saadaan aikaiseksi vain suurensuuri magnetismitornado joka vetää metallia todella valikoidusti puoleensa. Tälle metalnadolle ei siis kelpaa mitenkään rautaisella luonteella varustetut vesieläimet taikka vyönsoljet, mutta esimerkiksi möyryävän moottorisahan se nappaa aseistuksekseen.
Helios-projektin suuri nimi Michael (Lou Diamond Phillips) stressaa tietenkin älykköpoikansa opintojen vuoksi ja nyt myös siitä pikkuseikasta, että ihmishenkiä uhkaa tappajatornado joka lennättää metalliromua kuin paraskin sirpalepommi. Tietenkään Michaelin pomot eivät suostu keskeyttämään projektia vaan haluavat pistää suuremman vaihteen maailmalaajuisesti silmään, joten tästähän se riemu vasta syntyykin.

Katsokaa nyt, ei meinaa Lou Diamondkaan pysyä innostukselta nahoissaan. Rauhallisesti nyt. Pruu, polle!

Ei nyt tietääkseni oikeasti SYFY-elokuva vaikka on joissakin nurkissa kyseisen firman levittämä, mutta tyyliltään kuitenkin ihan samaa kamaa. Ei siltikään ihan sieltä tarkoituksellisen koomisimmasta päästä vaan itsepetoksellisen vakavahkosta joka siten johtaa tahattomaan koomisuuteen ja täten vaikka Metal Tornado onkin taattua ääliömeininkiä niin se oletettavasti on tehty ajatuksella saada aikaiseksi jotain toki kevyen viihdyttävää, mutta samalla ns. asiallista katastrofielokuvaa sarjasta Liekehtivä torni. Tiedättehän, vain Paul Newmanin ja Steve McQueenin korvaavilla Lou Diamond Phillipsilla sekä Nicole de Boerilla, ja palavan talon sijaan meillä on huonosti tietokone-efektoitu moottorisahaa lennättävä aurinkomagneettitornado. Tosin samapa tuo millainen se myrskytehoste on kun sitä näytetään aika vähäisesti elokuvan aikana ja tästä lienee syyttäminen kengännauhabudjettia.

Ei hyvä, mutta valitettavasti ei myöskään tarpeeksi huono.

Tähdet: **
Metal Tornado

Neitsytmatka (Maiden Voyage, 2004)

Entinen erikoisjoukkojen übersotilas Kyle (Casper Van Dien) toimii nykyään turvallisuusjärjestelmien heikkouksien kapinallishenkisenä tarkastajana, joka tarkoittaa siis tietenkin paikkojen räjäyttelyjä sekä salamurhatreenejä. No pitäähän se jollakin tavalla tarkistaa kestääkö ihmisliha luoteja.
Seuraavana missiona Kylella on lomaristeily teinipoikansa kanssa ja tämähän voisi toimia vaikkapa keinona lähestyä jälkikasvun kanssa. Tottakai bilekansan seassa on myös ryövärijoukko joka kaappaa laivan matkustajineen, jolloin Kyle rupeaa kulkemaan nurkissa pistämässä pahiksia hengiltä.

Die Hard varustettuna Casper Van Dienilla on muutoinkin kuin tapahtumapaikkansa vuoksi lähempänä Speed kakkosta ja näin ollen kehnous on läsnä kuin kengänpohjaan tarttunut purukumi. Onneksi sentään vauhtiin pääsemisessä ei aikailla ja tekijät ovat selvästikin tienneet mitä vertailuja katsojat tulevat tekemään eivätkä täten nolostuen peittele kopiointien kohteita, niinpä kaikkinainen mukana oleva pöhköys vain tekee Neitsytmatkasta viihdyttävämmän kuin mitä sen kuuluisi olla. Joka tosin ei ole paljoa.
Oli kyseessä sitten luulemani roskainen silmänisku katsojalle, ilmakuva tyhjäkantisesta laivasta ja siihen yhdistyvä lähikuva siitä kuinka kannen hupailupaikat kuitenkin ovat täynnä ihmisiä, Van Dienin pokan pettäminen taikka vaihtelevalla uskottavuudella (ei uskottava taikka vaihtoehtoisesti ei todellakaan uskottava) esiintyvä uskoakseni Alan Rickmania kanavoiva pääpahis ja tietenkin tarinalliset oikopolut joissa kaikki tuntuvat tietävät mitä tapahtuu ennen kuin se tapahtuu mutta ovat silti aivan pihalla siitä mitä tapahtuu, niin ainakin B-aseman hupikömpelyys on lähes kohdillaan. Silti on hyvin vaikea alentaa/ylentää tätä niin huonoksi että se olisi hyvä, sillä liiallinen itsetietoisuus Die Hard Speedista vie se parhaimman tahattoman koomisuuden terän ja lopputulos on hyvällä tuulella ollessa ihan ok.

Tähdet: **
Neitsytmatka

Out for Blood (1992)

Heti alkuun on sanottava, että kannessa oleva maininta payless viittaa ilmeisesti kaksi yhden hinnalla-tarjouksen ohella myös siihen, että saa tuplasti huonomman kuvanlaadun sillä aikamoista mosaiikkia tämä Out for Blood liian usein edustaa.

John (Don "the Dragon" Wilson) hölkkää yössä ja repii huumekauppiaiden pussukoita rikki. Niin lihaisia kuin myös kokaiinia täynnä olevia. Tähän on tietenkin syynä se, että John on arvostettu asianajaja jonka perhe murhattiin murhaajien toimesta ja nyt hän on yössä hölkkäasuisena (siis ihan oikeasti, verkkarimies) kulkeva median nimeämä Karateman joka pistää pahiksia hengiltä ja katoaa kuin yö aamuauringon tieltä. Se tosin ei oikeuta huuruiseen musiikkin, extremelähikuviin, teatraalisiin ilmeisiin, ns. taiteelliseen valovälkkeeseen ja joka saatanan asian dramaattiseen hidastukseen. No, niillähän tietenkin halutaan korostaa Johnin emotionaalista tuskaa ja onnistutaankin yhtä hyvin kuin Tommy Wiseau.
John siis hölkkää yössä potkien ja nauttien Karateman-maineestaan, mutta paikalliset rikolliset eivät tästä tykkää ja päättävätkin lyöttäytyä yhteen päihittääkseen kansansankarin. Ei onnistu.

Ihan helvetin huono elokuva.
Aiemmin mainitut tehokeinot joilla koetetaan painottaa Johnin tuskaa ovat yhtä nolostuttavia kuin Ponterosa,
Don Wilson ei osaa esittää kärsivänsä kuin korkeintaan ummetuksesta
ja jos jonkinlainen tekotaiteellisuus (ts. katsotaan mitä tämä nappi videokamerassa tekee) ei jo yksinään onnistuisi pilaamaan Pepin/Merhin pahimmissa kuumehoureissa kuvittelemaa Väkivallan vihollisen päähänpotkimisversiota niin verkkariasuinen Karateman sen tekee, sillä nyt Wilsonin vigilante on kyvyistään huolimatta uskottava kuin Juha Mieto Bloodsportissa.

