The Confession (1999)

Harry Fertigin (Ben Kingsley) poika kuolee sairaalahoidon puutteeseen ja raivon sumentama mies ampuu hengiltä kolme syyllisinä pitämäänsä sairaalan henkilökuntaan kuuluvaa ihmistä.
Urapyrkyriasianajaja Roy Bleakieta (Alec Baldwin) pyydetään tekemään palvelus ihmisille jotka voisivat vierittää punaisen maton aina huipulle asti, joten hän ottaa suurta mediahuomiota keräävän jutun hoitaakseen, mutta puolustettavana on ihminen joka onkin valmis tunnustamaan tekonsa ja kantamaan vastuunsa. Fertig  kun on syvästi uskovainen mies joka haluaa olla kunniaksi edesmenneelle pojalleen ja samalla uskoo toteuttaneensa oikeutettua silmä silmästä-kostoa, kuten myöskin tiedostaa tehneensä jotain jonka vuoksi hänen itsensä tulee kokea hammas hampaasta.
Media ja yleisö on kallistunut ymmärtämään Fertigin toimia ja jopa syyttäjäntoimisto on enimmäkseen sitä mieltä, ettei Fertigia saataisi tuomittua laisinkaan. Joten homman tulisi olla Bleakielle helppoa siitäkin huolimatta, että Fertig haluaa saada rangaistuksen. No ei ole, kun Bleakie alkaa ymmärtämään Fertigia ja samalla alkaa paljastumaan, että kaikilla tuntuu olevan erilaisia motiiveja saada mies vapauteen ja se osuus olisi voitu jättää pois, sillä aiemmassa omatunto-tarinassa on kaikki tarpeellinen ja se onkin kiinnostavin osa.

Hiton hyvä elokuva.

Miten ihmeessä tämä elokuva oli jäänyt aiemmin huomaamatta, vaikka mukana on useita näyttelijöitä joista pidän (edellä mainittujen Kingsleyn ja Baldwinin lisäksi Richard Jenkins, Jay O. Sanders ja Chris Noth) ja tarina on ehdottomasti kiintoisa.
Muistan tosin että jossain toisessa Alec Baldwinin elokuvassa käytettiin kyllä samaa kansikuvaa (ilman Kingsleyta), että ehkä tämä oli siksi jäänyt väliin. Eikä tästä ole kyllä tullut aiemmin kenenkään kanssa juteltuakaan, että ehkei elokuva muutoinkaan ole suuremmin huomiota kerännyt.
Olisi kyllä pitänyt, sillä kyseessä on erinomainen draama moraalikäyttäytymisestä ja näyttelijät tekevät aivan he-le-ve-tin hyvää työtä. Jos epäilyttävänä ajatuksena on ettei Baldwin osaa näytellä, niin tämä todistaa muuta. Kingsleyhan ei tuollaisia epäilyksiä juuri herätä, vaikka filmografiasta löytyy myös Species, A Sound of Thunder ja Bloodrayne.

Hyvä tarina, hyvät näyttelijät.

Okei, se Royn yhden yön suhde Harryn vaimoon Saraan (Amy Irving) olisi voinut jäädä pelkäksi ajatukseksi.

Tähdet: ****
The Confession

First Degree (1996)

Hmm, kuvassa näkyvän lehtileikkeen mukaan olemme Gothamissa ja nyt siellä on joku lehdistä tuttu miljonääri tapettu.
Bruce? Sinäkö se olet?
No ei nyt sentään.
Poliisi uskoo kyseessä olleen murha ja he ovat oikeassa, joten case closed.
Ai niin ja Rob Lowe on poliisi joka tutkii tekemäänsä murhaa.

Vaikka tässä elokuvassa on pari hyvinkin mainiota ideaa mukana, niin silti se on pelkkä tavallinen B-luokan jännäri niin hyvässä kuin pahassakin.

Tähdet: *
First Degree

Against the Ropes (2004)

Jackie Kallen (Meg Ryan) on lapsesta saakka ollut innostunut nyrkkeilystä, vaikka kaikki, jopa neidin oma isä pitävät pugilismia miesten juttuna jossa naisten läheisyys nyrkkien luona tarkoittaa myös hellan läsnäoloa. Kun Jackie kinastelee menestyneen ja öykkärimäisen manageri Sam LaRoccan (Tony Shalhoub) kanssa, päätyy neiti näkemään nyrkkeilylupauksen huligaani Lutherin (Omar Epps) muodossa.
Jackie rupeaa manageroimaan Lutheria ja vaikka edelleenkään pojat eivät halua tyttöbakteereja, niin underdog-tarinaanhan kuuluu se että Jackie ja Luther menestyvät. Ja kuten pitääkin, niin päähenkilöllä, eli Jackiella nousee menestys kirurgin muovaavilla huulilla koristeltuun päähän. Siispä neiti vieraannuttaa potentiaalisen poikaystävä Gavinin (Tim Daly), kuten myös parhaan ystävän Reneen (Kerry Washington), että myöskin Lutherin.
Lopussa Luther on mestaruusottelussa ja hän alkaa nyrkkien vastaanottamisen vuoksi muistuttamaan vaivattua pullataikinaa, mutta juuri kriittisellä hetkellä Jackie saapuu paikalle pyytämään anteeksi ja tottakai sen ansiosta lähes kuolleeksi moukaroitu Luther nousee ja voittaa ottelun. Ja jos halutaan Rockya lisää, niin miltä kuulostaa se että Lutherin voittaessa alkaa yleisö toistamaan hänen nimeään samalla lailla kuin tapahtuu Rocky nelosessa ja kaiken lisäksi Luther rupeaa huutamaan "Adrian! Adrian!",,, ei kun siis "Jackie! Jackie." Niin ja luonnollisesti kaikki rupeavat sellaisessa Not Another Teen Movie-tyylisessä parodiassa hitaasti kasvavaan taputukseen ja jopa Sam LaRocca liittyy näihin ylistäjiin.

Okei, minä pidän Meg Ryanista sillä hän on todella suloinen, mutta siinä se ongelma onkin. Vaikka kuinka haluaisin, niin en osaa osaa ottaa Ryania tarpeeksi tosissani hänen tehdessään vähänkin vakavaksi tarkoitettua draamaa, sillä hän vaikuttaa aina esiintyvän liian pikkutyttömäisesti ja aivan liian usein elokuvissa tunnutaan keskittyvän enemmän hänen hiuksiinsa kuin itse näyttelijään (vrt. Goldie Hawn), ja siksi myöskään Against the Ropesissa Ryan ei tunnu tekevän samanlaista vaikutusta kuin mitä hyvin samankaltainen Sandra Bullock teki The Blind Sidessa. Toisaalta eipä tämä elokuva muutenkaan tunnu vakavissaan uskovan itseensä, kun tarinallisesti tästä olisi voitu tehdä juuri samankaltainen kuin tuosta The Blind Sidesta (joskin The Wrestleriin yltäminen olisi ollut mahdotonta), mutta lopputuloksena näyttäytyy pinnallinen ja heiveröinen kärpässarjalainen.

Tony Shalhould esiintyy kuin olisi komediassa, Omar Epps vaikuttaa ajoittain olevan täysin tietämätön siitä missä elokuvassa on ja vain Charles S. Dutton veteraanivalmentajana tuntuu edes hieman yrittävän tehdä sitä elokuvaa kuin on tarkoitus, mutta hänen hahmonsa onkin se kliseinen vanha opettaja, että sellainen menee kuin unessa ja täten edes Dutton ei lopulta tunnu tekevän kuin pakollisen. Se että näyttelijöistä ei saada irti kuin se pakollinen, jos sitäkään, on lievästi huvittavaa ajatellen, että Dutton myös ohjasi elokuvan. Hah!

Kaikki on aivan liian pumpulinpehmeää ja kevyttä jotta elokuvalla olisi mitään painoarvoa, ja lopun Rockymaisuudet vaikuttivat aivan eri elokuvasta otetuilta ja siten myös olevan aivan poissa paikoiltaan.
Kenties syynä on se, että kun tämä elokuva pohjautuu tositarinaan ja oikea Jackie Kallen on ollut itse kertomassa tuottajille omaa tarinaansa, kuten myös toiminut itsestään kertovan elokuvan tuottajana ja on dvd:n itsekehuhaastatteluissa puhumassa pääosin itsestään, niin siksi kaikki elokuvan terävät kulmat ovat pyöristettyä ja ovet varustettu lapsiturvallisilla lukoilla. En nyt mene väittämään, etteikö oikea Kallen puhuisi totta itsestään, mutta selvästi kaikenlainen objektiivisuus on jätetty leikkaushuoneen laittialle, jos sellaista on ylipäätään uskallettu harkitakaan.

Valitettavasti (en oikeasti valita) joudun toteamaan, että elokuvan parasta antia on se Meg Ryanin elokuvan alkupuolella pitämä puku joka korostaa rintoja varsin mallikkaasti.

Tähdet: * 
Against the Ropes

The Messengers (2007)

Hahaha! Okei, tämä ei liity elokuvan sisältöön mitenkään, mutta katsokaapa näitä kahta elokuvan kansikuvaversiota ja molemmat ovat siis ihan oikeita elokuvan promootiokuvia (vasemmalla oleva julisteesta ja oikealla oleva on levykannesta). Mikä hiton kasvupyrähdys kuvien välillä on sattunut? Ja kuka vielä väittää ettei seksillä koeteta myydä.

Solomonien perhe (valitettavasti John Lithgow loistaa poissaolollaan) on ostanut ränsistyneen talon maalta ja he muuttavat sinne aloittamaan uutta elämää. Miksi? Koska perheen teinitytär Jess (Kristen Stewart) oli humalapäissään vaarantanut perheen mykäksi traumatisoituneen pojan Benin (Evan ja Theodore Turner) ja siksi siis koti kaupungissa piti jättää taakse. Perheen isä Roy (Dylan McDermott) on vaan että whateva, mutta äiti Denise (Penelope Ann Miller) ei enää luota tyttäreensä.
Tottakai talossa jonne Solomonit muuttavat on aiemmin tapahtunut outoja, kun jokin oli lahdannut edelliset asukit ja nyt möröt alkavat kiusaamaan uutta perhettä, mutta koska poltergeismismin todistaa Jess, niin eihän häntä kukaan usko.
Paikalla saapuu mursuviiksinen Burwell (John Corbett), joka ryhtyy eräänlaiseksi rengiksi ja edustaa ainakin hetken sitä elokuvan nuoria ymmärtävää aikuista. Paitsi että siinä vaiheessa kun äitikin alkaa näkemään mörköjä, paljastuu myös että Burwell oli edeltävän asukasperheen isä joka oli kiukuspäissään tappanut heidät ja aikoo tehdä nyt samoin Solomoneilla. Tai aikoisi, elleivät nykyiset möröt, hänen tappamansa perhe tulisi ja veisi miestä mukanaan.
Nyt Solomonit ovat jälleen onnellisia ja Benkin puhuu niin ahkerasti että joku saisi laittaa tulpan hänen suuhunsa.

Tämä levy lensi roskiin.

Juonellisesti elokuva on ihan tyypillistä siedettävää kummituskauhua, mutta toteutus on niin järjettömän ryppyotsaista että välillä sitä meinasi revetä nauruun tätä katsoessa ja siksipä ei tullut yllätyksenä se, että kun elokuvan jälkeen luin IMDb:stä käyttäjäkommentteja niin siellä useampi oli reagoinut samalla tavoin.
Elokuvan jäykkyyttä ajatellen se oli osittain sopivasti roolitettu, kun sekä Stewart että McDermott ovat pääosin sen verran monotonisia esiintyjiä, että tahaton komiikka alkoi tekemään heistä hauskoja. Mutta kun tarkoitus on esiintyä vakavasti niin silloin ei kai tulisi nauraa. Tuo kansikuvassa oleva Stewartin ilme kertoo kaiken mitä hänen näyttelemisestään voi sanoa, oli kyse sitten mistä tahansa hänen elokuvastaan. Eli missä olen, mitä teen?
Onkin huvittavaa, että yksi elokuvan hahmoista on tarkoituksella ilmeetön muksu, sillä sitä tämä elokuvakin itsessäänkin on
No, ainakin Corbettilla tuntui olleen hauskaa esittäessään takametsän sankaria.

Eräässä kohtauksessa Jess riitelee perheensä kanssa siitä kuinka he eivät koskaan kuuntele häntä ja muuta sellaista sydän särkyy buuhuu. Sitten Jess hölkkää rennosti pois tilanteesta. Hölkkää! Hahaha! Voi luoja.

Pangin veljekset eivät vielä olleet vielä tässä kaikkein naurettavimmillaan, sillä jenkkiversio Bangkok Dangerousista oli vasta tuloillaan, mutta aika lähelle osui.

Tähdet: ~
The Messengers

Land of the Blind (2006)

Eletään fasistisessa yhteiskunnassa, jossa äskettäin kuolleen Mussolinilta näyttäneen tyrannin paikan on perinyt hänen idioottimainen ja arvaamattoman väkivaltainen poikansa Junior (Tom Hollander.) Jep, diktaattori nimeltä Junior.
Junnu keskittyy valtiollisten tehtävien sijaan B-luokan elokuvien tekoon ja on muun muassa siksi täyttänyt parlamentin näyttelijöillä. Mikä ei nyt ole kovinkaan huvittava asia jos miettii sitä, että todellisuudessa MTV-juontajatkin voivat olla päättämässä Suomen asioista.
Diktatuurilla on vastustajansa ja suurin nimi tuolla vastapuolella on karismaattinen älykkökirjailija Thorne (Donald Sutherland), jota ei vankeus ja kidutus murra.
Puolensa joutuu valitsemaan ensin vartijana Thorneen tutustuva ja sitten Juniorin erikoisjoukoissa toimiva Joe (Ralph Fiennes), joka päädyttyään edellisen puolelle auttaa vallankumouksessa vain huomatakseen Thornen olevan aivan yhtä paha ja ilkeämielinen hallitsija kuin mitä Junior oli.

Kun tälläinen tarina kerrotaan siten, että valtiokokoukset järjestetään paskalla istuen, sirkusmusiikki soi, väliin leikataan hidastettua kuvaa elefanteista ja uutisissa kidutusta seuraa toinen Frendit-ohjelman kautta, niin sitä voisi ajatella elokuvan olevan jonkinlainen satiiri. Näin varmasti onkin, mutta edes pätevät näyttelijät eivät peitä sitä seikkaa että toteutus on yhtä kömpelöä tekotaiteellisuutta kuin mitä Anthony Hopkins esitti Slipstreamillaan ja näin ollen hyvätkin ideat peittyvät yliyrittämisen alle.
Se kyllä on myönnettävä, että siinä vaiheessa kun Joe joutuu vankilaan uudelleenkoulutettavaksi, on elokuvassa hetkittäin toimivaa kafkamaisuutta, mutta jos sitä enemmän mieleen jää jokin ruma valaistus, niin no es bueno.

Poliittisena satiirina Land of the Blind on enemmän Idioluutio kuin Diktaattori.

Tähdet: *
Land of the Blind

Movie monday: Urheilu

Suosikkini urheilulajeista ovat golf ja curling, mutta hirveän muistettavia elokuvia ei kummankaan puolelta tule mieleen ja etenkin curling jää elokuvallisesti aika pimentoon.
Golfin suhteen pidin kovasti Tin Cupista, mutta aika pitkälti sen kepeän tunnelman vuoksi, en siksi että se olisi jotenkin erityisen loistava elokuva.
Curlingista ei tule mieleen muuta elokuvaa kuin Luutalätkää (Men With Brooms), mutta eipä se suurtakaan kolhua tehnyt. Itse asiassa tuon elokuvan pääosaesittäjä Paul Gross teki paremman curling-aiheeseen viittaavan tarinan eräässä Chicagon Ratsupoliisin (Due South) jaksossa.

Baseballin, koripallon ja jääkiekon luota löytyy enemmän elokuvia joista olen pitänyt kovin, kuten Vamppi ja Veteraani (Bull Durham), Pallo Hukassa (Major League), Unelmien Kenttä (Field of Dreams), Lahjotut (Eight Men Out), Mustat Donkkaa Tykimmin (White Men Can't Jump), He Got Game, Lämäri (Slap Shot) ja kyllä, Mestarit (The Mighty Ducks).
Koripalloon liittyen pidin myös kovasti dokumentista Hoop Dreams.
Niin ja tottakai jenkkifutisleffa Minä Päivänä Tahansa (Any Given Sunday) oli mielestäni varsin hyvä.
Mutta sitten, kuinka moni edellä mainituistakaan on oikeasti "urheiluelokuva", sillä monessa pitämästäni urheiluelokuvassa varsinainen urheilulaji on lopulta aika sivuseikka. Unelmien Kenttäkin olisi voinut olla vaikkapa Unelmien Koirankoppi ja se olisi varmasti toiminut ihan yhtä hyvin.

Kuitenkin mielestäni parhaimmat urheiluelokuvat (pitäytyen perinteisimmissä lajeissa ja jättäen pois elokuvat kuten Rollerball... EI SE REMAKE!) ovat lajista josta en ole hevonpätkääkään kiinnostunut ja niidenkin kohdalla voi ajoittain miettiä ovatko ne varsinaisesti urheiluelokuvia, vaiko elokuvia henkilöistä joiden ammattina on urheilu.

Kuin Raivo Härkä (Raging Bull) on varmastikin mielestäni paras urheiluelokuva jossa itse urheilulaji ei laadukkaasta toteutuksesta huolimatta merkitse juurikaan, sillä tässä elokuvassa De Niro olisi voinut esittää vaikkapa De Niroa ja elokuvaa ei olisi tarvinnut muuttaa.

Rocky-sarja puolestaan ailahtelevaisuudestaan huolimatta esittelee enemmän sitä urheilulajiakin, nousuja, laskuja, vaikutuksia ympäristöön.
Rocky on oikeastaan kuin 7 Päivää-lehti. Se näyttää päällisin puolin aivan naurettavalta, mutta sivuja selaillessa huomaa siellä olevan asiallisia juttuja (Rocky 1 & 6), kevytviihdettä (Rocky 2 & 3), järjettömän absurdia meininkiä (Rocky 4) ja roskaa joka suuttuttaa (Rocky 5.) Joten siinä missä Kuin Raivo Härkä on se vakavuuden taiteellinen huippu, niin Rocky, nimenomaan juuri kokonaisuutena on se tavis johon on helpompi samaistua.

Menetetty Maa (No Country For Old Men, 2007)

Nyt on tarjolla kehuvaa tekstiä.

Llewelyn (Josh Brolin) osuu metsästysreissulla huumerikollisten välienselvittelypaikalle ja saa sen seurauksena haltuunsa laukullisen rahaa. Mies päättää pitää rahat jotta saa parannettua omaa ja vaimonsa Carla Jeanin (Kelly MacDonald) köyhälistöelämää, mutta rahalaukun oikea omistaja on lähettänyt muotitiedottoman tappajan, Chigurhin (Javier Bardem) etsimään ja palauttamaan omaisuus oikeaan paikkaan. Joten Llewelyn päätyy pakomatkalle ja tunteeton saalistaja seuraa perässä kuin pysäyttämätön tappokone. Chigurhia kuvaamaan sopii hyvin Kyle Reesen puhe jonka hän piti poliisiasemalla kertoessaan Terminatorista: "It can't be bargained with. It can't be reasoned with. It doesn't feel pity, or remorse, or fear. And it absolutely will not stop, ever, until you are dead."
Laiskasti molempien perässä seuraa eläköityvä sheriffi Bell (Tommy Lee Jones) joka on kuvastamassa sitä miksi tämä on no country for old men.
Llewelyn voi juosta, mutta ei voi piiloutua.

Se että Coen-veljeksiltä tulee hyvä elokuva ei ole mikään yllätys, sillä heidän elokuvahistoriallaan sellaista osaa odottaakin. Joskus sieltä kuitenkin ilmaantuu Ladykillers ja sellainen toki yllättää, potkimalla kelleille ja sanomalla ivallisesti "siitäs sait kun taas odotit hyvää elokuvaa." No, Menetetty Maa ei niin tee, sillä se on mielestäni veljeksien parhaimpia, ellei jopa paras elokuva. Vähintäänkin se oli julkaisuvuotensa paras.
Mutta se pidänkö Menetettyä Maata heidän parhaimpana elokuvanaan riippuu pitkälti fiiliksestä, sillä hyvin pitkään ykkössijalla oli Miller's Crossing, jonka syrjäytti Mies Joka Ei Ollut Siellä, jonka asemaa taas uhkasi Menetetty Maa. Toisaalta en voi jättää huomioimatta Barton Finkia, Arizona Babya, taikka Blood Simplea. Joten valinnanvaraa riittää.

Menetettyä Maata onkin helppo pitää jonkinlaisena paras-elokuvana, sillä se ei pelkästään näytä pirun hienolta, kuulosta hyvältä, sisällä erinomaisesti kirjoitettua tarinaa (tämä elokuva sai minut innostumaan Cormac McCarthysta, joten kiitos siitä), paljasta järjettömän hienoja roolisuorituksia, esittele mielenkiintoisia hahmoja, vaan siinä on mukana myös niin paljon mieleen pysyvästi palavia kohtauksia, että jos Oscareita jaettaisiin yksittäisten kohtausten perusteella, olisi Menetetty Maa vienyt kaikki mukanaan.

Tuohon jälkimmäiseen liittyen luettelenkin suosikkikohtaukseni elokuvasta:
- Chigurh kuristaa poliisin ja lattiassa näkyy sätkimisen jäljet.
- Llewelyn löytää jäljittimen laukusta ja istuutuu sängylle odottamaan.
- Bell kyselee Carla Jeanilta Llewelynista ja kertoo sitten karjan teurastamisesta jota Carla Jean ihmettelee.
- Chigurh on puhelimessa Llewelynin kanssa ja nostaa jalat lattialta jotta kengät eivät tahriintuisi vereen.
- Chigurh lähtee Carla Jeanin luota ja päätyy heti auto-onnettomuuteen.
Ja ehdoton suosikkini, kohtaus jonka luen kaikkien aikojen parhaimpien joukkoon:
- Kun Llewelynin omatunto pakottaa hänet lähtemään viemään vettä kuolettavasti loukkaantuneelle miehelle ja hän sanoo Carla Jeanille että jos hän ei palaa niin kertoisi äidille Llewelynin rakastaneen häntä ja kun Carla Jean toteaa että Llewelyn äitihän on kuollut, niin mies toteaa että "sitten kerron sen hänelle itse." Aivan loistavaa! Aivan loistavaa! Tarvitseeko sitä sanoa kolmannen kerran? Aivan loistavaa!

Pidin myös todella paljon siitä, että vaikka Chigurh oli koko ajan Llewelynin jäljillä ja heidän välillään oli tulitaistelua ja muuta kommunikaatiota, niin he eivät kertaakaan varsinaisesti kohdanneet. Ja kuin kiusantekona Llewelyn vieläpä kuolee muiden toimesta ennen kuin Chigurgh ehtii paikalle.
Toinen loistojuttu oli se, että sekä Llewelyn että Chigurh ostavat loukkaantuneina vaatteen ylihintaan. Ja tuosta tulikin mieleeni, että tässä elokuvassa on aika paljon sellaisia pieniä bongattavia juttuja, joiden ansiosta jokin selvänä pidetty seikka saattaa herättää erilaisia tulkintoja. Esimerkiksi emme näe Carla Jeanin ja sen kirjanpitäjän kuolevan, mutta molempiin tapahtumiin liittyy jokin aiemmin esitetty seikka jonka ansiosta saattaa kallistua uskomaan heidän molempien kuolleen. Carla Jeanin kohdalla Chigurhin astuessa ulos talosta, tarkistaa hän saappaidensa pohjat, mikä viittaa siihen jo mainitsemaani kenkien tahriintumiseen ja kirjanpitäjän kohdalla muistuu mieleen Woody Harrelsonin hahmon kommentti Llewelynille, kun hän ihmettelee että Llewelyn oli nähnyt Chigurhin, mutta on vielä elossa.
Jopa tuo mainitsemani Llewelynin kuolema ennen Chigurhin paikalle saapumista saattaa kääntyä päälaelleen, kun miettii sitä että Bell näkee tapahtumapaikalla kolikon, joka saattaa viitata siihen että Chigurh olisi antanut Llewenille mahdollisuuden (se ei voi pitää paikkaansa, sillä aiemmin Chigurh kertoi Llewelynille hänen kuolevan oli tilanne sitten mikä tahansa.)
Mutta kuitenkin, elokuva on onnistuneen yksinkertaisen monimutkainen. 

Tommy Lee Jones, Javier Bardem ja sivuosien näyttelijät kuten Stephen Root ja Woody Harrelson tekivät kukin erinomaista työtä, mutta positiivisin yllätys tässä elokuvassa oli Josh Brolin, joka toki oli tuttu monestakin tuotoksesta ennen tätä, mutta oli jäänyt parhaiten mieleen tv-sarjasta Pony Express ja sen perusteella mies oli ihan ok mutta ei sen enempää. Menetetty Maa nosti Brolinin nimeksi, joka alkoi jo merkitsemään jonkinlaista laatua ja vaikka elokuvansa eivät aina olekaan pelkkää hymyä herättäneet (Jonah Hex anyone?), niin mies itse on onnistunut pysymään varsin hyvänä esiintyjänä. Jostain syystä etenkin viiksekäs Brolin toimii.
Lisäksi elokuvan näyttelijöistä on mainittava Kelly MacDonald, joka kaikessa herkässä ystävällisyydessään oli niin ihana, että sitä ei voi muuta kuin rakastua häneen, kuten minä tein. Oih!

Kun näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa, niin katsoin sitä kirjaimellisesti silmät ja huulet hämmästyksestä pyöreänä ja niin ei todellakaan tapahdu usein. Siispä jos tässä elokuvassa on jotain vialla, niin hitot siitä.

Tähdet: *****
Menetetty Maa

The Box (2009)

Kyllä, juuri se The Box.

Eräänä iltana Norman (Cameron Diaz) ja Arthurin (James Marsden) oven luota löytyy laatikko, jonka sisällä on laatikko jossa on nappi. Ei, se ei ole Kimble. Niin ja on tuolla pariskunnalla poikakin, mutta väliäkö hänellä kun poika vaikuttaa hieman ylimääräiseltä varpaalta. Ja varpaista puheen ollen, sellaiset puuttuvat Norman toisesta jalasta ja sekin tuntuu vain ylimääräiseltä seikalta. The Boxissa on itse asiassa aika paljon sellaisia pikkujuttuja jotka tuntuvat ylimääräisiltä. Eivät niinkään varsinaisesti häiritseviltä, mutta silti ylimääräisiltä.
Kohta paikalle saapuu Arlington Steward (Frank Langella) jonka kuljettaa tuota edellä mainittua laatikkoa pariskunnalta toiselle ja kertoo, että jos nappia painaa niin siitä hyvästä palkkioksi annetaan miljoona dollaria, mutta painallus myös tappaa jonkun tuntemattoman ihmisen. Laatikon annetaan pysyä päivän verran Norman ja Arthurin luona, ja kun tarjolla on epävarmaa taloudellista tulevaisuutta, niin painavatko he nappia kun eivät kuitenkaan tietäisi kuka kuolee, vai kuoleeko kukaan?
Perään laitetaan joukko hassuja outoja kohtauksia ja yksi todella ärsyttävä nuori miesnäyttelijä.
Ja on seuraavan pariskunnan vuoro tehdä päätös.

The Boxin idea on todella mainio, mikä ei liene kovinkaan suuri yllätys kun ottaa huomioon elokuvan pohjautuvan Richard Mathesonin tarinaan. Tosin kuten yleensä Matheson-filmatisointien kohdalla - joista etenkin moninaiset I am Legend-elokuvat tulevat mieleen - ei myöskään The Box yrityksestään huolimatta oikein yllä tarpeeksi korkealle, jotta sen kohdalla uskaltaisi ylistää elokuvaa onnistuneeksi Mathesoniksi. Vastaavasti tämä elokuva on ehdottomasti ohjaajansa Richard Kellyn onnistuminen, sekoilustaan huolimatta umpitylsän Southland Talesin jälkeen, joten miettien Mathesonia ja Kellya, niin toiselta puolelta voi tarvittaessa ottaa esille plussia.
Kuitenkin Donnie Darkon vaikutukseen ei The Box kohdallani yllä, mikä on sinänsä ihan ymmärrettävää koska nyt Kellysmi on jo tuttua, mutta heille joille The Box on ensimmäinen Kelly-elokuva lienee tämä ihan sopivan mielenkiintoinen ensikosketus.
Pääasiallinen ongelma The Boxin kohdalla ei kuitenkaan ole vertailut Mathesonin ja Kellyn muihin töihin, vaan se että 115 minuuttia on aivan liian pitkä aika tarinalle joka toimisi parhaiten jonain Twilight Zone-sarjan jaksona (oho, arvatkaapa mitä?).

Diaz ja Marsden ovat ihan hyviä rooleissaan, vaikka kyllä se on Langella joka pelastaa näyttelijöiden osuuden, vaikkakin hänen salaperäinen hahmonsa onkin mystisyydessään sellainen, että kun sitä pääsee esittämään juuri joku Langellan kaltainen loistonäyttelijä, niin voiko sellaisella mennäkään metsään? Joten Langella on hieman epäreilussa asemassa Diaziin ja Marsdeniin verrattaessa.
Diazin ja Marsdenin kohdalla ei oikein riitä, että he ovat ihan hyviä, kun he ja hahmonsa ovat lopulta aika tylsää seurattavaa. Joten energiaa olisi tarvittu enemmän.
Marsdenin kohdalla tulee vielä usein mieleen se, että mies on hieman jumiutunut niihin Superman Returns/X-Men-rooleihin joissa jää aina jotenkin taustalle, mikä on sääli, sillä minusta hän ansaitsisi enemmän etualan rooleja. Mieshän oli aivan loistava Lumotussa.

Hyvä ja erittäin mielenkiintoinen idea elokuvalle, joka kuitenkin tosiaan olisi selkeästi parhaimmillaan lyhyemmässä mitassa, sillä nyt elokuva vaikuttaa valitettavan venyteltyltä, mikä puolestaan tekee lopputuloksesta tarpeettoman tylsän. Heti kun Langella 30 minuutin jälkeen vie laatikon mukanaan, vaikuttaa siltä kuin seuraavana olisi vuorossa lopputekstit, mutta kun ei niin ei. Ja jotenkin tuntuu siltä (miltä tuntui jo Southland Talesin kohdalla), että Kelly on jäänyt jumiin erikoisuuden tavoittelun kanssa, minkä vuoksi hän itse taitaa uskoa olevan tarpeen tehdä elokuviin jotain ylimääräistä "outoa", aivan kuin ne eivät muuten toimisi. Vähän niin kuin Cradle of Filthin meikit, ketjut ja vyöt.

Mutta idea on erittäin hyvä.

Niin ja katu jonka varrella Norma ja Arthur asuvat tuo mieleen Halloweenin..

Tähdet: ***
The Box

The Box (2003)

Ei, ei se The Box.

Jalokiviliikkeen ryöstöstä vankilaan joutunut ja sieltä nyt vapautuva Frank (James Russo) haluaa aloittaa elämänsä puhtaalta pöydältä ilman rötöksiä, mutta tahtoo myös oman osuutensa tuosta edellä mainitusta keikasta jota vapaaksi jäänyt yhteistyötyökumppani Dickerson (Jon Polito) ei ole halukas antamaan. Samalla kun Frank pyrkii pitämään väkivaltaisuutensa aisoissa, tutustuu hän kahvilatyöntekijä Doraan (Theresa Russell) ja romanssihan siitä syntyy. Valitettavasti vaivana on tuhma ex-aviomies Jake (Steve Railsback), joka pakottaa Doran työskentelemään strippiklubillaan, eikä suostu uskomaan suhteen olevan ohitse.
Kun Frank menee uudemman kerran vaatimaan Dickersonilta rahojaan, päätyy heistä jälkimmäinen saamaan luoteja itseensä ja kun Frank auttaa Doraa, saa myös Jake kokea miltä tuntuu kuolla ampumisen seurauksena. Frank ja Dora päättävät olla ottamatta yhteyttä poliisiin ja kun Jaken jäljiltä jäi laatikollinen rahaa, niin sitä suuremmalla syyllä tapahtumat halutaan salata. Valitettavasti pian kuvaan astuu poliisi Stafford (Michael Rooker) joka etsii Jakea ja varmasti arvaattekin, että Stafford on niiden rahojen perässä. Siispä Frank hakee apua ystävältään Stanilta (Brad Dourif), mikä johtaa Stanin kohdalla Dennis Hopperin True Romance-kohtaloon.
Yksikään ei selviydy voittajana.

James Russon itsensä kirjoittama The Box ei todellakaan keksi kovanaamapyörää uudestaan, mutta vähäiseksi jätetty dialogi, synkkä tunnelma ja hyvää työtä tekevät näyttelijät nostavat elokuvan vähintäänkin tarpeeksi hyväksi jotta lopputulos on nautinnollinen kokemus.
Russo on aina ollut mielestäni suht' aliarvostettu näyttelijä. Tai ehkei nyt varsinaisesti aliarvostettu, mutta turhan pienelle huomiolle jäänyt. Mies on aika Charles Bronsonmainen esiintyjä, eli ilmeet ovat vähäiset, mutta karismaattinen persoona on kyseessä ja Russon Bronsonmainen jäyhyys istuu hyvin juuri The Boxin kaltaisiin aika hiljaisiin ja hitaisiin jännityselokuviin.

Muut elokuvan näyttelijät eivät esiinny Russon tavoin kivikasvoisina, mutta eivät mitenkään kärjistetyn energisestikään, vaan kaikki Russellista Dourifiin pysyttelevät sopivan hillittyinä jotta melankolia pysyy määräävänä tekijänä. Kuitenkin muut näyttelijät esiintyvät Russoa eläväisemmin, mikä on hyvä jo siksikin, että näin The Box ei jää pelkäksi masenteluksi.

Vaikka elokuvassa on asiaankuuluvan negatiivinen lopetus, niin siellä on mukana sellainen sankarikohtaus jossa Frank lahtaa yksinään kaikki maailman pahikset ja sen kenties olisi voinut jättää pois, koska sitä ennen on masentava lopetus ja sen jälkeen on masentava lopetus. Yksikin olisi riittänyt, sillä annetaan Sormusten Herra kolmosen pitää ne sata elokuvanpäätöstään.

Ja pidin elokuvan musiikista hyvin paljon. Välillä se kuulosti Vangelikselta, välillä Ry Cooderilta, välillä heidän yhdistelmältään ja välillä ei, joten säveltäjä Chris Anderson teki hyvää työtä.

Tähdet: ***
The Box

The Perfect Husband (2004)

Toimittajaneiti Lisa (Tracy Nelson) kirjoittaa artikkelia kirjailija Tysta (Michael Riley) ja ihastuu häneen, joten kahdeksan kuukautta myöhemmin he elävät ruusuntuoksuista avio-onnea.
Kun Lisan entinen pomo, mutta edelleen ystävä Matt (Thomas Calabro) saapuu ehdottamaan yhteistyötä radio-ohjelman tuottamisessa, osoittaa Ty mustasukkaisuuden merkkejä ja kohta Lisa on kokemassa saman kohtalon kuin Tyn edellinen vaimokin. Kai tajusitte että tarkoitan kuolemaa?
Asiaan kuuluvien kilahteluiden jälkeen Ty voi sisäistää luoteja ja 94 minuuttinen elokuva tuntui viikolta.

Hei, eihän toi ole täydellinen aviomies! Huijausta! Rahat takaisin!

Tv-jännäri joka vaikuttaa tv-jännäriltä ja pääosissa on tv-näyttelijöitä, joten oikealla asenteella tästä ei saa silti oikein mitään irti, sillä kyseessä on kehnosti näytelty, löysästi ohjattu ja pinnallisesti kirjoitettu puolisoni on psyko-tarina jonka vuoksi avioliittoneuvojalle päätyy vain keskustelemaan siitä mihin suhteen intohimo katosi. 

Tähdet: *
The Perfect Husband

The Strangers (2008)

Alussa hieman epäuskottavasti kerrotaan elokuvan pohjautuvan tositapahtumiin, mutta hei, niinhän ne kaikki.
Siitä siirrymme seuraamaan suhdeongelmaista pariskuntaa Kristenia (Liv Tyler) ja Jamesia (Scott Speedman) sopivan syrjässä sijaitsevassa talossa, kun murehdinnan katkaisee kop kop koputus ja kohta taloon saapuu kolme naamioitunutta henkilöä ja sitten kidutetaan.

"Absolutely new approach" hehkuttaa The Strangersin production designer elokuvan ekstroissa.
No jaa, olihan tämä ihan kelvollinen ei-ihan-Hollywoodsupertähtien tekemä Last House on the Leftismi, samaan tapaan kuin mitä esimerkiksi yhtä suurella tähtikarismalla ja -karismattomuudella tehty ihan kelvollinen Vacancy oli. Tosin Vacancy oli sen verran miellyttävämpi, että sen voisin katsoa uudemmankin kerran, tätä tuskin. Sillä jos uusi lähestymistapa tälläiseen tarinaan tosiaan on, kuten tuo nimettömäksi jättämäni production designer (John Kretschmer) sanoo, se että elokuva tapahtuu talossa, niin minä sanon v*ttu mitä bullshittii!
Kyseessä kun on loppuunkaluttu tarina, yhtä monta kertaa toteutetulla tavalla, jonka kohdalla on äärimmäisen todennäköistä, että kuvauksissa on käytetty elokuvaa Uhka (Ils, 2006) vertailukohtana.

Siispä jos kaipaa Last House on the Leftin ja Uhkan yhdistelmää jossa pääpariskunta ei tunnu sopivan laisinkaan yhteen, niin antaa mennä.
Niin ja nuo naispahisten naamiot ovat todella hölmön näköisiä.
Plussana pahikset pidetään mukavan anonyymeina (vaikka ihan lopussa mystiikka rikotaankin.)

Sinänsä mielenkiintoisen lisän tähän elokuvaan toi se seikka, että täällä lähistöllä on paikallisuutisoinnin mukaan erästä perhettä kiusattu jonkun raggariporukan puolesta vandalisoimalla ja metelöimällä keskellä yötä.

Tähdet: **
The Strangers

Movie monday: A place to be

"Mikä elokuvassa nähtävä rakennelma on tehnyt sinuun vaikutuksen? Kyseessä voi olla rakennus, sisätila, rakennusten rajaama ulkotila tai kokonainen kaupunki."

Vastaukseni on aika yllätyksetön, mutta seuraavat kolme ovat aika ylittämättömiä.

Ensimmäinen on ensimmäinen ja sen vaikutuksen voi nähdä lähes kaikissa sittemmin syntyneissä kauhuelokuvissa ja lähes kaikessa jotka tahtovat olla kuten Al Yancovic, eli WEIRD!
Seuraavana oleva luonnollisestikin vaikutti viimeisenä olevaan, mutta voi pojat kuinka yhdessä ne ovat vaikuttaneet kaikkeen.

Tohtori Caligarin Kabinetti

Metropolis

Blade Runner

Kaikenlaisia Karkulaisia (1981)

Kirjastosta löytyi tälläinen herkkupala, josta Video-opas 95 toteaa seuraavaa:
"... camp-friikkienkin kannattaa kiertää kaukaa" ja tähtimääränä on yksi sellainen.
Eli kyseessä on must see-elokuva ja miksei olisi, sillä onan tämä Visa Mäkisen ohjaama ja se tarkoittaa ihastuttavaa roskaa.

Vaarallinen vanki Kemppainen (Leo Lastumäki) on paennut, mutta unohdetaan se toviksi, kun lehtitoimittaja Paavo (Pekka Autiovuori) kertoo pojalleen kuinka hän joutui aikoinaan voittamaan pomonsa kunnioituksen voidakseen kosia hänen tytärtään Tuulaa (Anitta Niemi). Miten tämä liittyy Paavon valitukseen siitä, että poikansa katselee roskaohjelmia ja lukee sarjakuvia? Öö, ei kai sitten mitenkään.
Paavo lähetetään tekemään reportaasia paikallisen vankilan oloista ja sinne mennessään mies todistaa vankilapaon ja päättää hankkia kunniaa ottamalla karkulaisen (ei Lastumäki) kiinni. Jostain syystä syötyään tomaatin Paavo menee kirjastoon voidakseen lukea kirjaa. Sitten takaa-ajo voi jatkua, tai ei, kun mielummin opetetaan lapsia uimaan nurmikolla.
Paavo tavoittaa muutamaan otteeseen karkulaisen, Janssonin (Matti Mäntylä) ja tekee tämän kanssa sopimuksen, että Jansson pakenee oikeasti vankilasta ja kirjoittaa kokemuksistaan kirjan ja Paavo saa siitä jymyjutun. Hetkinen? Mitä Jansson nyt sitten teki jos ei kerran paennut vankilasta? Ei ihmekään että Valjakkala tekee mitä tekee. Mutta unohdetaan se Paavon ja Janssonin suunniteltelma, koska näin oikeastaan tehdään elokuvassakin. Kuitenkin jossain vaiheessa Paavo koettaa houkutella moottoriturpaisen valokuvaaja Simon (tyypilliseen tapaansa Motörheadturpainen Tenho Saurén) mukaan suunnitelmaansa, mutta ei tunnu onnistuvan.
Paavon mennessä vankilaan tapaamaan Janssonia, päätyy hän vahingossa kohtaamaan Kemppaisen. Hetkinen? Eikös Jansson ollut vielä karkuteillä? Ei ilmeisesti, sillä kohta Jansson saa armahduksen ja se voi tuottaa ongelmia Paavolle. Ja näin käykin kun paavon tietämättä Janssonin pakosuunnitelman toteuttaakin Kemppainen, joka päätyy Kemppaista Janssoniksi luulevan Tuulan avustamaksi ja kohta kaikki ovat yhdessä. Porukka päättää auttaa Kemppaista pakenemaan, mutta vain jos hän sitoo siteen silmilleen ja sehän johtaa siihen, että Kemppainen johdetaan poliisien käsiin.
Paavo kirjoittaa tapahtumista ja nousee kansansankariksi ja sieltä voimmekin palata nykyhetkeen kun alussa uudelleen paennut Kemppainen saapuu räjäyttämään Paavon auton. Öö, okei.

Elokuvassa on kohtaus jossa Pekka kritisoi poikaansa siitä, että hän lukee sarjakuvia joissa on vain "supermiehiä ja supernaisia." POIKA LUKEE LUCKY LUKEA! Hahaha! Olisivat voineet edes antaa muksun käteen jonkin Teräsmiehen, jotta edes tämä kohtaus olisi jotenkin sopivammin paikkaansa pitävä. Mutta näinhän se on, Mäkisen elokuvat ovat aina sellaisia, että niissä ei tunnu olleen varsinaista käsikirjoitusta, kohtaukset on vedetty hatusta ilman harjoittelua ja on riittänyt että kunhan jotain saadaan filmille, niin että Bruno Mattei saa siitä kokonaisen elokuvan aikaiseksi. Ei se mitään, sillä juuri tämän vuoksi Mäkisen elokuvat ovat hauskoja ja viihdyttäviä.

Huonoa näyttelemistä, huonoa kuvausta, huonoa valaistusta, huonoa musiikkia ja muutaman huonon irtosketsin ympärille kyhätty elokuvantapainen hirviö, joka ei kuitenkaan lukeudu Mäkisen riemastuttavampiin roskaelokuviin, mistä syyttäminen Pekka Autiovuorta joka on ajoittain liian tarkoituksellisen huvittava. Jo on maailma, kun koomikko on hauska.

Tähdet: *
Kaikenlaisia Karkulaisia

Hamppukunkut (Homegrown, 1998)

Takametsän sankareilla Carterilla (Hank Azaria) ja Jackilla (Billy Bob Thornton) on asiat mainiosti. He tienaavat hyvin vahtiessaan ja huoltaessaan ökyrikkaan Malcolmin (John Lithgow) mariviljelmiä, mutta sitten pomo saa kilpailijoilta luodista vatsaan ja hätäratkaisuna ystävyksemme päättävät napata mukaansa osan sadosta ja teeskennellä pomonsa olevan edelleen elossa, jotta voivat hänen kontaktiensa avulla tienata mahdollisimman suuren potin (tajusitteko?). Mukana juonessa on myös kaverusten ääliapulainen Harlan (Ryan Phillippe), mutta muut, jopa bisneksissä normaalisti mukana oleva Cartenin tyttöystävä Lucy (Kelly Lynch) saa jäädä pimentoon, paitsi että Lucy on tietenkin sellainen paha tyttö, että sex is the game ja kohta Harlan on vuodattamassa siemennesteen mukana muitakin salaisuuksia.
Carter ja Jack tekevät diilin kamakauppias Dannyn (Jon Bon Jovi) kanssa ja kaikki menee hyvin, mistä innostuneena Harlan ehdottaa että mennäänpä katsomaan jäikö sinne Malcolmin viljelmille ruohoa laisinkaan. Pojat kun ovat varmoja jotta Malcolmin tappanut taho olisi jo tässä välissä korjannut sadon omaan käyttöönsä, mutta niin vain on, että siellähän se kaikki kama vielä on koskemattomana. Siispä kolmikko päättää aloittaa nyt kunnon bisnekset, pitäen edelleen Malcolmin kuoleman salaisuutena. Tosin totuuden selvittänyt Lucy on otettava mukaan tasavertaiseksi kumppaniksi.
Kohta ystävyksemme alkavat huomata kuinka vaikeaa on pitää yllä salaisuuksia, kuten myös mittavaa kamakauppaa ja muuta kivaa. Niinpä veri alkaa virrata ja ystävyyssuhteet halkeilemaan. Erityisen toimiva seikka elokuvassa on Jackin eräänlainen harhautunut luulo, että hän tavallaan on nyt Malcolm. Niinpä kun on aika tavata Mafiapomo Gianni (Ted Danson) joka ei tunne Malcolmia ulkonäöltä, voi Jack todenteolla esiintyä entisenä pomonaan.
Kun Malcolmin tapattanut taho alkaa kiukuttelemaan väitteestä, että mies olisi vielä hengissä, alkavat asian luisumaan käsistä pahemman kerran, eikä asiaa ainakaan auta Malcolmin kaksoisveljen Robertin (John Lithgow) saapuminen paikalle ottamaan perhebisnekset haltuunsa.
Ilmenee että kaikki paikalliset hampunkasvattajat Dannyn ohella olivat yhdessätuumin tapattaneet Malcolmin siksi, että hän oli tuomassa takametsien markkinoille Giannin, eli Mafian mukaan ja sehän ei käy laatuunsa.
Lopputuloksena ruohoaarre menetetään, mutta henki säilyy ja suhteet korjaantuvat, joten kenties kaikki voidaan aloittaa alusta.

Muistan että aikoinaan kaikki wiggerit olivat aivan intona tästä, mutta löysähousut olivat sitten aivan käärmeissään kun tämä komediaksi luokiteltu elokuva ei ollutkaan mikään Snoop Doggin pilvenpolttokomedia, vaan suht' synkkä rikoselokuva jossa toki on mukana huumoriakin, mutta aika mustaa sellaista.
Hamppukunkut on kuin tv-sarjat Weeds ja My Name is Earl yhdistettyinä hieman (paremman pinnallisuuden puutteessa) Tarantinomaiseen (ilman yhtä sukkelaa dialogia) rikoselokuvaan ja vaikka kaikki elokuvassa ei osukaan kunnolla maaliinsa, niin lopputulos on tarpeeksi onnistunut jotta sen jaksaa katsoa sujuvasti alusta loppuun.
Ja Trevor Rabinin musiikki luo ajoittain sopivaa tunnelmaa.

Pidin kovasti Azariasta ja Thorntonista, jotka osasivat esittää mainiosti normaaleja elokuvan punaniskaluusereita fiksumpia hahmoja, mutta eivät kuitenkaan niin kyvykkäitä ettäkö olisivat ymmärtäneet milloin nauttivat liian suuren palan nieltäväksi. Joten osa elokuvan näyttelijöistä teki varsin mainioita roolisuorituksia, mutta vastaavasti niiden rinnalla oli myös esimerkiksi Phillippen huonolla tavalla ylinäyteltyjä hahmoja.
Lynch oli hyvä, Danson oli hyvä, Lithgow oli hyvä, Bonkka tapansa mukaisesti harmiton ja Judge Reinholdin näkeminen oli ilon päivä. Myös Jamie Lee Curtis kävi pikaisesti paikalla, mutta ei se mitään, sillä pelkkä ajatuskin Curtisista kuumentaa ihon.
Erityisen hauskaa oli katsella näyttelijöitä kuten Azaria ja Danson toimimassa vastoin imagoaan

Silti vaikka mukana on paljon seikkoja joista pidin, niin musta huumori ei ollut tarpeeksi synkkää, rikososuus ei tarpeeksi rikollista ja rytmitys ei tarpeeksi sujuvaa. Eli parempi ja mielenkiintoisempi elokuva kuin luulisi, mutta ei tarpeeksi onnistunut jotta se jäisi kunnolla mieleen.

Se mikä jäi kuitenkin mieleen oli tämä:
Tiedättehän kuinka Simpsoneissa on se toistuva vitsi jossa perushepun oloinen Ned Flanders onkin oikeasti hirveä lihaskimppu. No sama vitsi toteutuu Hank Azarian kohdalla aika usein ja se tapahtui myös Hamppukunkuissa. Azaria on kanssa aika tavanomaisen näköinen mies, mutta kun hän riisuu paitansa, niin heppuhan on ihan kuin joku Conan Barbaari.

Tähdet: ***
Hamppukunkut

Hidden Agenda (1999)

David (Kevin Dillon) saapuu Berliiniin  tapaamaan veljeään Michaelia (Rod Wilson), vain kuullakseen että velipoika oli kuollut auto-onnettomuudessa. Pian alkaa ilmenemään, että kuolema oli kaikkea muuta onnettomuus ja siihen johtaneet tapahtumat vähintäänkin normaalista poikkeavia. Tapausta tutkiva poliisi Steiner (Christopher Plummer) kertoo Michaelin olleen CIA:n leivissä ja että kuolema liittyy takuuvarmasti hänen ammattiinsa, mutta Yhdysvaltojen suurlähetystön edustaja Zanuck (J.T. Walsh) vakuuttaa Davidille että kuollut veli oli rakennusalalla töissä, eikä mikään agentti. Kun ympärillä alkaa kuolemaa ilmaantumaan normaalia enemmän ja kuvaan astuu epäilyttäviä ihmisiä yksi toisensa perään, niin kyse tuskin on vain pelkästä parvekeremontista, eli ehkäpä Steiner on oikeassa.
David tapaa Monikan (Andrea Roth) joka etsii jotain kuolleen herran jälkeensä jättämää ja sen ansiosta sekä David että Monika saavat skootteroida karkuun kun tappajat seuraavat perässä. Mutta kehen tässä voi luottaa ja minkä perässä kaikki ovat?
Zanuck olisi kenties valmis auttamaan Davidia, mutta pomomies Gleason (Michael Wincott) käskee olemaan vapaaehtoisesti hiljaa, taikka Zanuck saa hiljentyä lopullisesti. Ehkä Zanuck kuitenkin pelaa omaan pussiinsa.
Ja kaiken takana on tietokonelevyke joka sisältää varmaan jonkun piirakkaohjeen, mutta silti sen haluavat kaikki.
Eikä Michaelkaan ole kuollut ja hän on se kaikkein tuhmin tuhmuri.

Tässä on syy miksi minä jaksan kahlata näiden B-elokuvien meressä katsomassa kuinka puoliksi tunnetut nimet rämpivät keskinkertaisuuden suossa, sillä juuri nämä elokuvat voivat aiheuttaa parhaimmat positiiviset yllätykset. Jos katsoo jotain Uwe Boll-elokuvaa, niin siihen asennoituu suoraan siten että se on varmasti roskaa ja kun taas katsoo jotain Scorsesea, niin siihen suhtautuu puolestaan siten että kyseessä täytyy olla vähintäänkin hyvä elokuva, mutta jotain tälläistä Dillon-veljeksistä luihumman näköisen elokuvaa katsoo yleensä ilman mitään ajatuksia, jolloin pienikin plussa on suuri onni. Joten vaikka Hidden Agendaa ei missään nimessä nosta mihinkään mestariluokkaan tai edes erityisen hyväksi elokuvaksi, niin se on kuitenkin positiivinen yllätys ja ehdottomasti katselun arvoinen elokuva. Edellyttäen siis että sen pääsee ilman mitään odotuksia, jotka nyt Teidän kohdalla on pilattu, koska tämän perusteella odotatte jo enemmän kuin pitäisi.

Elokuvassa on miellyttävän kolea tunnelma, mukavan perinteikästä Harry Palmer-agenttitarinointia ja vaikka Dillon on aika puunaamainen, niin Walsh, Plummer ja Wincott pelastavat paljon.
Plussaa on annettava myös parhaiten Friday the 13th-sarjan musiikista tutulle Harry Manfredinille, joka tämän elokuvan musiikissa imitoi aika hyvin Herrmannmaisia säveliä. Tosin pariin otteeseen jouset muistuttavat tuosta edellä mainitusta kauhusarjasta, mikä luo tiettyä huvittuneisuutta.

Valitettavasti elokuvassa on aika epätasainen rytmitys, minkä vuoksi se tuntuu ajoittain liian hitaalta ja välillä taas vaikuttaa turhaan kiiruhtavan kohtauksesta toiseen. Aivan kuin elokuvalla olisi ollut kaksi toisistaan tietämätöntä leikkaajaa.
Toinen seikka joka hieman häiritsi oli se, että kun elokuvassa on sellainen mainitsemani kolea tunnelma, niin ymmärrettävästi elokuva on visuaalisesti sen näköinen kuin ilma olisi kylmä ja hengitys höyryää. No okei, se toimii hyvin ulkokuvauksissa, mutta kun sisätiloissakin näyttää koko ajan siltä että patterit eivät toimi, niin se rupeaa pidemmän päälle ärsyttämään.

Hidden Agenda on huomattavasti parempi jännityselokuva kuin ei odottanut.

Tähdet: ***
Hidden Agenda

Mafian Otteessa (Romeo is Bleeding, 1993)

Jack (Gary Oldman) on poliisi jonka elämä on kivaa. On mukava työ, ihana vaimo Natalie (Annabella Sciorra), ja sivubisnes mafiapomo Falconen (Roy Scheider) kanssa lyö mukavasti leiville. Eihän siinä tarvitse kuin myydä sielunsa, niin rahaa virtaa. Niin, eikä unohdeta tyttöystävä Sheria (Juliette Lewis).
Jep, Jackilla on elämä mallillaan.
Kun Jack saa tehtäväkseen saattaa Venäläistappaja Mona (Lena Olin) turvataloon, alkavat asiat luisumaan käsistä. Sillä vaikka tuo tehtävä sujuu ihan siedettävän hyvin, niin Jack ei saa enää paheellisen himokasta Monaa mielestään, eikä hänen annetakaan unohtaa neitiä sillä Falcone haluaa Jackin pistävän Monan mullan alle. Mutta Mona saa kujertelullaan Jackin ottamaan rahaa myös häneltä ja valehtelemaan Falconelle ja näin Jack päätyy Bart Simpsonin sanoin "deep deep trouble."
Falcone tahtoo Jackin hengiltä, Mona tahtoo Jackin hengiltä, poliisi tahtoo Jackin, vaimo jättää, tyttöystävä ammutaan erehdyksessä, varvas jättää, itsemurha ei onnistu ja rahatkin menevät.
Jep, Jackilla on elämä mallillaan.

Vahvasti mustan huumorin sävyttämä tarina korruptoituneesta poliisista pinteessä, näyttelijäkaartissa nimiä kuten Gary Oldman, Juliette Lewis, Lena Olin, Annabelle Sciorra, David Proval, Will Patton, Roy Scheider, Dennis Farina, James Cromwell, Michael Wincott ja Ron Perlman ja kun vielä ohjaajana on Peter Medak jonka käsialaa on erinomainen The Changeling sekä läjä Homiciden jaksoja, niin voiko tälläisellä yhdistelmällä mennä metsään? No, sama ohjaaja on kyllä vastuussa myös Species kakkosesta, joten pidetään ne housut vielä päällä. Mutta ei huolta, sillä Mafian Otteessa on elokuva joka jättää ihan hyvän fiiliksen.

Tämä ei ole ymmärtääkseni hirveän hyvin muistettu elokuva, mikä voi johtua vain siitä että suunnilleen tuohon aikaan tuli sen verran paljon suht' samanhenkisiä laadukkaita rikoselokuvia (True Romance, Pulp Fiction, Killing Zoe, One False Move, White Sands, etc.) Siis elokuvia joissa toteutustapaeroista huolimatta tunnuttiin kovasti kallistuvan film noirin ja/tai 60-70-lukuelokuvien kuten Point Blank suuntaan, joten osalla niistä saattoi olla erinomaisuudestaan huolimatta vaikeuksia erottua joukosta. Ja kun tätä aika vielä koristi Gary Oldmanin kultasuoni jolla hän teki itsensä tunnetuksi Draculasta Leoniin, niin Mafian Otteessa muodostui samankaltaiseksi elokuvaksi kuin Neljä Huonetta Tim Rothilla, eli sellaiseksi jonka kohdalla todetaan "ai niin muuten olikin."
Mafian Otteessa on kuitenkin varsin suositeltava elokuva jossa hyvät näyttelijät tekevät hyvää työtä, jossa femme fatale-tarina on ihan sujuvaa ja joka ilkeän huumorinsa vuoksi tuo hieman mieleen Miami Bluesin (erittäin hyvä elokuva), joten ei tätä kannata unohtaa.

Silti jotain puuttuu.

Ehkä ongelma on siinä, että kun ajattelen tätä elokuvaa niin tarinasta muistan Prizzin Kunnian, Lena Olinin muistan Linda Fiorentinona elokuvasta The Last Seduction, Gary Oldmanin muistan David Thewlisina elokuvasta Voro-Jack, Dennis Farinan muistan Dennis Farinana elokuvasta Get Shorty ja nyt koska tässäkin elokuvassa päähenkilö toimii myös elokuvan hieman nenäkkäänä neljättä seinää rikkovana kertojana, minulle tulee mieleen Kiss Kiss Bang Bang.
Hitto, jostain syystä jopa elokuvan englanninkielinen nimi muistuu välillä mieleeni muodossa Crying Freeman, mutta miksi?

Joten vaikka Mafian Otteessa on elokuva jossa näyttelijöillä on varmasti ollut hauskaa, sillä siltä se ainakin vaikuttaa ja elokuvassa on mukava retrorikostarina, ja lopputulos on ehdottomasti nautinnollinen paketti, niin jostain syystä tästä tulee enemmän mieleen muut elokuvat kuin se itse. Mutta jos pitää edes osasta mainitsemiani elokuvia, niin varmasti pitää myös tästä kolmen tähden neljän tähden elokuvasta.

Tähdet: ***
Mafian Otteessa

Kesytön Sydän (Untamed Heart / Real Love, 1993)

Kahvilassa työskentelevä Caroline (Marisa Tomei) on epäonninen rakkaudessa, kun poikaystäväehdokkaat yksi kerrallaan jättävät neidin ilman kunnollista syytä (idiootit!), mutta kun eräänä iltana pari huligaania (kaikista maailman näyttelijöistä toinen heistä on Willie Garson) rupeaa kiusaamaan neitiä niin apuun rientää samassa kahvilassa työskentelevä hiljainen orpopoika Adam (Christian Slater) ja rakkauden liekit alkavat palamaan. Adamilla ei kuitenkaan ole kaikki kunnossa, sillä miehellä on heikko sydän. Tähän liittyen elokuvassa on mukana sellainen lohduttava tarina, jossa nuorta sairasta Adamia oli orpokodissa lohdutettu kertomalla hänellä olevan paviaanin sydän.
Aiemmin kohdatut huligaanit saapuvat vaurioittamaan Adamia ja sairaalassa lääkäri kertoo Carolinelle Adamin kuolevan ilman sydämensiirtoa, mutta herra ei siihen suostu, joten valmistautukaan ottamaan nessut esiin kun onnen jälkeen surumielinen loppu koittaa.

Hei pojat, jos haluatte tehdä vaikutuksen tyttöön elokuvalla, niin jättäkää The New York Ripper hyllyyn ja pistäkää Kesytön Sydän pyörimään, sillä tässä on aika täydellinen treffielokuva.
On söpö loukattu tyttö, söpö hiljainen poika ja rakkaustarina jota varjostaa tieto sen ennenaikaisesta lopusta.
Kiitos Adamin sairauden elokuva tuo mieleen 90-luvulle päivitetyn Love Storyn, eikä siinä mitään sillä kyllä tämä toimii varsin mainiosti yhtäläisyyksistään huolimatta ja kenties osittain juuri niiden ansiosta. Tomei ja Slater on hyvin suloinen pari ja kun elokuva ei kaadu liialliseen siirappiin (jota sitäkin on ajoittain tarjolla), niin lopputuloksena on miellyttävä rakkaustarina joka hyvin suurella todennäköisyydellä tuo kyyneleet silmäkulmiin, mutta saa samalla kokemaan onnentunteita.

Toki tämä on myös suht' kaavamainen tarina ja jos mukana ei olisi valitettavasti hieman huvittavan kuuloista paviaanin sydäntä, niin elokuvan voisi kuitata moneen kertaan nähtyyn ja koettuun (Rosie Perezin oh no you didn't-näsäviisasteleva paras kaveri kun on kliseyden malliesimerkki) peruskauraan, mutta miellyttävä pääpari ja hyvä sydän pelastavat paljon. Tosin se on todettava, että jos elokuvaa pilkkoo osiin, niin osa Adamin toimista on niin kirvesmurhaajastalkerointia, että ihme ettei Caroline juossut suoraan poliisien luokse.

Niin ja kun mainitsin, että se paviaanin sydän-juttu on hieman huvittava, niin ei se itse elokuvaa katsoessa tunnu sellaiselta laisinkaan. Kyse on enemmänkin siitä miten sen muistaa. Sillä silloin kun tämä elokuva sattuu tulemaan puheeksi, niin joka ainoa kerta tulee esille sama kommentti eri sanoin mutta samalla sisällöllä ja se on "eiks se oo se leffa jossa Christian Slaterilla on apinan sydän?" Ja vaikka hänen hahmollaan ei oikeasti sellaista elokuvassa olekaan, niin mielikuva siitä että Adamilla on nimenomaan pala apinaa itsessään on jäänyt paremmin mieleen kuin sen esiintyminen tarinana elokuvan sisällä ja se on se mikä tekee asiasta hieman huvittavan.

Ja kun katsoo tätä elokuvaa, niin ymmärtää täysin miksi (Heathersin ohella) Christian Slater oli yhdessä vaiheessa kaikkien tyttöjen unelmapoika.
Äitikin tykkää, sillä tämä on häneltä lainassa.

Tähdet: ***
Kesytön Sydän

1408 (2007)

Paranormaaleja väitteitä ja etenkin niistä juuri kummituksia kirjoissaan tyrmäävä Mike (John Cusack) innostuu seuraavaksi todistamaan, että Dolphin hotellin kovasti pelätyssä huone 1408:ssa ei oikeasti kummittele, vaan että kyseessä on jälleen yksi rahastava mainoskikka. Pienen yrittämisen jälkeen Mike pääseekin asukiksi tuohon huoneeseen ja arvatkaa mitä?
.
..
...
Siellä kummittelee.

Stephen Kingin tarinoihin pohjautuvat elokuvat jakautuvat mielessä helposti joko huonoihin (Maximum Overdrive, Kuoleman Rekat, Luunmurskaaja, Maissilapset kakkosesta eteenpäin, Ajan Valtiaat, Tommyknockers, Unissakävelijät, etc.) tai hyviin (Hohto, The Dead Zone, The Shawshank Redemption, etc.) Mutta sitten siellä on myös rutosti niitä elokuvia jotka vaikuttavat ihan hyviltä, mutta eivät olekaan ja joita ei meinaa millään muistaa päivää kahta sen jälkeen kun sen on nähnyt.
Esimerkiksi Unensieppaaja sentään oli niin huono, että sen vuoksi sen muistaa. Joten parhaimmillaan ne huonotkin King-filmatisoinnit ovat tavallaan "hyviä", koska niitä katsoessa saa ainakin nauraa ja viihtyä vaikka se ei tarkoitus olisikaan, sillä miksi kukaan tekisi tietoisesti viihdyttävää elokuvaa. Ymmärtänette varmaan, että tämä johtaa siihen toteamukseen ettei 1408 ole tarpeeksi hyvä jotta sitä menisi kunnolla kehumaan, mutta ei myöskään niin huono että sitä voisi pitää hauskana roskaelokuvana. 1408 on niin harmiton elokuva, että sen voi kuitata sanomalla "ihan kiva."

Toki tässä vaikuttaa olevan kaikki oikeat palaset mukana ja ne sopivat jotenkin yhteen. Hyvät näyttelijät, mukavan tutuilla kliseillä leikkivä mysteeri, joitakin ok kohtauksia ja repliikkejä (ensimmäiseen liittyen pidin siitä vessapaperin asettelusta ja jälkimmäiseen liittyen Miken kommentti kysymykseen juoko hän?: "Of course. I Just said I was a writer.") ja säikyttelyjä säestää sopivan kauhumainen musiikki.
Mutta elokuvasta puuttuu sellainen särmä jota siinä toivoisi olevan. Kaikki ääniefekteistä niihin visuaalisiin säikyttelyihin on tehty aivan kuin mahdollisimman suurta (ja nuorta) yleisöä ajatellen, mikä tuntuu liialliselta jarruttelulta ja siksi koko elokuvan ajan on sellainen tunne että aivan kuin siitä olisi leikattu pois rohkeimpia virityksiä. Enkä minä puhu nyt mistään veritehosteista taikka mahdollisimman friikeistä käänteistä, vaan yksinkertaisesti siitä että oman näkemyksen sijaan ohjaaja Mikael Håfström oli ilmeisesti kuunnellut liikaa markkinointiosaston puheita.
Jos mietitään vaikkapa saman ohjaajan elokuvaa Pahuus, niin se oli eri lajityypistään huolimatta huomattavasti kauhistuttavampi elokuva, että kyllä Håfströmistä olisi muuhunkin.

Pidin ideasta, että elokuva pyörii lähes kokonaan suljetussa tilassa yhden ihmisen ympärillä, mutta yleensä niin mainio Cusack tuntui kuin tekevän pilaa sekoavasta ihmisestä ja parhaimmillaan hän olikin kohtauksissa ennen huoneeseen menoa.

Kyllä tämä ihan siedettävästä ajantaposta menee, mutta mitenkään vaikuttavasta elokuvasta ei ole kyse ja hieman samankaltaista teemaa hyödyntävä Hohto on sekä elokuvana (ei siis tietenkään se minisarja jossa oli se pölhön näköinen kakara) että pelkkänä tarinana (jota ajatellen se minisarja oli uskollisempi) huomattavasti tätä tuotosta parempi, että kyllä 1408 hieman tuntuu siltä, että King kierrättää itseään ja ideoitaan.
Ja jos kaipaa elokuvaa jossa skeptikko aikoo todistaa jonkin mystisen jutun olevan huijausta, mutta kokee matkalla mielenterveytensä järkkyvän, niin John Carpenterin (Kingitön, mutta häneen viittauksia tekevä) Hulluuden Syövereissä esittää tuon idean paremmin ja Sam Neill näyttelee pimahtavaa ihmistä Cusackia uskottavammin.

Tähdet: **
1408

Kiss Kiss Bang Bang (2005)

Tuossa Tango & Cashin yhteydessä mainitsin Shane Blackin ja kyseinen herrahan on ensisijaisesti käsikirjoittaja jonka käsialaa ovat muun muassa Tappava Ase, Viimeinen Partiopoika ja Long Kiss Goodnight, joista etenkin viimeinen oli aikoinaan kovastikin juuri käsikirjoituksensa, tai pikemminkin siitä maksetun palkkion vuoksi esillä. Blackin kieli on yleensä hyvin humoristista pottuilua ja nokkeluudessa hän on vähintään yhtä hyvä kuin nimenä ja kasvoitaan tunnetumpi samankaltaista pitkäpuheista dialogia kirjoittava Quentin Tarantino, mutta kuten Blackin esikoisohjaus osoittaa, niin tämän miehen tulisi olla myös yhtä tuttu kuin Tarantinon, sillä sen verran onnistunutta jälkeä Black tarjoilee. Ja jos ajatellaan Blackia näyttelijänä, niin miehen esiintyminen Predatorissa on vähintään yhtä huonoa kuin mikä tahansa Tarantinon näyttelemä rooli.

Pikkurikollinen Harry (Robert Downey Jr.) pakenee poliisia ja päätyy piiloutuessaan koekuvauksiin, jossa roolittajat luulevat paniikissa olevan lurjuksen olevan vain hyvin vakuuttava näyttelijä ja niinpä Harryn tie vie Hollywoodin esiintymään rikoselokuvassa. Ennen kuvauksia Harryn pitää saada kokemusta yksityisetsivän ammatista ja siinä avuksi tulee oikea yksityisetsivä Gay Perry (Val Kilmer.) Miksi gay? Koska "he's gay."
Hollywoodissa Harry tapaa myös lapsuudenystävänsä Harmonyn (Michelle Monaghan) johon oli nuorena ihastunut ja on sitä edelleenkin.
Perry ottaa Harryn mukaansa rutiinikeikalle josta muodostuu kaikkea muuta kuin jonkin tavisherran mahdollisen vaimonsa pettämis-tapauksen kuvaaminen, kun järveen päätyy kuollut nainen ja Harmonyn ilmoitetaan tehneen itsemurhan. Seuraavaksi koetetaan päästä väärään paikkaan ilmaantuvasta ruumiista, osoitetaan Harmonyn olevan elossa mutta hänen sisarensa kuolleen, pyritään pitämään Harryn irtonainen peukalo tallessa (ei onnistu) ja koetaan käänteitä ja paljastuksia kuin Finnair-uutisoinneissa ikään. 

Kiss Kiss Bang Bang on taatusti yksi hauskimpia jännityselokuvia joita on olemassa ja koska elokuvassa on hyvin film noir-tyylinen tarina yhdistettynä saman genren modernisoituun ulkoasuun, niin lopputuloksena on hieman kuin jos Chinatownin olisi ohjannut Roman Polanskin sijaan Kevin Smith, tai jotain sinne päin. Siis Clerksin Smith, ei Cop Outin.
Siispä tarjolla on mainion vanhahtava rikostarina käänteineen ja moottoriturpaista Billy Wilderismia joka naurattaa parhaimmilaan niin, että kylkiin sattuu. Kun tämä kaikki esitetään erinomaisesti sellaisten näyttelijöiden kautta jotka pelaavat loistavasti yhteen ja ovat selvästikin nauttineet elokuvanteosta, niin Kiss Kiss Bang Bang on elokuva josta ei voi muuta kuin nauttia täydestä sydämestään.

Näyttelijöistä puheen ollen, vaikka Iron Mania pidetään sinä elokuvana joka tavallaan palautti Robert Downey Juniorin raiteilleen, niin kyllä tämä kolme vuotta aiemmin valmistunut elokuva osoittaa että Harryn rooli oli jo se josta näki jälleen Downey Jr.:n olevan täydessä vedossa ja sellaisessa hän on pysynytkin sittemmin. Surku ettei Val Kilmer ole päässyt nousemaan takaisin Doors-tasolleen, sillä tässä elokuvassa myös hän tekee niin loistavaa jälkeä, että on suoranainen ihme ettei mies palautunut A-staraksi. Näiden kahden herran välinen kemia toimii niin hyvin, että jos Kiss Kiss Bang Bang olisi ollut kaupallisesti menestyneempi, niin varmaa olisi ollut että se olisi saanut jatko-osan, sillä nämä hahmot sellaisen ansaitsisivat.
Kun elokuvassa on pääosassa kaksi hyvin kirjoitettua energistä hahmoa, niin siinä on se riski että kaikki muut jäävät sen verran syrjään ettei heillä ole oikein merkitystä, mutta Michelle Monaghan ei jää yhtää kenenkään varjoon, vaan on aivan yhtä kiinnostavaa seurattavaa kuin Downey Jr. ja Kilmer. Hienoa onkin se, että Black on kirjoittanut niin Monaghanille kuin pienemmissäkin rooleissa oleville näyttelijöille sen verran muistettavia repliikkejä ja kohtauksia, että kaikki Larry Milleristä Corbin Bernseniin saavat hyväksyvän nyökkäyksen kohdalleen.

Yksittäisiä juttuja joista pidin todella paljon:
- Harmonyn rakkaus pulpkirjallisuuteen.
- Harryn tapa esiintyä itseään kyvykkäämpänä, joka poikkeuksetta johtaa siihen että hän saa itse turpaansa.
- Brasilialainen Billy Bob Thornton ja intiaani Joe Pesci.
- Menneestä muistuttava musiikki.
- Kohtaus jossa Harry ottaa nukkuvan Harmonyn rinnalta hämähäkin ja luonnollisestikin neiti herää kesken tapahtuman.
- Kun Harry vahingossa virtsaa ruumiin päälle ja kertoo siitä Perrylle.
- Harmony leikkaa vahingossa Harryn peukalon irti.
- Harry odottaa koiran pudottavan irtonaisen peukalon.
- Michelle Monaghan joulumuoriasussa.
- Harry painostaa tietoja Venäläisen ruletin avulla.
- Kirja ei pysäyttänyt luotia.

Miten hitossa tämä elokuva ei ole IMDb:n top 250-listalla, mutta Nemoa Etsimässä on?
Ja samalla voimme ihmetellä sitä, että mihin ihmeeseen pienessä roolissa oleva Shannyn Sossamon on kadonnut?

Tähdet: ****
Kiss Kiss Bang Bang

Tango & Cash (1989)

Tämä elokuva on loistava.
Ihan oikeasti.

Tango (Sylvester Stallone) on kaupungin kovin bisnesmieskyttä, kun taas Cash (Kurt Russell) on kaupungin kovin katukyttä ja molemmat ovat kaupungin ilkeimmän huumeparoni Perretin (Jack Palance) vaivana. Niinpä Perret johtaa Tangon ja Cashin samaan ansaan jonka vuoksi toisiaan inhoavat kilpailevat kytät päätyvät yhdessä vankilaan kokemaan homovitsejä, kohtaamaan Mi Grönlundin, pakenemaan ja yhdessä he tuhoavat suurinpiirtein puoli maailmaa puhdistaakseen nimensä, vapauttaakseen Tangon strippari... ei kun siis eksoottinen tanssija-sisaren ja ampuakseen Perretia päähän.

En millään saata uskoa korviani kun kuulen tätä elokuvaa haukuttavan ja uskonkin että Tango & Cash on yksi eniten väärinymmärretyistä elokuvista. Moni pitää tätä elokuvaa pelkkänä ääliömäisenä toimintana ja tokihan se on ääliömäistä toimintaa, mutta ei missään nimessä vain sitä, sillä kyseessä on juuri sellainen toimintaelokuville vitsaileva itsetietoinen toimintaelokuva jota Schwarzenegger yritti Last Action Herossa ja Stallone Demolition Manissa. Tango & Cash vain esittää itseironiansa sellaisessa muodossa, että sitä ei meinaa huomata. Toisin kuin esimerkiksi Last Action Hero, Tango & Cash ei kerro katsojalle, että tässä vitsaillaan nyt tälle toimintaelokuvan kliseelle ja tässä puolestaan tälle toimintaelokuvan kliseelle, vaan T&C luottaa enemmän ZAZ-metodiin jossa pokka pidetään ja annetaan tilanteen osoittaa miksi se hauskaa, mutta kun se tehdään Stallonen ja Russellin kanssa, niin se saattaa ymmärrettävästi jäädä huomaamatta. Niin ja muutama ilmiselvä vitsi, kuten se alun "Rambo is a pussy" on vähän turhan pinnallisen kömpelö, etenkin kun se vaikuttaaa Stallonen sanomana hieman väkinäiseltä. Tietenkin on mahdollista, että itse erehdyn (yeah right) ja T&C onkin oikeasti vain ääliömäinen toimintaelokuva, mutta takaan että elokuvasta saa eniten irti hyväksymällä sen itseironian ja voiko mikään elokuva olla tosissaan jos se on täytetty piripintaan tälläisillä kohtauksilla:
- Tango ja Cash ovat vankilassakin niin miehiä, että he todistavat erittäin homoseksuaalisessa kohtauksessa heterouttaan pilkkaamalla toistensa peniksia (ei se X-Menin hahmo joka nousi kuolleista).
- Kurt Russell välttelee kiinnijoutumista naamioitumalla naiseksi. KURT RUSSELL PUKEUTUU NAISEKSI! OLETTEKO TE NÄHNEET SEN LEUAN?!
- Cash jahtaa salamurhaajaa ja samalla tuhoaa Venäläisen miehen auton. Venäläinen mies näyttää Gorbatshov-paidan ja huutaa "I believe in perestroika!" ja Cash vastaa "welcome to America."
Ja kun elokuva on aivan täynnä edellä mainittujen kaltaisia kohtauksia ja vastaavaa dialogia, niin pakkohan tämän on olla komedia. Ei kukaan tee tälläistä vakavissaan.

Hemmetisti toimintaa, Shane Blackmaista pottuiludialogia, sarjakuvamaisia hahmoja, hillitöntä ylinäyttelemistä Jack Palancen, Brion Jamesin ja Mi Grönlundin puolelta, liiankin vakavana olemista Stallonen osalta, hillbillymeininkiä Russellilta, hyvää buddykemiaa, järjettömän naurettavia tilanteita, hottisnaisia (no, oikeastaan vain Teri Hatcher) ja yksi maailman tarttuvimpia synasoundtrackeja. 
Todella hauska, todella tyhmä, nerokas. Täydellistä toimintakomediaa. Ihan oikeasti.

Tango & Cash on muuten ainoa leffa johon minä haluan hyvin palavasti tehtävän jatko-osan ja juuri samoilla päätähdillä.
Niin ja huomautettakoon, että tämä nimenomainen vuoden '99 dvd on sitten leikattu. Ei merkittävästi, mutta kuitenkin.

"If you really wanted to stare death in the eye, you shoulda gotten married."

Tähdet: *****
Tango & Cash