Pirulliset lelut (Demonic Toys, 1992)

Kun alunperin näin tämän elokuvan koristavan videovuokraamon kauhuosastoa, oletin sen olevan jokin Puppetmaster-elokuvasarjan jatko-osista. Näin ei ollut, mutta kovinkaan kaukana totuudesta en silti ollut, sillä samat tuottajathan tämänkin elokuvan takana ovat ja myöhemmin elokuvasarjat alkoivat kulkemaan samaa tietä Puppetmaster vs Demonic Toys-elokuvan myötä. Eivätkä tekijät edes yrittäneet alunperinkään vältellä yhtäläisyyksiä, sillä Pirullisissa leluissa yövartija katselee televisiostaan Puppetmasteria.

Poliisi Judithin (Tracy Scoggins) ilta ei suju odotusten mukaisesti, kun puoliso ja työpari Matt (Jeff Celentano) menee kuolemaan epäonnistuneen asekauppapidätyksen yhteydessä. Tosin kun Matt oikeastaan omalla epätevyydellään aiheuttaa kuolemansa, niin ehkä se on parempi näin.
Judith jahtaa asekauppiaspahisduoa hiljaiseen leluvarastoon ja tiedämme tämän leluvarastoksi siksi, että se sanotaan erikseen ja siellä on muutama irtonukke vihjaisemassa asiasta. Lisäksi huojunnasta päätellen selvästikin tyhjät pahvilaatikot ovat myöskin täynnänsä samanlaista materiaalia.
Kun toinen pahiksista vuotaa elämännestettään johonkin noitaympyrään, niin eikös vaan se herätä henkiin muutaman ruman ja huonosti käyttäytyvän nuken. Lisätään vielä joukkoon löysä yövartija, kotoaan karannut tyttönen ja pikaruokalan ääliö, niin voimmekin katsella kuinka stuntvaijerit näkyvät liiankin selvästi, kuinka ovet ovat pahvia, kuinka erittäin huonolla huulisynkkauksella murisevat nuket toimivat itse Saatanan laskuun saadakseen paholaisherransa syntymään Judithin vatsassa lepäävän sikiön kautta. Tämä kaikki kun on suurilkimyksen astrosuunnitelmaa. Ei kun ihan oikeasti, Saatana puhuu astrosuunnitelmasta.

Jos on nähnyt Full Moonin tuotantoa aiemminkin, niin tietää että liikumme hieman Roger Cormanmaisella maaperällä. Siispä tuotantoarvot ovat heikohkot, juoni on kokonaisen tarinan sijaan vain jokin ohimennen heitetty idea jonka ympärille on kuvattu noin 90 minuuttia elokuvaa ja näyttelijät eivät pahemmin pääse esittämään mahdollisia kykyjään, jos sellaisia ylipäätään on. Samalla Pirulliset lelut on kuitenkin kuten jokin Transformers-elokuva, lähes täsmälleen sitä mitä sen olettaakin olevan, eli leluja tekemässä tuhmuuksia ja se kantaa ihan tarpeeksi pitkälle. Niinpä sitä sivuuttaa huonot roolisuoritukset ja puheet jostain astrosuunnitelmasta ja keskittyy katsomaan tappavia leluja. Samalla sitä on sitten myöskin hieman pettynyt, kun huomaa leluja olevan liikkeellä liian vähäisesti ja niiden animointi on kehnoa ja pahimmillaan suorastaan surkeaa. Pari hauskaa stop motion-osuutta on kyllä tarjolla, mutta pääosin lelut ovat kuin käsinukkeja jotka toistavat samaa kahta ilmettään tauotta. Toki kahdessa ilmeessä on yksi enemmän kuin Steven Seagalilla, mutta koska koko ajan lelut rajataan kuvassa niin, että alaraajat ovat ulkopuolella piilottaakseen animoijien kädet, niin niiden eläväisyys laskee Seagaliakin matalammalle.

Nukkekauhuna Pirulliset lelut on ihan kiva välipala, mutta hyvin kaukana lajityyppinsä parhaimmistosta.

Erityisen hauskaa tässä elokuvassa on se, että meille näytetään tämä tarinan Saatana usein lapsihahmona pelaamassa korttia toisen lapsen kanssa. Lopussa tuo toinenkin lapsi materialisoituu unikuvista todeksi taistelemaan Saatanan kanssa ja sanoo olevansa Judithin syntymätön lapsi, niin hän on helpon symboliikkansa vuoksi myös myös niiden korttipeliosuuksien perusteella Jumala joka Saatanan kanssa kilpailee Judithin lapsen sielusta ja samalla koko maailman herruudesta. Hauskaksi tämän tekee se, että eräässä vaiheessa ihmisten hyvyyteen uskova ja lempeästi käyttäytyvä Jumala ampuu kiväärillä Saatanaa silmään.

Tähdet: **
Pirulliset lelut