Okei, Wilson ei pidä verryttelyasulookkia yllä koko elokuvaa ja pukeutuu siis myös aika cooliin kokomustaan asuun, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Mustassa asussaan John muistuttaa enemmän pelkän tavissankarin sijaan jonkinlaista imagohahmoa, jolloin vaikka Wilson onkin sanonut sen olleen juurikin Väkivallan vihollinen joka oli tätä elokuvaa inspiroinut niin kyllä tässä kanavoidaan huomattavasti enemmän sarjakuvahenkeä ja etenkin Tim Burtonin Batmania. Tosin sellaisella really bad jos edes sitäkään cosplay-tyylillä kuin jonkinlaisella oikeasti vakavasti otettavuudella.

Tärkeintä kuitenkin tässä tapauksessa on se, että vaikka kokomusta vaatetus tuo mieleen enemmänkin sarjakuvaheeroksen niin ainakin se on soveliaampi/uskottavampi hahmolle joka tietää mikä yössä vaanii, kuin heppu joka pyrkii pitämään sykkeen kohdallaan.

Tähdet: *
Out for Blood

World War Z (2013)

Virus iskee ja pian puolet maapallon väestöstä on muuttunut raivotautisiksi eläviksi kuolleiksi. Brad Pitt on entinen YK:n supertarkkailija tai jotain joka värvätään jäljittämään keinoa pelastaa ihmiskunta ja niinpä sankarimme kulkee paikasta toiseen kokemassa zombiehyökkäyksiä kunnes pääsee maaliin saakka. Aika tuttua huttua siis, mutta selvästi isommalla mittapuulla toteutettuna kuin aiemmin ja tottakai, sillä kukapa olisi olettanutkaan Brad Pittin kokoisten nimien tyytyvän mihinkään La Hordeen.

Juonellisesti World War Z ei siis tarjoile mitään uutta tai ihmeellistä, eikä ainakaan tuo mieleen pohjana olevaa Max Brooksin samannimistä kirjaa kuin mainintansa sen pohjautuvan Max Brooksin kirjaan verran. Itse asiassa itselleni Brooksin kirja tuli ajatuksiini vain parissa keskenään samanlaisessa kohtauksessa joissa teipataan kuvalehti käteen eräänlaiseksi puremasuojaksi ja silloinkin se oikeasti mieleen tullut kirja oli enemmänkin Brooksin The Zombie Survival Guide.
Mutta näitä ei ole tarkoitettu negatiivisiksi kommenteiksi taikka ainakaan vain sellaisiksi, sillä kyllähän WWZ eroaa jotenkin ja hetkittäin positiivisestikin tähän asti nähdyistä zombie-elokuvista, mutta se tekee sen enemmänkin kuvallisen massiivisuutensa kuin elokuvaksi asti päätyneen tarinallisuutensa ansiosta. Kyseessä on kuin jonkin Roland Emmerichin jättikatastrofileffa zombieteemalla ja siten kyllähän sitä on ainakin hetken vaikuttunut nähdessään suureellisia kuvia kun tuhannet ja taas tuhannet ihmiset juoksevat paniikissa karkkuun, kun nykymallin mukaiset Usain Bolt-vauhdilla kulkevat zompparit myllertävät hyökyaaltoina ja siitä kuinka muka jopa intiimeimmät perhehetket vaikuttavat elämää suuremmilta. Toki Pitt vetää varsin onnistuneesti ns. jokamies-roolinsa ja näin ollen se elokuvan eeppisyys ei kuitenkaan tee niistä perheillallisista ainakaan mitään liian tahattoman koomista seurattavaa, mutta kyllä kaikki World War Z:n megalomaanisuus saa kyseenalaistamaan sen tavanomaisen isä tai joku muu on huolissaan vaimonsa tai vastavaan terveydentilasta-kerronnan, sillä vaikka näillä oma perhe-hetkillä pyritäänkin aiheuttamaan katsojan samaistumista tilanteeseen niin ne kieltämättä alkavat tuntumaan hieman mitättömän merkityksettömiltä kun globaali paniikki valtaa alaa. Siispä ainakin itse näen tämän elokuvan ainoan todellisen eron aiempiin ja varsinkin uudemman sukupolven zombieleffoihin (tai ns. zombieleffoihin) kuten 28 päivää myöhemmin ja Dawn of the Dead-remake olevan sen tilanteen skaalaus aiempaa isommaksi ja tällöin nautinto tulee pitkälti samoista seikoista kuin mistä aiemmin mainitut Emmerichitkin ammentavat. Joskin se aiheuttaa myös tämän elokuvan heikkoudet ja ironisesti se todetaan myös itse sisällössä jossa verrataan luontoäitiä sarjamurhaajaan joka kuten muutkin saman ammatin edustajat pyrkivät piilottamaan suurimman heikkoutensa suurimpaan vahvuuteensa, jolloin juuri se monesti eri sanavaihtoehdoilla kerrottu suureellisuus saa myös aikaan reaktion joka tapahtuu siirryttäessä Independence Daysta vaikkapa Day After Tomorrowhin ja täten koko ajan isompaan nopeuteen vaihtaminen aiheuttaa sen ettei sitä vauhtieroa enää pistä merkille ja tällöin isompi ei olekaan enää yhtä vaikuttavaa. World War Z kun vaikuttaa olevan jo se The Day After Tomorrow ja vaikka onkin vauhdikas, näyttävä ja sen sellaista niin päälukumäärän kasvattaminen ei enää teekään Independence Day-vaikutusta vaan sen jälkimmäisten ilmentymien ja siksi jotkut WWZ:n hetket ovat kokonsa vuoksi enemmänkin huvittavia kuin tarkoituksensa mukaisesti koskettavia. Esimerkiksi kovasti mainoksissakin esitellyt zombiejoukkojen hyönteisiltä otetut yhteistyön hedelmät toisiaan tikkaina käyttämiset muuttuvat salamana yhtä koomisiksi kuin ne Muumio-leffojen jatkuvat jättipääefektit joita ilmaantui hiekkamyrskyihin ja puurolautasiin.

Jotta kuvaan on saatu mahdollisimman suuri määrä zombeja on kamera ymmärretävästi usein aika kaukana tapahtumista ja vaikka ajatus lieneekin ollut synnyttää pakokauhufiilistä siitä, että näkee kuinka iso tilanne on päällä niin mitä kauempaa asiaa tarkastelee niin sitä vähäisemmältä henkilökohtainen kauhu tuntuu ja vaikka itse en kritisoikaan sitä kuinka tässä on zombieleffa josta puuttuvat gore-efektit niin täydellinen lihaa repivien puremien läheisyyden puute ei ole hyväksi tämän lajityypin kauhuelokuvalle ja kauhun poissaolo pelkän toiminnan vuoksi ei todellakaan saa hurraamaan.

World War Z on siis helkkarin iso efektitoimintaelokuva jonka lautapeliä muistuttava kohteesta toiseen kulkeminen vaikuttaa todellisen salapoliisimaisen syyn etsinnän sijaan vain tekosyyltä päästä eri paikkoihin näyttämään vauhdikkaita hetkiä (en usko hetkeäkään tekijöiden väitteitä etteikö kirjan haastattelurakenne olisi toiminut. Ei ehkä tälläisessä actionorientoituneessa versiossa, mutta elokuvassa kylläkin) ja toki se on tälläisenään yhden katselukerran verran viihdyttävä katseltavaa, mutta sen teho on kulutettu liian nopeasti ja minun on vaikea kuvitella tilannetta jossa tämän uusintakatselu tarjoaisi mitään uutta koettavaa taikka olisi edes tarpeellista. Näin ollen pidän myös erittäin turhana kaavailtua jatko-osaa, jonka uskon noudattelevan pelkän uuden ns. tavallisen zombiehyökkäyksen toiston sijaan Mimicin ideaa siitä kuinka parannuskeino muuttuu aiempaa koettua suuremmaksi uhaksi.

Tähdet: ***
World War Z

The Evil Below (1989)

Viinalle sopivasti perso Max (Wayne Crawford) järjestää turisteille kalastusmatkoja paratiisisaarilla ja miksi ihmeessä tässä soi koko ajan sellainen halloweenmainen uhkaavasti sykkivä musiikki kun nytkin Max vain chillaa baaritiskilla ja nyt puolestaan pokaa söötin naisen. Tämän pitäisi olla omaa rauhaisaa aikaa, ei orastavaa sydäriä. Okei, se nainen kyllä purskahtaa itkuun kun Max vie hänen vuoteeseensa joten kenties se musiikki on sittenkin soveliasta. No kuitenkin, aamun koittaessa Max tapaa uudemman kerran tuon saamisen naisen, Sarahin (June Chadwick) ja tämä täti haluaa palkata Maxin veneilemään jotta hän itse pääsisi sukeltelemaan El Diablo-nimisen hylyn luokse. Siellä kun saattaisi olla suuri aarre noudettavissa. Sarah saa houkuteltua rahapulassa olevan Maxin osallistumaan aarteenetsintään muutoinkin kuin ruoria kääntämään, mutta liekö se kannattavaa sillä samaisen aarteen kannoilla ovat likaisiin temppuihin kykenevät modernit piraatit ja vaikuttaisi siltä, että aarre on vieläpä kirottu ja sitä suojelee jokin epäinhimillinen yliluonnollinen mörökölli.
Takakansi puhuu yliluonnollisesta ja minä lisäsin tehokeinona epäinhimillisen. Ehkei se ole epäinhimillinen saatikka edes yliluonnollinenkaan. Mörököllikin on kaukaa haettu.

Toinen Crawfordin ja Chadwickin yhteinen elokuva, Quiet Thunder osoitti ettei näiden kahden tulisi tehdä yhteistyötä, tai ainakaan sellaista joissa tarkoitus olisi esittää jonkinlaista sähköä heidän välillään. Edes Neon 2 ei suostuisi esittämään laulua heidän välisestään kemiasta ja silti he ovat tehneet yhdessä ainakin neljä elokuvaa. Crawford on muuten tehnyt ainakin neljä elokuvaa myös yhdessä William Kattin kanssa, joten elämme taas veitsenterällä.

Sekä Quiet Thunderissa että tässä The Evil Belowissa Crawfordin roolinimenä on Max, mikä on varsin sopivaa sillä hän tuntuu esittävän molemmissa elokuvissa täsmälleen samaa hahmoa. Ei hyvin, mutta esittää kuitenkin. Siispä hän on löysäilevä, nopean rikastumisen perässä oleva muka hurmuri joka käy naispääosan hermoille, mutta joka lopulta selviytyy jonkinlaisena voittajana niin sekä rahassa että rakkaudessa. Samoin Chadwick vaikuttaisi olevan aikalailla toistamiseen samassa ylemmän luokan roolissa, joskin tällä kertaa hieman vähemmän hienohelmana, mutta edelleen kyseessä on se itseään syystäkin miessankaria parempana pitävä neitokainen joka lopulta oppii huomaamaan kuinka Crawfordin esittämä moukka onkin parasta maailmassa ja siksi voi maistaa hieman slummia.
Hahmoyhtäläisyyksien ohella The Evil Below vertautuu Quiet Thunderiin myös siten, että molemmat ovat hemmetin kömpelöitä elokuvia joissa kaikki vaikuttaa purkitetun ensimmäisellä otolla ja rytmitys on energistä kuin kuolleella ameeballa.
Se vääränlainen musiikin käyttökin on samanlaista kuin Quiet Thunderissa.
Hyväksi tätä ei siis kutsuisi edes Crawfordin äiti, mutta ei The Evil Below kaikesta kompuroinnistaan huolimatta ole aivan Quiet Thunderin kaltaista unilääkettä. Sellaista tajunnan rajamailla huojuntaa kylläkin, mutta ei silkkaa pimeyteen vajoamista. Kirottu hylky, piratosit ja sukellus pumpuliin tarjoavat ainakin häivähdyksen aihetta kiinnostua tästä jännäristä, mutta valitettavasti ne paremmatkin hylkysukellushetket tuovat vain mieleen Peter Yatesin Syvyyden saalistajat ja vaikka se ei nyt mikään maata mullistava taikka vettä kunnolla loiskiva elokuva olekaan, niin vertailussa se on kuin kaikista kirkkain jalokivi, eikä täten The Evil Below osoita lopulta muuta kuin samanlaista ponnetonta imitointia kuin mitä Quiet Thunder suoritti eri suuntaan.

Vesiaiheiseksi elokuvaksi tässä vietetään aivan liian paljon aikaa kuivalla maalla.
Eikä siellä edes puhuta vedestä.

Tähdet: *
The Evil Below

The Cabin in the Woods (2012)

Ryhmä nuoria aikuisia siirtää maalliset kehonsa mökkeilemään metsän keskelle. On nätit ja komeat ja pilviveikko. Metsässä on meneillään myös eräänlainen sanoisimmeko katastrofikokeilu jossa esitellyt nuoret ovat tietämättään osallisina, taikka paremminkin todettuna uhreina sillä testin tarkoitus on syöstä tietämättömien päälle kaikenlaisia kauhuelokuvista tuttuja uhkakuvia ja tämä ei ole spoileri sillä elokuva käytännössä alkaa kertomalla sen. Se tuntuu aluksi hieman masentavalta tietää heti alusta asti mistä on kyse, mutta toisaalta kyseinen ratkaisu istuu erittäin hyvin elokuvan itsetoiseen kauhukliseiden tuunaustyyliin. Siispä kunhan aluksi ollaan tavattu outo takametsien bensiinimies ja kuultu purutupakan sylkemisen ohessa tavanomaiset pelottelut voidaankin kohdata muita tapahtumapaikkoja sekä kohtauksia jotka ovat tuttuja jokaiselle joka on perehtynyt elokuviin kuten Evil Dead, Friday the 13th, Texas Chainsaw Massacre ja you name it, we got it.

Jos Scream oli ironinen rakkauskirje slashereille niin The Cabin in the Woods on sitä samaa vähän kaikelle kauhuelokuvalle, sillä tämä tekee niin uskomattoman paljon rakastavan piikikkäitä viittauksia etenkin kasarikauhuihin, että laskuissa menee sekaisin. Toisin kuin Screamissa niitä ei sanota ääneen vaan ne toimivat enemmänkin visuaalisesti. Tämä tribuuttimaisuus, tuosta Screamistakin tuttu nuorten hahmojen eräänlainen näsäviisasteleva nokkeluus ja varsinkin tapahtumia ohjailevien henkilöiden (etenkin Richard Jenkins ja Bradley Whitford) Konttori-sarjan mieleen tuova kynäniskavitsailu aiheuttaa sen, että takakannessa mainittu lajityypitys kauhu/jännitys on lähes bullshittia, koska The Cabin in the Woods on kaikkea muuta kuin pelottava elokuva. No, kenties se on pelottava heille jotka eivät normaalisti kauhua katsele, mutta muiden kohdalla epäilen sitä suuresti. Riivatun viihdyttävä tämä kyllä on ja pidän kovasti sekä elokuvan katastrofitesti-ideasta (varsinkin siitä kuinka sitä kohdellaan virkamiesportaassa kuin mitä tahansa arkiduunia), ja tottakai niitä leffaviittauksia on erittäin mukava bongailla, varsinkin kun elokuvan toteutus on sanamääräisesti runsasta dialogia myöten mukavan reipas. Sitten siellä on tilanteita kuten se kun porukka menee kellariin ja silmille heitetään miljoona genreviittausta kerralla, eikä tälläisen jälkeen enää ole juuri mitään merkitystä sillä kuinka irrallisena onnistuneen oloista kauhuskenaariota ja goreilua tarjoillaan kun kokonaisuudessa ne ovat kuin vain irtonaisia nonparelleja komiikasta koostuvan jäätelön päällä.

En ole täysin samaa mieltä niiden kommenttien kanssa jotka sanovat tämän olevan jotenkin uniikki näkemys kauhuelokuvasta sillä onhan näitä tosi-tv-ideoita, kokeita sun muita ollut kauhussa (taikka jännityselokuvassa) jo iät ja ajat, ja itseironinen suhtautuminenkin on kulutettu jo kuoliaaksi, mutta The Cabin in the Woods on täynnä hauskoja (ei hah hah-hauskoja kuitenkaan) hahmoja, tekstiä, kliseitä ja ylipäätään kyseessä on erittäin suositeltavaa viihdettä joka ei aliarvioi kauhufaneja saati heitä jotka jo muutenkin pitävät käsiteltävää lajityyppiä typeränä. Käytännössä kyseessä on siis samanlaista pilkettä silmäkulmassa kuin mitä tuottajana/kirjoittajana toimiva Josh Whedon harrastaa hyvällä osumatarkuudella muutoinkin. Tekijät ovat siis kunnioitettavan ahkerasti tehneet taustatyötä ja jo pelkästään elokuvan nimen iskeytyessä ruutuun tietää sen punaisista palkkikirjaimista, että nyt ollaan oikeilla jäljillä.

Tämä onkin varmasti niitä elokuvia joiden kohdalla harrastetaan ahkerasti pausen painallusta ja etenkin loppupuolella se tulee tarpeeseen jos haluaa nähdä mitä kaikkea on tarjolla.
Mutta ettäkö kauhuelokuva? Suurelta osin kauhukomedia kylläkin ja enemmän kuin vertailussa olleen Screamin kohdalla lienee syytä painottaa hieman tarmokkaammin tuon genremäärityksen jälkimmäistä osaa, vaikka keskiosa elokuvasta ei olekaan yhtä täyteen ahdettu niitä vinkkauksia ja pysyttelee lähempänä selvää kauhua.

Silti kaiken tämän joukossa vain Cthulhu-osuus vaikuttaa liialliselta, sen ollessa jonkinlainen motiivi koko jutulle. Parempana olisin pitänyt ajatusta siitä, että se on vain ja ainoastaan pelkkä kokeilu samalla tavalla kuin "sinä valitsin Pepsin."

Tähdet: ***
The Cabin in the Woods

The Sacrament (2013)

Patrickin (Kentucker Audley) sisar Caroline (Amy Seimetz) on taistelussaan huumeriippuvuutta vastaan hakenut apua eräästä uskonkultista ja muuttanut siksi keskelle metsää osaksi heidän kommuuniaan. Patrick haluaa tavata sisarensa ja siihen tarvitaan tietenkin avuksi joitakin viraalivideoita tekevät ns. uutistoimittajat, koska pitäähän se jollakin tavalla varmistaa tapahtumien muokkaaminen näkemäkseni elokuvaksi ja tekemällä toimittajista youtubettajat perustellaan se että toteutus voi olla found footagea. Kenellekään tuskin tulee tässä vaiheessa yllätyksenä, että jotain pahaa tulee tapahtumaan sillä onkohan koskaan edes tehty mitään uskonkulttielokuvaa joka kuvaisi aihettaan positiivisessa merkityksessä, kun jopa pelkästään tavallisten kristillisten ryhmittymien omat kiltit opetukselliset elokuvat ovat vähintäänkin hieman puistattavia niiden laput silmillä-asenteensa vuoksi, mutta tässä vaiheessa ei Patrickilla ole mitään syytä vielä olettaa edessä olevan mitään sellaista joka vaatisi avuksi tukiryhmää, eli tässä tapauksessa näitä nettitoimittajia. Samapa tuo, ehkä Patrick on vain katsellut samoja elokuvia kuin minäkin.
Tottakai heti metsän siimeksessä olevaan leirikeskukseen päädyttyään triomme huomaa aseistetut vartijat ja luonnollisestikin kaikki yhteisön jäsenet ovat alun normaaliuudesta sekä sukupuolesta riippumatta jotain Stepfordin vaimoja, mutta sehän on ymmärrettävää sillä uskonjohtajana toimiva nimimerkki Isä (Gene Jones) taitaa hurmoksellisen puhumisen lahjan joilla kietoa kaikki lonkeroihinsa. Tuttuun tapaan kun tälläiseen paikkaan saapuu niin sieltä voi poistua vain yhdellä tavalla, mutta tällä kertaa ei taidakaan Xenu auttaa korkeammalle tasolle nousussa.

Aiemmasta Stepfordin vaimot-huomautuksesta huolimatta The Sacrament esittää kulttinsa hahmot vähemmän lautassilmäisinä nolla-ajatuksellisina hymyzombeina kuin valtaosa samankaltaisilla tarinoilla tehdyistä elokuvista ja se tuo elokuvan ihmisiin onnistunutta aitoutta. Samalla heidän tavallista enempi normaaliuutensa tekee tunnelmasta hieman tarkoituksenmukaisemmin epämukavan kun sitä odottaa selvempää pöpeyttä, mutta käkikellopäiden sijaan kohtaakin henkilöitä joilla tuntuu olevan asiat oikeasti hyvin, tietäen kuitenkin jo pelkän lajityypin huomioiden, että jossain vaiheessa alkaa se David Koresh-meininki. Suurelta osin tässä mukavuuden petollisuudessa onnistutaan myös kiitos itse johtajaa esittävän Gene Jonesin, joka esittää roolinsa kiihkoilematta, ilman julmia katseita taikka täriseviä nyrkkejä ja olemalla siis kuin jonkinlainen Tom Bosley-versio Jim Jonesista.

Varsin hyvä on myös Carolinea esittävä Amy Seimetz ja erityisen vakuuttava hän on kohtauksessa jossa päättää veljensä kohtalosta.
Nämä jokamieskeskiluokkaisuudet karisevat tietenkin jossain vaiheessa pois ja elokuva muuttuu siksi kuolemaa täynnä olevaksi psykoiluksi jota alussa odottikin, joka onkin hieman latistavaa sillä uskoisin The Sacramentin olevan tehokkaampi kauhistelussaan jos se olisi pysynyt jonkinlaisena hieman staattisena tavanomaisuutena loppuunsa asti, jättäen siten mieleen kytemään ajatuksen siitä kuinka ehkäpä skeptiset ateistit sittenkin kulkevat vain kohti varmaan tuhoa ja vastaus eheään onnelliseen elämään löytyy The Sacramentin kuvaamasta kultista.

“Life is not the opposite of death.

The opposite of death is birth.

Life is eternal”

- Eckhart Tolle

Kuitenkin The Sacrament tosiaan vaihtaa kesken matkaansa kaistaa ja päätyy niihin tavanomaisempiin ratkaisuihin, jolloin tekijätietojen varoitus Eli Rothista kannattaa ottaa vakavissaan vaikka Ti West tekeekin parhaansa pitääkseen tuon pahuuden loitolla. Ei The Sacrament huonoksi muutu ja elokuva pysyy varsin onnistuneen realistisena loppuunsa saakka, mutta olisi se voinut odotetun päätöksensä sijaan olla enemmänkin ihon alle porautuva.

Huomattavasti parempi uskonkultin vaikutuksen kuvaus kuin Holy Smoke.

Tähdet: ***
The Sacrament

Slash (2002)

Löysä poseerausrock-yhtye (saavat Sunrise Avenuen vaikuttamaan Dead Kennedysiltä) Slash on matkalla maineeseen, mutta sitä ennen matkataan solisti Macin (James O'Shea) kotikonnuille keskelle syrjäistä maaseutua jossa tavataan lurittelijan psykoottiselta vaikuttava hihhuli-isä (Steve Railsback).
Kun kerran pellolla ollaan niin tottakai täällä on uskonnollisia hysteerikoita sepostamassa kuinka suuri pahuus on palaamassa suorittamaan veristä sadonkorjuuta ja tottahan se on, että tällä jos missä viikate viuhuu ja ruohonleikkuri leikkaa... IHMISTÄ!
Siispä Mac saa huomata, että sukuperintönä on maissin ohella naamioitu variksenpelätinmurhaaja.

Texas Chainsaw-viittaukset. Tsek!
Maissilapset-viittaukset. Tsek!
Rokkarit käyttävät huumeita. Tsek!
Rokkareilla on geelihiukset. Tsek!
Rokkarit eivät ymmärrä maalaiseloa. Tsek!
Maajusseilla on henkselit. Tsek!
Billy Bob. Tsek!
Tylsä yhdistä valmiiksi yhdistetyt pisteet-slasher. Slovakia!

Tähdet: *
Slash

Cut - kylmä viilto (Cut, 2000)

Ns. teinityttö, tms. on yksin kotonaan kun puhelin soi ja möreä-ääninen henkilö uhkailee kuolemalla. Naamioitu tappaja saapuu, seuraa teräasetta lihaan ja oh-ho sehän ei ollutkaan totta vaan Kylie Minoguen ohjaaman slasherleffan kuvaukset. Kylläpä minua nyt johdettiin harhaan. Sitten alkaa se todellinen osuus kun kuvauksissa nöyryytetty tappajan esittäjä päättää uppoutua paremmin rooliinsa ja siihen kuuluu ilmeisesti olennaisesti ensin oman sormen irtileikkaaminen ja vasta sitten kostomurhan suorittaminen. Onneksi murhaaja saa pian oksasakset kaulaansa kiitos ihan saatanan ärsyttävän ylimielisen päätähti Vanessan (Molly Ringwald), mutta nyt kun elokuva jää vaille ohjaajaa niin kuvaukset keskeytyvät ja siitä siirrymme jonkin aikaa eteenpäin kun elokuvaopiskelijat haluvat jonkinlaisena päättötyönään saattaa tuon elokuvan päätökseensä. Keskeneräiseksi jäänyt B-leffa on saanut ajan myötä kirotun maineen kun se on jo pariin otteeseen koetettu saada valmiiksi ja aina tapahtumaa on varjostanut mystinen kuolintapaus, mutta sehän ei näitä elokuva tulevia ohjaajalupauksia vaivaa vaan tokihan he aloittavat työnsä kauhugenren parissa. Koska kyseessä ovat elokuvaopiskelijat ja tässä on tehty jo Scream-viittauksia enemmän kuin tuon elokuvan kolmessa jatko-osassa ja Scary Movie-sarjassa yhteensä niin tottakai Cut on kuorrutettu muka nokkelalla sanailulla ja pilkkeellä silmäkulmassa, mutta valitettavasti kiitos jo tietoisen itseironisen Screamin kaikki huomautukset scream queeneihin, ns. slasherklassikoihin (ts. Halloween ja Friday the 13th) sekä siitä kuinka kauhuelokuva on automaattisesti sontaa kun Jane Campionin teokset eivät ovat Cutin vastaavat temput jo niin kuluneitä, että se on muuttunut läpikuultavaksi ja paljastaa ettei takana ole mitään muuta kuin bandwagonesque, mutta ilman Teenage Fanclubia.
No kuitenkin, sankariryhmämme ryhtyy siis jatkamaan kesken jääneen elokuvan kuvauksia kera sen oikean päätähden Vanessan, mutta kuten me kaikki tiedämme niin jonkin puolitiehen ja kirotuksi väitetyn uudelleen herättäminen johtaa myös sitä varjostaneen pahuuden virkistymiseen ja niinpä asiaan kuuluvan naimisen ja tekoajalleen tyypillisten muka terävien popkulttuuriviittausten ohessa teräasetappaja jatkaa työtään.

Vaikka Cut nyt pyrkiikin alkupuolellaan paljon Screamia koomisempaan ilmaisuun ollen siten melkeinpä parodia siitä, niin ei kestä kauaakaan kun elokuva muuttuu rutiinislasheriksi jossa vain joku maskiheppu puukottaa ja hyppysäikäytykset eivät herätä edes kissanunesta, ja täten kaikkinainen muka ironinen suhtautuminen ironisesti tahattoman koomiseksi muuttuneeseen lajityyppiin suhtautuneesta elokuvasta on vain sitä puuduttavuutta josta ensimmäinen Scream meidät onnistuneesti nykäisi irti, eikä Cut ole muuta kuin vain tylsää liukuhihnatappamista rahastamassa sinisilmiä.
Ei se alkupuolen ilmeisesti tietoisen koominen piikittely mitenkään hauskaa ole ja kaikkinainen todellinen nokkeluus loistaa poissaolollaan kun jokainen viittaus oli kulutettu jo siinä vaiheessa kuoliaaksi, mutta ainakin se oli Scary Movieta onnistuneempaa ja myöhemmin hädin tuskin keskitiellä pysyvää vuoronumeroslasheröintiä virkistävämpää. Tälläisenään Cutin ainoa oikea ero jokaisesta muusta ponnettomasta Scream-kopiosta on oleminen muuta kuin jenkkituotos ja sekin kaatuu heti siihen kun katsoo jonkin toisen vastaavan aussiteoksen.

Pokka ei pidä kyllä yhtään jos katsoo lisämateriaaleista ne tutut itsekehuhaastattelut ja kuulee tekijöiden kertovan kuinka uniikista ideasta on kyse.

