Kun ensimmäistä kertaa näemme Nickin (Burt Reynolds), on hän häiriköivä juopunut mulkero, joka kiusaa nörtähtävän oloisen miehen asteikossa liian korkealla olevaa naisystävää. Kun näemme tämän vaahtosammuttimen kokoisen nörttiherran heittelevän Nickia kuin märkää rättiä, niin sen ohella että Reynolds pääsee muistelemaan stunturaansa, ymmärrämme miehen vain esittävän maksusta häirikköä. Ilmeneekin, että Nick on eräänlainen freelancehenkivartija, jonka maine entisenä supersotilaana tuo hänelle runsaasti töitä ja ne ovat onneksi pääosin rikkaiden nörttien lapsenvahtitehtäviä, jotta liiaksi ei tarvitse katkoa luita ja sovitella nyrkkirautaa silmämunaan, sillä sellainen ei ole kivaa. Vastaava missio tulee nytkin eteen kun teknologia-alalla rikastunut oikeaa elämänkokemusta, eli dokaamista ja rellestämistä haikaileva Cyrus (Peter MacNicol) palkkaa Nickin seuralaisekseen. Siinä Nick sitten opettaa Cyrusille tosimiehenä olemista, eli antaa uuden ystävänsä satuttaa itseään kuin sähköpaimenesta kiinnostunut vauva. Kun taas herkkä Cyrus saa Nickin avaamaan sydämensä hellämielisyydelle. Tietenkään kun Nickin ilme ei värähdä kertaakaan, oli sitten kyseessä totemus siitä, että hänellä on epäonnea rahassa ja rakkaudessa, taikka mafiatyyppien naaman särkeminen, on kieltämättä aika vaikea tulkita hänen tunnetilojaan, mutta oletamme että hän tuntee muutakin kuin viiksikarvojensa lepatuksen tuulessa.
Tätä Las Vegasissa tapahtuvaa neonkurjuutta ja sademiehisyyttä huomattavampaa on kuitenkin se, että kun eräs Nickin ystävistä tulee raiskatuksi, niin Nick voi hakata mafiatyyppejä ihmislihamuusiksi (valitettavasti en voi ottaa kunniaa [vaikka haluaisin] tuosta loistavasta lihaisasta yhdyssanasta, vaan se menee tänne).
Vaikka Kostossa kovaotteinen Nick kaipaileekin parempaa elämää ulkomailla ja toteaa sen olevan mahdoton unelma, johtuen hänen peliriippuvuudestaan, niin päällimmäisenä tässä elokuvassa on ihmistragedioiden sijaan tyypillinen kovanaama-tarinointi, jollaisia Reynolds teki yhdessä vaiheessa ahkerasti kaikenlaisten junttikomedioiden ohella. Siispä pienetkin puheet siitä kuinka ei kaikki kultaa joka kiiltää ja miksi rakkaussuhteet ei ota onnistuakseen, ovat kuin vahinkoja, sillä oleellisempaa on näyttää miten agressiivisesti Nick voi tappaa mafiapahiksia ja lopun yhteenoton perusteella aika agressiivisesti.
Hitto, se Nickin peliriippuvuus-ongelma ja unelma ulkomaille muuttamista ratkaistaan siten, että Cyrus vain menee ja antaa henkivartijakaverilleen jonka on tuntenut ainakin nanosekunnin ajan tukun rahaa, että tossa, mene ja ja ole onnellinen. Minä voin tapattaa itseni, jotta sinun ei tarvitse edes tuntea velvollisuutta maksaa rahoja takaisin.
Lisäksi tuntuu kuin joka kerta kun Nick puhuu jonkun naisen kanssa, on se esitetty siten, että Nick on taustalla masentuneen oloisena, kun etualalla oleva nainen katsoo eri suuntaan, mutta kertoo Nickille, että kaikesta huolimatta rakasti häntä. Se kaukaisuuteen ja toistensa ohitse katsominen keskustelun aikana, alkaa tuntumaan hieman tahattoman koomiselta muutaman kerran jälkeen.
Siispä unohtakaa kaikenlaisen syvällisyys ja katsokaa kuinka Reynolds veistelee ilmeettömästi puujalkavitsin taikka kaksi ja hakkaa pahikset hengiltä.
Tähdet: **
Kosto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti