Flight of the Conchords (2007 - 2009)

Kuka voisi vastustaa tv-sarjaa jossa tämä on päähahmon käsitys imartelusta:
"You're so beautiful, like a tree or a high-class prostitute."

Vaikkakin ovatkin kotimaansa neljänneksi suosituin digifolkduo, (kuulostavat hieman Beckilta), niin selvästi kaikille tuntemattomat Uusi-Seelantilaiset muusikot Jemaine (Jemaine Clement) ja Bret (Bret McKenzie) ovat muuttaneet New Yorkiin tavoittelemaan menestystä valitsemallaan alalla. Suosio ei kuitenkaan kasva puussa ja sen saamisessa eivät ainakaan auta duon löysän apaattinen, mutta silti hellyyttävän naiivi elämänasenne, taikka managerina toimivan konsulaattityöntekijän Murrayn (Rhys Darby) käsinkosketeltava avuttomuus. Siispä päivät kuluvat tekemällä ei juuri mitään ja kun keikkaa pukkaa, niin hyvä jos duo pääsee karaokeen esiintymään edes asiakkaina (ihan oikeasti). No, ainakin he ovat saaneet itselleen yhden fanin, Melin (Kristeen Schaal), jonka ihailu koostuu tavoista jollaisesta poliisi voisi olla halutessaan enemmän kuin kiinnostunut.

Ajoittain lyhytikäisiksi jäävien tv-sarjojen kohdalla (esim. Deadwood) jälkeen jää palava nälkä saada lisää, mutta toisaalta sitä on tyytyväinen ettei sarja ainakaan ehdi kokemaan laskua ja loppua sen vuoksi. Flight of the Conchordsin kohdalla on käynyt juuri näin, sillä ainakin toistaiseksi kahteen kauteen jäänyt tv-sarja naurattaa minua jokaisen 22 jaksonsa verran ja olisin enemmän kuin tyytyväinen jos puheissa ollut kolmas kausi toteutuisi. Samalla kuitenkin tuumin, että jos nämä 22 jaksoa kerran ovat kaikki ääneen naurattavan hauskoja, niin kannattaisiko onnistunutta putkea riskeerata mahdollisilla ihan kivoilla jaksoilla, saati sitten pelottavalla täydellisellä pettymyksellä. Siispä ainakin nyt tyydyn suosiolla pitämään sarjan sellaisena kuin millainen se minusta on.
Täydellinen.

Kannattaako tuon jälkeen enää mitään turinoida, taikka Turisasta? Okei, tuo oli huono, sillä en edes juuri pidä mörökölliyhtye Turisaksesta.

Clementin ja McKenzien oikeasta huumorimusiikkiduosta muodostui tv-sarja radio-ohjelmakierroksen jälkeen ja hyvä niin, sillä tämä hiukan tyhmistä, sinisilmäisistä ihmisistä kertova komedia on ehdottomasti yksi 2000-luvun parhaimpia. Sarjan hahmot ovat rakastettavia idiootteja ja lo-fi-toteutus on todella hyvin mukana olevan huumorin kuivuuteen sopivaa.
Vaikka jokaisessa jaksossa soikin duon tekemää musiikkia, joka on yleensä tutun kuuloista parodiaa (Pet Shop Boys, David Bowie, Visage, Beastie Boys, etc.) ja sarjan keskiössä ovat muusikot, niin aivan Spinal Tapin kaltaisesta muusikko- ja musiikkikomediasta ei ole kyse. Mutta sarjan hieman dokumentaarinen, eli toisin sanoen jonkinlainen kotivideomainen kuvaustoteutus, improvisaatiolta kuulostavat tilanteet ja repliikit, sekä tietenkin se musiikki tuovat kyllä mainitun Spinal Tapin mieleen. Se ero tulee kuitenkin siinä, että ainakaan minulle ei lopulta tule niinkään muusikkokuvaus mieleeni, vaan pikemmin Withnail & I tyylinen kahdesta laiskasta taivaanrannantavoittelijasta kertova tarina. Tietenkin miinus alkoholi ja terävä kieli ja tilalla kitara, basso ja en mä jaksa-asenne. Osittain se ajatus, ettei Conchords kerro niinkään muusikoista, kuin pelkistä laiskureista tulee siitä, että poislukien fantasiakohtaukset joissa hahmot laulavat, eivät he juurikaan muuten tee paljoa musiikkiin liittyvää työtä. Yhden biisin keikka silloin tällöin ja sekin koostuu lähes poikkeuksetta aina saman kappaleen soitosta. Bändipalaveritkin rakentuvat enimmäkseen toteamisesta ettei keikkoja ole ja eräässä jaksossa ilmenee etteivät pojat ole kovinkaan ahkeria musiikintekijöitä kun yhdenkin biisin tekeminen kestää yli kaksi vuotta (Axl Rose?).

Ehkä Conchords on kuitenkin lähinnä Spinal Tapin ja Officen sekoitusta.

Clement ja McKenzie ovat sopivan hyödyttömiä (etenkin myös Eagle vs. Shark-elokuvassa ihastuttava Clement on loistavan flegmaattinen), Darby erinomaisen kyvytön ammattilainen ja  Schaal suloinen pikku sekopää. Mainio on myös Melin hiljainen, vaimonsa stalkerointiin suostuvaista aviomiestä Dougia esittävä David Costabile.
Jemainen ja Bretin panttilainaamoystävää Davea esittävä Arj Barker olisi voinut kenties saada hieman vähemmän tilaa, sillä hän on rehvakkuudessaan kuin Seinfeldin Kramer, eli tavallaan eleillään ja äänillään esiintyvä "tavallinen" koominen lisä, kuin eleettömyydestä huumoriaan ammentava. Ei niin, ettäkö Barker esiintyisi kovinkaan raivoisasti, mutta on ainakin kanssanäyttelijöihinsä verrattaessa paljon eläväisempi.
Se mistä en näyttelijävalinnoissa oikein välitä, on kakkoskaudella mukaan otettu tapa lisätä sivuosiin vierailevia tähtiä. On heitä parisen kappaletta ensimmäiselläkin kaudella, mutta kakkoskaudella heitä tuntuu olevan jokaisessa jaksossa ja parhaimmillaan/pahimmillaan useampi per jakso. Toki ne jäävät Conchordsin tapauksessa Patton Oswaltin kokoluokkaan ja Oswalt on toki mainio Elton John-kaksoisolentona, mutta silti sarjaan alkoi tulemaan liian paljon tuttuja nimiä ja naamoja, viemään hieman huomiota sarjassa olevalta tuntemattomuudelta. Suuri osa sarjan viehättävyydestä kuitenkin tulee siitä, että nämä ovat tuntemattomia ja pysyvät sellaisina, ja näin ollen jopa Oswaltin nimiluokkaa olevat näyttelijät alkavat tuntumaan jonkinlaisilta irrallisilta julkkisbongauskohteilta.
Pääosin sarja on kuitenkin erinomaisesti roolitettu ja monet sivuosahahmot ovat niin hyviä, etteivät he todellakaan katselussa olevaa jaksoa mitenkään pilaa.

Pidän kovasti tietyistä toistuvista vitseistä, kuten siitä että Australialaiset esitetään Uusi-Seelantilaisia kiusaavina öykkäreinä, Murrayn käsitys hyvästä keikkatarjouksesta (esim. kirjasto jossa ei saa tietenkään häiritä lukevia ihmisiä, taikka hissimusiikin soittaminen hississä) ja etenkin Murrayn sekä yhtyeen väliset palaverit, joissa esiintyvät keskustelut ovatkin usein hämmentävyydessään sarjan hauskimpia kohtauksia.

Omasta mielestäni sarjan kohokohtiin kuuluvat David Bowie-parodia Bowie in Space (Bowie), duon ajautuminen eräänlaisiksi addikteiksi hiusvahan käytössä (NewZealandTown), tietenkin Albi the Racist Dragon (Drive By) ja oikeastaan ylipäätään kaikki tilanteet joissa Jemaine ja Bret eivät ymmärrä jotain yksinkertaista kuten ryöstetyksi tulemista (Mugged), taikka miten soiva onnittelukortti toimii (Bowie).
Ehdottomasti hauskin osuus tulee esille jaksossa Love is a Weapon of Choice jossa Murray vastustaa poikien halua tehdä koiraepilepsiasta kertova laulu, sillä poliittisella musiikilla voi karkoittaa puolet faneista. Murray perustelee asiaa toteamalla, että jos pojat tekevät aidsin vastaisen kappaleen, niin se saattaisi suututtaa aidsia kannattavat ihmiset.

Mutta vaikka erottelenkin yksittäisiä kohtauksia, niin olen oikeasti nauranut ääneen joka ainoaa jaksoa katsoessani. Joten sanon sitten mitä tahansa, niin loppupisteytys on helppo ennustaa.
Kyseessä on siis ehdottomasti suositeltava sarja kaikille kuivan ja hämmentävän huumorin ystäville. Kaikkien vitsien tarkoitus ei ole aina naurattaa olemalla tunnistettavan hauskoja, vaan juuri olemalla huumorintajuttomia ja tälläissä yhdistelmässä Flight of the Conchords loistaa.

"It wouldn't be gay to put a wig on a man and pretend they're a woman. How could that be gay if you're pretending they're a woman? Not that I did it."


Tähdet: *****
Flight of the Conchords