Sidekicks - yhdessä voittamattomat (Sidekicks, 1992)

Men of action-julkaisusarja sisälsi elokuvia muun muassa Olivier Grunerilta, Sho Kosugilta, Jean Claude van Dammelta, Brian Bosworthilta ja Chuck Norrisilta. Siispä sitä saattoi tuon logon perusteella odottaa näkevänsä toimintaa ja oletettavasti kovaotteista sellaista. Niinpä Sidekicksin takakannessa toimintaan viittaava toiminta-genremääritys kuulostaa siltä, että kyseessä olisi ei niin yllättäen toimintaelokuva. No jos ajattelee esimerkiksi Karate Kidin olevan toimintaelokuva, niin kyllä sitten. Sidekicksin kohdalla tuo Men of action-logo tarkoittaa sisällön sijaan enemmänkin Chuck Norrisia, joka toki on man of action, mutta elokuvansa eivät aina pakosti sitä ole.

Arka astmapoika Barry (Jonathan Brandis) uppoutuu helposti päiväuniin joissa on milloin ninja, milloin jokin muu käden- ja jalantaitoihin uskova toimintamessias, joka toimii yhteistyössä toisen sankarin, Chuck Norrisin (Chuck Norris) kanssa. Barryn fantasiat haittaavat opettajien mielestä koulunkäyntiä ja kanssaoppilaat naureskelevat hinkukeuhkopojan sankaripalvonnalle. Barryn isä Jerry (Beau Bridges) koettaa auttaa houkuttelemalla poikansa karatekouluun, mutta mulkeromainen omistaja Stone (Joe Piscopo) osoittaa ettei tuollainen heiveröpoika pärjäisi tosimiesten maailmassa. Onneksi kiltti opettaja Noreen (Julia Nickson) keksii pyytää setäänsä herra Leetä (Mako) opettamaan Barrylle itsepuolustustaitoja. Tämä tuleekin tarpeeseen, sillä koulukiusaava Randy (John Buchanan) haastaa Barryn osallistumaan karatekilpailuihin, jotta voisi siellä murjoa pojan muusiksi. Tässä vaiheessa oikean elämän Chuck Norris voi tulla kertomaan Barrylle, että me ollaan sankareita kaikki, paitsi ehkä Billy Drago Delta Force kakkosessa.
"if you die I'm going to shoot myself and come on after you!"

Sidekicks toki sisältää toimintaa ja sitä nimenomanaan Norrisille ominaisesti jalkatyöskentelyn muodossa, mutta aiemmin mainitun Karate Kidin tavoin mukana oleva väkivalta on ainakin väitetysti sivuseikka ja nuoren pojan kasvutarina on se punainen lanka. Se että Brandisin esittämä hahmo fantasioi Norrisista ja toivoisi olevansa suurenmoinen toimintasankar,i on tarina jossa potkutähden sijaan ihannoitavana henkilönä voisi olla vaikka jääkiekkoilija, shakkimestari, ihmissyöjä, tms. Siispä olennaisinta on saada arka poika uskomaan omiin kykyihinsä ja tässä tapauksessa se tulee toimintafantasioiden ja Chuck Norrisin kautta. Näin ollen ammuskelu-, sun muut toimintakohtaukset tulevat lähes kokonaisuudessaan esille unien kautta ja niissä esiintyvän logiikan vuoksi kyseessä on enemmän taikka vähemmän humoristisia kohtauksia. Joten Sidekicksin toiminta lähentelee enemmänkin Jackie Chania kuin Chuck Norrisia.

Karate Kid tulee Sidekicksia katsellessa niin usein mieleen, että sen täytyy olla tarkoituksellista ja uskonkin, että ajatuksena onkin ollut tehdä lämminhenkistä kunnioittavaa komiikkaa Karate Kidin kustannuksella. On ruipelopoika joka ei pääse ilkeän, väkivaltaisen karatekoulun opettajan opetuksen alaisuuteen ja tilalle tulee iäkäs, hiukan hassun oloinen aasialaisherra, jonka lähitaisteluopit koostuvat lähes kaikesta muusta kuin lyönneistä ja potkuista, mutta kryptisiä mietelauseita on tarjolla sitäkin enemmän. Joe Piscopo vetää pyöriväsilmäisenä aivan överiksi Martin Koven John Kreesen 
ja Mako on kuin happotripillä oleva herra Miyagi. Tarina kulkee tuttuja ratoja aina koulukiusaamisesta lopun karatemestaruusotteluun, jossa alistetusta pojasta on kuoriutunut kaunis joutsen. Ja se toimii.
Etenkin siksi, että Chuck Norris Chuck Norrisina-fantasiat ovat kuin vuotta myöhemmin ilmestyneessä Last Action Herossa, jotka olivat kieltämättä ajoittain nokkelia ja samankaltaiset monimuotoiset elokuvalliset toimintakuvitelmat yhdistettynä Karate Kidiin tekevät kasvutarinasta, jos ei nyt täysin erilaista, niin ainakin erilaisemman ja Norrisin itseironinen suhtautuminen toimintatähteyteensä tulee erinomaisesti esille. Norris onkin elokuvatähtenä sopiva sekoitus supersankaruutta, kuten myöskin jonkinlaista tavallisuutta, mikä onkin aina ollut hänen suurimpia voimavarojaan.

Norrisfantasioissa on hauska pohtia mihin miehen elokuvaan mikin kuvitelma perustuu, sillä osa Barryn fantasioista pohjautuu hänen omaan elämäänsä, mutta osa hänen näkemiinsä Norris-leffoihin. Niinpä välillä unet ovat Missing in Actionia ja välillä Hitmania.
Lisäksi pidän siitä, miten Barryn unet muokkaantuvat matkan aikana ja esimerkiksi elokuvassa mukaan tulevat uudet hahmot löytävät roolinsa myös Barryn unista, ja kun poika aiemmin fantasioi pelastettavan naisen olevan opettajansa Noreen, niin ihastuksen myötä tilalle siirtyy Danica McKellarin esittämä suloinen koulutoveri Lauren.
Sidekicksia voisi melkein suositella heille joiden mielestä aiemmin mainittu Last Action Hero osoittautui mahtipontisuuteensa hukkuneeksi egotripiksi, tai jotain sinne päin.
Siispä pidän kovasti siitä kuinka mielikuvitusystävä voi oikeasti rohkaista vaikkapa sitten kiipeämään liikuntatunnilla köyttä ylös. Tälläisiin kuvitelmiin on helppo samaistua ja Brandis on sopivan herkän oloinen jotta hänen voi oikeasti kuvitellakin tarvitsevan rohkaisua, joka taas sitten on myöskin sellaista jollaiseen asemaan voi ainakin tämä katsoja pistää itsensäkin.

Brandisin itsensä vuoksi tämä elokuva saa syvempää merkitystä hänen tosielämänsä murhenäytelmän takia, sillä hänen maallinen vaelluksenahan päättyi vain 27-vuotiaana itsemurhaan. Tämän vuoksi Barryn todellakin uskoo tarvitsevan apua, tuli se sitten Norrisin taikka jonkin muun kautta, mutta kunhan tulee. Näin ei siis oikeasti tainnut käydä, vaan Brandisin oma elämä osoitti kuinka elokuvissa esitetty fantasia ei todellakaan kulkeudu kotiin saakka. Valitettavasti.

Sidekicks ei kuitenkaan ole täysin toimiva elokuva, sillä sen antamat vastaukset ovat helppoja ja noudattelevat sivureiteistä huolimatta lopulta sitä Karate Kidistäkin tuttua lyönti korjaa kaiken-ajattelutapaa, mitä saadaan kuitenkin aika hyvin peiteltyä elokuvan huumorilla ja positiivisesti tällä kertaa lyöntiopetus ei tarkoita ihmisen hakkaamista kuin osittain. Ikävä kyllä elokuvan huumori ei kuitenkaan korjaa sitä seikkaa, että vaikka Makon riehakas esiintyminen onkin huvittavaa, niin esimerkiksi Joe Piscopo on niin tuskaa, että tekee mieli mennä polttamaan hänen talonsa. 
Joten elokuvan komedia on kuten sen opetuksetkin, niin tasaisesti osumien ja hutien välillä tasapainoilevaa, että välillä elokuva on todella hyvä ja välillä aivan päinvastainen.

Lisäksi osa koko matkankin kulkevista hahmoista jää todella alikirjoitetuiksi ja suoraan sanoen värittömän valjuiksi. Kuten esimerkiksi Beau Bridgesin perinteinen isähahmo, joka ei siis oikeastaan tee mitään muuta elokuvassa kuin on siellä jossakin ja näin ollen on todella hassua, että silti osoitetaan Julia Nicksonin esittämän opettajan ihastuvan Bridgesin näkymättömään mieheen, kun sellainen on jopa fantasiassa mahdotonta.

Kaikki ovat onnellisia-lopetus on kenties hieman liiankin siirappinen. Vaikka onkin hauskaa kuinka yliluonnolliseksi, jonkinlaiseksi henkiolennoksi siinä Norris nostetaan.

Väitän kuitenkin, että Sidekicks kuuluu Chuck Norrisin parempien elokuvien joukkoon, vaikka ymmärränkin samalla sen saaman kritiikin nimenomaan Norrisin suhteen. Ensinnäkin mies on lopulta vain pienessä sivuosassa ja monet hänen kohtauksistaan olisi voitu korvata sopivasti leikatuilla pätkillä miehen aiemmista elokuvista, joten ajoittain Sidekicksia on vaikea nähdä juuri Norrisin elokuvana. Lisäksi elokuvan herättämät mielikuvat toimintaelokuvasta saattavat aiheuttaa perinteisempää Norrisia odottavalle suurenkin pettymyksen, sillä tämä on lähempänä Disneymäisuutta kuin turpaanvetoa. Itsekin ensikatselun aikaan petyin hieman omien ennakkoluulojeni vuoksi ja tällä kertaa katselukokemus oli positiivisempi. Joten odottaessaan aikuisille suunnattua Norris-elokuvaa ei voi syyttää vain kansikuvia, taikka mainostekstejä, sillä on osittain katsojan oma moka jos automaattisesti luulee jokaisen Norris-leffan olevan Invasion U.S.A. Erhe joka onkin varmasti osaltaan vaikuttanut tämän elokuvan saamiin negatiivisiin kommentteihin.
Odottakaa Metsien Soturia niin ette pety.

Tämä on kuitenkin kepeää viihdettä, miellyttävän humoristinen ja lapsekkaista ajatuksistaankin huolimatta sydämellinen elokuva, jossa on muuten tosi tarttuva kasarileffamainen soundtrack.

Tähdet: ***
Sidekicks  - yhdessä voittamattomat