Koiria pelkäävä ja kaljuuntumistaan häpeilevä ex-palkkatappaja, nykyinen pitseriatyöntekijä Dosmo (Danny Aiello) saa pseudointellektuellilta (kuten minä nyt) ja kylmän rauhallisen tunteettomalta tappajakollegalta Leeltä (James Spader) mahdollisuuden palata bisneksiin, kun tarkoitus olisi kuolettaa epäonnistuneen olympiahiihtäjä Beckyn (Teri Hatcher) petollinen ja mahdollisesti mafialle velkaa oleva ex-aviomies Roy (Peter Horton). Dosmo on kuitenkin mukana vain kantaakseen syntipukin viittaa, sillä kyseessä on aivan jotain muuta kuin jotkut pelivelat, tms. Siispä ihmiskohtaloita sekoittavan ja ironisten sattumien joukkoon heitetään munuaiskivistä kärsivä Patrick Batemanmainen bisnesjuppi Allan (Greg Cruttwell), itsemurhaa hautova entinen elokuvaohjaajasuuruus Teddy (Paul Mazursky), kenties ruotsalainen femme fatale Helga (Charlize Theron), siveyspoliiseihin kuuluvat liiankin kiltti Wes (Eric Stoltz) ja elämän ja golfpallojen päähän potkima Alvin (Jeff Daniels). Niin ja Keith Carradine vierailee kuolemassa. Myös Michael Jai White ja Lawrence Tierney ovat räpäytä-ja-missaat-cameoissa.
Kyseessä on siis useampia rikostarinoita ja elämänkuvauksia toisiinsa yhdistelevä sekamelska, joka ei oikeastaan ole niinkään sekamelska, sillä vaikka kaikkien hahmojen kulku toistensa tielle ei todeudukaan täysin aukottomasti, niin tunnelma on sen verran rento, että ihan vaivattomasti tätä elokuvaa katselee. Siitä huolimatta on hieman sääli, että kun kerran elokuvan lopussa ruvettiin kaikkien hahmojen kohdalla tekemään loppupuheita, niin ilman päätöksiä jäivät Jeff Danielsin ja Greg Cruttwellin tarinat. Joista ensimmäinen sentään aika kömpelösti, mutta edes jotenkin selitellen pudotettiin pois matkasta kesken elokuvaa, mutta jälkimmäinen vain kirjaimellisesti lyötiin ennen loppuminuutteja tajuttomaksi, ettei häntä tarvinnut enää nähdä. Cruttwellin ns. koomisen sivuhahmon mukana olo oli muutenkin hieman turhaa, ettei häntä oltaisi kenties tarvittu laisinkaan, mutta Danielsin särkyneen sydämen kyttä sentään on elokuvan kiintoisimpia hahmoja, että on hieman surku ettei hän saanut lopulta tarvitsemaansa tilaa. Varsinkin kun Danielsin hahmon sisälmykset alkoivat nousemaan esille vasta kun hänet poistettiin elokuvasta.
Vaikka tässä elokuvassa on seminokkelaa tappajadialogia ja muutama melkein persoonallinen hahmo, niin ristiinleikkauksista ja rytmikkäästä soundtrackistaan huolimatta sisällössä ei ole sitä napakkuutta ja persoonallisuutta jolla Vaarojen laakso nousisi muiden ns. tarantinomaisten elokuvien kuten Tuomion torstain rinnalta korkeammalle, vaan jää sinne ihan hyvän, mutta olisi voinut olla parempikin-tasolle.
Suuri plussa kuitenkin siitä, että Spader on julmetun cool ja Theron niin hot, että pelkäsin palohälyttimen alkavan huutamaan.
Tähdet: ***
Vaarojen laakso
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti