Viimeinen kummisetä (The Last Don, 1997)

Hitto mitä bullshittii, sillä tämähän on vasta toiseksi viimeinen kummisetä, koska jatkoa seurasi vuotta myöhemmin.

Mafiaperhe Clericuzion päämies, eli Don Domenico (Danny Aiello) ei ole hyvillään tiedosta, että hänen rakas tyttärensä Rose Marie (nuorena Emily Hampshire, iäkkäämpänä Kirstie Alley) on rakastunut Santadion perheen Jimmy-poikaan (Bruno Campos). Perheiden välillä kun roihuaa bensankatkuinen paha veri ja sitä tuoksua ei ainakaan paranna Rose Marien raskaus. Siispä vastentahtoisesti Domenico antaa tyttärelleen luvan mennä naimisiin, jotta lapsesta ei tulisi paskiaista, ainakaan muutoin kuin luonteensa perusteella. Santadiot ovat kuitenkin vastuussa Domenicon pojan Silvion (Quinn Duffy) kuolemasta ja näin ollen hääyönä Jimmy saa kokea kuolettavaa kuristavaa kauhua ja samalla pistetään ylimääräisiä reikiä muuhunkin sukuun. Ymmärrettävästi tapahtumat saavat Rose Marien kilahtamaan ja kantamaan kaunaa isälleen, joten nyt kun elokuvaa on kulunut arviolta 20 minuuttia, voimme loppuajan, eli päälle kahden tunnin verran seurata kuinka jälkikasvujen kautta petosten, kunnian ja kuoleman kierre jatkuu totuttuun mafialeffatyyliin.

Moni tämän elokuvan, taikka pikemminkin minisarjan katsonut on varmasti ottanut sen vastaan Mario Puzon vuoksi. Tai uskaltaisinkohan sanoa, että vaikka Puzo onkin kovasti luettu kirjailija, niin ehkäpä se on kuitenkin Francis Ford Coppolan elokuvaversio Puzon Kummisedästä se suurin mielikuvahoukutin Viimeisen kummisedänkin kohdalla. Eikä se mitään, sillä ihan hyvä lähtökohta on kyseessä ja mafiatarinoille tyypillisesti mukana onkin paksua aksenttia, nimiä kuten Crossifixio (joka kuulostaa ihan joltain fetissiltä), kirkkoja, hautajaisia, äänekkäitä häitä, puhetta ruuasta ja hahmoja jotka ovat liian tulisia omaksi hyväkseen. On suvun ulkopuolisia joiden kerrotaan olevan kuin omia poikia, mutta jotka eivät lopulta olekaan kuin sivuun heitettäviä rättejä. On heitä jotka koettavat pysyä erossa järjestäytyneestä rikollisuudesta, mutta veri on vettä sakeampaa. Ja muitakin hyvänpäivän tuttuja tulee vastaan.

Näyttelijäluettelo on paljonpuhuva: Danny Aiello, Joe Mantegna, Seymour Cassel, Burt Young, Christopher Meloni, David Marciano, Mike Starr, Vincent Pastore, etc. Eli suurinpiirtein jokainen tunnettavuudeltaan Andy Garciaa pienempi mafia-, gangsteri- tai vastaavasta elokuvasta/tv-sarjasta tuttu näyttelijä on mukana.
Ja jos ehtii matkan aikana kyllästyä mafiaperinteisiin, niin näyttelijäbongauksista voi löytää pientä hupia, sillä edellä mainittujen näyttelijöiden ohella siellä on lukuisia muitakin tuttuja nimiä, kuten Darryl Hannah.
Darryl?
Jep, kannessa Hannahin nimi lukee kolmessa kohdin ja kahdesti tuplaärrällä.

Ellei sitten nimen kirjoittaneella ole ollut mielessä aikuisviihde-esiintyjä nimeltä Darryl Hanah. Ei kun ihan oikeasti, sellainen on näköjään olemassa. Ja pikaisen kuvahaun perusteella ymmärrän kyllä miksi hän on tuollaisen taiteilijanimen itselleen valinnut.

Näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä, mutta kaikille Mantegnoille ja Aielloille nämä menevät jo niin rutiinilla, ettei yllätyksiä ole luvassa. No, Kirstey Alley ei ehkä ylinäyttelemisellään aivan sinne kelvolliseeen saakka yllä, eikä myöskään aiheuta yllätyksiäkään ja muutoinkin hän tuntuu olleen hiukan erheellinen valinta italialaiseksi mafiatyttäreksi.

Yhdessä pötkössä, eli elokuvana katseltuna Viimeinen kummisetä tuntuu ajoittain hieman hajanaiselta. Tai sanoisinko mielummin, että pikemminkin episodielokuvalta. Se nimittäin alkaa kuvaamalla tuota Aiellon hahmoa ja perhettä, mutta sitten siirtyy täysin Joe Mantegnan esittämän ns. perheen ulkopuolisen hahmon elämän kuvaamiseen niin painokkaasti, että kaikki muu unohdetaan silloin lähes täysin ja elokuva tuntuukin tällöin Mantegnan hahmon tarinalta. Sitten se puolestaan jää sivuun kun vuoroon astuu jonkun toisen, esimerkiksi Hannahin esittämän elokuvatähden pulmien ja suhteisen selvittely, ja sitten vuoroon pääsee Starrin esittämän himopelaajan tarina, etc. Ja koska nämä osuudet ovat sangen pitkiä, niin se saa miettimään, että kuinka paljon tämä elokuva nyt lopulta kertookaan viimeisestä kummisedästä. Etenkin kun Aiellon rooli on suurelta osin kertojaäänenä toimiminen ja välillä vaikuttaakin siltä, että hänen suurin merkityksensä olla mukana on toimia jokaisen "jakson" alussa ja lopussa olevana muistuttajana siitä mitä aiemmin tapahtui. Tämä episodimainen rakenne ja jatkuva kertojan tapahtumia toistava puhe toiminee parhaiten silloin kun Viimeisen kummisedän katsoo juurikin televisiosta jakso kerrallaan. Nyt tälläisenä se ei kylläkään eksytä katsojaansa, mutta töksähtelee välillä.

Kuitenkin kyseessä on ihan ok-tason perinteistä perhesuhteista ja väkivallasta ammentavaa mafiaturinointia, että kyllä tämän katsoo ennemmin kuin ui kalojen kanssa. Paitsi tietenkin, jos ne ovat tosi seksikkäitä kaloja.

Tähdet: **
Viimeinen kummisetä