Tähdet: *
Cut - kylmä viilto

Frankenfish (2004)

Syvän etelän rämeiltä löydetään viipaloitu ruumis ja cityviranomainen Sam (Tory Kittles) joutuu vastentahtoisesti tekemään tutkimuksia vieläkin syvemmällä suomaastossa jossa kilju kuin sika tuntuu olevan vieläkin arkipäivää, eikä se varsinkaan näin tummaihoisen sankarin mielestä ole järinkään elähdyttävää. No, ehkä asiat ovat kuitenkin muuttuneet sillä tämän päivän suokansa kun tuntuu niiden monen sukupolven sukulaisrakkauden hedelmien ohessa koostuvan voodoopapittarista, nudistirastafareista ja muista elämän pikku oikuista.
Avuksi Sam saa biologi Maryn (China Chow) ja pian ilman hänen taikka pääsankarimme panostusta asiaan ilmenee, että suovesissä uiskentelee kuplavolkkarin kokoisia murhanhimoisia geneettisesti muunneltuja lihansyöjäkaloja.

"Spawn-elokuvan ohjaajalta" ei ole jotain jota voisi pitää kehuna ja jos jotain niin Spawnin kannessa maininta Frankenfishin ohjaajalta olisi enemmänkin sellainen sillä on tämä elokuva ainakin tässä vertailussa se parempi tuotos. Ei hyvä, ei missään nimessä hyvä, mutta hieman harhauttavasta nimestään huolimatta ihan siedettävä vähäkoominen kauhutekele. Suurelta osin kyseessä on kuin mikä tahansa ponnettomasti tehty Tappajahai, Piraija, etc. -klooni, kuitenkin ilman mitään nyttemmin rutiiniksi muodostunutta asylumhenkeä ja näin ollen yllätyksettömyydestä sekä innostuksen puutteesta kärsivä elokuva on liukuhihnamaista, mutta sellaisenaan kelvollisen asiallista shittiä. Toki Frankenfish muuttuu loppua kohden koko ajan typerämmäksi ja typerämmäksi, ja siinä vaiheessa kun tappokalat pääsevät giallostalkeroinnista kunnolla ruutuun ja hyppivät kuivalle maalle toteuttaa elokuva sen hupsun nimensä mukaisen naurettavuuden, mutta kokonaisuutena kyseessä ei ole silloinkaan esimerkiksi Spawnin tavoin nolostuttuvan kiusallista suolistokaasua. Pelkkä turahdus kenties, mutta ei ripulimyrsky ja täten kaikesta mitäänsanomattomuudestaan huolimatta jonkinlainen positiivinen yllätys. Tai ei, ei yllätys koska olin nähnyt tämän aiemminkin, mutta kuitenkin.
Se tosin on mainittava, että jos nimeää elokuvansa Frankenfishiksi niin se edellyttäisi hieman railakkaampaa otetta, eli sitä nyttemmin jo hieman kliseiseksikin muuntunutta aiemmin mainittua asylumhenkeä. Ei kai kukaan tekisi mitään Zombeaversiakaan siten, että pyrkisi tekemään muka asiallista Night of the Living Beaversia.

Tähdet: **
Frankenfish

Daniel von Bargen 1950 - 2015

House of Blood (Chain Reaction, 2006)

Joukko vankeja pääsee kolarin ansiosta metsätiellä pakosalle ja liikkeellä on täten nykiväpuheinen fuck sitä ja fuck tätä-tyyppi, hänen käsivaurioinen pikkuveljensä, italiaano ja heppu joka taatusti on henkisesti vajaa sillä kuka muu ottaisi tälläisen tatuoinnin:

Toki tatuointipää esittää myös muita merkkejä sen sisällä olevista vajavaisuuksista.
Mukaansa he saavat otettua kolarin toisen osapuolen, lääkärin jota tarvitaan pankkivankeuden ohella hoitaman tuon yhden tällä hetkellä ex-vangin käsivammaa. Yhteistä kaikille on aivan järkyttävän tönkkö esiintyminen jonka vuoksi kukaan heistä ei varmastikaan tunne ylpeyttä tämän elokuvan vuoksi. No, elokuva on muutenkin kuin vain näyttelemisen ansiosta sellaista tuubaa, että edes Stephen Baldwin ei tälläiseen suostuisi. Erityisesti pidän siitä, että kun se fuck sitä ja tätä-heppu sekä käsivaurioinen herra ovat veljeksiä niin lievää epäuskottavuutta tuo lähisukulaisuudelle se, että vaikka molemmat koettavat vääntää ns. paksua jenkkiaksenttia niin heidän äänessään kuulee erittäin vahvasti todellisen kotipaikan (Englanti ja Jugoslavia) murteen. Olisivat vain vältelleet sitä jenkkiaksentin tavoittelua ja jättäneet pois veljeyden, mutta jos näin olisi tehty ei pääsisi kritisoimaan heitä muusta kuin palikkailmeisyydestä ja kehon liikkeistä jotka muistuttavat kakanpidättelyä.
Mutta nyt palaamme metsään jossa samoileva ryhmämme ajautuu pienen töllin luokse jossa tervetulotoivotus toteutuu siten, että neitokainen leikkaa lampaan kurkun auki, vuodattaen punanesteen tallennustilana toimivaan kuppiinsa. Superlammas ei tälläisestä hätkähdä, mutta ei se mitään sillä kuka nyt kolumbialaisesta solmiosta mitään pysyviä vammoja saisikaan.
Metsämökissä asustaa sellainen Universalin klassikkokauhujen menneen ajan keskieurooppalainen perhe joka tosin ei edusta mitään madame Ouspenskayaa vaan pikemminkin M. Night Shyamalanin kyläyhteisöä ja uskottavuus on täten hiukan hakusessa. No ainakin se thoun, theen, thyn, siren, ja ayen jankkaaminen on rasittavan ylikäytettyä kertoakseen, että he todellakin ovat eri aikauden henkilöitä ja noiden termien perusteella sitä voisi luulla kyseessä olevan joitakin ankkaklaanin skottikuvioita, mutta aksenttien perusteella valtaosa tulee Vlad Tepesin seuduilta. Niin ja kun kerraan mennyttä henkeä tavoitellaan niin toki he ovat vahvasti uskonnollinen perhe. He ovat myös kannibalistisia verenhimoisia ihmisdemoneja jotka vetävät kungfua lahdatessaan paikalle sattuneita pahiksia. Ei tässä voi oikein pitää pokkaa kun kun jotkut muka keskiaikaiset mormonit muuttuvat kuminaamahirviöiksi jotka hyppivät voltteja joka suuntaan.
Onneksi kaikkien paitsi tohtorin kokiessa verisen lopun tulevat paikalle poliisit johtajanaan Jürgen Prochnow, joka ei näyttelijävalintana ole valitettavasti mikään yllätys. Koska tohtori ei osaa selittää tapahtumia pidättää Prochnow hänet ja niinpä tohtorilla on edessään vankikuljetus läpi metsätien ja arvatkaa vaan mitä nyt tapahtuu. Jep, sama tarina toistetaan ja nytkin vankiuhreina on samanlaisia pallinaamoja yhtäläisine esiintymistaitoineen kuin aiemminkin.
Ei saatana, kun toisto on käyty läpi niin elokuva päättyy vielä saman tarinan aloitukseen. Ja ei, kyseessä ei ole mitään Päiväni murmelina-looppia vaan silkkaa idiotismia ja uuden keksimisen puutetta.

Annan tälle varmuuden vuoksi yhden tähden jotta ymmärrätte kyseessä olevan huono elokuva, mutta ei siten jotta täysin pisteittä antaminen voisi erehdyksessäkään luoda mielikuvaa siitä, että voisi jotenkin nauttia sen huonoudesta.
Arviolta minuutin verran hyvää synamusiikkia ei pelasta edes sitä kuluvaa minuuttia House of Bloodista, eikä todella oudolta vaikuttava Roxy Musicin In Every Dream Home a Heartachen siteeraaminen aiheuta muuta kuin hämmennystä.
Jotkut viiltelevät käsiään, minä katson tätä ja aiheutan siten syvempiä arpia.

Tähdet: *
House of Blood

Now, keep your mouth shut, or your teeth won't make the rest of the trip

Siitä on nyt pieni tovi kun viimeksi tässä blogissa oli katsokaa mitä materialistista kakkaa taas ostin-postaus. Tarkemmin kirjoitettuna joulukuussa 2014. Tosin se edellinen isompi ostosesittely ajoittuu niinkin kauaksi kuin 1.12.2015 ja sielläkin totean, että "siitä on nyt jo ainakin oman tahtini huomioiden aikamoinen tovi kun olen viimeksi elokuvaostoksiani esitellyt" ja kuten sielläkin kerroin niin edellisen ja tämän kerran välissä on tullut ostoksia tehtyä joten eiköhän se liene viimein uuden tulemisen aika.
Koska en enää ole niiden vanhimpien hankintojen kohdalla aivan varma, että ovatko ne jo sen verran takana olevia ostoksia, että olisivatkin ne siis jo tulleet täällä esille niin tässä saattaa tulla muutama sellainen jonka olen jo näyttänyt, mutta mitä sitten? Älä yhtään pullikoi, tykkäät kuitenkin.
Jonkin verran siellä on formaattipäivityksiä, muuten vain uudelleenhankintoja, sarjojen täyttöjä ja samaa kuin aina ennenkin. Sen verran nyt kuitenkin karsin joukkoa, että ankkakirjallisuus saa jäädä sikseen ja ne elokuvat joista olen jo jotain kirjoittanut saavat jäädä pois koska oletettavasti niiden hankinnat ovat tulleet jo sillä tavoin esille. Miksi sitä ylipäätään haluaa näyttää ostoksiaan? Koska voi ja ehkä se antaa muillekin ideoita ainakin sillä ai niin toikin on saastuttamassa maailmaa-herätyksiä.
Niin ja nyt saavat kuvat suurelta osin puhua puolestaan sillä tässä on aivan liian paljon jotta kaikkia viitsia erikseen esitellä. Joskin muutamasta hankinnasta teen jonkinlaisen erillismaininnan sillä siellä on tulossa yksi hieman suurempikin hankinta jonka avulla voin nolata itseni ja toki kysyttäessä kerron mikä se ja se josta ei saa kuvasta selvää on.

DVD:t ja Blu-rayt:

Kasetit:

plus In the Loop-dvd jonka unohdin edellisestä kuvasta.
Niin ja hitto nyt kun tarkemmin ajattelen niin sieltä puuttuu myös Ghost Rider - koston henki, mutta jos se lohduttaa niin kun tulin jotain kuukausi sitten ostaneeksi ensimmäisen Ghost Riderin niin vasta kotona tajusin, että se kalvava tunne ostosta tehdessäni oli huomautus siitä, että minulla oli Ghost Rider jo entuudestaan.

Ostinkin sen vasta joulukuussa ja jo näin nopeasti olin kieltänyt sen olemassaolon.
Eikä siellä kuvassa tainnut olla Stargate Continuumiakaan. Hitto ei tästä tule mitään, minä lähden kotiin. Ai, mutta minähän olen jo kotonani.
Tuon Soul Man-kasetin takakansi osoittaa mukana olevan myös komediallisen elokuvan nimeltä Yellow Pages.
Lisäksi erityiskiitos Double Featuren Tuopille joka lahjoitti valikoimiini kasettikuvan oikeassa alareunassa olevat Esa ja Vesa- sekä Hervannan hurjat-teokset.

Muuta:

Richard Harris lausuu runoja sekä lauleskelee ja tässä tapauksessa joku voisi sanoa formaattipäivityksen olleen takaperoinen sillä siirryin modernimmasta vanhempaan. Outoa on se, että kirppispöytä josta tuon Harrisin levyn löysin oli täynnä samaa levyä. Niitä oli ainaski tsiljoona taikka 15 kappaletta.
Matkustaja 57:n soundtrack jonka kansi ei ole oikeasti tuollainen, mutta levyn myyntiin pistänyt oli näemmä päättänyt säilyttää sen Wesley Snipesin kasvokuvan itsellään ja täten repäissyt ensimmäisen sivun irti.
Leijonakuningas on tietenkin satukasetti paitsi ettei ole kasetti eikä oikein kunnolla satukaan. Ja nyt kun ollaan eläinten kuningas-aiheen parissa niin arvatkaapa paljonko se Leijona viidakon kuningas maksoi, no minäpä kerron. Divarissa josta ostin sen oli hintaa pudotettu viidestä eurosta kahteen, mutta myyjä totesi ettei hän voi siitä yhtikäs mitään pyytää, johon minä totesin että "sen se on arvoinenkin."
Marvin at the Movies sisältää rautalankaversioita elokuvista tutuista musiikillisista kappaleista kuten pakolliset Bond- ja Tähtien sota-äännelmät ja kamaa kuten La Bamba sekä Love is all Around. Niin ja kannen Alan Ruckilta näyttävä herra on Hank Marvin, mikä selittää sekä levyn nimen että myöskin sen miksi hän istuu Hankin tuolissa.
Imperiumin vastaisku paperimuodossa.

Sitten se näiden edeltävän parin kuukauden sisällä tehty isompi ostos, joka on hetken mielijohteena päätetty siirtyminen peliteknologisesti lähemmäs nykyaikaa. Tai kuten eräs ystäväni totesi hankinnastani kuultuaan, että nyt olen vain 10 vuotta jäljessä tästä hetkestä. Ostin nimittäin Playstation kolmosen ja syyni miksi ostin juuri sen oli, että ei sillä nyt niin väliä ollut. Ihan oikeasti, koska peli-innostukseni jämähti sinne Sega Megadriveen niin ei minulla ollut mitään väliä onko tuoreempaa aikakautta edustava mylly Xbox, Wii-jotain vaiko Playstation. Päätin antaa melkein sattuman tehdä päätöksen puolestani ja valinnan ratkaisi se mihin uudempaan höyrykoneeseen löysin sinä nimenomaisena päivänä nopeasti ja edullisesti jonkin verran pelejä jotta minulla olisi jonkinlainen pohjakirjasto josta aloittaa. Kirpparilla eräs henkilö omassa pöydässään pitää melkeinpä jonkinlaista pelikauppaa ja sieltä löytyy etenkin juuri PS3:n pelejä runsaasti sekä ostopäätöstä tukevan edullisesti. Hänellä oli myynnissä myös PS2 ja olikos siinä nyt viisi peliä mukana hinnalla 30 euroa, mikä olisi kelvannut minulle sekä hintansa että laitteistonsa puolesta, mutta kun hintalapussa luki "hyvä, mutta huono" niin olin empivällä asenteella liikkeellä. Kirpparin myyjä ehdottikin, että mitä jos soitettaisiin pöydän pitäjälle ja kysyttäisiin mitä "hyvä, mutta huono" universaalin filosofisen elämänkatsomuksen ohella tarkoittaa ja koska se tarkoitti, että laite hyvä, ohjain ei niin päätin jättää sen tarjouksen sikseen. Jos kerran joutuu heti uusimaan jotain osia laitteesta niin voinen ostaa suoraan koko laitteen uutena. Näin päädyin siis PS3:n pariin, joka jo pelkästään Playstation-merkkisenä tuntuu olevan muutenkin jonkinlainen nykyisen pelikulttuurin symboli samaan tapaan kuin kaikki mennyt on Nintendo.

Saatatte pistää merkille, että edeltävässä kuvassa näkyy kaksi kappaletta Resistance: Fall of Man-peliä ja se johtuu siitä, että perkele ostin sen vahingossa kahdesti. Tähän tosin löytyy täysin ymmärrettävä syy. Ostin nimittäin pelini sokkona. Ihan oikeasti, silmät kiinni ja entten tentten-meiningillä.
No en nyt sentään kaikkia tässä seuraavassa kuvassa olevia ostanut laput silmillä:

Siinä onkin tällä hetkellä koko PS3-pelien kirjastoni.

Koska en suuremmin tunne näitä nykyisiä pelejä ja kun selailin niitä siellä krippiksellä olivat kommenttini itselleni "en mä tiiä mikä tää on" tai "en mä tiiä mikä tää on" ellei se ollut sitten "en mä tiiä mikä tääkään on" se saattoi olla "tästä on tehty elokuva" taikka "ihan niin kuin joku olisi joskus puhunut tästä" ja niinpä otin yhdeksän peliä sokkona jolloin tulin ottaneeksi tuon Resistancen kahdesti. Miten niin olisin voinut ennen kassalle menoa katsoa mitä tulin valinneeksi?
Ensimmäisen peliostoskierroksen yhteydessä mukaani lähtivät Resistance: Fall of Man, Resistance: Fall of Man, Uncharted: Drake's Fortune, Assassin's Creed, Assassin's Creed: Brotherhood, Red Faction: Guerrilla, Deus Ex Human Revolution, Dead Space ja Fallout: New Vegas ja loput on tullut sitten ostettua parilla muulla kerralla ja ensimmäisestä niistä piakkoin hieman lisää. Kokonaisuutta ajatellen te kaikki siellä varmaankin tunnette ne minua paremmin.
Kotona sitten ennen kuin olin edes avannut koko pelilaitelootaa (se ehti kerätä pölyä arviolta viikon verran ennen ennen kuin edes otin sen käyttöön) päätin kunhan olin lopettanut Resistancen manaamisen hieman youtubettaa ostamiani pelejä ja aloin hieman katua laitevalintaani sillä mitä helvettiä tämä nyt on, onko sillä kirppismyyjällä vain yksitoikkoinen maku vai onko Playstation suunnattu vain tappamispelien ystäville? Jokainen hankkimani peli kun vaikutti olevan jotain ammuskelukamaa ja tästä pettyneenä päätin vierailla paikallisessa ihan oikeassa pelikaupassa katsastamassa löytyisikö jotain tasohyppelyä. puzzlea taikka edes lähetyssaarnaaja-asentoa. Mukava mutta hieman tyrkyn oloinen myyjä uteli mitä olen etsimässä ja kerroin vast'ikään hankkineeni PS3:n, kasan pelejä joiden räiskinnälle etsin nyt jotain vastakohtia ja Nintendo sitä Sega tätä. Myyjä suositteli minulle Lost Planetia ja kun sanon Lost Planet niin en tarkoita Little Big Planetia vaan Lost Planetia. Totta on etten juurikaan tunne PS3:n pelejä, mutta niin latvakakkonen en ole ettenkö minäkin tietäisi Lost Planetin olevan kaikkea muuta kuin vastakohta räiskintäpeleille. Ei tullut kauppoja. Siellä olisi ollut hyllyssä kaikkea Shrekiä sun muuta jotka varmasti olisivat olleet lähempänä jotain Sauer Mariota ja täten juuri mitä kaipasin. Tein siis ostokseni muualla ja vaikka olenkin huomannut nykypelaamisen koostuvan hyvin suurelta osin juuri mene ja ammu joku hengiltä-peleistä niin kuten kuvasta huomaatte olen löytänyt usemmankin kevyehkömmän pelin ja esimerkiksi Little Big Planet sekä Lego Star Wars ovat olleet omalla mittapuullani kovassa kulutuksessa.

Tässä vaiheessa voisinkin kertoa ensikokemuksistani Megadrivea uudemman laitteen parissa. En ole edes kokeillut läheskään kaikkia omistamiani pelejä joten mainitsen jotain vain niistä joita olen kokeillut.
Ensimmäiseksi kokeilin Resistancea ja kunhan cinemaattinen intro oli ohitettu niin kuolin heti ensimmäiseen viholliseen.
Sitten vuoroon pääsi Uncharted: Drake's Fortune ja kunhan cinemaattinen intro oli ohitettu niin joku piraatti tuli ja ampui minut ennen kuin tajusin että se olikin ohjain joka tärisi eivätkä käteni.
Seuraavaksi kokeilin Far Cry kakkosta ja cinemaattisen intron jälkeen kuolin alkumetreillä siksi etten ottanut lääkkeitäni.
Minua alkaa jo tässä vaiheessa pännimään se, että näissä kaikissa on näköjään joku elokuvallinen selittävä tarina alussa ja se mikä pännii ei ole niinkään se, että sellainen on koska senhän voi aina skipata vaan se, että kun valtaosa peleistä vaikuttaa olevan jotain ammu niin saatanasti-kamaa niin se intro vaikuttaa pelistä toiseen tarpeettomalta ja rehellisesti sanottuna typerältä kun itse peli on kuitenkin vain pääosumaan pyrkimistä. Se tosin saattaa tuntua tältä vain siksi, että tosiaan pelkästään jo Playstationin kohdalla niitä shootereita tuntuu olevan mielettömästi. No kuitenkin, kokeilin uudestaan Resistancea ja etenin ainakin kolmanteen ammuskelukohtaukseen saakka. Aika paljon katselin seinää sillä tämä kahden tatin ohjaimeen tottuminen taitaa viedä hetken aikaa. Värinätoiminnon otin pois päältä koska se saa käteni kramppaamaan.
Far Cryssa pelasin muutaman mission verran pysyen elossa ja sen ns. vapaa maailma on aika miellyttävän tuntuista, joskin hetken minulla kesti tajuta mitä se "liikkuaksesi nopeammin paina L3:Sta" tarkoitti kun vaikka kuinka katselin niin en löytänyt kuin L1- ja L2-napit. Vau, tattia voi painaa alas. Kymmensormijärjestelmällä kirjoittaminen kyllä luonnistuu mutta ei miljoonan näppäimen ohjaimella leikkiminen.
Noiden kolmen ohella olen toistaiseksi pelannut vain Lego Star Warsia ja Little Big Planetia, ja vaikka niissäkin kuolen enemmän useammin kuin olisi syytä niin ainakin etenen aika rivakkaa vauhtia niiden ollessa selvästikin enemmän minua.
Eniten eri sanavalinnoilla toistelemani kommentti on ollut toistaiseksi "no tekisin jos tietäisin miten!"
Kyllä se siitä vielä.

Ostin äskettäin myös uuden baskerin.