Iron Man (2008)

Ei huolta, en paljasta mitään mitä ei olisi jo trailereissa esiintynyt.

Tälläisiä elokuvia ei saisi kritisoida logiikan puutteesta, mutta Iron Manissa on yksi itseäni ärsyttävä tolkuttomuus. Stark rakentaa ensimmäisen Iron Man-pukunsa ollessaan terroristien vankina, eivätkä nämä muka tajua Starkin rakentavan jotain muuta kuin heidän odottamaansa ohjusta. Joko he uskovat ohjusten olevan ihmisten muotoisia, tai ovat vain maailman tyhmimpiä terroristeja. Yllättävää kyllä elokuvantekijätkin ovat huomanneet tämän pienen epäloogisuuden ja tehneet mukaan kohtauksen jossa terroristien pomo epäilee Starkin tekevän jotain muuta kuin ohjusta, mutta tämäkin vain suurin piirtein kohauttaa olkapäitään asian suhteen. Mutta väliäkö tuolla, tärkeintähän on saada aikaan prototyyppi rautahyypiöstä, että päästään itse asiaan.

Tarinahan on se että Tony Stark on playboymiljonääriasevalmistajanero joka loukkaantuu kuolettavasti ja joutuu terroristien vangiksi. Stark rakentaa itseensä ”kaarireaktorin” joka pitää hänet kondiksessa ja ymmärrettyään että hän on asevalmistajana osa ongelmaa ei ratkaisua, hän päättää tehdä asialle jotain. Ja asia jolla maailman aseista johtuvat ongelmat korjataan, on tietenkin Iron Man-puku, joka itsessään on ase. Hot dog! Lopussa mennäänkin sitten Robocop kakkosen jalanjäljissä.

Iron Man on ihan onnistunut kevyt toimintaelokuva. Ei liikuta aivan yhtä nyhveröissä tai kevyissä vesissä kuin miä Fantastic Four ja Spider-Man ovat, mutta ei myöskään tarvota yhtä synkässä suossa kuin mitä tuoreimmat Batmanit ovat. Mitä tunnelmaan tulee niin Hulk ja X-Menit ovat ehkä lähimpinä Iron Manin kanssa, mutta tässä elokuvassa on hieman enemmän huumoria. Iron Manin huumori on välillä kyllä äärimmäisen noloa, sellaista ”bojojoing”-ääniefektointia ja hauskimmat kotivideot-tason stunttityöskentelyä. Olen myös hieman epävarma oliko kovinkaan fiksu veto tehdä Iron Manin musiikkiraidasta sellaista Twisted Sister-kamaa, mutta kyllähän se kasarirockmaisuus ajoittain hymyilytti.

Se missä Iron Man toimii täydellä teholla on näyttelijävalinnoissa. Robert Downey Jr. ja Jeff Bridges tuovat elokuvaan sellaista uskottavuutta, että heidät tulisi huomioida mielummin Oscareissa kuin joku ihan kiva Ledger. Enhän minä nyt tosissani Downey Juniorille menisi tästä Oscaria antamaan, mutta harvoin roolitus osuu näin kohdalleen. Downey Jr. esittää Starkia sellaisella antaumuksella, ettei tätä sarjakuvaelokuvaa saa ajatella vain ”sarjakuvaelokuvana.”
Jeff Bridges on myös aivan loistava Gordon Gekkona/käänteisenä Tuckerina. Sopivan niljakas selkäänpuukottaja ja niin ilkeän charmikas että oikein selkäpiitä kylmää.

Jos jotain olisin toivonut, niin näinkin väkivaltaiseksi elokuvaksi sen olisi kannattanut unohtaa ne hullunhassut mukakoomiset osuudet ja näyttää väkivalta sellaisena kuin se on, eli rumana. Kyseessä kuitenkin on elokuva miehestä joka työkseen kehittelee välineitä ihmisten tappamiseen ja koettaa korjata virheensä toisenlaisella tuhovälineellä. Nyt kyllä näytetään paljon räjähdyksiä ja lentävää sälää, mutta kyse on enemmän sokerilasiroiskinnasta kuin siitä että Mr. Orange vuotaa koko elokuvan ajan.
Etenkin kun elokuvassa vihjaistaan ohimennen siihen, jota sarjakuvissa käsiteltiin suuremminkin, eli että Stark on alkoholisti. Alkoholisti asekauppias joka on samalla supersankari on aihe jota voitaisiin käsitellä uskottavasti tälläisen näyttelijakaartin avulla. Eihän se tosin olisi ehkä samalla tavalla kaupallista ja viihdyttävää kuin mitä Jon Favreau on saanut aikaan, mutta kenties sitten joskus. Vallan mainiosti Iron Man kyllä hyödyntää alkuperäislähdettään.
On kuitenkin myönnettävä että jos Tony Starkiksi olisi valittu joku James Van Der Beek tai vastaava, niin käsille olisi mennyt. Downey Jr. on kuitenkin tämän elokuvan dynamo, että hänen ansiostaan elokuva nousee neljään tähteen (huomioikaa etten antanut elokuvalle neljää tähteä.)

Koska kirjoitan tätä juuri nähtyäni elokuvan, niin mielipiteeni saattaa olla positiivisempi kuin mitä se olisi viikon päästä, mutta olkoon.
Iron Man kuuluu onnistuneimpien sarjakuvafilmatisointien joukkoon ja se viihdyttänee sinuakin.
Ja hitto vie, Iron Man näyttää coolilta.

Niin ja muistakaa katsoa elokuva loppuun asti,,, ihan loppuun asti.

Tähdet:***
Iron Man

...NOIR

Elvira: Mistress Of The Dark (1988)

Mistress Of The Dark kuuluu siihen harvalukuiseen komedian alalajiin johon myös sellaiset elokuvat kuin Beetlejuice, Transylvania 6-5000, Rocky Horror Picture Show ja esimerkiksi Addams Family lukeutuvat. Parempien sanojen puutteessa kutsun niitä goottilaiseksi kauhukomediaksi. Mistress Of The Dark ei ole yhtä hyvä kuin kolme edellämainituista, mutta huomattavasti parempi kuin yksi niistä.

Elvira (Cassandra Peterson) on hahmo joka on hieman samaan tapaan luotu kuin Dame Edna tai Ali G. Eli eräänlainen fiktiivinen tv-juontaja/talk shown pitäjä joka suomessa hassua kyllä, uskoisin olevan ainakin imagollisesti tunnetuin Simpsoneiden kautta. Simpsoneissa on pariin otteeseen esiintynyt kauhuohjelmia juontava hahmo nimeltä Booberella joka Barbarella-johdannaisesta nimestään huolimatta näyttää Elviralta ja nimessäkin esiintyvät Elviran suurimmat avut.
Edesmennyt Vampira (Maila Nurmi) koetti aikoinaan epäonnistuneesti oikeusteitse vaatia Elviralta korvauksia hahmonsa plagioinnista, ja samaa hän muistaakseni koetti Vampirellankin kohdalla. No väliäkö tuolla, ovat hotteja hahmoja kaikki kolme.
Mutta siis, Elviralta tuli suosionsa siivittämänä tämä elokuva Mistress Of The Dark, jossa Cassandra Peterson esittää juuri sellaista Elvira-hahmoa kuin minkälaisena hän televisiossa esiintyikin.

Elvira on tv:n kauhuelokuvia juontava goottibeibi joka ei suostu nuolemaan ison nilviäispomon anaalia ja lopettaa tv-työt. Haaveissaan hänellä on oman Las Vegas-shown perustaminen, mutta rahavaroja sellaiseen ei tunnu löytyvän. Elvira kuulee saavansa perinnön manan maille ajautuneelta isotädiltään ja isojen rahojen toivossa Elvira matkustaa idylliseen ”America the beautiful”-henkiseen Fallwellin pikkukylään hakemaan fyffeä. Perintö osoittautuukin isotädin entiseksi ränsistyneeksi taloksi, jonka Elvira päättää kunnostaa vaikka sitten vain paikkakuntalaisten kiusaksi. Alueen nuoret kun ottavat The 69 Eyesin jäseneltä näyttävän Elviran raikkaana tuulahduksena vastaan, mutta keski-ikäinen muu kaupunki koettaa vain karkoittaa Elviran alueelta, ettei hän vain pääse tartuttamaan nuoriin huonoja vaikutteita.
Elviran setä Vincet Talbot (William Morgan Sheppard) kiukuttelee kun ei saanut perinnöksi juuri Elviran saamaa taloa, sillä talossa sijaitsee eräs reseptikirja, joka nyt vain sattuu olemaan noidan loitsuopas. Tietenkin Vincent haluaa kirjan koska on perinteinen vallanjanoinen superroisto.
Tietenkin Elvira joutuu kamppailemaan Vincentia vastaan pelastaakseen niin itsensä kuin alueen asukkaat jotka eivät välitä hänestä pätkääkään.
Jabadaduu ja hyvä voittaa.
Kyläläiset riemuitsevat ja Elvirakin saa shownsa Las Vegasiin.

Suurin osa elokuvan vitseistä keskittyy luonnollisesti Elviran muista poikkeavaan ulkonäköön ja eritoten hänen rintoihinsa. Vitsit ovat kyllä pääosaltaan yhtä tylsiä kuin Jope Ruonansuu. Ei, perun puheeni, mikään ei ole niin tylsä kuin Jope Ruonansuu.
Mutta huumori on pääosin hyvin perinteistä 80-luvun huumoria, sellaista Poliisiopistomaista laiskanpulleaa tarpomista suossa.
Tämä on tyypillinen Elvirassa esiintyvä vitsi (joka ei liity rintoihin.)
Elviraa viedään roviolle.
Sheriffi tarjoaa viimeistä savuketta ja kysyy: ”Do you smoke.”
Elvira katsoo roviota ja toteaa: ”We'll see soon enough.”
Ensikatselulla elokuva on hyvinkin hauska, mutta huumorinsa puolesta se ei oikein kestä uusintakatseluja kovinkaan hyvin. Joukossa on kyllä joitakin vallan mainioita vitsejä, mutta kokonaisuutena elokuva ei ole mikään neulanterä.
Myönnettävä se on, että suurin syy elokuvan uusintakatseluille on Cassandra Peterson itse. Eikä kyse ole pelkästään hänen ulkonäöstään, vaan hän osaa esittää roolinsa sellaisella uskottavuudella että hän saa Elviran tuntumaan oikealta henkilöltä, eikä vain joltain juuri tätä hetkeä varten keksityltä.

Ei se huumori nyt aivan onnetonta ole, mutta nykyisten suolistohuumorielokuvien valtakaudella Elvira tuntuu hyvin kesyltä, mutta oikeassa mielentilassa elokuva toimii aivan hyvin. Etenkin Rocky Horror-henkisten elokuvien ystävien luulisi nauttivan tästä elokuvasta, sillä samanlaista höpsöyttä Elvirasta löytyy.
Osittain elokuvan huumoria haittaa se, että tämä on aivan liian vahvasti jätetty Elvira-hahmon kannettavaksi. Vaikka Elvira on hyvö hahmo, niin kenties vitsejä olisi ollut syytä kirjoittaa muillekin elokuvan hahmoille. Nyt elokuva on enemmänkin Elvira ja statistit, kuin mitään muuta. Joukossa kuitenkin on niinkin hyviä koomikoita kuin Kurt Fuller, että hyvin olisi voinut antaa tilaa muillekin hahmoille.

Elviran hahmossa on hauskaa se, ettei hän ole mikään Betelgeusen kaltainen temppunsa hallitseva henkilö, vaan tehdessään jotain taikoja niin ne ovat vahinkoja ja yllättävät Elviran itsensäkin. Ja kun Elvira itsevarmasta olemuksestaan huolimatta on samanlaista älykkyyttä osoittava tapaus kuin Ernest P. Worrell, niin elokuvassa ei pelkästään pidetä mitään puolustuspuheita erilaisuuden puolesta, vaan samalla myös pilkataan sitä. Mikä on hyvä idea, sillä helposti tälläisessä tarinassa voidaan mennä sinne Saksikäsi Edwardin linjoille jossa korostetaan kuinka tavikset ovat niitä friikkejä ja erikoisemman hyypiöt ovat vaniljapuikkoja. Elokuvassa tietenkin osoitetaan että Elvirankin kaltaiset ihmiset tulee hyväksyä muiden asukkaiden joukkoon tasavertaisena, mutta Elvirasta ei ole tehty mitenkään muita fiksumpaa. Eli jos Elviraa ylenkatsovat ovat idiootteja, niin ei hätää, sitä on Elvirakin.

Elvira: Mistress Of The Dark on ihan hauska elokuva, joskin kovin epätasainen.
Cassandra Peterson esiintyy suurella intohimolla roolissaan, mutta muille hahmoille ei ole annettu tilaa hengittää.
Tarina on hahmoa ajatellen varsin onnistunut. Kyseessä on hieman samanlainen kertomus kuin mitä Saksikäsi Edwardissa on, Elviralla on vain isommat rinnat.

Jos uskot kivenkovaan siihen että American Pie on komedian kirkkain tähti, niin Mistress Of The Dark saattaa olla elokuva jonka haluat kiertää kaukaa, mutta jos pidät hyvistä komedioista niin voisit valita huonommankin elokuvan kuin tämän.
Ja kaikille Rocky Horror-faneillehan tämä on pakollista katsottavaa.

Tähdet: ***
Elvira: Mistress Of The Dark

...NOIR

The Return Of Swamp Thing (1989)

Edellinen Swamp Thing oli suht' huonosti toteutettu toimintaelokuva, mutta se oli kuitenkin toimintaelokuva. Lisäksi siinä oli häivähdys pohdintaa ihmisyyden merkityksestä. Siis vain häivähdys, mutta kuitenkin edes se.
Nyt vuorossa on The Return Of Swamp Thing, jossa vähät välitetään mistään filosofoinneista ja vaikka elokuvassa on toimintaa niin kyse on selkeästi komediasta. Ei niinkään toimintakomediasta, vaan pikemminkin komediatoiminnasta.
Ollaan siis Toxic Avengerin maaperällä.

Dick Durock palaa rooliinsa Swamp Thingina, mutta tällä kertaa paljon hauskemmassa roolissa. Poissa on Swamp Thingin pohdinnat siitä onko hän ihminen vai ei, vaan sen sijaan Swamp Thing heittää läppää minkä kerkeää, esittelee kimaltavaa hymyään ja bilettää kuin raivotautinen Boney M.
Durock näyttää selkeästi nauttineen tästä Swamp Thing-kerrasta enemmän kuin aiemmin. Osittain se johtuu ehkä siitä, että tällä kertaa ohjaksissa on Jim Wynorski joka ei ole ohjaajana yhtä vakavahenkinen kuin Wes Craven.
Myöskin Swamp Thing-kumipuku näyttää mukavammalta kuin se aiempi, ainakin Durock liikkuu aiempaa luonnollisemmin tämänkertaisen puvun kanssa. Swamp Thing-puku onkin aika coolin näköinen tällä kertaa. Ja Durockille varmaan tärkeintä on ollut se, että hän saa esiintyä muutenkin kuin murjottomalla ja murjomalla.

Ollaan taas jossain hevon kuusessa, soisilla alueella ja Swamp Thingin lisäksi pusikoissa hytkyvät kaikenmaailman ihmiseläinhybridit. On norsupäätä, ihmisiilimatoa, sun muuta. Ja näiden groteskien ihmishirviöiden luojana häärää Anton Arcane (Louis Jourdan.) Kyllä, se sama tyyppi joka muuttui edellisosan lopussa vyötiäiseksi, mutta unohdetaan se koska niin ovat elokuvan tekijätkin unohtaneet. Tällä kertaa myös Louis Jourdan esiintyy vapautuneemmin ja hänen miljonäärimaailmanvalloittajahahmonsa on kuin jokin Stefan Lindforsin ja Aira Samulinin risteytys. Arcane tekee hirviömäisiä kokeitaan keksiäkseen jonkinlaisen ikuisen nuoruuden rohdon.
Norsun yhdistäminen ihmiseen ei kuulostakaan enää niin tyhmältä vai mitä.
Tietenkin paikalle saapuu ParisHiltoniaaninen Abby Arcane (Heather Locklear) jonka isäpuoli Anton Arcane luonnollisestikin on.
Aina välillä näytetään kahta muksua jotka lausuvat kuolemattomia repliikkejä kuten ”WOW!” ja ”AWESOME!” Juoneenhan he eivät liity millään tavalla, kunhan ovat vain jotain tapauksia joiden avulla voidaan osoittaa kuinka bad ass Swamp Thing oikein on, kun hän murjoo jotain ihmisiilimatoa kuonoon pelastaessaan kakaroita.
Abby iskee silmänsä Swamp Thingiin (onhan hän komea mies) ja kohta romanssi kukkii.
Paljastuu että Arcane aikoo hyödyntää Abbyn dna:ta saadakseen aikaiseksi sen ikuisen nuoruuden eliksiirinsä ja kohta Abby joutuu Swamp Thingin kanssa matsaamaan Arcanen naurettavan näköisen palkka-armeijan kanssa (superbeibejä ja raksaduunareita, joita johtaa gigolo.)
Aina välillä Swamp Thing poseeraa sankarimusiikin tahdissa ja lopulta on kohdattava Arcane,,, niin ja astmaattinen superaivo.
Loppu hyvin kaikki hyvin.

The Return Of Swamp Thing on hauskempaa katseltavaa kuin ensimmäinen osa ja tästä paistaa läpi se seikka, että tekijöillä on ollut hauskaa elokuvaa tehdessään.
Vaikka itse Swamp Thing on huomattavasti paremmin toteutettu hahmo kuin ensimmäisessä osassa, niin elokuvana tämä on silti edelleen tyhmä kuin saapas. Puujalkavitsejä on enemmän kuin Mody Dickin vatsassa , mutta itse tarinaan ei ole juurikaan paneuduttu. Välillä tuntuukin kuin katsoisi sketsikokoelmaa, jossa ylinäytteleminen on synnynnäistä.
Vaikka vitsit eivät naurata eikä tarina ei vakuuta, niin kaiken pelastaa kuitenkin tekijöiden iloisuus. Tästä tulee hyvälle tuulelle ja se riittää minulle.

Tähdet: ***
The Return Of Swamp Thing

...NOIR

Swamp Thing (1982)

Swamp Thing on elokuva sarjakuvasta jota ei kovin hyvin tunneta suomessa. Muistaakseni vain edesmennyt Kalma-lehti julkaisi Swamp Thingia suomessa, mutta siinäkin se oli vain yksi ihmetys muiden joukossa. Kalman muutamien hassujen sivujen lisäksi Swamp Thingia on esiintynyt suomessa muiden julkaisujen crossover-tarinoissa (Teräsmies ja Swamp Thing, etc.)

Ihan vain sivuhuomautuksena mainitsen että Kalmassa julkaistiin myös Hellblazeria, josta tehtiin ihan siedettävä elokuva nimeltä Constantine.

Hellblazerissa ja Swamp Thingissa on se yhteistä ettei kumpikaan sarjakuva ole mitään koko kansan Hämähäkkimiestä, vaan selkeästi pienelle yleisölle suunnattuja. Mutta Hellblazerin elokuvaversion ajankohta osui tälle ajalle jolloin sarjakuvaelokuvia sikiää jo riesaksi asti ja tämän ansiosta pienemmätkin sarjakuvat saavat elämän elokuvien muodossa. Vai kuinka moni Teistä muka on lukenut Marvelin Man-Thingia ja täten tietää kyseisen elokuvan pohjautuvan siis sarjakuvaan. Mitä hittoa! Eihän kukaan ole edes nähnyt Man-Thing elokuvaakaan, joten unohdetaan se.

Vaikka siis Hellblazer ei ole ainakaan suomessa harrastajia lukuunottamatta kovinkaan suosittu, niin ajankohdan vuoksi se oli looginen tarina filmattavaksi, ja kun pääosassa kekkuloi Keanu reeves, niin näkyvyyttäkin on ollut tarjolla.
Mutta Swamp Thing tehtiin vuonna '82 jolloin kyllä Teräsmies piti sarjakuvaelokuvien lippua korkealla, niin muuten siltä ajalta ei hirveästi sarjakuviin pohjautuvia leffoja muista, tai halua muistaa. Swamp Thingina elokuvassa on Ray Wise, mutta hänen KeanuReevesmaisesta tunnettavuudestaan kertonee se, ettei esimerkiksi dvd:n kannessa ole kuvaa herrasta, tai tekijötiedoissa mainintaa hänestä. Eikä kyse ole siitä ettei ole haluttu paljastaa nimeä maskeerauksen alta, koska muuttuessaan Swamp Thingiksi, ottaa hänen paikkansa kumipuvun alla Dick Durock.
Ray Wise lienee tunnetuin Robocopista ja Twin Peaksista, eikä millään muotoa huono näyttelijä. Swamp Thingin kohdalla huomio on näyttelijöiden sijaan keskittynyt ohjaajaansa, Wes Craveniin.

Swamp Thing sijoittuu Cravenin uralla aikaan ennen suurta suosiota, eli aikaan ennen Elm Streetia, mutta tätä ennen Craven oli tehnyt kaksi yliarvostettua sontaläjää nimeltä The Last On The Left ja The Hills Have Eyes. Last Housen ja Hillsin maine oli tuolloin kuitenkin jo suuri, joten Craven oli jo nimi jota kannatti seurata.
Kyllähän Swamp Thingissa on myös Adrienne Barbeau ja David Hess, jotka olivat jo tuolloin ainakin kauhun ystäville tuttuja nimiä, mutta kaikki asiat huomioon ottaen ei Swamp Thing kuitenkaan mikään X-Menin kaltainen megabudjetin extravaganza ollut.
Jos Swamp Thing ei ole vieläkään kovinkaan tunnettu hahmo ympäri maailmaa, niin kuinka tunnettu se on ollut 80-luvun alussa?
Joten miksi Craven on halunnut tehdä elokuvan hahmosta... Ei... Miksi tuottajat ovat halunneet tehdä elokuvan suo-otuksesta josta kukaan ei ollut vielä kuullut, kun tarjolla olisi ollut kaupallisesti varmempiakin vaihtoehtoja.
Eikä Swamp Thing pääsekään ylpeilemään millään ”vuoden menestynein”-tittelillä.

Ray Wise on tohtori Alec Holland joka tekee kasvitutkimuksiaan jossain hevon kuusessa keskellä soista metsää. Hollandin avuksi lähetetään Adrienne Barbeaun näyttelemä Alice Cable ja juuri kun romanssi alkaa kipinöimään, osoittautuu eräs Hollandin seoksista potentiaaliseksi aseeksi ja tällöin superroisto Anton Arcane (Louis Jourdan) tekee itsensä huomatuksi.
Arcane on sellainen tyypillinen Bond-elokuvien roisto, eli itserakas megalomaanikko joka on herkeämättä uhkailemassa maailmaa jollain tuomipäivän koneella, saadakseen yliherruuden itselleen.
Arcane joukkoineen pistää Hollandin laboratorion säpäleiksi ja Holland kokee saman kohtalon.
Holland ei kuitenkaan kuole, vaan kemikaalien ja suon sekoitus tekee hänestä eräänlaisen ihmisen muotoisen kasvillisuuskokoelman, eli Swamp Thingin.
Swamp Thing ja Alice kohtaavat, ja Alice koettaa herätellä romanssia Swamp Thingin kanssa kun ymmärtää tämän olevan yhtä kuin Alec Holland.
Eli se perinteinen Poika tapaa tytön, poika muuttuu kaksimetriseksi suoksi, tyttö rakastaa suota.
Siinä samalla sitten koetetaan estää Arcanea joukkoineen toteuttamasta ikäviä suunnitelmiaan.
Arcane menee vielä Hollandin aineilla muuttamaan itsensä jonkinlaiseksi miekkailevaksi vyötiäiseksi, joten titaanien taisto on selviö.
Lopulta Swamp Thing ja Alice ymmärtävät ettei heillä ole yhteistä tulevaisuutta ja Swamp Thing jää suolle hortoilemaan.

Tämä on periaatteessa ihan kiva tarina ja sarjakuvassa painotus onkin yleensä toiminnan sijaan ajatuksessa kuinka paljon ihminen Holland enää muututtuaan on. Hieman samaan tapaan kuin Robocop 2:ssa Alex Murphy joutuu toteamaan ettei enää ole ihminen. Swamp Thingin elokuvaversiossa ihmisyyden merkitystä käsitellään aika vähän ja painotus on laitettu toiminnalle, mutta Wes Craven ei ole toimintaohjaaja ja tämä elokuva jo osoittaa sen liiankin hyvin.
Toiminta on huonosti ajoitettua, hitaasti leikattua ja stuntit ovat kömpelöitä.
Cravenin olisi mielestäni kannattanut keskittyä enemmän siihen ns. filosofiseen osuuteen jossa Holland puntaroi onko hän kasvi joka on saanut Hollandin tietoisuuden, vaiko Holland jonka ruumis on muuttunut kasvillisuudeksi.

David Hess on tyypilliseen tapaansa masentavan huono, Adrienne Barbeau ei tee oikestaan muuta kuin kaatuilee juostessaan ja Louis Jourdan on mielipuolimiljonääriroistoksi hyvin väsyneen oloinen, ja lähes kaikki elokuvan näyttelijät tuntuvat olevan väärässä elokuvassa.

Parhaimman ja samalla parhaimmat roolisuoritukset toteuttavat molemmat Swamp Thingin näyttelijät. Ray Wise esiintyy ihmismuotoisena Alec Hollandina sopivan idealistisena taivaanrannanmaalarina, joka kokeillaan uskoo olevan maailmaaparantavia vaikutuksia, eikä näe niiden olevan aseteollisuuden tai mielipuolimiljonäärin oikkujen toteuttamisvälineitä. Dick Durock puolestaan esiintyy fyysisesti masentavan kömpelösti (mikä tässä tapauksessa johtunee puvusta, sillä kakkososassa hän esiintyy notkeammin,) mutta hänen hyvin rauhallinen puhetapansa sopii hyvin ulkoisesti rujon ja sisimmältään hämmentyneen Swamp Thingin rooliin.

Elokuvan kannessa Swamp Thing näyttää suht' onnistuneelta hahmolta, mutta itse elokuvassa kumipuku näyttää juuri pelkältä kumipuvulta, eikä edes kovin hienolta sellaiselta. Ei vielä se että sen design on huonosti toteutettu, tai edes se että puvussa näkyy saumat, mutta vielä se että yhdessä kohtauksessa puvun selkäpuolella on selkeä reikä.

Swamp Thing on ihan kiva elokuva, mutta ei oikeastaan mitään muuta.
Toimintaelokuvaksi se on hidas ja kömpelö.
Visuaalisuuteen ei ole kunnolla panostettu ökkömönkiäisten tai lavastuksen osalta.
Tarinassa vain raapaistaan pintaa.
Musiikkikin kuulostaa jämäpaloista koostetulta.
Joten silloin kun on tunne että kaiken muun on jo nähnyt, niin
kyllä Swamp Thing siihen tilanteeseen sopii, mutta muuten on ehkä parempaakin tarjolla.
Mutta mitä sarjakuvaelokuviin ylipäänsä tulee, niin kyllä tätä aina mielummin katsoo kuin Spider-Mania, Elektraa, Catwomania tai Daredevilia.

Tähdet: **
Swamp Thing

...NOIR

The Objective (2008)

Sääli.

Olisin halunnut pitää tästä elokuvasta.

Kuulin Objectivesta alunperin tämänkaltaisen luonnehdinnan: "Joukko sotilaita aavikolla kohtaa tuntemattoman vihollisen."

Kuulosti ihan kivalta, etenkin kun ohjaajana on toinen Blair Witchin luojista, Daniel Myrick. Kaipa hän keksisi tuon kaltaiseen elokuvaan jonkin hyvän näkökulman. Sillä Myrick onnistui tekemään hyvän twistin Believers elokuvaansa, joka tosin loppua lukuunottamatta oli aika puuduttava. Kuitenkin Myrick osoitti mielestäni Believersillään ettei se Blair Witch kenties olekaan ainoa valonpilkahdus hänen urallaan.

Mutta kun ei niin ei.

Objectiven jälkeen toivoin että Myrick lopettaisi suosiolla elokuvien teon.

Objective kertoo jostain CIA-heebosta ja joukosta kyvyttömän oloisia sotilaita haahuilemassa Afganistanin aavikoilla.

Siinä se leffa oikeastaan oli. Siinä ei tapahdu juuri mitään. Kuin katsoisi 10,000 BC:tä uudestaan. Sotilaat vain kävelevät ympäriinsä ja aina välillä jokin kolmio pyörii ilmassa.

Sotilaat luulevat heidän olevan etsimässä jotain Taleban-johtajaa, mutta oikeasti he ovat etsimässä ilmassa pyörivää kolmiota.

Sitten,,, CIA-heebo löytää kolmion. Sacré bleu!

Jotta sotilaiden haahuilu ei olisi aivan tylsää katseltavaa, niin onneksi se on myös tylsää kuunneltavaa kiitos kertojaäänen, jollaista käytetään vain jos halutaan ettei koomapotilas herää ikinä.

En osaa edes sanoa voiko tätä suositella kenellekään, koska siitä ei keksi mitään kehuttavaa, mutta ei sitä jaksa hirveästi haukkuakaan.

No, jos kärsit unettomuudesta niin katso The Objective.

Tylsä kuin nojatuoli jolla koettaa ruisleipää leikata.

Hitsi! Menin vielä maksamaan kaksi euroa tämän näkemisestä. Nyyh!

Tähdet: *

The Objective

...NOIR

Mies Toisesta Maailmasta (The Man Who Fell To Earth, 1976)

Tämä elokuva pelotti minua pikkumuksuna ihan sikana ja edelleen muistan tilanteen että paikan jossa näin elokuvan ensimmäistä kertaa.
Vuosi oli 1987, olin isäni mukana Oulunkylässä ja olin juuri ostanut tuoreimman Teräsmies-lehden (näen kansikuvan nyt silmissäni, ja lehtikin on vielä tallella.) Illan tultua rupesin katsomaan Mies Toisesta Maailmasta-elokuvaa ja samalla selailin Teräsmiestä, ja sinä yönä en nukkunut silmänräpäystäkään.
Ei tämä mikään kauhuelokuva ole ja elokuvan esittelemän yhteiskuntakritiikki ei taatusti uponnut silloin 9 vuotiaan ymmärrykseen, mutta elokuva oli niin erikoinen, etten tajunnut siitä mitään visuaalisuutta lukuunottamatta.
Nyt tietenkin ymmärrän elokuvan sanoman, mutta edelleenkin kyseessä erikoisimpia elokuvia joita tiedän ja erittäin creepy sellainen.

David Bowie esittää itsensänäköistä jostain toiselta planeetalta saapunutta muukalaista, joka putoaa järveen ja lähtee sitten haahuilemaan kaupunkiin. Ottaen nimekseen Thomas Newton, muukalainen lähtee patentoimaan maailmansa teknologisia keksintöjä kerätäkseen rahaa ja mikään summa ei tunnu riittävän. Rahaa hän tarvitsee rakentaakseen aluksen jolla viedä vettä kuolevaan maailmaansa. Kuitenkin mitä enemmän Newton kerää rahaa, sitä ahneemmaksi hän tulee ja sitä enemmän hän omaksuu ihmismäisiä piirteitä, ja sitä nopeammin hän rappeutuu. Vaikka syy Newtonin rahan keräämiselle on ylevä, niin ympäröivä ahneus rupeaa vaikuttamaan häneenkin.
Syy maapallolla olemiseen rupeaa unohtumaan, mikään ei enää merkitse mitään, mikään ei enää tunnu miltään. Newton omaksuu ihmisten huonoja tapoja vain koska ei tiedä miten muutenkaan tulisi toimia ja huonot tavat vaikuttavat toimivan ihmisillä.
Newtonilla työskentelevä tiedemies Nathan Bryce (Rip Torn) rupeaa epäilemään Newtonin motiiveja ja lopulta Newtonin ihmisyyttä. Lopulta Newton uskoutuu Brycelle ja Bryce lupaa auttaa Newtonia pyrkimyksissään. Mutta talousmaailma on petollinen.
Kun Newton on ensin saavuttanut menestyksen, sortunut, korjannut itsensä, niin sitten alkoi hyväksikäyttö.
Ja lopulta kaikki alkaa alusta.

David Bowie sopii täydellisesti Thomas Newtonin rooliin. Hän esittää roolinsa kuin pelkäisi kaikkea koko ajan ja se sopii erinomaisesti hahmoon joka on jostain muualta, eikä tiedä minne lopulta kuuluisi.

Mies Toisesta Maailmasta osoittaa kuinka yhteiskunta jota johdetaan kuin yritystä johtaa lopulta väsymykseen ja itsensä unohtamiseen. Aatteilla ja hyvillä teoilla ei ole paljoa painoarvoa kun pitäisi suoltaa rahaa koko ajan enemmän ja enemmän. Ei ole aikaa miettiä asioita, kun työpaikan johtajiston on saatava aiempaa enemmän rahaa kaukaloonsa.
Ahneus ei ole tässä paperitehtaiden maailmassa pahe, vaan loistokas hyve.

Thomas Newtonin ja maailman rappeutuminen kuvataan ehkä kliseisesti, mutta siitä huolimatta hienovaraisesti. Vaikka rappio osoitetaan Newtonin kautta siten, että ensin hän ymmärtää rahan arvon, sitten oppii valehtelemaan, seuraavaksi huomioi television ihmeet ja tätä rataa. Niin noista ilmiselvistä seikoista huolimatta ne esitetään niitä erikseen mainitsematta, että katsojan pitää itse huomata ne ymmärtääkseen niiden merkityksen tarinalle.

Mies Toisesta Maailmasta on erittäin symbolinen elokuva. Tarina itsessään ei ole oikeasti mikään kovin vaikea seurattavaksi, mutta elokuvassa tuntuu olevan hirveä määrä toisistaan irrallisia kohtauksia, sen ääniefektit ja musiikkivalinnat tuntuvat olevan usein ristiriidassa niiden yhteydessä oleviin kohtauksiin ja joiden henkilöhahmojen fuktiota toisiinsa nähden voi olla vaikea ymmärtää. Ja kun Bowien roolisuoritus on todellakin kuin toisesta maailmasta, niin elokuva saattaa tuntua vaikealta ymmärtää.
Kyse on kuitenkin vain oikeasta mielentilasta katsoa tämä elokuva. Kun haet jotain kevyttä viihdettä niin unohda Mies Toisesta Maailmasta, mutta kun haet elokuvaa jota katsoessa haluaa ihmetellä, niin tämä on loistovalinta siihen.

Mies Toisesta Maailmasta toimii kuin häkä keuhkoihin ja suosittelen tätä suuresti. Ja vaikka Bowie on elokuvassa avaruusolento ja lajityypitys on sci-fi, niin ei tämä mikään scifistely ole, vaan vinksahtanut draama, hieman samaan tapaan kuin Aronofskyn Fountain.

Niin ja musiikki on loistavaa.

Tähdet: ****
Mies Toisesta Maailmasta

...NOIR

Vieraat Ulkoavaruudesta (It Came From Outer Space, 1953)

Olen viime aikoina katsonut pääosin sellaisia elokuvia jotka ovat olleet syystä tai toisesta huonoja. Onneksi osa niistä on ollut sentään hyvällä tavalla huonoja, mutta nyt oli otettava katsottavaksi jotain jonka tiesin jo aiemmista katselukerroista olevan vain ja ainostaan hyvä elokuva, ja sitä Vieraat Ulkoavaruudesta totta vie on.

Vieraat Ulkoavaruudesta kertoo, no, vieraista ulkoavaruudesta.

Arizonaisen pikkukaupungin lähettyville syöksyy meteoriitti, jota paikallinen tähtitieteilijä John Putnam (Richard Carlson) lähtee uteliaana tutkimaan. Pian Johnille selviää että meteoriitti onkin jostain kaukaa avaruudesta tullut alus, mutta kukaan ei usko häntä, etenkin kun alus peittyy maavyöryn alle ja täten piilottaa mahdolliset todisteet. Sekä katsoja että John kuitenkin tietävät että nyt maan päällä kulkee jotain joka ei ole tästä maailmasta, mutta se paljoa Johnia lohduta kun kaikki muut kuittaavat hänen horinansa kylähulluuden piikkiin.
Kun kaksi puhelinlaitoksen työntekijää rupeaa käyttäytymään jotenkin poissaolevan oloisesti, alkaa John epäilemään viimeaikaisten tapahtumien olevan vaaraksi ihmisille. Jokin pystyy ottamaan ihmisen muodon, mutta mikä ja miksi.
Osa maahan syöksyneen aluksen miehistöstä oli ehtinyt ulos, ennen kuin alus jäi maavyöryn alle ja nyt he vain tahtovat saada aluksensa esiin, ja lähteä kotimatkalle.
Avaruuden muukalaiset näyttäytyvät Johnille ja hän ymmärtää miksi nämä ovat toimineet siten että jopa John uskoi niiden olevan vaarallisia. Kyseiset avaruuden muukalaiset ovat ihmisten silmissä kammottavia ja aika varmaa olisi, että ihmiset ensireaktiona koettaisivat tuhota heidät. Siispä muukalaiset ajattelivat olevan helpompaa toimia salassa ja siellä he olisivat pysyneet, jos John kaikesta hurskastelustaan huolimatta ei olisi tunkemassa nenäänsä joka paikkaan.
John nimittäin kyllä puhuu siitä kuinka muut ihmiset tappavat tuhoavat kaiken mitä eivät ymmärrä ja hän toimii toisin, mutta lopulta Johnillekin on vain tärkeintä todistaa olevansa oikeassa eikä jättää itselleen kuulumattomia asioita rauhaan.
Ihmisten ja muukalaisten yhteenotolta ei vältytä, mutta väärinkäsitysten jälkeen jonkinlainen yhteisymmärrys löydetään ja muukalaiset pääsevät jatkamaan matkaansa.

Vieraat Ulkoavaruudesta on hyvin tyypillinen Jack Arnoldin ohjaustyö siinä suhteessa, että hän usein hyödynsi ideaa jossa ihmisten ymmärrys tuntematonta kohtaan laitettiin koetukselle. Ja Vieraat Ulkoavaruudesta kuuluukin Jack Arnoldin parhaimpien elokuvien joukkoon, sinne Mustan Laguunin ja Shrinking Manin luokse.

Vieraat Ulkoavaruudesta ja E.T. ovat hyvin samankaltaisia elokuvia. Molemmissa elokuvissa avaruusolennot ovat rumia kuin synti ja täten olisi helppo ajatella heidän olevan olevan tyypillisesti vaarallisia. Lähes poikkeuksetta scifeissä ruma olento on paha ja söötti/komea/kaunis olento on hyvä, mutta harvoin pelottavan näköinen, tai Arvo Ylpön näköinen olento on ystävällinen tapaus.
Niin Arnoldin kuin Spielberginkin elokuvissa molemmissa avaruuden vieras/vieraat ovat jääneet maahan vain vahingossa ja tahtovat kotiin enemmän kuin mitään muuta.
Arnoldin näkökulma on aikuisten silmistä ja aikuinen on usein ennakkoluuloisempi ökkömönkiäisiä kohtaan kuin lapsi, ja Spielbergin näkökulma omassa elokuvassaan on lapsien. Joten E.T. onkin, mitenkään sitä väheksymättä, tavallaan vain peilikuva Vieraista Ulkoavaruudesta. Onkin hauska ajatella, että jos Spielberg tekisi E.T.:n vasta nyt, kun hänen elokuvansa ovat muuttuneet kyynisemmiksi, olisiko E.T. samanlainen lapsekkaan naivi elokuva, kuten millaisena se todellisuudessa on olemassa, vaiko uusintaversio Arnoldin elokuvasta. Sillä on todennäköistä että Spielbergin E.T. vuosimallia 2008 ei olisi yhtä kiltti kuin mitä se nyt on ja tällöin se kenties olisi Vieraat Ulkoavaruudesta.

Vieraat Ulkoavaruudesta on erinomainen scifistely jossa efektit ovat kohdillaan, roolisuoritukset onnistuneita ja tarina harkitun oloinen.
Tälläisiä elokuvia ei enää tehdä.

Niin ja kannessa etualalla oleva blondi esiintyy noin minuutin pituisessa sivuosassa, joten kovin tärkeä hän ei elokuvan kannalta ollut. Ja ne elokuvan avaruusolennot eivät todellakaan ole kannessa olevan näköisiä. Lieneekö kannen olento elokuvan tuottaja? Joten voimme vain spekuloida miksi blondi on siinä... hmm...

Tähdet: ****
Vieraat Ulkoavaruudesta
...NOIR

Breathing Room (2008)

Ei jumalauta!

Kuulostaako yhtään tutulta: Joukko toisilleen tuntemattomia ihmisiä herää jossain tehdashallissa, eikä kukaan tiedä miksi he ovat siellä. Mystinen pahis ilmoittaa porukan joutuneen kilpailuun jossa sääntöjä tulee noudattaa kuoleman uhalla ja vain yksi voi lopulta voittaa kaikkein tärkeimmän palkinnon, oman elämänsä. Joukossa on nörtti mies, muka seksikäs babe, älytön bitch, raamikas sankari(mies,) kusipää, ja kaikki muut kliseekäsikirjan valiojoukot. Sitten populaa lahdataan, kunnes elokuva loppuu.

Hmm,,, aivan kuin olisin nähnyt aiemmin elokuvan tai 12 sellaista samanlaisella juonella.

Breathing Room eroaa kyllä kaikista Saw- ja Cube-kopioista yhdellä suurella elementillään, se on taatusti huonoin kopio edellämainituista.

Kuvaus ja valaistus on kuin ala-asteen videoprojekteissa, eli siis aivan kädestä. Jostain syystä elokuvan tekijät ovat ajatelleet että epämääräisesti huojuva kamera on paras tapa kuvata loukkuun jääneitä ihmisiä. Todennäköisin syy kuvaustavalle lienee muualla kuin ajatuksellisuudessa. Eiköhän asia ole ollut kuitenkin vain niin, että tekijöillä ei ole ollut varaa kunnon laitteistoon ja siksi ovat kuvanneet elokuvan tavallisella videokameralla.

Näyttelijät saavat Oskari Katajiston vaikuttamaan Robert De Nirolta. Jokainen näyttelijä tässä elokuvassa on sarjasta maailman huonoin. Jokainen Breathing Roomin näyttelijöistä tuntuu uskovan että hirveä huuto, naaman vääntely, maaniset ilmeet ja vuolas parkuminen ovat tämän hetken suurin trendi, oli sitten kyseessä häät tai syntymäpäivät. On ollut aivan uskomattoman päätön päähänpisto pistää elokuvan Jigsaw-kopioksi tyyppi joka muistuttaa enemmän Nathan Lanea Birdcagessa kuin jotain pahuuden ruumiillistumaa.

Ja koko elokuva tuntuu olevan yhtä huolimattomuuden monumenttia.

Kerron nyt elokuvaa näkemättömille koko tarinan samalla spoilaten sen, mutta älkää pelätkö, silläTe ette todellakaan halua tuhlata aikaa Breathing Roomiin ja toivon mukaan vältytte sen näkemiseltä.

Siis joukko ihmisiä löytää itsensä lukittuna johonkin halliin, heillä jokaisella on Linnanmäen rannekkeet kaulassaan ja kohta monitorista näkyy flunssaisen näköinen pallinaama kertomassa kryptisesti heidän joutuneen peliin jossa kuolema korjaa satoa.
Tottele sääntöjä tai kuole.
Ja lopulta vain yksi voi jäädä henkiin, kuten tälläisissä elokuvissa aina väitetään.
Luonnollisestikin katsojalle osoitetaan että tällä yhdellä ryhmän jäsenellä on jotain asiaan liittyvää tietoa jonka vuoksi häntä tulee seurata muita tarkemmin ja hän on se muka ilmeisesti hyvännäköinen eukko.
Sitten porukkaa kuolee yksi kerrallaan ja lopussa tulee twisti jossa paljastuu, että tämä muka hyvän näköinen nainen oli se tappaja ja kyseessä olikin vain jokin tieteellinen koe jossa lahdattiin ihmisiä.

Ei siis mitään uutta sahan alla, mutta toteutuksessa olisi niin paljon parantamisen varaa, että helpoimmalla pääsisi jos elokuvan hautaisi sinne Flubberin seuraksi.

Joka kerta kun joku tapetaan, niin sinä ei käytetä mitään visuaalisesti mielenkiintoista seikkaa, vaan yksinkertaisesti valot sammutetaan ja kuuluu tuskainen parahdus. Sitten loppuporukka on ihan paniikissa, mutta kukaan ei kyseenalaista että miten se kulloinen kuollut oli käyty tappamassa, sillä jokainen on tapettu puukottamalla, tms. Mikä tarkoittaa että jos tappaja olisi ulkopuolinen, niin hänen täytyisi käydä vangitun ryhmän luona joka kerta erikseen tappamassa silloinen uhri. Miten siis tämä joku olisi koko ajan kulkenut edes pimeässä tappamassa, ilman että kukaan olisi huomannut vieraan olevan joukossaan. Välillä joku möläytti että siellä on joku, mutta koska oli pimeää niin miten he olisivat huomanneet jonkun ulkopuolisen tulleen joukkoonsa ilman että olisi kuulunut oven avaus, tai vastaavaa, mitä ei tietenkään tapahtunut. Sitten kun paljastuu että tappaja oli tämä ryhmään kuulunut nainen, niin herää kysymys että mistä vitusta hän sai kaikki tappovälineensä ilman että kukaan muu olisi missään vaiheessa huomannut niitä.

Miksi ryhmässä kyllä auotaan päätä, mutta kukaan ei ihmettele mitä oikeastaan on tekeillä, vaan heti alusta asti ovat vain että ”okei me ollaan ansassa ja kohta kuollaan, mutta ei se mitään,,, mutta hei kaverit, maaniset ilmeet kehiin.”

Miksi kun lopussa paljastuu että se murhaaja kuuluu johonkin ihme tiederyhmään, niin miksi jokainen ryhmän jäsen istuu pimeässä läppärin ääressä. Tiederyhmän alue on erillään lukituista ihmisistä, joten he voisivat pitää valot päällä, mutta ehei, pimeässä on kiva tehdä tieteellistä tutkimusta.

Miksi vangituilla on jonkinlainen ranneke kaulassaan, jonka ilmeisesti pitäisi olla vaarallinen, mutta kertaakaan kukaan ei kyseenalaista kaulakorun vaarallisuutta. Joten katsojan silmissä kyseinen kaulakoru on yhtä haitallinen kuin hikipanta.

Miksi elokuva on niin ruman näköinen?
Miksi elokuva on niin huonosti näytelty?
Miksi elokuva on niin huonosti ohjattu?

Breathing Room antaa uuden merkityksen elokuvalle joka kopioi jotain suht' onnistunutta elokuvaa, mutta ei ole pelkästään huono vaan superpaska.

Vannon että kadut jos vuokraat Breathing Roomin.

Tähdet: ~
Breathing Room
...NOIR

Dracula: Prince of Darkness (1965)

Prince Of Darkness on jatkoa Hammerin aiemmalle vampyroinnille, The Horror Of Draculalle, mutta tästä nauttiminen ei vaadi Horror Of Draculan näkemistä.

Prince Of Darknessin introksi on jätetty pätkä edellisestä osasta muistuttamaan että Dracula on kuollut ja tuhkana haudattu. Se riittääkin oikeastaan tiedoksi aiemmasta osasta, sillä periaattessa tämä elokuva on jälleen ensimmäinen osa uudemman kerran. Samaan tapaan kuin niin moni Friday the 13th, Elm Street, Halloween, etc. on oikeastaan toisinto ensimmäisestä osasta kuin mikään jatko-osa, kuitenkaan olematta uusintaversiointikaan.

Tyypilliseen Hammer-tuotannon tapaan Prince Of Darkness sijoittuu aikaan ja paikkaan joka ei tunnu oikealta saatikka väärältä. Kuin Kyllä Jeeves Hoitaa keskiajalla, jossa ollaan Lontoon Transylvaniassa. Vähän samaan tapaan kuin Pulp fictionin 90-luku vaikuttaa 70-luvulta. Tämä Hammerin hyödyntämä ajan ja paikan sekoitus on hyvin toimiva idea heiltä, sillä samanaikaisesti Prince Of Darknessin maailma tuntuu tutulta ja kuitenkin niin kovin fantastiselta.

Dracula on siis ollut kuolleena jo 10 vuotta, mutta edelleen kyläläiset hautaavat kuolleensa puuvaaja sydämeen lyötynä, sillä koskaan ei voi olla liian varma. Neljä Englantilaista turistia jää ilman kyytiä keskelle karpaatteja, juuri sopivasti Draculan linnan lähettyville. Turistit päättävät vierailla linnassa mahdollisen yöpymisen merkeissä. Linna vaikuttaa autiolta, mutta takassa palaa tuli, kynttilät loimuavat ja pöytä on katettu neljälle illallista varten. Esiin astuu Draculan hovimestari joka on Draculan kuoleman jälkeen jäänyt pitämään linnaa tip top-kunnossa odottamassa mahdollisia vieraita. Luonnollisestikin syy mahdollisten vieraiden odotukseen on ollut siinä, että nämä uhraamalla saisi Dracula jälleen lihaa luiden päälle, ja ne luunsa siinä samalla. Kohta riippuvasta ruhosta vuodatetaan verta ja Dracula pääsee taas valloilleen.
Dracula vekkuloi, kunnes kuolee odottamaan seuraavaa osaa.

Hammer-elokuvissa on aina osattu kaksi asiaa erinomaisesti:
1. Niiden miljöö on aina ollut täsmälleen elokuvan tarkoituksiin sopivaa.
2. Musiikki on aina ollut sopivan uhkaavan oloista.
Joten tunnelmaltaan Prince Of Darkness on erinomainen kauhuelokuva, eikä esimerkiksi näyttelijätyötäkään sovi moittia, sillä kenessäkään elokuvan näyttelijässä ei esiinny mitään suuremmin ärsyttäviä piirteitä. Christopher Lee toistaa jälleen Dracula-roolinsa hyvin, joskin rutiinilla, mutta tällä kertaa täysin ilman repliikkejä (kuuleman mukaan siksi, että ei suostunut lausumaan käsikirjoitettuja ääliömäisyyksiä.)

Juonensa puolesta Prince Of Darkness ei pääse ihmeitä luomaan. Jo tuolloin vuonna '65 (imdb:n mukaan '66, mutta dvd:n mukaan '65) ei voinut tässä käytetty idea olla kovinkaan uniikki. Paha herää, paha myllertää, paha kuolee. Sillä kunhan Dracula on saatu ensin herätettyä, niin sitten ollaan taas ensimmäisen osan puoliskossa, jossa ei ole muutoksia tavanomaisuuteen. Tosin on myönnettävä, että tapa jolla Dracula kuolee tässä elokuvassa on ollut erikoinen ratkaisu. Ei mitään savuavaa tuhkaa, kurkun leikkuuta, sydämen puhkontaa, tai muutakaan silloin ja sittemmin perinteikästä lahtaustapaa, vaan Dracula kävelee heikoilla jäillä ja kokee perisuomalaisen kuoleman hukkumalla.

Dracula: Prince Of Darkness on hyvä vampyyrielokuva, joskaan ei aivan parhaimmistoa. Parasta elokuvassa on sen uhkaava tunnelma ja Leen sihinä. Christopher Lee oli kuitenkin jo tehnyt samaisen roolinsa paremmin, mutta ei mitenkään huonosti suorita sitä tässäkään. Suurin miinus elokuvalle onkin sen rutiininomaisuus ja kieltämättä elokuvan lopetus on pienoinen antikliimaksi mielenkiintoisesta ideastaan huolimatta.

Jos olet Hammer-elokuvien ystävä, mutta et ole vielä tätä nimenomaista elokuvaa nähnyt, niin Prince Of Darkness varmasti maittaa Teille. Ja jos et ole aiemmin Hammerin elokuviin tutustunut, niin tämä ei ole mitenkään huono paikka aloittaa.

Tähdet: ***

Dracula: Prince Of Darkness

...NOIR

Busted (1997)

Tämä elokuva maksoi uutena 1,90 €.
Maksoin puolet liikaa.

Ajattelin elokuvaa ostaessani että kai nyt Corey Feldmanin ja Corey Haimin elokuvasta voi edes tuon verran maksaa, ilman että raha menisi täysin hukkaan. Ja onhan mukana sentään Elliot Gould, että edes joku oikeasti hyväkin näyttelijä olisi tasoa nostamassa. Pakko myöntää että ensikatselulla luulin olevani tajuntaa laajentavien aineiden vaikutuksen alaisena, sillä Busted on sellainen trippi että heikompia hirvittää.
Kyseessä tosin on surkuhupaisan huono trippi.

Elokuvan tasosta kertoo se, että lähes joka ainoa nainen elokuvassa esiintyy joko yläosattomissa tai bikineissä. Miehet puolestaan ovat joko läskihuumorin kukkasia, tai kiimaisia kiilusilmiä. Elokuvan komiikka koostuu pääosin tissihuumorista, mutta mukana on myös sellaisia neronleimauksia kuten nainen (bikineissä) kulkemassa ison J-kirjaimen kanssa kadulla, ja joutuu pidätetyksi. Tajuatteko? Jaywalking? Eikö? No, ei se mitään, en minäkään nauranut.
No, kun elokuvan alkuteksteissä ääniraita nousee ja laskee holtittomasti, niin eipä sitä hirveästi jaksa odottaa loppuosaltakaan. Kyseessä on siis selkeä virhe elokuvan äänessä ei dvd-levyssä itsessään.
Ja lupaankin että jos elokuvalta ei odota yhtikäs mitään, niin saa odottamansa.

Busted kertoo Amityn poliisiaseman poliiseista, jotka eivät vain ole häpeäksi virkamerkeilleen, vaan saavat myös Poliisiopiston vaikuttamaan Harvardilta.
Asemalla pyöritetään bordellia, porataan puujalkavitsejä ja valmistaudutaan suureen muutokseen kun asemalle on tulossa uusi päällikkö. Tämä uusi päällikkö on tietenkin nutturapäinen, silmälaseja käyttävä nainen, jonka kohdalla vain odotetaan koska lasit lentävät kuuseen, nuttura aukeaa ja tissit tulevat esille (mikä luonnollisestikin tapahtuu elokuvan aikana.) Samalla kaikkien irtosketsien joukossa etsitään jotain hiiviskelijää joka on elokuvan toistuva vitsi. Sillä aina kun sana ”hiiviskelijä” mainitaan kuuluu elokuvassa kiertävä syntikkaulvahdus ja kuvassa olevat henkilöt katselevat epäluuloisina ympärilleen. Joka johtaa siihen että Corey Feldman eräässä kohtauksessa huomauttaa että hiiviskelijä on saatava pian kiinni, koska tuo hiiviskelijän ääniefekti tekee hänet hulluksi. Ooh! Itseironinen vitsi joka kertoo elokuvan olevan vain fiktiota.
Pääosin elokuva on vain irtovitsien kavalkadi jossa punainen lanka esiintyy vain villasukissani.

Se aiemmin mainitsemani jaywalking-vitsi ei todellakaan jäänyt ainoaksi vastaavaksi elokuvan aikana. Joka ainoa kerta kun elokuvassa sanottiin jokin sananlasku, tai vastaavalla tavalla hyödynnettävä lause, niin siitä tehtiin yhtä huono vitsi.

Esimerkiksi nämä kaksi:
-Kun henkilö sanoo ”speak of the devil” niin kuvaan tulee mies jonka otsaan on kirjoitettu luku 666.
-Kun henkilö sanoo ”show her the ropes” niin mies näyttää köysiä.

Tälläistä se on koko ajan ja taso on yhtä laadukasta tauotta. Plussana elokuvalle siis on se että vitsien lukumäärä on niin suuri, että niihin meinaa hukkua, mutta sääli ettei yksikään elokuvan vitseistä ole joko hauska ja jos se on hauska, niin sitä ei huomaa huonon toteutuksen vuoksi.
Uskon että tässä elokuvassa on todellakin ollut usko tehdä vakavissaan jotain genreparodiaelokuvaa, jonka esikuvina ovat olleet kannessakin mainitut Airplane ja Naked Gun, mutta kyvyt eivät vain ole riittäneet samaan tasoon. Ainoaksi yhdistäväksi tekijäksi jääkin oikeastaan vitsien nopeus, ei niiden hauskuus.

Vaikka Busted ei missään nimessä ole hauska elokuva, tai hyvin tehty elokuva ja siltä osin sen luulisi menevän samaan sarjaan joidenkin Date- ja Epic Movien, sekä Mitäs Me Spartalaisten kanssa, niin noihin kurahousuihin verrattuna Busted tuntuu sentään rehelliseltä elokuvalta. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka periaatteessa Bustedin vitsit ovat huonoja ja niiden esittäjät samaa tasoa, niin toisin kuin jossain Mitäs Me Spartalaisissa, Bustedissa ei ole hyödynnetty vain sen hetken ”kuumimpia” pop-trendejä ja suoranaiseen alkuperäislähteen apinointiin ei ole sorruttu. Tämä antaa Bustedista sellaisen mielikuvan, että tässä on sentään ollut jonkinlainen ajatus tehdä omaa originelliä elokuvaa, eikä vain rahastaa ottamalla jokin fuckin' Shrek-nukke kuvaan ja pistää se oksentamaan. Vaikka väliäkö sillä, koska Busted ei ole hauska elokuva ja se on aika suuri miinus kun kyseessä on komedia.

Tähtimääränsä Busted ansaitsee kahdesta syystä:

A. Vitsien määrä on niin suuri, että vaikka ne eivät ole hauskoja niin kaipa niissä jotain yritystä on ollut. Joku ainakin on nähnyt vaivaa kirjoittaessaan sivukaupalla lahoja puujalkavitsejä, jotka ovat jopa huonompia kuin minun keksimäni.

B. No, tissit on aina tissejä.

Ai niin, huomasin vasta skannatessani kantta että siihen on kirjoitettu Corey Haimin nimi väärin ja siitä syystä olisi pisteytystä melkein nostettava,,, mutta en nosta.

Tähdet: *
Busted
...NOIR

Robot Monster (1953)

"You sound like a hu-man, not a Ro-Man."

(Jos et ole nähnyt Robot Monsteria, mutta haluat, niin älä lue eteenpäin. Juoni käydään nimittäin paljastuksineen läpi kirjoituksessani. Tosin se tarina on niin sontaa, että lue vain... Arvostat elokuvaa sitten enemmän.)

Robot Monster on roskaelokuva, mutta se on loistava roskaelokuva. Olen katsonut Robot Monsterin edellisen kerran pikku muksuna, jolloin sitä piti vain yhtenä mustavalkoisena halpisscifistelynä muiden joukossa. Tuolloin se oli vain huono elokuva, mutta siinä sentään oli gorilla avaruuskypärä päässään jahtaamassa maapallon infestaatiota, ihmisiä. Nyt katsoessani elokuvaa uudemman kerran, osaan arvostaa sen trashestetiikkaa huomattavasti enemmän ja mikä parasta ymmärrän sen tarinan aiempaa syvällisemmin... ja sitä Robot Monsterin tarina onkin, paljon syvällisempi kuin mitä sen imago antaa ymmärtää. Päällisin puolin Robot Monster on vain halpa roskaelokuva, mutta sen sisältä löytyy oikeaa yritystäkin, jonka koetan saada esille tuonnempana.

Tarina on yksinkertaisuudessa seuraavanlainen: Avaruuskypäräpäinen gorilla nimeltä Ro-Man on lähetetty maaplaneetalle tuhoamaan ihmiset, jotta hänen rotunsa voisi kansoittaa terran itse. Kun jäljellä on vain kourallinen ihmisiä, on Ro-Man pulassa ja kuten aina näissä tapauksissa, kaunotar toimii tuhon airueena Ro-Manin kohtalossa. King Kongia siteeraten "it was the beauty that killed the beast." Mikä on osuvaa, sillä kuten jo mainitsin, Ro-Man on gorilla,,, jolla on avaruuskypärä!
Mutta kenties Robot Monster ei olekaan vain gorillamonsterifilkka. Ehkä Robot Monsterilla on enemmänkin sisältöä kuin pää kumarassa huhkiva gorilla. "Klaatu barata nikto" kuten Gort sanoisi ja tottahan toki, Robot Monster osoittaa sielun veljeyttä elokuvan The Day The Earth Stood Stillin kanssa. Kuten The Dayssa, myös Robot Monsterissa Ro-Man on lähetty tuhoamaan ihmiskunta, koska ihmisiä pidetään uhkana muulle universumille. Ro-Manin toimet ovat vain ennalta ehkäisevää hyökkäystä. Koska on syytä epäillä, että ihmisten innostus aseteknologiaan ja avaruuden kartoittamiseen johtaa vääjäämättä tilanteeseen jossa kosmonautit ja astronautit kohtaisivat Ro-Manin rodun. Niin on myös syytä olettaa, että ihmiset kuljettaisivat aseistusta mukanaan, ihan vain varmuuden vuoksi, olisi myös edessä pelko että "ammu ensin, kysy sitten"-tapaa käytettäisiin. Ro-Man ei voi odottaa tälläisen tapahtuman alkua, joten hän saapuu pyyhkimään vaaratilanteet ennen niiden syntyä. Me ihmiset emme tietenkään voi ymmärtää tätä, vaan koetamme luonnollisesti vastustaa Ro-Manin aikeita, sen sijaan että vain kuolla kupsahtaisimme suosiolla. Koska ihmiset eivät usko vaaran saapuvan taivaalta, ratkaisemme ongelmat pommittamalla muita maita ja täten helpotamme Ro-Manin maailmanvalloitusaikeita.

...Mutta ei huolta, emme pääse noin helpolla.

Tarina onkin useammassa kerroksessa kuin vain jossain The Day The Earth Stood Still-apinoinnissa. Robot Monster nimittäin tekee lopussa sellaisen twistin, joka saa kaiken aiemman vaikuttamaan huomattavasti järkevämmältä kuin ehti uskomaankaan. Robot Monster nimittäin hyödyntää myös Ihmemaa Oz-ideaa ja paljastaa lopussa kaiken edeltävän olleen vain kuvitelmaa, jossa läheiset ihmiset ovat kukin edustaneet jotain kuvitelman kohdetta. Kaiken alku ja loppu onkin vain Johnnyn, elokuvan "gee whiz"-pikkupojan liian lennokasta mielikuvitusta. Johnny on hän joka alussa leikkii olevansa avaruusolento tuhoamassa ihmiskuntaa, mutta ilmoittaa kohtapuolin olevansa ystävällismieliseltä planeetalta. Sitten Johnny menttää tajuntansa ja herää vasta kun Ro-man on jo tuhonnut valtaosan ihmisistä, ja Johnny kuuluu uhanalaiseen lajiin. Lopussa Johnny kuitenkin herää ja huomaa kaiken olleen unta "sinä olit siellä, ja sinäkin olit siellä." Ennen fantasiaosuutta, eli itse päätarinaa, oli paljastunut että Johnnyn isä on edesmennyt ja hän asuu äitinsä ja kahden siskonsa kanssa. Johnny oli myös leikkiessään tavannut lyhyesti charmantin pepsodenthymymiehen, jota hän katsoi ihaillen. Fantasiaosuudessa tämä pepsodenthymymies ja Ro-Man olivat oikeasti yksi ja sama henkilö. Pepsodent edusti miehessä sitä jota Johnny toivoi mahdolliseltä isäkorvikkeeltaan ja Ro-Man puolestaan oli se puoli mitä Johnny pelkäsi näkevänsä mahdollisessa isäpuolessaan. Tämä selittää sen miksi Ro-man ei pystynyt tuhoamaan Johnnyn isosiskoa, tunsi himoa tätä kohtaan ja koettaa elokuvan aikana väkisin maata hänet. Ro-man tiedostaa että suorittaakseen tehtävänsä kunnialla tulee hänen tappaa myös Johnnyn isosiko, eikä hän itsekään oikein ymmärrä miksi se ei luonnistu. Ro-Man ei voi tappaa Johnnyn isosiskoa, koska Johnny rakastaa isosiskoaan ja Ro-Man on loppujen lopuksi vain Johnnyn mielikuvituksen tuote.

Robot Monster on syvällinen tutkielma isänsä menettäneen pojan todellisuuspaosta ja keinosta löytää tie takaisin realiteetteihin ja hyväksyä isän poismeno. Jos Bruce Willis olisi pukeutunut gorillaksi, olisi Kuudes Aisti suora kopio Robot Monsterista. Ja jotta Robot Monster vetäisi vielä kerran maton jalkojen alta. Juuri kun kaikki edeltävä oli paljastunut kuvitelmaksi, tulee Ro-Man katsojaa kohti kädet kuristusasennossa uudestaan ja uudestaan. Me kaikki kohtaamme Ro-Manin, muodossa tai toisessa.

Suosittelen elokuvaa kaikille Ed Wood-faneille, yleensäkin roskaelokuvien ystäville,,, etenkin heille roskaelokuvien ystäville, jotka näkevät niissä muutakin kuin gorillan avaruuskypärässä... Ja se avaruuskypäräkin on vain vanha syvänmerensukeltajan kypärä jossa on antennit.

Ja älkää miettikö sitä miksi Ro-Manin rotu lähetti maahan vain yhden gorillan, joka pystyi kylläkin yksinään tuhoamaan kahdeksaa ihmistä lukuunottamatta kaikki muut kertavedolla, ja siltikään muut Ro-Manin rodusta eivät uskalla tulla maahan ennen kuin loputkin on lahdattu. Tai miksi jäljellä olevista ihmisistä löytyy sellaista logiikkaa kuin
"olemme yrittäneet kaikkemme, se on tuhoutumaton..."
"...Ellemme löydä sen heikkoa kohtaa."
Eikös se ollut tuhoutumaton?

Robot Monster on juuri sitä mitä Death Proof ja Planet Terror voivat vain unelmoida olevansa, roskaa joka on enemmän kuin sisäpiirin vitsi.


Tähdet: *****


Robot Monster

...NOIR

Tulijalka (Firewalker, 1986)

Eihän Cannon jättänyt Indiana Jones apinointiaan pelkästään Quatermainin harteille, vaan mukaan heitettiin Chuck Norris ja tulokseksi ilmaantui tahattoman että tietoisen humoristinen Tulijalka.

Tulijalka ei ole yhtään sen parempi saatikka huonompi kuin Richard Chamberlainin seikkailut, mutta tässä vaiheessa indykopiot alkoivat jo hieman puuduttaa. Cannonhan ei ollut ainoa leffafirma joka täytti tajuntamme vastaavilla maailman suurimmilla seikkailijoilla.
Tulijalalla on kyllä yksi muita suurempi plussa puolellaan ja uskokaa tai älkää niin se on juuri Chuck Norris.

Ehkä alle 20 vuotiaille Chuck Norris esittäytyy pääosin humoristisena tapauksena ja etenkin kiitos Conan O'Brienin, tämä Walker Teksasista ei ole vain humoristinen vaan nimenomaan tahattoman humoristinen. Minulle ja ikäisilleni Norriksen komediallinen puoli onkin harvinaisempi, sillä Norris ei ole juurikaan komedioita tehnyt ja kaikki Delta Forcet ja Missing In Actionit eivät uutuuksina vaikuttaneet kovinkaan hauskoilta, vaan vakavilta murjomisilta. Nyt tietenkin Braddock ja muut roolit ovat huvittaviakin, mutta siitä huolimatta Norris esittäytyy minulle edelleenkin lapsuuden ajan toimivana toimintatähtenä. Joten aikoinaan Tulijalka yllätti monet Norris-fanit jo pelkästään sillä että se osoittautui kevyeksi, tietoiseksi komediaksi. Eihän sellainen nyt sopinut että Norris ei kengi taukoamatta vastustajiaan, vaan on hopomaisen höntti ja vääntää läppää enemmän kuin Puolalaisen junan vessa ottaa sitä vastaan. Siispä Tulijalka oli jonkinlainen floppi ja on jäänyt siihen sarjaan elokuvia joita kukaan ei tunnu muistavan.

Tulijalka kertoo kahdesta seikkailijasta Max Donigan (Chuck Norris) ja Leo Porter (Louis Gossett jr.) jotka eivät ole kovinkaan päteviä mihinkään hommaan, mutta jos rahasta sovitaan niin he ainakin teeskentelevät innokasta. Max on heistä se spontaanimpi ja Leo se harkitsevampi, joten Max on Hessu Hopo (mikäs muuten se Hessun pojan nimi onkaan,, ettei vain olisi Max) ja Leo Mikki Hiiri.
Kaverukset notkuvat jossain väli-amerikan räkälässä miettimässä tulevaa, kun paikalle osuu elokuvan nainen, Patricia Goodwin (Melody Anderson) joka sopivasti tarvitsee kovia karjuja auttamaan jonkinlaisen Atsteekkijumala Tulijalan kulta-aarteen etsinnässä. Niinpä Max, Leo ja Patricia seikkailevat vuoristossa, luolissa, junassa ja siellä täällä kunnes luonnollisestikin löytävät etsimänsä.
Ennen elokuvan loppua vielä matsataan yksilmäisen intiaanin kanssa.
Tällä yksisilmäisellä intiaanilla, El Coyotella (Sonny Landham) on silmälappu joko imagotemppuna, tai sitten hänen silmävaivansa on ailahtelevainen sillä lappu vaihtaa elokuvan aikana silmää.

Tulijalassa on paljon samoja tekijöitä kuin Kuningas Salomonin Kaivoksissa ja Kadonneessa Kultaisessa Kaupungissa, joten niin ulkoasu kuin tunnelmakin on hyvin samanlainen. Ei tarvitsisi kuin vaihtaa rooleihin Richard Chamberlain ja Sharon Stone, niin käsissä olisi kolmas Quatermain-elokuva. Samankaltaisuus on oikeastaan positiivinen asia, ei siksi että tietäisi mitä saa, vaan koska elokuva rupeaa vaikuttamaan parodialta Quatermaineista.
Koska Tulijalka sisältää samankaltaisia mokia kuin Quatermainit, niin parodiasta tulee itseironiaa jonka kuitenkin huomaa tahattomaksi, joka vain auttaa asiaa. Tämä ei tietenkään tee elokuvasta hyvää ja tulkintani elokuvasta saattaa osoittautua muille katsojille pään puisteluksi.

Tulijalassa John Rhys Davies esittää Corky Tayloria, eräänlaista rosvobisnesmiestä, joka on siis samantapainen hahmo kuin mitä hän esitti Kunigas Salomonin Kaivoksissa, Kadonneen Aarteen Metsästäjissä ja Viimeisessä Ristiretkessä. Indyissa hänen hahmonsa oli kiltti, Salomonissa pahis ja tässä Tulijalassa sieltä puolivälistä. Kuitenkin jokainen näissä elokuvissa olleista Daviesin hahmoista on periaatteessa sama kuin Kadonneen Aarteen Metsästäjien Sallah, eli eräänlainen pulskempi versio Jack Sparrowsta. John Rhys Davies on siis ilmeisesti ollut jonkinlainen Sallah-hahmojen go2guy 80-luvulla.

Minusta Chuck Norris on aina vaikuttanut huumorintajuisemmalta kuin valtaosa muista kenkimiselokuvien tähdistä ja Tulijalka osoitti kuinka Norris pystyi vitsailemaan jo tuolloin imagonsa kustannuksella. On ollut varmastikin monelle shokki aikoinaan kun vakavien toimintaleffojen tähti ei esitäkään nyt jotain erikoisjoukkojen ex-kungfuilijaa joka yksinään tappaa 12000 neuvostoterroristia, kun koko yhdysvaltojen armeija on lukittuna siivouskomeroon. Sen sijaan Norris on tyyppi joka uskoo olevansa kovin, komein ja kaunopuheisin motherfucker mitä maa päällään kantaa, mutta onkin oikeasti vain jokseekin hyväonninen hölmö.
Tulijalka on sama kuin mitä True Lies oli Schwarzeneggerille: Toimintaelokuva jossa päähenkilö on edelleenkin se kaikille tuttu actionjackson, mutta osaa nauraa itselleen.
Sääli vain ettei Norrisilla ollut Tulijalkansa kanssa samanlaisia lahjakkuuksia elokuvanteossa kuin mitä Ah-nuldilla oli True Liesissa.

Tulijalka on elokuva jollaisia intellektuelliääliöt eivät arvosta, koska kyseessä on vain idioottimainen toimintaelokuva ja jollaisia Transporterääliöt katsovat vain sen idioottimaisen toiminnan vuoksi,,, mutta ole sinä sellainen ääliö joka katsoo Tulijalan sen hyväntuulisen roskaestetiikan vuoksi ja osaa siksi arvostaa sen huonoutta sen hyvänä puolena.

Oikeasti huonoja seikkoja, eikä mitään hyvällä tavalla huonoja vaan pelkästään huonoja ovat ne, että kuten Kadonneessa Kultaisessa Kaupungissa tässä ei ole mitään vahvaa pahista ja suht' energisen alun jälkeen elokuvassa on muuten liian hidas rytmi.

Pahvilavasteita, leikkausvirheitä, puujalkavitsejä ja Chuck Norris pukeutuu papiksi. Eikö siinä ole jo tarpeeksi syitä katsoa Tulijalka.

Tähdet: **
Tulijalka

...NOIR

Allan Quatermain Ja Kadonnut Kultainen Kaupunki (The Lost City Of Gold, 1986)

Kuningas Salomonin Kaivokset oli huono elokuva, mutta se oli sitä hyvällä tavalla.

Sen jatko-osassa ei myöskään ole tolkun häivää,,, erinomaista.

Jälleen kerran saamme nauttia Poliisiopistot mieleen tuovasta syntikkasinfoniasta ja edelleen Allan Quatermain on maailman suurin seikkailija.

Allan Quatermain (Richard Chamberlain) ja Jesse Huston (Sharon Stone) oleskelevat jossain ”pimeimmässä” Afrikassa ja Jessen haaveillessa häistä Amerikassa, tahtoo Allan Quatermain vain hyppiä hevosten selässä ja ammuskella tomaatteja. Metsiköstä saapuu takaa-ajettuna Allanin ystävä Dumont ja Allan tajuaa veljensä Robesonin olevan vaarassa. Robeson on aikoinaan lähtenyt etsimään kadonnutta kultaista kaupunkia Allanin vastusteluista huolimatta ja on sittemmin kadonnut matkallaan. Ah sitä ironiaa kun katoaa etsiessään kadonnut kaupunkia.
Allan Quatermainin mukaan on humpuukia etsiä jotain myyttistä kultaista kaupunkia, mutta Robesonin päätä ei saanut Allankaan kääntymään.
Hetkinen,,, eikös Allan Quatermain ollut se sama henkilö joka aiemmin etsi kuningas Salomonin kaivoksia? Ja eikös Allan Quatermain ole se maailman suurin seikkailija? No, sittenhän se on ymmärrettävää ettei hän usko myyttisiin kultaisiin kaupunkeihin.
Luonnollisesti Allan ja Jesse lähtevät etsimään Robesonia ja juuri sitä kadonnutta kultaista kaupunkia. Johtolankanaan he käyttävät Dumontin mukana ollutta kultarahaa johon on painettu jonkin broilerin kuva.
Robeson ja kultainen kaupunki löydetään, ja huomataan että utopia onkin diktatuuri. Kultaisen kaupungin todellinen johtaja on Gene Simmonsin näköinen ylipappi Agon (Henry Silva) joka huvin vuoksi hysteerisesti nauraen upottelee populaa sulaan kultaan. Allan Quatermain ei tälläistä peliä sulata ja kohta isketäänkin styroksikiviä päähän, ja pelastetaan siinä sivussa demokraattinen hallinto.

Allan Quatermain Ja Kadonnut Kultainen Kaupunki on hyvä pähkähullu seikkailuelokuva ja jos tulee tilaisuus nähdä se, niin sitä ei kannata heittää hukkaan. Harvat komediat ovat näin hauskoja ja vieläkin harvemmassa ovat ne elokuvat joissa huonous on puolustava tekijä.

Kadonnut Kultainen Kaupunki ei kuitenkaan ole yhtä miellyttävä kuin Kuningas Salomonin Kaivokset, sillä tämä osa on paljon hitaampi rytmitykseltään kuin Salomon. Ilmeisesti tässä on ajateltu hyödyntää jo ilmestyneiden Indiana Jonesien henkeä jossa toinen osa on vakavampi kuin ensimmäinen ja Kadonnut Kultainen Kaupunki on ”vakavampi” kuin Kuningas Salomonin Kaivokset.

Eikä se Indiana Jonesmaisuus lopu siihen.

Ensimmäisessä Quatermainissa oli Indyn tapaan natseja ja John Rhys Davies esitti eräänlaista Sallahia.

Kun toisessa Indyssa oli intialaisuutta, niin toisessa Quotermainissa on intialaisuutta.

Tuomion Temppelissä ja Kultaisessa Kaupungissa on molemmissa jopa samanlainen ansa, jossa uhri lasketaan/pudotetaan aukkoon jossa toisessa on laavaa ja toisessa sulaa kultaa.

Mutta väliäkö tuolla.

Tärkeintä on että Kadonnut Kultainen Kaupunki sisältää James Earl Jonesin heimopäällikön heiluttelemassa Saabin kokoista alumiinikirvestä ja Quatermainilla on hopeinen silkkipaita joka pysäyttää niin keihäät kuin logiikkapulmatkin.
Ja olihan siellä miniatyyriluolahirviöitäkin.
Niin ja Cassandra Peterson esiintyi sopivan niukassa vaatetuksessa.

Pahvilavasteita, päiväkotitason pienoismalleja, leikkausvirheitä ja pääparin kemia loistaa poissaolollaan.
Mutta ei yhtä kiinnostavia pahiksia kuin ensimmäisessä osassa ja vauhdin puute vaivaa hiukan.
No, ainakin Richard Chamberlainilla näyttää olleen jälleen hauskaa roolissaan.

Elokuvan olisi kuitenkin pitänyt olla huonompi jotta arvosana olisi yhtä hyvä kuin mitä se oli Kuningas Salomonin Kaivosten kohdalla. Nyt elokuva on vain jokseekin huono, mutta ei tarpeeksi.

Tähdet: **
Allan Quatermain Ja Kadonnut Kultainen Kaupunki

...NOIR

Kuningas Salomonin Kaivokset (King Solomon's Mines, 1985)

On sinänsä huvittavaa että tämäkin Haggardin tarina on ollut selkeästikin yksi Kadonneen Aarteen Metsästäjät-elokuvan inspiraation lähteitä, mutta että tätä nimenomaista elokuvaa ei olisi todennäköisesti tehty ilman Indiana Jonesia. Mutta ei Kuningas Salomonin Kaivoksia katsellessa ajattele Indiana Jonesin olevan velkaa sille, vaan että kuinka tämäkin on vain yksi Indiana Jones-kopio joka ei yllä lähellekään esikuvaansa. Hyvä on, tämä on edesmenneen Cannonin tuotantoa joissa harvemmin omaperäisyydellä ja budjetin suuruudella rehvasteltiin, mutta kyllä tässä aika paljon kieroutunutta viihdyttävyyttä on mukana.

Ensinnäkin on todettava että minä rakastan tämän elokuvan syntikkamukaelmaa John Williamsmaisesta musiikista. Se kuulostaa enemmän Poliisiopiston musiikilta kuin miltään muulta.

Elokuva kertoo Jesse Hustonista (Sharon Stone) joka saapuu ”pimeimpään” Afrikkaan etsimään kadonnutta argeologi-isäänsä ja avukseen hän on palkannut maailmankuulun seikkailijan, Allan Quotermainin (Richard Chamberlain.)
Katoamisen takana on Jessen isän tutkimukset joissa selviteltiin kadonnutta kuningas Salomonin kaivoksen olemassaoloa, josta luonnollisesti maailman tyhmimmät natsit ovat myös kiinnostuneita.
Isä löydetään ja unohdetaan samantien tarinasta.
Kaivos löydetään ja natseja potkitaan persuksille.
Välissä seikkaillaan junassa, lentokoneessa, ihmissyöjien jättiläispadassa, luolassa ja kaikkialla muualla jotka ovat asiaankuuluvia paikkoja.
Ja hitto vie, tässä elokuvassa on alkuasukasheimo jonka henkilökunta elää pää alaspäin ja se jos mikä on nerokasta.
Eikä saa unohtaa merihirviötä, sillä eihän nyt elokuva ole elokuva eikä mikään jos ei siinä nyt ainakin yhtä merihirviötä ole.

Lähes jokainen elokuvan repliikeistä on jonkinlainen sutkautus joka ajaa Schwarzeneggerin ”you're luggage”-onlinerit häpeään.

Lavasteet ovat niin pahvisia, että ne saavat Ed Woodin katumaan kuolemaansa, koska hän olisi rakastanut tätä elokuvaa.

Leikkausvirheitä on enemmän kuin jaksaa laskeakaan.

Pääparin välillä on kemiaa vain jos heille antaa natriumsulfaattia.

Stunttityöskentely saa Duudsonit vaikuttamaan nerokkuuden huipentumalta.

Mutta...
tässä elokuvassa joka ainoa asia on niin sopivasti rempallaan, että niiden huonous tekee kokonaisuudesta viehättävän.

Vaikka Chamberlainin ja Stonen välillä ei säkenöikään, niin etenkin Chamberlainilla näytti olleen kivaa elokuvaa tehdessä, ja Chamberlainin hyväntuulisuus tarttuu katsojaankin. Ja se hyväntuulisuus onkin tämän elokuvan suurin valtti. Jos Kuningas Salomonin Kaivoksia joku pystyy katsomaan hymyilemättä kuin ääliö, niin sitten on kyllä botoxit isketty liian syvälle tajuntaan.

Vaikka tätä ei missään nimessä voi kehua hyväksi elokuvaksi, niin se on kuitenkin hyvällä tavalla huono ja sellainen on aina viihdyttävämpää kuin I Am Legend.

Tähdet: ***
Kuningas Salomonin Kaivokset

...NOIR

Uhka Tuntemattomasta (The Puppet Masters, 1994)

Uhka Tuntemattomasta kuuluu siihen sarjaan elokuvia jotka eivät saaneet julkaisuvuonnaan huomiota ja ovat sittemmin tyystin unohtuneet. En tiedä itseni lisäksi kuin yhden ihmisen joka tietää heti mistä on kyse jos mainitsen tämän elokuvan nimen, muut joille tulee yhtään mitään mieleen tulee mieleen Dustin Hoffmanin ebolaleffa, tai elokuvasarja kiukkuisista nukeista. Ja jos vihjeeksi antaa sen että kyseinen leffa on onnistunut paranoiascifistely jonka yhdessä pääosassa kekkuloi Donald Sutherland, niin he harvat joiden mieleen tulee mitään tulee mieleen Ihmispaholaiset.

Toisaalta ehkä tämän elokuvan piiloon jääminen, etenkin massayleisöltä on ymmärrettävää. Donald Sutherland on loistava näyttelijä, mutta on vaikea kuvitella että hänen nimensä liikuttaisi suurinta osaa siitä Tiedän Mitä Teit Viime Kesänä-yleisöstä ja kun kanteen ei oltu vaivauduttu edes laittamaan muiden nimiä, niin itse kuvan tulisi houkutella yleisöä... Ja se kansikuva ei ole kaikkein onnistunein.

Entäpä elokuvan varsinainen miespääosaesittäjä Eric Thal. Siis kuka?

No, mutta onhan naispääosassa sentään kaikkien tuntema Julie Warner. Siis kuka?

Ei se mitään kun ohjaajana kuitenkin on niinkin iso nimi kuin Stuart Orme. Siis kuka?

Ehkä tuo oli kohtuutonta, koska varmasti he ovat joillekin tuttuja nimiä ja itsekin olen nähnyt tämän lisäksi muitakin tuotoksia edellämainituilta tekijöiltä. Mutta tämä kuitenkin osoitti että Sutherland oli suhteessa niin paljon isompi nimi muihin verrattuna, että elokuvaa myytiin hänen nimellään.
Eikä saa tietenkään unohtaa Robert A. Heinleinia, jonka tarinaan Uhka Tuntemattomasta pohjautuu. Onhan teille kaikille ainakin Starship Troopers tuttu?

Elokuva kertoo Iowan takahikiällä alkaneesta tapauksesta jossa jotain maan ulkopuolista on syöksynyt metikköön. Paikalliset tiedotusvälineet uutisoivat tapauksesta, mutta pian peruvat puheensa ja kohta jokainen paikalla käynyt tuntuu kokeneen asennemuutoksen elämässään. Paikalle saapuvat luonnollisesti jokin valtion salaisen järjestön agentit ja huomaavat paikalla vain lasten rakentamat leikkiufon, joka kuitenkin tuntuu kovin kiinnostavan paikallisia. Piakkoin agentit huomaavat ihmisten muutokselle syyn löytyvän eräänlaisesta osterirapuloisesta joka tarttuu ihmisten selkään ja johtaa jonkinlaisen suonikaapelin aivoihin, ottaen näin ihmisen hallintaansa. Osteriravut lisääntyvät kuin viagralla voidellut kanit ja kohta ei kukaan enää tiedä kuka toimii osteriravun orjuuttamana ja kuka ei.

Aika perinteisen kuuloista paranoiascifiä eikä vain? Ja kun vielä elokuvan pääpari Sam (Eric Thal) ja Mary (Julie Warner) tuovat eittämättä mieleen Mulderin ja Scullyn, niin liikutaan aika turvallisella maaperällä mitä tulee lajityypin ystävien tietoisuuteen. X-Filesin ystävät varmasti nauttisivatkin tästä elokuvasta, sillä tämä onnistuu tuomaan X-Filesin teemat paremmin esille kuin ne viralliset leffaversiot. On avaruusolentoja, on valtion agentteja, on salaliittoja ja kaikkea sellaista josta X-Files tuli tunnetuksi. Tässä vain toteutus paria kökköä efektiä lukuunottamatta on kaikinpuolin onnistuneempaa kuin jossain Fight The Futuressa.

Uhka Tuntemattomasta tekee fiksusti siinä että vaikka kyseessä on avaruusolentoleffa, niin kaikki efektit on pidetty minimaalisina ja täten tarina saa lisää uskottavuutta kun ei kurotella liian pitkälle. Pääpaino on ihmisten pelkotilojen kuvauksessa ja siinä kuinka pelko on oikeutettua.
Näyttelijät tekevät kukin pätevää työtä ja etenkin Donald Sutherlandin ulkoisesti jäätävän kylmä agenttipomo on onnistuneesti toteutettu.

Elokuvassa esiintyy useampikin näyttelijä joka oli tätä ennen tehnyt kukin erinomaisen ”tuntematon uhka”-elokuvan:
Yaphet Kotto, Alien
Keith David, The Thing
Donald Sutherland, Ihmispaholaiset.
Ja onpa mukana myös Marshall Bell joka myöhemmin esiintyi toisessa Heinlein-leffassa, Starship Troopersissa ja ennen tätä oli mukana sellaisessa pikkupikkuelokuvassa kuin Total Recall. Joten scifisteille elokuvassa riittää bongattavaa.

Lajityypin ystäville Uhka Tuntemattomasta ei tarjoa tarinallisesti yhtään mitään uutta. Tylysti voisikin sanoa elokuvan olevan vain X-Files kohtaa Ihmispaholaiset. Elokuva kuitenkin tuttuudestaan huolimatta sisältää hyvän tarinan, onnistuneet roolisuoritukset ja rutinoituneen varmasti tehdyn ohjauksen ja on siksi erittäin miellyttävää katseltavaa ainakin ihmiselle joka olen minä... Vai olenko?

Tähdet: ***

Uhka Tuntemattomasta

...NOIR

Jason Goes To Hell: The Final Friday (1993)

Tämä sarjas yhdeksäs osa on myös se toinen sarjan viimeinen osa jossa jason tapetaan lopullisesti, mutta kuten neljännen, The Final Chapterin kanssa ei tämäkään kovin lopullinen ollut.
Toisin kuin The Final Chapterissa tässä elokuvassa on sentään lähes aitoa yrittämistä sarjan päätökseksi, mutta mielenkiintoisesta muutoksestaan huolimatta Final Fridayn toteutus on aika kädestä.

Elokuva alkaa suoraan kohtauksesta jossa joku swat-tiimi on järjestänyt Jasonille ansan ja kirjaimellisesti räjäyttää tämän kappaleiksi. Tämä herättääkin ensimmäiseksi kysymyksen siitä että jos swateilla oli ollut aikaa järjestää joukkonsa paikalle ja asentaa isoja valonheittimiä sinne tänne, niin kuinka syvässä unessa on Jasonin täytynyt olla koko sen operaation ajan kun ei ollut vieraita huomannut.

Jos kerran elokuva alkaa kohtauksella jossa Jason räjäytetään kappaleiksi, niin mitä on enää odotettavissa?

Kaipa se nyt on jo tarpeeksi Jasonin lopettamiseen?

Mutta tässä se elokuvan mielenkiintoisin ja samalla valtaosaa faneista suututtanut, sekä kieltämättä hölmöin idea tuleekin esille. Jason ei olekaan se ultimaattinen paha jota olemme seuranneet koko tämän sarjan ajan. Jason on ollut koko ajan vain kuori jota on asuttanut jokin paha ökkömänkiäinen ja vaikka ruumis kuolisikin, niin olio vain siirtyy toiseen. Tämä herättääkin toisen kysymyksen siitä että jos ruumiin kuoltua olio etsii uuden ruumiin, niin miksei se ole tehnyt sitä aiempien osien aikana? Toisaalta yhtä hyvin voidaan kysyä että missä vaiheessa Jason palasi Crystal Lakelle edellisosan Manhattanin reissun jälkeen. Joten joudumme vain suosiolla unohtaa logiikan viimeistään tässä osassa.

Final Fridayssa on siis otettu esille idea että kuka tahansa voi olla ”Jason” kunhan vain sisällä ollut ökkömönkiäinen siirtyy häneen ja tästä asiasta muistutetaan katsojaa siten, että oli olio kenessä tahansa niin peilikuvassa näkyy Jason. Niin ja vaikka käytin sanaa ökkömönkiäinen, niin se esiintyy välillä jonkinlaisena ulostepökäleenä. Joissakin kansikuvissa annetaan ymmärtää kyseessä olevan jonkinlainen mato, mutta ilmeisesti ulostepökäle on vain Jasonin sydämen jäänteet, joka lopulta muuttuu kädelliseksi ökkömönkiäiseksi.
Siispä Jason siirtyy ihmisestä toiseen matkallaan löytääkseen siskonsa.
Kyllä, siskonsa.
Syy tulee siinä että Jasonin ökkömönkiäisen täytyy siirtyä omaan sukulaiseen voidakseen jälleensyntyä, sillä muut ruumiit joihin Jason siirtyy ovat vain väliaikaisia ratkaisuja. No, Jasonin sisko heittää veivinsä, joten vaihtoehdoiksi jäävät sisaren tytär ja tämän naispuolinen vauvansa. Eli kyseessä on teema jota niin Elm Street- kuin Halloween-sarjakin ovat hyödyntäneet, jossa paha kuolee tai elää vain sukulaisuuden kautta.

Luonnollisesti mukana on maaginen tikari.

Tässä elokuvassa on joitakin suuria virheitä jotka eivät kuitenkaan liity itse tarinaan.
-Jopa yleisesti Friday-sarjaa ajatellen tässä osassa on todella puisevia näyttelijöitä. Hekin näyttelijät joiden olettaisi pystyvän parempaan, esiintyvät kuin ohjaaja olisi pakottanut heidät olemaan ääliöitä.
-Kuvaajan on täytynyt olla humalassa, sillä kameran kuljetus on koko elokuvan ajan huojuvaa ja kuvakulmat hajataittoisen silmin nähtyjä.
-Jatkuva ylidramaattinen valaistus on puuduttavaa.
-Ja ylidramaattisuudesta puhuttaessa ei voida olla huomioimatta yhtä elokuvahistorian ärsyttävimmistä musiikkiraidoista. Elokuvassa tuntuu olevan taukoamatta sellainen iskusävelmäsäikyttely käytössä joka ei ainakaan elokuvaa paranna (kuvittele Psykon suihkukohtauksen musiikki soimassa koko leffan ajan.)

Paljasta pintaa, verenroiskutusta, säikyttelyjä ja muuta perinteistä kauhuleffamateriaalia, mutta kaikki kömpelösti toteutettuna.

Final Fridayn tekijöille on kyllä annettava tunnustusta siitä, että uskalsivat ottaa käyttöön idean Jason-leffasta jossa ei ole Jasonia juuri laisinkaan, ja kiitos sen kyseessä on koko sarjaa ajatellen yksi mielenkiintoisimmasta osista. Jos vain toteutus olisi ollut parempi, niin kyseessä saattaisi olla yksi sarjan parhaimmista osista eikä heikoimmista. Ja kun vielä loppuun on jätetty kohtaus jossa osoitetaan jatkoa olevan suunnitteilla, niin edes siinä suhteessa ei oltu uskallettu olla lopullisia.

Tähdet: *
Jason Goes To Hell: The Final Friday

...NOIR

Friday the 13th : The Final Chapter (1984)

Jos törmäät ihmiseen joka oli nähnyt The Final Chapterin aikoinaan uutuutena ja uskonut sen olevan viimeinen osa, niin myy hänelle vakuutus, hän ostaa sen.

Kuten kaikki kauhuelokuvien ystävät ja muutkin tietävät, niin Friday the 13th-sarjan neljäs osa ei ollut lähelläkään loppua, sillä kuka sitä menisikään tässä vaiheessa vielä tappamaan. The Final Chapter oli sarjan siinä kohdassa kun se vielä oli kaupallisesti menestyvä ja tietystä katsontakannasta huomioituna vasta sarjan toinen osa. Tietenkin se on neljäs osa, mutta se myös on vasta kolmas osa jossa Jason on pääosassa ja vasta toinen jossa Jason on sellainen jollaisena hän on populaarikulttuuriin iskostunut.
The Final Chapter oli vasta toinen jossa Jason esiintyi jääkiekkonaamari kasvoillaan ja se visio on se joka varmasti suurimmalle osalle tulee mieleen Friday-sarjasta.
Ajateltiin sitten The Final Chapteria toisena, kolmantena, neljäntenä tai ties kuinka numeraalisesti korkeana jatko-osana, niin se kuitenkin oli kaupallisesti kannattava ja sellaisen ei annettaisi nimestään huolimatta ola viimeinen. Mikä ironisesti toistui vielä yhdeksännen osan kohdalla joka myös oli sarjan viimeinen olematta viimeinen (Jason Goes To Hell: The Final Friday, 1993.)

Jos ajatus siitä että joku katsojista todellakin uskoin The Final Chapterin olevan viimeinen on huvittava, niin vieläkin huvittavampi olisi ajatus siitä että jollain ohjaajalla olisi niin paljon pokkaa että kuvittelisi voivansa lopettaa tämänkaltaisen sarjan. Todennäköisintä kuitenkin on että The Final Chapteria tehdessä kaikki asianomaiset tiesivät tittelin olevan vain houkute idiooteille, joiden olisi nähtävä sarjan taatusti viimeinen osa.

Friday the 13th: The Final Chapter on oikeastaan ihan samanlainen kuin edellinenkin osa oli. Tässä vaiheessa sarja meni jo siihen mistä se on valtaosalle tuttu, eli joukoksi tekosyitä keksiä erilaisia keinoja tappaa 30 vuotias teini. Sarjan aikana esiintyy kyllä useitakin loistavia ideoita, mutta ne jäävät tässkin osassa niin pimentoon kaikenmaailman tappokeinojen joukossa, että juoni itsessään on sivuviite kauhuelokuvan historiansivuilla. Onkin sinänsä mielenkiintoista ajatella että tässä on sarja joka aikoinaan kiellettiin Suomessa (jota tosin Filmnet esitti leikkaamattomana ja suomenkielisellä tekstityksellä) ja se on kieltämättä edelleenkin suhteellisen raaka ja sadistinen. Niin jopa kuitenkin nykyisten K15-merkinnöillä olevien kauhuelokuvien rinnalla Friday-sarja on hyvin kesyä katseltavaa.

Elokuva alkaa introlla jossa elokuvaan liittymättömät yli-ikäiset teinit jutustelevat nuotion äärellä ja kertaavat edellisten osien tapahtumat. Tämä osio jo osoittaa kuinka elokuvasarja esitellään Jasonin tarinana, eikä kuten ensimmäinen osa näytti, hänen äitinsä tarinana. Intro kyllä näyttää Jasonin äidin olleen osa Fridayn tarinaa, mutta painotus on niin vahvasti Jasonissa että vasta tähän jaksoon mukaan tullut katsoja ei kenties huomioi Jasonin äidin olleen mitenkään merkittävä kokonaisuutta ajatellen. Koko sarjaa ajatellen Jasonin äiti onkin jäänyt sivuun, mutta ensimmäistä kahta elokuvaa katsoessa tietää kuinka suurena voimana sarjalle Jasonin äiti oli. Mutta hälläväliä mitä muissa tapahtui, puhutaan nyt tästä sarjan viimeisestä osasta.

Elokuvan intron jälkeen varsinainen tarina alkaa suoraan kolmososan lopusta. Jasonin ruumis kuljetetaan ruumishuoneella, jossa tämä kuollut herra ei tietenkään jaksa kauaa notkua. Jason palaa Crystal Lakelle jossa odottavat kaksi ihmisryhmää. On kuuden nuoren bilettäjän joukko ja yksinhuoltajaäiti kahden muksunsa kanssa.Yksinhuoltajaäiti kyllä katoaa sopivassa vaiheessa kuvasta. Eihän tälläisessä ole oikealla aikuiselle tilaa.
Ei liene vaikea arvata että biletysjoukko on selkeässä uhrin asemassa ja yksinhuoltajaäidin perhe se takaisin iskevä voima. Seuraa joukko erilaisia keinoja tappaa kiimaisia keski-ikäisiä teinejä ja mukaan lyöttäytyy erään aiemman uhrin veli joka nyt metsästää Jasonia.
Kunhan kiimateinit on paloiteltu ja aiemman uhrin veli, eli oletettu sankari saatu pois tieltä, niin elokuva voikin saavuttaa kliimaksinsa kun yksinhuoltajaäidin pikkupoju Tommy (Corey Feldman) tulee kaljumyssy päässään iskemään machetellaan sopivaan koloon.
Katsojia jotka ovat tämän tosissaan menneet katsomaan alunperin ajatuksella sen olevan viimeinen, on varmaan kismittänyt suuresti elokuvan viimeinen kohtaus. Lopetus kun petaa jo viidettä osaa.

Mielenkiintoisinta elokuvassa on nähdä biletysjoukossa Crispin Glover (Paluu Tulevaisuuteen, Charlien Enkelit, Willard) ja yksinhuoltajaäidin nuorenpana muksuna Corey Feldman. Crispin Glover ei oikein koskaan noussut isoksi tähdeksi, mutta hän on jäänyt ainakin minun mieleeni erinomaisena vinksahtaneiden sivuosien näyttelijänä ja esimerkiksi umpisurkeissa Charlien Enkelit leffoissa hän olikin hahmona mielenkiintoisin.
Corey Feldman puolestaan esiintyi The Final Chapterin jälkeen seuraavien viiden vuoden aikana sellaisissa elokuvissa kuin Gremlins, Arkajalat, The Lost Boys ja Stand By Me. Tulevaisuus siis näytti suotuisalta Feldmanille ja se tulevaisuus näköjään tyrehtyi ensimmäisen Turtles-elokuvan ääninäyttelemiseen. Eipä ole Feldmanilta hirveästi viime vuosina tullut mieleenpainuvia roolisuorituksia.

The Final Chapter ei tarjoa mitään mitä lukuisat muut slasherit eivät tarjoaisi. Jonkin verran tissejä, verenroiskutusta, niitä perinteisiä yllätysäikyttelyitä, juuri ja juuri siedettävää näyttelemistä ja pahis joka tuntuu olevan aina siellä missä sinäkin. Kyseessä ei ole sarjan huonoin osa, mutta elokuvana se ei ole mitään muuta kuin ihan kiva. The Final Chapterissa on turvallisuuden tuntua ja jos on pitänyt edellisestä osasta niin tämä on helppo valinta katsottavaksi. Se ei anna mitään uutta, mutta se ei myöskään pilaa sarjaa millään tavalla.
Parasta elokuvassa onkin taiten tehty perinteinen kauhumusiikki (Harry Manfredini,) näyttelijäbongaus ja itse Jason, joka syystäkin on noussut tunnistettavien kauhuhahmojen joukkoon.
Niin ja syy miksi Tommy on kalju elokuvan lopussa on sentään juonellisesti looginen.

Tähdet: **
Friday The 13th: The Final Chapter

...NOIR

Altered (2006)

Valo Taivaalta kohtaa Creepozoidsin.

Altered on kuulemma alunperin suunniteltu komediaksi ja jossain vaiheessa tekijöiden mieli oli muuttunut, ja siitä tehtiinkin kauhuelokuva. Tämä on helppo ymmärtää sillä elokuvassa on useita kohtauksia joiden uskoisi olevan ennemmin komediasta kuin vakavasti otettavasta kauhuelokuvasta. Joten nyt lopputulos ei ole komediaa, ei pelkkää kauhua, mutta ei myöskään varsinaista kauhukomediaa. Etenkin näyttelijäsuorituksissa lajityyppikäsitykset sekoilevat. Osa näyttelijöistä käyttäytyy kuin kyseessä olisi vakava kauhuelokuva, osa vetää naamanvääntelyhuumorilla ja osa tuntuu olevan miettimässä että mistäs se taas olikaan kyse tässä elokuvassa. Hämmästyttävästi elokuva kuitenkin on vallan mainio tekele.

Kaksi asiaa Alteredissa sai minut jokseekin innostuneeksi:

A) Elokuva on toiselta Blair Witch Projectin ohjaajista (Eduardo Sánchez) ja minä pidän suuresti Blair Witch Projectista.

B) Elokuvan idea kuulosti mainiolta.

Altered kertoo joukosta punaniskoja jossain Jumalan selän takana jotka vangitsevat avaruusolennon autotalliin, koska avaruusolennot ovat jossain vaiheessa abduktoineet heidät ja nyt on aika maksaa samalla tavalla takaisin. Asia ei sujukaan niin jouhevasti kuin punaniskaporukka kuvittelee. Tämä vangittu avaruusolento kun ei ihan niin helpolla suostu anaaliluotaimen kohteeksi. Mutta jäikö avaruusolento vapaaehtoisesti vangiksi, hmm???

Elokuvassa on joitakin hauskoja ideoita joista mielenkiintoisin on juuri elokuvan perusidea eräänlaisesta käänteisestä UFOsieppauksesta.
Pidin myös siitä että suurin osa elokuvan vähäisestä hahmogalleriasta koostui stereotyyppisistä punaniskoista (lienee sen komediaidean perua,) koska tällöin vältytään siltä perinteiseltä hahmovaikoimalta joka näyttää useinmiten karanneen Tiedän Mitä Viime Kesänä-sarjasta. Vaatii hieman enemmän katsojalta koettaa samaistua hahmoihin joiden olettaa jo itsessään olevan jonkinasteisia vitsejä. Itseasiassa elokuvan ns. sankarihahmo/päähenkilö Wyatt (Adam Kaufman) onkin oikeastaan elokuvan tylsin tapaus juuri siksi että on mikä on.

Avaruusolento oli myös mukavan vanhahtavan oloinen kumihirviö, eikä mikään kompuutterivisio. Olento muistutti minusta vieläpä kovasti vuoden '81 Scared To Deathin hirviötä. Ja ajatus siitä että paikallinen metsä kuhisee näitä olentoja oli mainio, joskin se saa ajattelemaan olentojen olevan pikemmin eräänlaista maan tuntematonta eläimistöä kuin avaruuden muukalaisia. Mikä olisi ollut veikeä ajatus.

Altered on pahuksen tasapainoton elokuva, mutta pakko myöntää että sen taiten tehty old school-monsterointi sai minut pitämään tästä enemmän kuin mistään muusta tämän vuoden uudesta kauhuelokuvasta (olkoonkin että tämän tuotantovuosi on 2006.)

Elokuvassa on hyvin onnistunut musiikki ja äänimaailma on muutenkin erinomaista.

Ja Altered sisältää varmaan tämän vuoden parhaimman suolenvedon.

Tähdet: ***
Altered
...NOIR