En muista koska, taikka minkälainen päivä oli kun David Cronenbergin tuosta kirjasta tekemän filmatisoinnin katsoin, mutta mitäpä tuosta.
Johnnylla (Christopher Walken) on asiat mallillaan. On mukava työpaikka ja nainen (Brooke Adams) jota rakastaa. Hups! Autokolari ja viiden vuoden kooma, jonka jälkeen Johnny saa huomata maailman jatkaneen kulkuaan ilman häntä. Sinne jäivät mahdollinen avioliitto ja mukava elämä. Epäonneksi tilalle tuli kyky nähdä ihmiskohtaloita menneestä ja tulevasta pelkän kosketuksen avustuksella. Mutta kun yksi niistä ihmisistä (Martin Sheen) on potentiaalinen maailmanlopun aiheuttaja, niin kenties se olisi ollut parempi jäädä nukkumaan.
Ja sitten Johnnysta tulee vampyyri.
Ei kun sori, se olikin Yölentäjä.
Kuten monet kirjoihin pohjautuvat elokuvat, niin tämäkin jättää joitakin pikkujuttuja pois ja muokkaa hieman joitakin mukaan otettuja, mutta parhaimpien kirjafilmatisointien tavoin The Dead Zone on tunnistettavasti sekä kirjan sisältöä, että myöskin täysin omalta itseltään tuntuva elokuva. Toki siitä on jo kovin pitkä aika kun kirjan luin, että joudun luottamaan mahdollisesti vaurioituneisiin muistoihini, mutta suurin ero minkä äkkiseltään muistan kirjan ja tämän elokuvan välillä olevan, on joidenkin hahmojen roolin kaventuminen elokuvaan astuttaessa. Kirjassa ydinsodan aiheuttavan tulevan presidentin, Stillsonin rooli oli huomattavasti isompi ja siinä pohjustettiin hahmoa pitkin kirjaa, kun elokuvassa hän esiintyy pitkään vain ohimainittuna nimenä ja siitä hypätään melkein suoraan tulevan murhenäytelmän estämiseen. Toisaalta elokuva rakentuukin niin suurelta osin vain tekemään Johnnysta meille läheistä, että onkin vain hyvästä ettei kohtalokasta päätöstä häiritä liialla hahmosta toiseen hyppimisellä. Samalla kuitenkin kaipaan hieman sitä Stillsonin raamattukauppis-menneisyyttä.
The Dead Zone piirtää kuviksi kirjassakin olleen surumielisyyden ja sen vuoksi kyseessä on yksi Stephen King-elokuvien masentavimpia tapauksia. Mikä on tässä tapauksessa vain hyvästä.
Elokuvassa onnellisetkin hetket vaikuttavat melankolisilta ja hymyilevät ihmiset huolestuneilta. Hahmot ovat kalpeita, tulevaisuus on kylmä ja Johnny, joka on mukava mies, hyvä ihminen, ei hänkään saa missään vaiheessa mahdollisuutta onneen. Silti elokuva ei sorru olemaan mikään voivottelun (ei Voivod) surumarssi, jossa itsesääli ja alahuulen väpätys olisi merkittävintä mitä voidaan tarjota. Nämä vaikuttavat oikeilta ihmisiltä joille on vain jaettu niin huono käsi, että vaikka kuinka koettaa korttia vaihtaa, niin tyhjätaskuna saa kotiin tallustaa.
Eli kyseessä on surullinen elokuva, mutta ei rasittavasti sellainen.
Michael Kamenin kyyneleitä pidättelevä musiikki vain korostaa syksyistä tunnelmaa.
Kyseessä ei niinkään ole kauhuelokuva, vaikka sellaisena se on nimiensä ja aiheensa vuoksi helppo nähdä (ja sitä takakansikin väittää), mutta joitakin hyvin vahvoja kylmiä väreitä elokuva kyllä antaa maisteltavaksi.
Nicholas Campbellin kuollutsilmäinen tappaja kylmäävine itsemurhineen ja koko Martin Sheenin hyväksikäyttävä mielipuolisuus ovat puistattavia, mutta pelottavinta koko elokuvassa lienee Anthony Zerben ilmeetön itsesyytöksinen istuminen tuolissa, hänen ymmärrettyään Johnnyn olleen oikeassa tapahtumasta joka vaati kahden lapsen kuoleman.
Ehdottomasti suositeltava elokuva ja ainoina mainittavina miinuksina näen Tom Skerrittin mukanaolon ja tarpeettomat efektit parissa Johnnyn näyssä. Ja molempia aion kuitenkin hieman puolustella, sillä Skerritt on ihan hyvä sheriffin roolissaan, mutta sen annetaan ymmärtää olevan isompi osa kuin sitten onkaan, sillä mies vain katoaa elokuvasta kuin tuhka tuuleen. Kun taas Johnnyn näyt sisältävät ymmärrettävästi tapahtumiin kuuluvia aineksia ja näin ollen natsien läsnäolo vaatii sotatapahtumia osakseen ja tulipalo poppaa, mutta kuten huvimajakuoleman näky osoittaa, niin parhaiten sekin idea toimii pelkillä ihmisillä, ei pyrotekniikalla.
Tähdet: ****
The Dead Zone
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti