Venäläinen ruletti (Company business, 1991)

Muuri on kaadettu ja kylmä sota on ainakin väitetysti historiaa, joten vanhankansan agenteille kuten Sam Boydille (Gene Hackman) ei enää pahemmin löydy valtion puolustukseen liittyviä tehtäviä. Tavanomaiset freelancerina tehdyt teollisuusvakoiluprojektit saavat kuitenkin mukavaa vaihtelua menneestä, kun Sam kutsutaan CIA:n toimesta suorittamaan vakoojien vaihto ja omaan mieheen vaihdettavaksi tulee toinen menneen maailman agentti, entinen  neuvostovakooja Pjotr Ivanovich Grushenko (Mikhail Baryshnikov). Sam kuitenkin huomaa tehtävässä jotain mätää ja se ei ole tällä kertaa Viidakon tähtöset 2, vaan kyseessä on vanhaa kunnon kaksoisagenttimeininkiä, minkä vuoksi pakosalle joutuvat Sam ja Pjotr saavat peräänsä niin jenkki- kuin venäläisagentit. Onneksi eurotripillä voidaan veistellä puujalkavitsejä ja muistella rahanpesijöiden kanssa millaisia ne vanhat hyvät ajat olivat. Ymmärtääkseni hyviä.

Mikhail Baryshnikov on kuulemma sanonut vihaavansa tätä elokuvaa, mutta lienee Sinkkuelämää-kokemuksensa jälkeen muuttanut ainakin osittain mielensä.
Toki Venäläinen ruletti kulkee aika hitaasti ja yllätyksettömästi, eivätkä Hackman ja Baryshnikov tunnu kovinkaan innostuneesti venyttävän esiintymistaitojaan, mutta ei tämä nyt mikään surkea tuotos ole. Mukana on joitakin mukavia muistumia Michael Cainemaisista agenttitarinoista, mikä tulee pitkälti mieleen elokuvan euromiljööstä ja tutusta dialogipohjaisista toiminnasta, jossa siis kovasti mutta rauhallisesti puhutaan kaikenmaailman kaksoisagenteista, tms., mutta ei sorruta juurikaan autoräjähdysräiskintään. Eli kyseessä on vakoojaelokuvaa heille jotka kaipaavat sellaiselta enemmänkin kohtauksia joissa asetellaan tekoviiksiä, kuin lyödään karateiskuja niskoihin.
Jos Baryshnikov olisi sanonut ettei muista tehneensä Venäläistä rulettia, niin sen olisin ymmärtänyt hyvin. Sillä vaikka kyseessä ei olekaan mikään kaikkien aikojen huonoin elokuva, niin eipä tämä kovinkaan mieleenpainuva myöskään ole. Siltikään perinteiset agenttipuheet ja salailut eivät kuluneinakaan minua suuremmin haitanneet, sillä elokuva on tähditetty sen verran hyvin tämänkaltaiseen elokuvaan sopivilla nimillä (mm. Daniel von Bargen, Kurtwood Smith ja Terry O'Quinn), että vaikka kukaan heistä ei nyt mitään ihmeitä kuten meren halkaisemista teekään, niin karismat jaksavat kantaa loppuun saakka. Se miksi Venäläinen ruletti ei meinaa jäädä mieleen edes naulaamalla, on sen täydellinen vaaran puute. Sam ja Pjotr joutuvat siis pakenemaan molempien agenttikollegoita ja samalla pitäisi vältellä euromaiden viranomaisia, luottaen vain mahdollisimman epäluotettaviin alamaailman henkilöihin. Sitten he kuitenkin kulkevat kaikkialla rentoa kävelyvauhtia, hymyillen ja jutustellen mukavia, välittämättä lähes laisinkaan viranomaisverkostojen seurantakeinoista. Itse asiassa he ovat niin rentoja koko ajan, että ovat varmastikin pössytelleet jotain sukkamehua lamaannuttavampaa ainetta. Toisaalta myöskään perässä olevat agentit eivät suuremmin pidä kiirettä, vaan tuntuvat pikemminkin ajattelevan, että kyllä he varmaan joskus tulevat vastaan ja jos eivät, niin eivät.

Siispä hyvinä pidettäviä näyttelijöitä, mukavan perinteistä kerrontaa ja uhkaavuutta kuin sulaneessa jäätelössä.

Tähdet: **
Venäläinen ruletti