Veturimiehet heiluttaa (1992)

Kuulostaa hieman homopornolta ja poikien välisestä rakkaudesta elokuva kertookin. Miinus se porno.

Hapa (Santeri Kinnunen) vierailee edesmenneen ystävänsä Vähyn (Samuli Edelmann) haudalla ja rupeaa muistelemaan menneitä.
Ensin päähenkilöt tavataan muksuina ja eletään huoletonta farkkutakki- ja näpistelylapsuutta. Vannotaan ikuista ystävyyttää ja leikellään sen vuoksi peukalot. Teini-iässä eteen tulevat tietenkin dokaaminen ja tytöt, mutta myös eri suuntaan lähtevät tiet, kun Vähystä tulee levoton ammattikoululainen ja Hapasta kirkasta tulevaisuutta kohti kulkeva lukiolainen. Siispä rautalangasta tahdotaan vääntää, että muistakaa sitten Vähyn olevan se henkilö jolla tulee menemään huonosti ja varmasti sortuu alkoholismiin ja kuolemaan, kun taas Hapa saa hyvän duunin, perheen ja pitkän onnellisen elämän. Joten ystävyyttä on verivaloista huolimatta vaikea pitää yllä, sillä elämä vetää erilleen.

Okei, Veturimiehet heiluttaa oli näemmä aikoinaan voittanut elokuvasäätiön käsikirjoituskilpailun ja onhan mukana ihan kelvollista, jopa satunnaisesti koskettavan aitoa kasvutarinaa, joka tietenkin kotimaisena lähimenneisyyteen ja nykyisyyteen (joka nyt on taas lähimenneisyyttä) sijoittuvana tarjoaa jonkin verran samaistumisen tunteita, mutta hei c'mon,
Hapa?
Vähy?
Lukio hyvä?
Ammattikoulu paha?
Pelkästään noiden takia on vaikea ottaa elokuvaa täysin tosissaan ja se saa miettimään, että millaisia ne muut kilpailussa mukana olleet tekstit olivat, jos tämä oli niistä paras.

Elokuvan aikana alkaa käymään rasittavaksi se eri elämien/persoonien korostus, kun Kinnusen kohdalla pidetään puheääni hiljaisena ja soolokohtaukset liittyvät ns. sivistyneeseen eloon, ja toisella puolella Edelmann rääkyy lähes koko ajan kuin riehaantunut humalainen papukaija ja toiminta on muutoinkin agressiivista. Joten päähän takominen käy puuduttavaksi, etenkään kun se nimileikkiin liittyvä kohtaus ei sen vuoksi saa aikaiseksi tarkoitettua yllätystä.
Edelmannin ja Kinnusen tosielämän ystävyydestä on ollut selvästi apua roolien toteutuksessa, sillä he oikeasti vaikuttavat ystäviltä. Mitä ei voi sanoa alkupuolen lapsi- ja teininäyttelijöistä, joiden kemioita ei pökkelömäinen paperistalukuesiintyminen auta.

Jonkinlaiseksi Mies joka ampui Liberty Valancen Stand By Me-versioksi Veturimiehet heiluttaa on kuitenkin ihan siedettävä elämänkuvaus, vaikka ei ehkä sisällöltään olekaan muuta kuin kliseiden painotusta. Pääasia lienee, että aika kuluu sujuvasti.
Silti pelkästään Don Huonojen kappaleessa 70-luvun lapset on enemmän pienemmässä tilassa.

Niin ja se miksi minulla tuli Liberty Valance mieleen johtuu siitä, että kaveruksista toinen on rehvakkaampi kansanmies ja toinen sivistynyt älykkö, ja edellisen kuoltua elokuva kertoo tarinan jälkimmäisen muistoina. Molemmilla on tunteita samaa naista (erittäin suloinen Liisa Mustonen) kohtaan ja molempien maineessa on jotain sellaista mitä he eivät ole ansainneet. Tässä tapauksessa se muka hyvä ihminen tekee lempinimeensä viitaten jotain pahaa ja kyseinen petos olisi ollut tehokkaampi ilman pinnallista nimileikkiä. Sillä ihan oikeasti:
Hapa?
Vähy?
Tsiisus!

Tähdet: **
Veturimiehet heiluttaa