IMDb:n mukaan tämän elokuvan suomenkielinen nimi on The Seacliffin Kummitus. Sepä the erikoista. Sehän on kuin minun kieliopillista käsialaani.
Nätin musiikin tahdittamana pääsemme seuraamaan mukavaa kaupunkilaispariskuntaa Susan (Ally Sheedy) ja Mark (William R. Moses), kun he ovat päättäneet avata majatalon uneliaaseen rantakaupunkiin.
Susan ihastuu rantakalliolla olevaan taloon ja kun omistaja kuolee sopivalla kellonlyömällä, niin se talo kelpaa tulevaksi rahasammoksi. Susan tuntee outoja tuntemuksia katsellessaan taloa ja näkee pian lähistöllä mustan koiran jonka olemassaolosta muut ovat tovin autuaan tietämättömiä ja suggestiivinen kamera kertoo talossa olevan jotain kummallista. Luonnollisesti Markin kommentti Susanin huomioihin on se tyypillinen tämä on vanha talo-toteamus. Susan uskoo jonkun talon edellisen omistajan haamun hengailevan paikalla ja sitten selviää että näinhän se on.
Toisaalla Mark himoisee majatalon ainoaa asukasta, laimeaa Saraa (Lucinda Weist), joka näköjään olikin kuollut jo SATA VUOTTA SITTEN!
Ymmärrettävästi Susan alkaa omaksumaan talossa aiemmin kuolleen naisen henkilöllisyyden ja ilmenee, että kiusaava aave olikin tuon kuolleen naisen väkivaltainen aviomies.
Talo palaa.
Hetkinen? Aivan, siis näin se on, että se talon omistaja joka kuoli jotta Susan ja Mark saattoivat ostaa tuon talon, ei ollut se aave jonka Susan tunsi talossa ja vaikka Susan alkoi omaksumaan toisen aiemmin talossa kuolleen naisen henkilöllisyyden, niin se olikin koko ajan tuon naisen aviomies joka kummitteli ja sitten Susanin omaksuma aave ilmaantui omana itsenään ja poltti talon. Mutta mikä aave se Sara sitten oli olevinaan, koska hän ei ollut se väkivaltainen aviomies, eikä hänen vaimonsa, vaan joku muu. Hitto, tässä on tehtävä Haamujengille
Tämä on yksi niistä elokuvista jonka kannen muistan nuorempana aina huomanneeni R-kioskien ja videovuokraamoiden hyllyillä, mutta en koskaan kuitenkaan innostunut siitä niin paljoa että olisin halunnut nähdä sen. Nyt kun se useampia kuukausia sitten tuli jälleen vastaan kirpputorireissun yhteydessä, ei minulla edelleenkään ollut mitään suurempaa halua nähdä tätä elokuvaa, mutta tuumin että katsotaan se nyt kuitenkin.
Älkää antako kannen hämätä, sillä vaikka siitä voi saada mielikuvia jostain sanoisimmeko vaikkapa ihmissusielokuvasta, mutta vähintään ainakin synkästä kauhuelokuvasta ja näinhän kansitekstikin antaa ymmärtää, niin kyseessä on kuitenkin samanlaista tavaraa kuin mitä ne kaupoissa myytävät romanttiset jännityspokkarit tarjoavat. Eli sukupuolirajoittuneesti todettuna keski-ikäisille naisille tarkoitettua eskapismia Fabion väreileville lihaksille ja jännityksen tarkoituksena on vain kiristää halausotetta ja kuulla lämpivän rinnan sykkivä sydän. Eikä siinä mitään, sillä jonkinlaisena romanttisen yliluonnollisena,,, no ei varsinaisena kauhuna, mutta hieman sinne päin kuitenkin elokuvana Hämärän Hyytävät Hetket ajaa asiansa ihan siedettävästi, joten ilkein sormella osoittelu suuntautuu sen harhauttavaan kanteen. Toki tässä on pari kohtausta jotka ovat turhan synkähköjä ns. romanttiseen käsitykseen, mutta kokonaisuus on hellyyttävä ja positiivista on, että kummittelu suoritetaan klassisella tavalla näyttäen ovien ja hanojen avautumista, sekä tuulenvirettä.
Jos olette nähneet Aidan Quinnin tähdittämän elokuvan Edbrook Hallin Salaisuus (Haunted, 1995), niin se on tunnelmallisesti aivan samanlainen ja molemmissa on muuten hyvin samankaltainen musiikkikin.
Ei mitenkään erikoinen elokuva, mutta ei minulla muuta sanottavaa olekaan.
Tähdet: **
Hämärän Hyytävät Hetket
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti