Assassin's Bullet (Sofia, 2012)

Menettettyään perheensä kuolemalle jätti FBI-agentti Robert (Christian Slater) sekä kenttätyön että kotimaansa taakseen siirtyen Bulgariaan tekemään seagalmaista hädin tuskin B-luokan eurotrashleffaa. Ei kun hetkinen, nyt hyppäsin jo vähän liian pitkälle. Siis elokuvan tarinan mukaan Robert jätti toiminnan sikseen siirtyäkseen toimistotöihin. Joskin olen aina ymmärtänyt, että FBI:n toimintavalta kattaa vain pohjois-amerikan ja CIA toimii rajojen ulkopuolellakin? Siis ainakin näin virallisesti, mutta välillä tuntuu että esimerkiksi FBI otetaan mukaan vain koska sen ajatellaan kuulostavan tarpeeksi tutulta ja se yhdistetään automaattisesti kaikenmaailman agenttitoimintaan. Kuka välittää, koska Robert kuitenkin nyt on edelleen FBI-agentti vaikka työskenteleekin itä-euroopassa ja tottakai tässä sanotaan, että kyseessä on ns. black ops-toimintaa, joten se siitä sitten.
Samaan aikaan samassa kaupungissa liikkuu naispuolinen ammattitappaja joka pistää hengiltä FBI:n etsityimpien listalla olevia pahiksia ja ilmeisesti se pitää estää. Siispä suurlähettiläs Ashdown (Donald Sutherland) houkuttelee Robertin tämän aikeen toteuttajaksi. Aloitetaan siis vesipiipulla ja katselemalla eksoottista tanssia. Raskasta työtä. Robert ryhtyykin romanttiseen suhteeseen näkemänsä naistanssijan kanssa ja hän tietenkin koettaa myöhemmin murhata agenttimme.
Toisaalla tapaamme naisopettajan joka lapsena menetti vanhempansa terroristi-iskussa ja on sittemmin pahasti traumatisoitunut, ja syy miksi en mainitse naishahmojen nimiä johtuu siitä, että tämä seikka liittyy elokuvan suht' yritteleväiseen twistiin.
.
..
...
Hitot! se on sama nainen (Elika Portnoy) kaikissa kolmessa tapauksessa.

Assanssin's Bullet on aikalailla sellainen elokuva jonka pääosassa olettaisi näkevänsä joko Steven Seagalin taikka Jean-Claude Van Dammen, joten heidän eurotrashhalpiksia katsoneet ovat varsin kotonaan tämänkin parissa. Siispä visuaalisesti teos on halvan näköinen, aksentit paksuja ja jostain syystä kaikki on aina jotenkin kosteaa ja kuraveden väristä, aivan kuin se olisi jokin tunnusmerkki osoittamaan eurooppalaisuutta (puhumme siis pääosin keski- tai itäeuroopasta, emme pohjoismaisesta ilmeestä). Kovasti koetetaan olla jonkinlaista jenkkityylistä toimintaa ja samalla kuitenkin muistuttaa jotain kuvauspaikkana toimivasta maasta (esim. puhumalla vaikkapa perinneruuasta, tms.), mutta lopputulos on aina kuin koettaisi uskotella tölkkilihan olevan entrecôte. Plussaa kylläkin siitä, että usein kun kuvassa ei ole englanninkielisiä näyttelijöitä ei kyseistä kieltä myöskään puhuta ja tällöin tulee eniten fiilistä siitä kuinka halutaan olla muualla kuin jossain muka-amerikassa.
Toinen ja samalla aika suurikin plussa tulee siitä, että vaikka tätä nyt tyrkytetäänkin elokuvana jossa sankarillinen Slater jahtaa säälimätöntä ammattitappajaa eli pahista, niin kyseessä onkin enemmänkin Tyttö nimeltä Nikitasta lainaava kertomus aivopestystä valtion tappajasta ja Elika Portnoy toteuttaakin kolmoisroolinsa varsin onnistuneesti, vaikka puitteiden toivoisikin olevan paremmat. Tämä näyttää rumalta, kulkee enimmäkseen kuin täi tervassa, esittelee hahmoja jotka vain unohdetaan kesken kaiken ja on selvästi niin ihastunut ideaansa monipersoonallisuustappajastaan että unohtaa perustella monia siihen liittyviä asioita. Toki ajatuksena on varmasti ollut se, että Portnoyn hahmoa koetellaan ja siten koulutetaan vielä, minkä takia Robert piti ylipäätään ottaa mukaan ja esitellä yhdelle Portnoyn persoonallisuuksista, mutta nämä toteutetaan sen verran aukkoisesti etteivät vaikuta juuri loppuun asti mietityiltä. Esimerkiksi Portnoy ei muka tunne Slateria muun kuin tanssijaroolinsa kautta ja nämä hänen persoonallisuutensä eivät ole tietoisista toisistaan, mutta kohta hän kuitenkin osoittaa tietävänsä mitä oikeasti tekee työkseen ja tuntee sillä puolen Slaterin. Silti heti perään onkin taas uusi neljäs persoona, kuin tyhjä taulu edellisiin nähden. Olivat ne isompia taikka pienempiä, niin vastaavia huolimattomuusvirheitä löytyy liiaksi elokuvalle joka sentään osoittaa yhden ideansa puolesta potentiaalia parempaakin. Ehkä sitä ei siis pitäisikään verrata Seagalin euroroskaan, koska niistä puuttuu se yksikin hyvä idea.

Hei, miten ihmeessä kaikki pahimmat terroristit ovat päätyneet majailemaan Bulgariaan? Onneksi heidät sentään tunnistaa siitä, että jokainen pitää kaulaliinaa. Tämä melkein koitui Slaterin kohtaloksi.

Tähdet: **

Assassin's Bullet

The Storm - Myrsky (The Storm, 2009)

Luke Perry taisi olla suosituin Beverly Hills 90210-sarjan näyttelijöistä, mikä ei tietenkään ole mitään muiden vähättelyä, mutta enpä muista naispuolisten koulutovereitteni kuolanneen yhtä paljon muiden hahmojen perään kuin bad boy Dylanin. Joka hänkin ns. alaluokkastailistaan huolimatta taisi olla jokin rikkaan perheen kakara joka halutessaan saisi kaiken tarjoilijan tuomalla hopeatarjottimella. No kuitenkin, herran rockabillymainen look ja prätkällä ajaminen olivat tietenkin keskiluokkaisille hevostytöille kuin sokeriansa ja toki Perryssa tuntui olevan karismaa enemmän kuin kollegoissaan, joka ilmeni etenkin miehen myöhemmällä uralla jossa alkoi olemaan huomattavasti rosoisempia roolituksia kuin muilla Beverly Hillsläisillä.

Mielenkiintoisesti tai ehkei sittenkään, mutta nimi Luke Perry tuo minulla aina ensimmäiseksi mieleen Buffy vampyyrintappaja-elokuvan jossa hän esitti miespääosaa. Joskin kun sanon miespääosa niin kyllä elokuvassa on oikeastaan vain naispääosa ja loput roolit sukupuolesta riippumatta ovat sivuosia. Sivumennen mainittuna en edes seurannut Buffy-televisiosarjaa, joten tuo nimi yhdistettynä vampyyrintappamiseen tarkoittaa minulle Kristy Swansonia.

Onkohan Buffy lyhennys Bufordista?

Vaikkakaan en koskaan nähnyt Luke Perryssa mitään uusi Tom Cruise-tähteyttä, oli hän kuitenkin mielestäni Beverly Hillisin parempia näyttelijöitä ja filmografiansa perusteella väitänkin hänen sarjan jälkeisen uransa olleen näyttelijän kannalta onnistuin, siellä ollessa haastavampia rooleja koettavana. Miehen tunnetuimpiin post 90210-rooleihin lukeutuu eittämättä vankisaarnaajan osa Kylmässä ringissä ja siinä hän olikin sen verran onnistunut, että ilman varsin mieleenpainuvaa kohtaloaan onnistui hän murtautumaan esille muutoinkin varsin värikkäässä henkilögalleriassa. Joskin näissäkin lievissä kehuissani tulee huomioida nimenomaan se, että kyllähän esimerkiksi Ian Ziering oli varsin onnistunut roolitus Sharknadoihin, mutta Perry taisi ainona 90210-alumnina esittää roolivalinnoissaan rohkeutta, kuin todistaakseen olevansa muutakin kuin kevyen sarjan esiintyjä. Sinänsä hänenkin näyttelijäuransa koostui ex-kollegoidensa tavoin pitkälti tv-sarjavierailuista, minisarjoista ja suoraan videolle-tuotannosta. Isoin elokuvatuontantonsa taisi olla pikaesiintyminen Luc Bessonin Fifth Elementin introssa:

Luke Perry kuoli vuonna 2019, ollen 52 vuotias ja siten aivan liian nuori.

The Storm on hieman alle kolmituntinen, kaksiosainen television minisarja ja koska aika harva niin pitkä teos jaksaa pitää intoa yllä yhdeltä istumalta katsottuna on se varmasti ideaaleinta katsoakin kahdessa osassa kuin näin levyltä yhtenä pitkänä elokuvana. IMDb vieläpä ilmoittaa pituudeksi neljä tuntia, mikä kuulostaa jo rankaisulta.

Kenraali Braxton (David James Elliott) ja rikas teknologiafirman omistaja Terrell (Treat Williams) valmistelevat säänhallintalaitetta, jolla siis voitaisiin kirjaimellisesti luoda se ns. sade joka pyyhkii kaiken saastan kaduilta, mutta kuten tiedämme niin näissä jutuissa hommat riistäytyvät aina käsista ja nyt kun viisi minuuttia on elokuvaa kulunut taisin nähdä jo kaiken oleellisen, joten näkemiin!
.
..
...
....
.....
No okei.
Luonnollisestikin Terrellin idealistinen alainen ja tuon säänhallintalaitteiston luoja tohtori Jonathan Kirk (James Van Der Beek) haluaa lisää kokeita varmistaakseen, että laite jolla hänen tietääkseen on tarkoitus tuoda sadetta kuivuuteen ja tehdä muutakin hyvää toimii, huomaa jossain vaiheessa kuinka luomuksensa on päätymässä massatuhoaseeksi ja pyrkii siis estämään tämän tapahtumisen.
Hei, nyt leffaa on kulunut 1o minuuttia ja jo nyt näkee mielessään kuin Van Der Beek pakenee valtion kätyreitä, saa varmaankin apua joltain totuuden perässä olevalta toimittajalta ja jos se toimittaja on nainen niin romanssihan siinä samalla syntyy. Van Der Beek saa lopulta totuuden julki, pysäyttää ainoana kykenevänä koko laitteen ja valtio lakkauttaa projektin. Siinä ohessa ollaan varmaan koettu joitakin tietokoneistettuja pyörremyrskyjä tahi vastaavaa.
Holy shit! ette muuten arvaa mitä jatkossa tapahtuu?
Van Der Beek pakenee valtion kätyreitä, saa apua joltain totuuden perässä olevalta toimittajalta, Dannilta (Teri Polo), mutta romanssia ei ehdi syntymään koska nainen tapetaan heti eikä kohta ja Van Der Beek lavastetaan murhaajaksi. Plussana se, että Danni sentään oli Van Der Beekin ex-tyttöystävä, että romanssi ainakin on ollut kuvioissa. Luojan kiitos siellä on korvaavana hahmona tiukka, totuuden perässä oleva kyttä eli Devon (Marisol Nichols), jonka kanssa Van Der Beek voi sitten sen romanssin aloittaa. Varsin tutun oloinen idea tämäkin.
Van Der Beek saa lopulta totuuden julki, pysäyttää ainoana kykenevä laitteen ja valtio lakkauttaa projektin. Siinä ohessa ollaan koettu joitakin tietokoneistettuja pyörremyrskyjä ja vastaavaa.
Toki siellä on muitakin hahmoja kuten köyhä nuoripari joilla on vauva tulossa ja muita ns. katastrofielokuvan perustyyppejä.

Kolmisen tuntia näin yllätyksettömälle elokuvalle on aivan liian pitkä aika. Aivan liian pitkä! Kyllähän vauhtia on koettu pitää yllä jatkuvilla nykivillä leikkauksilla, juopuneella kuvauksella (vaakatasossa pysyminen on ollut selvästikin haasteellista) ja muutamilla split screeneilla, mutta pääosin innoton esiintyminen, yllätyksetön tarinankulku ja yleinen laiskuus aiheuttavat sen, että kenties 90 minuuttisena kyseessä olisi saattanut olla jotain kivaakin B-kamaa. Sitä pidempänä kyseessä on enimmäkseen uniääkettä. Sinänsä kyseessä on ihan kelvollinen television katastrofielokuva täynnä tuttuja naamoja ja säästeliäästi käytettyjä halpuutta huokuvia tehosteosioita, että tosiaankin kaikesta kuluneesta tuttuudestaan huolimatta pahin ongelma on pituus. Niin ja ehkä aina tosi valjun oloinen James Van Der Beek, joka tuntuu hymyillessäänkin imevän ilon kaikesta.

Treat Williams sentään on tuttuun tapaan mainion vihastuttava. Hän taitaa hyvin tuollaiset hurmaavan lipevien m*lkkujen roolit.

Riippumatta siitä onko kyseessä televisioon, suoraan videolle taikka teatterilevitykseen tuotettu teos, on suurimpia harmituksia katastrofielokuvissa se ettei niissä panosteta juurikaan tarinaan taikka henkilöhahmoihin. Itse elokuvan kuvaama katastrofi ja sen tehosteinen näyttävyys tulee aina etusijalla, jolloin esimerkiksi hahmot otetaan valmiista varastokamasta ja tästä syystä ne ovat aina niin tuttuja. Ihan ymmärrettävää koska tällaisissa tapauksissa spektaakkeli onkin tärkein ja nimenomaan sitä tullaan katsomaan. Siksipä vielä suurempi harmitus on se kun elokuvan täky jää toteuttamatta ja se vähäkin huolimattomasti. The Stormin storm kun on varsin vähäistä ja mitäänsanomatonta, jolloin fokus olisi voinut olla vieläkin enemmän tarinassa jossa valtion jahtaama tavis kokee kafkamaista painajaista. Ehkäpä tätä vain on markkinoitu väärin ja se onkin elokuvan tarkoitus, mutta siihen ei usko nyt kukaan. Koska nyt se näyttävyys jää tavanomaiseksi tihkusateeksi sekä puheen tasolle ja oli syynä sitten kyvyttömyys, haluttomuus taikka resurssien puute, ei katastrofielokuvan halua olevan pelkkää sateen rauhoittavaa ropinaa katolla. Tiivistys sinne 90 minuuttiin tehnyt tällekin seikalle hyvää, koska silloin myrskytehosteiden vähäisyyteen ja merkityksettömyyteen ei olisi varmaankaan kiinnittänyt niin paljon huomiota.

Ja se Luke Perry? Hän tulee mukaan siinä vähän tunnin jälkeen esittäen hyvien puolella olevaa tyyppiä, istuu 30 minuuttia, osoittaa sitten olevansa pahis ja kuolee. Perry kyllä istui ihan vakuuttavasti.

Ohimennen mainitakseni on jotenkin hauskaa, että Perry teki urallaan (ainakin) kolme toisiinsa liittymätöntä Storm-nimistä filmatisointia joista ensimmäisen vuonna 1999 ja kolmannen sopivasti tämän nyt vuorossa olleen jälkeen vuonna 2010, olihan se kuitenkin nimeltään The Final Storm.

Ehdoton suosikkikohtaukseni elokuvassa on muuten se kun Van Der Beek pidätetään kahvilassa ja kas! juuri sillä hetkellä salama iskee rakennukseen tainnuttaen vain nuo pidätystä suorittavat poliisit.

Musiikissa on sentään ajoittaista yritystä.

Tähdet: **

The Storm - Myrsky

Cross (2011)

Koska en ole oikeastaan yhdenkään Beverly Hills 90210-sarjasta tutun näyttelijän fani, en myöskään yleensä valitse elokuvia heidän mukaansa. Tietenkin pois lukien tämä nyt vielä meneillään oleva teemakatselu jossa heidän tähdittämiään elokuvia esiintyy, mutta muulloin harvemmin leffa päätyy ostoskoriin vain koska siinä nyt sattuu olemaan Jason Priestley taikka Jennie Garth. Ellei sitten juuri sillä nimenomaisella hetkellä satu päähän pilkahtamaan ajatus siitä kuinka se voisi olla hassua, tms. Aika valittevan harvoin on kuitenkaan niin, että elokuvat joissa 90210-tyypit esiintyvät ovat mielenkiintoisia ja vielä vähemmän heidän itsensä ansiosta. Tämän sanottuani Cross vaikutti kuitenkin kiintoisalta kun sen joitakin vuosia sitten ostin ja osittain siinä nimenomaan kiehtoi ajatus siitä, että nyt ja silloin kun sarjakuvasankarileffat olivat erityisen suosittuja niin millainenkohan sellaiselta vaikuttava Cross on ja miten juurikin varsin keskinkertainen näyttelijä kuten Brian Austin Green siinä pärjäisi. Ulkoisestihan Green olisi sopiva johonkin toimintasankarin rooliin ja ehkä jos meininki on vauhdikasta sekä näyttävää, ei siinä mitään parhaan näyttelijän-suorituksia kaivatakaan ja Green saattaisi ollakin oivallinenkin valinta supersankariksi. Plussaa tuli myös siitä ettei kyseessä ollut taas jokin liiankin tuttu Marvel- tai DC-tuotos, koska tiedän jo miten Batmanista tuli Batman ja kuinka Hämähäkkimiehestä halutaan enemmän ja enemmän sakkolihaa sillä se on toistettu, toistettu ja toistetaan taas.

Kyllä, Cross oli ehdottomasti mielenkiintoinen ja siitä kertoo etenkin se, että tämän katselun ja oston välillä ehdittiin näköjään tehdä elokuvalle kaksikin jatko-osaa: Cross Wars (2017) ja Cross: Rise of the Villains (2019).

Olen siis selvästikin pitänyt kiirettä.

Joskaan en ole aikeissa hankkia edellä mainittuja jatko-osia. Tai no, kolmonen on kyllä saanut aika houkuttelevan arvostelun osakseen:

Joskus muinoin jokin jumalhamo päätti lahjoittaa valitsemilleen ihmisille supervoimia antavat amuletit, jotta he voisivat sitten suojella heikompia maailman pahuudelta ja sitten Mustanaamion tavoin siirtää vastuun aina seuraavalle sukupolvelle. Sieltä sitten siirrytään surkeasti aikakausia kuvaavan animoidun montaasin kautta nykyhetkeen ja amulettien tämänhetkisten sankareiden pariin. Tai hetkinen, miksi introssa puhuttiin amuleteista kun niitä on vain yksi ja siten tietenkin vain yhdellä henkilöllä? No kuitenkin, voimahely on Crossin (Brian Austin Green) kannettavana ja hänkin käyttää enemmän pistoolia pahisten päihittämiseen kuin jotain maagisia voimia.

Cross johtaa vigilanteporukkaa joka kulkee pelastamassa pulaan joutuneita, kuten ryöstön uhreja ja he sitten joko hakkaavat pahikset taikka ampuvat heidät. Joukossa on superkiukkuinen tyyppi, elegantisti puhuva tyyppi (joo, tosi), nainen, koominen tyyppi ja oli siellä joku muukin, mutta hänellä ei ollut varsinaista persoonallisuutta, kuten olisi esimerkiksi nainen. Ei kun sori, hänellä oli kepit joita heilutteli.

Kyttä (Tom Sizemore) haluaisi pysäyttää nämä itsensä lain yläpuolelle asettamat sankarit ja rikollispomo Erlik (Michael Clarke Duncan) on samoilla linjoilla. Siksipä Erlik haluaa aikaansaada jonkin superpahiksen tai jotain ja siihen vaaditaan hullun tohtorin Zyalin (Robert Carradine) sekä satunnaisten naisten verinäytteiden apua.

Äkkiseltään en huomannut Crossin olevan mihinkään sarjakuvaan, tms. pohjautuva, että kaipa tämä sitten on ainakin olevinaan originaali idea. Kommenttiraidalla kylläkin kerrotaan, että juurikin sarjakuvaksi Cross oli alunperin suunniteltukin. Järin uniikki tämä ei tietenkään ole, mutta helposti huomaa ajatuksena olleen tehdä sarjakuvasankarileffaa ilman tuttuja heeroksia ja kuitenkin olla samassa sarjassa. Joskaan viideltä eurolta vaikuttava budjetti ei tietenkään ole sallinut samanlaista näyttävyyttä kuin Kapteeni Amerikalla, mutta siltikin mukana on sarjakuvaruutusiirtymiä, ylikorostettuja värejä, hassuja lempinimiä, vaatetusta joka näyttää angstiselta kirpputori-Village Peoplelta, hullunkurisia aksentteja, naurettavia kampauksia, dialogia joka kuulostaa Dr. Evililta ja kaikkea sellaista minkä voi yhdistää sarjakuviin jos käsitys niistä on Pulteri tai Kippari Kalle. Tämä melkein vaikuttaa joko parodialta vallassa olevasta sarjakuvaleffabuumista taikka sarjakuvaleffalta jonka tekijät eivät ole koskaan lukeneetkaan mitään dogemeemejä pidemmälle. Such doge! Much wow! Todennäköisin syy ns. sarjakuvamaiseen sekavuuteen on se, että ideoita ei ole haluttu karsia jättääkseen jäljelle ne hyvät ja rahaa ei ole ollut oikeastaan yhtikäs mihinkään. Erityisen hämmentäväksi Crossin tekee vielä se, että se tuntuu jarruttelevan aivan liian paljon ja sitä budjetista riippumatta. Olenkin satavarma jotta tämän on pitänyt alunperin olla jotain Hobo With a Shotgunin henkistä elokuvaa, mutta vain supersankarimuodossa, sillä hetkittäinen roisi kielenkäyttö, ajoittainen tosi sleazy ulkoasu sekä samanlaiset hahmot ja tilanteiden ratkominen väkivallalla jossa selvästi on tarkoitettu sisälmysten lennätystä pelkän Iron Manin kaltaisen muksimisen sijaan saavat uskomaan, että Crossia ei kenties ole sensuroitu mutta siinä ei ole löydetty oikeanlaista keskitietä yhdistää grindhousemaisuus valtavirtaisuuteen.

Crossista on käytetty termiä mockbuster, mutta en näe tätä sellaisena koska en osaa yhdistää sitä tarpeeksi suoraan mihinkään toiseen elokuvaan. Kyseessä on kuin jokin The Punisher yhdistettynä The Expendablesiin ja koettaen väittää halvan eksploitaatiotrashin olevan olevan jotenkin yhteydessä mainstreamsarjakuvaleffoihin. Sinänsä Cross on siis oikeastikin mielenkiintoinen tuote, mutta sen olisi pitänyt olla vähemmän kiltti ja panostaa enemmän sinne vertauskuvana käyttämäni Hobo With a Shotgunin suuntaan. Uskon että se olisi ollut hyväksi tekemään Crossista tehokkaamman ja paremmin mieleenpainuvamman kuin olemaan enimmäkseen kiva yritys. Eihän tästä varmaan koskaan olisi ollut kaiken kansan hitiksi, mutta kulttimainetta varmasti olisi ollut mahdollisuus saada. Joskin kun kerran tämä on saanut kaksi jatko-osaa, niin kenties huonoista arvosteluista huolimattakin tämä oli riittämiin. Mutta näen tässä potentiaalia Deadpoolin tyyliseen elokuvaan joka on kieli poskessa olevaa sarjakuvaelokuvaa jossa on normaalia roisimpi ote ja uskallusta nauraa omalle genrelleen olematta kuitenkaan suoranaisesti parodia.

Aika vähän tässä on mitään supersankarimeininkiä sillä tavoin kuin mitä esimerkiksi kansi tai idea jostain voima-amuletista antavat ymmärtää ja se jälkimmäinenkin on enimmäkseen vain kuin jokin vihertävä voimakenttä luotiliivinä, muutoin supervoimat ovat perinteistä ammuskelua ja klassista turpaanvetoa. Joskin niitäkin olisi voinut olla vähän enemmän tai ainakin vauhdikkaampina, koska nyt ajaudutaan askeltamaan turhan usein kuin lyijysaappaat jalassa, mutta siinäkin lienee osasyynä budjetin koko ja siten kunnollisen panostukseen puute.

Mukana on aika paljon B-staroja joista moni on 40v ja vanhempien katsojien lapsuuden sankareita eli muun muassa C. Thomas Howell, William Zabka ja... no, siinä se kai sitten olikin. Mutta on siinäkin ihan tarpeeksi.
No hei, kun tässä on vieläpä Jake Busey, Robert Carradine (joka vetää roolinsa hulluna tohtorina ihastuttavan campina) ja esimerkiksi Danny Trejo niin nopeasti että arvelee sen olleen harhanäky, niin kyllä sitä aletaan jo lähestymään jotain B-star ensemblea. Tai no, ehkä C-tähdistöä.

Kolmosessa vaihtoa tapahtuu sen verran, että mukaan lyöttäytyvät muun muassa Lou Ferrigno, Jeremy London, Eric Roberts ja James Hong, että huh huh!

Ihan tarpeettomana Six Degrees of Kevin Baconmaisena triviana se, että C. Thomas Howell esiintyi paitsi alkuperäisessä Liftarissa (1986), mutta myös Jake Buseyn kanssa myöhemmin sen monien unohtamassa jatko-osassa (2003).

Hei, niin kehno kuin se jatko-osa onkin niin väitän sen olevan silti parempi kuin se remake vuodelta 2007. Uudelleenversioinnilla kun oli enemmän ja isommat resurssit ja oli silti pelkkää roskaa, kun kakkososa taas oli rahansa arvoista roskaa.

Niin joo, entäpä Brian Austin Green supersankarina? Hän on ihan okei. Harmiton. Eikä edes supersankari.

Tähdet: **

Cross

Unwed Father (1997)

Jos mietin millaisia aiheita jossain Beverly Hills 90210:n kaltaisessa nuorisodraamasarjassa käsitellään, niin sen ohella kuinka tuossa nimenomaisessa otetaan mukaan luokkaerot (joka olikin aikalailla muka sarjan punainen lanka sen alkaessa), ovat - muistan tai en - ainakin seuraavat kaksi taatusti tulleet jossain vaiheessa esille:

1. joku tuntee koulussa/urheilussa/työssä (todennäköisemmin kahdessa ensimmäisessä) suorituspaineita olla paras tai ainakin omasta mielestään tarpeeksi hyvä ja rupeaa napsimaan jotain Fisherman's Friendeja ja kas! kohta ollaan jo koukussa. Jossain vaiheessa sitten läheiset puuttuvat asiaan ja narkkimme sanoo kaiken olevan hallinnassa kunnes tulee riita ja kaikki ei olekaan hallinnassa. Sitten ollaan pahoillaan, lopetetaan jakso kohtaukseen jossa hän osallistuu johonkin AA-kerhon kokoukseen ja sanoo "hei, olen James McAvoy ja olen kurkkupastillikoukussa". Fade to black tai perääntyvä kamera-ajo eikä aiheeseen enää koskaan palata kuin vain korkeintaan jos joku toinen (yleensä vieraileva hahmo) kokee saman ja James tulee kertomaan olevansa tukena.

2. koulun ns. rentojätkä, raikulipoika ja kukaan ei kahlitse minua-tyyppi saa kuulla jonkun yhden illan ex-tyttöystävänsä kuolleen, jonka seurauksena hänestä tulee yksinhuoltaja joko ihan vauvalle taikka vähintäänkin iältään ja kooltaankin pienelle lapselle. Tässä sitten opitaan aikuisuutta ja muuta sellaista vastuunkantoa, kunnes tulee tietenkin hetki jolloin ilmenee ettei se ex-tyttöystävä ollutkaan kuollut ja hakee lapsensa takaisin. Vaihtoehtoisesti tuon neidon vanhemmat ottavat lapsen hoiviinsa. Kuitenkin näin saatiin niin sanotusti kakku ja syödyksikin se, jolloin seuraavassa jaksossa ei enää sankarimme tarvitse olla käsikirjoituksessa sidottuna lapsenhoitoon ja voidaan vaikka ajella moottoripörällä taikka ryhtyä hiphoptähdeksi. Tottakai aina joskus hän vie lapselle pehmolelun tai katsoo hänen valokuvaansa jotta katsoja muistaisi, että juu, reilu kaveri on kyseessä.

Näistä esimerkeistä jälkimmäinen tuli erityisesti mieleen kun katseluvuoroon asteli Brian Austin Greenin tähdittämä Unwed Father, jonka juoni on kutakuinkin tuo jälkimmäisenä esittämäni.

Jason (Brian Austin Green) tahtoo vain soitella bändinsä kanssa (musiikki: Mark Mothersbaugh. Mikä ei tässä löysässä ripulissa ole kyllä positiivinen meriitti hänelle) ja siten kun hän pokaa keikan yhteydessä sillä hetkellä herkän ja viattoman Melanien (Nicholle Tom) niin tapahtui mitä vain, ei se saa tulla rokkaamisen - jos sitä sellaiseksi haluaa kutsua - tielle. Tottakai Melanie tulee ensilaukauksella raskaaksi, mutta Jason on siirtynyt jo seuraavan yhden illan varieteen pariin ja ehdottaa Melanielle aborttia. Siispä kun aika on otollinen dumppaa Melanie vauvan Jasonin hoiviin ja lähtee lätkimään. Mitä nyt? Pitääkö Jasonin ottaa vastuuta teoistaan, kuten myös elämästään? Hittolainen, kohta vielä pitää jättää baareissa hengailu sekä rokettirolli sivummalle ja panostaa isän järjestämään hyväpalkkaiseen suojatyöpaikkaan. Ja kuten tiedämme, niin tällaisissa tarinoissa sellainen on yhtä kuin heittäisi päähenkilön verisenä ja jalat amputoituna leijonille, mutta vain pahempaa. Siltikin, juuri niin käy että Jason oppii isyyttä, aikuisuutta ja muuta sellaista mitä osaa tällaiselta elokuvalta odottaakin. Lopuksi lapsi vieläpä palaa äidilleen (jota esitetään aika p*skiaisena jotta saadaan korostettua Jasonin kasvua ihmisenä), että aivan kuten aiemmin antamassani esimerkissä, että jos halutaan tehdä Unwed Father kakkonen niin ei tarvitse enää sitoa menoa ja meininkiä aiemmin saatuun jälkikasvuun.

Kyseessä on varsin tavanomainen nuorisodraama jossa muuten on aika älyttömän huono valaistus, että jos johonkin olisin kaivannut parannusta niin siihen. Niin ja ehkä myös näyttelemiseen, ohjaamiseen, kuvaukseen ja käsikirjoitukseen, mutta tyydytään nyt siihen valaistukseen.

Unwed Father kulkee laiskasti, on näytelty samalla tavalla, mutta on etenkin kirjoitettu kuin kohdeyleisönä olisi tavutusta sekä isoja tikkukirjaimia avukseen kaipaavat. Kaikki peruskliseet käydään läpi ja viimeistään siinä vaiheessa eli lähes heti kun Jason joutuu etsimään oikeita fyysisiä töitä elättääkseen itsensä ja lapsensa tulee mieleen, että joo, Unwed Father on nuorisodraamojen Doro-puhelin: kaikki tehdään isoin elein, alleviivatusti ja rautalalangasta väännetyn selväksi, että yritystä minkäänlaiseen haasteellisuuteen ei ole edes unissa. Näin ollen jos ohjaus sekä näytteleminen on laiskaa, ei siitä voi ehkä täysin syyttää edellä mainittujen suorittajia kun esitettävä materiaali ei anna motivaatiota parempaan. Löydät helposti parempiakin vaihtoehtoja.

Sivumainintana se, että muistaakseni Greenin hahmolle 90210:ssa kirjoitettiin sisällöksi halu olla muusikko, ihan vain jotta hänellä olisi muutakin merkitystä kuin olla Tori Spellingin roolin poikaystävä. Tiedättehän, Tori Spelling jonka ura rakentui pitkälti tuottajaisän aivoituksiin. No kuitenkin, Green on näemmä oikeastikin harrastelijamuusikko ja aivan kuten monet muutkin vähänkin musiikista kiinnostuneet näyttelijät on hänkin tehnyt levyn. Jossain vaiheessahan tämä tuntui olevan kuuminta shittiä kun esimerkiksi jokainen saippuasarjan esiintyjä pukkasi levyä markkinoille ja kuten monilta Kauniit ja rohkeat-staralta voi kysyä ei se yleensä kantanut hedelmää kovinkaan pitkälle. Joskin esimerkiksi Ronn Moss on näemmä levyttänyt useastikin.

Greenin debyyttilevy ilmaantui vuonna 1996, jolloin 90210 alkoi olla jo kääntymässä alamäen suuntaan ja kuuntelematta miehen musiikkia ei tämä seuraava arvostelu ainakaan houkuttele sellaiseen panostamistakaan: "pallid, uninspired, and insufferably arrogant, with no acknowledgement that its very existence rests solely on Green's limited success as a secondary actor on a fading prime-time drama." Auts!

Green ei kuitenkaan ollut ainoa Beverly Hills-näyttelijä joka yritti musiikkiuraa, mutta toisaalta jos Stevel Seagal pääsee äänittämään musiikkia niin kukapa ei.

Tähdet: *

Unwed Father

Sharknado 3: Oh Hell No! (2015)

Kuten edellisen Sharknadon kohdalla mainitsin on tämä kolmas osa viimeinen niistä joka itselläni on ja jos ei sattuma vaikuta asiaan tulee se myös pysymään sellaisena. Ei niin ettenkö haluaisi nähdä niitä, mutta en oikeastaan haluakaan. En nimittäin usko niissä kolmessa seuraavassa olevan yhtikäs mitään sellaista mitä ei kolmessa edeltävässä tai jo ihan ensimmäisessä ollut, jonka vuoksi en näe mitään erityistä syytä hankkia niitä kuin vain esimerkiksi törmäämällä kirppisreissun yhteydessä. Jos osat 4, 5 ja 6 sattuvat kuitenkin päätymään luokseni niin tottakai katson ne... jossain vaiheessa. Ehkä. Mahdollisesti. Kenties.

Fin (Ian Ziering) on matkannut valkoiseen taloon saadakseen aiemmista uroteoistaan maansa korkeimman kunniamerkin, mutta taivas on jälleen uhkaava ja herra aistii uuden haimyrskyn saapuvan. Oho! näin tapahtuukin ja taas hait lentelevät syömään ihmisiä.
April (Tara Reid) on raskaana ja tällä kertaa Finin liikkumisen motiivina on päästä vaimonsa synnytykseen, mutta matkalla on selviydyttävä kasvavista haimyrskyistä, jossa apuun tulee kaksi muuta haintappajaa, Nova (Cassandra Scerbo) sekä veljemme on nero (Frankie Muniz). Jaa, jälkimmäinen tulikin heti syödyksi, että se sitten siitä avusta. Vähän moottorisahaillaan ja sitten lennetään avaruuteen jatkamaan taistelua.

Edellisen jatko-osan tavoin Oh Hell No! toteuttaa sitä laiskaa jatko-osien julkista salaisuutta, että tehdään sama mutta ns. isompana. Joskin kun ottaa huomioon Asylumin elokuvien budjetit, ei se isompi oikeastaan tarkoita hevonkukkuakaan. Kun vieläpä kakkonen teki jo sen, ei kolmosen uutuuksia ole käytännössä kuin B-julkkisvieraiden ja has beenien armadan vaihtaminen toiseen. Tällä kertaa sopassa ovat esimerkiksi valitettavan nuorena edesmennyt Grant Imahara, halpaleffojen vakiokauraa kuten David Hasselhoff ja Lorenzo Lamas, yksi Leijonanluolalainen lisää eli Mark Cuban (edellisessä se oli Daymond John) ja jotenkin erityisen outona valintana ex-poliitikko Anthony Weiner joka sai 15 minuuttia kuuluisuutta kun esitteli weineriään somessa.

David Hasselhoff vaikuttaa olevan juovuksissa. Enkä tarkoita tuota vitsinä vaan hän näyttää aika pahalta. Vähän kuin siinä surullisenkuuluisassa videossa jossa syö ympäripäissään hampurilaista.

Suomalaisesta yögrillinäkökulmasta ajatellen tässä ei tietenkään ole mitään erikoista.

Kakkosen tavoin kolmonen ei ole vahingossakaan muuta kuin puujalkahumoristista komediaa ja niiden koipien määrä onkin sitä luokkaa, että on kuin seuraisi majavien ja tikkojen orgioita. Etenkin popkulttuuriviittauskomedia tuntuu kasvaneen aiemmasta tai ainakin tulleen edeltävääkin vahvemmin suoraviivaiseksi, että jos esimerkiksi vitsikäs viittaus johonkin toiseen hai-teemaiseen elokuvaan oli aiemmin pelkkä repliikkilaina niin nyt sama tehdään suurinpiirtein näyttämällä samalla tuon elokuvan julistetta. Elokuva jopa alkaa 007-introlla (ts. se aseenpiippunäkymä), että kyllä nyt lähennellään parodiaelokuvaa. Ja joo, toki ne ovat ajoittain varsin huvittavia etten kuitenkaan ole niitä ainakaan suoranaisesti haukkumassa, mutta jo edellisen elokuvan tavoin tämä on uudemman kerran samaa vanhaa eikä yhtään sen paremmin saati huonommin tehtynä. Näin ollen perustelut kolmannen osan olemassaololle ovat aivan yhtä kehnot kuin kakkosenkin, ellei ruveta katsomaan ainoastaan kaupallista näkökulmaa joka onkin perimmäinen syy Sharknadoille kuin jonkin uuden yrittäminen.

Tietenkin on ihan naurettavaa pohtia jotain Sharknadojen olemusta yhtään elokuvallista bilettämistä kauemmas, koska nämä tosiaan ovat ihan pelkkää hauskanpitoa ilman huolta huomisesta ja siinä tämä kolmonenkin toimii ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin edeltäjänsäkin. Sen kyllä huomaa, että nyt ollaan aivoriihessä mietitty entistä enemmän irtohetkiä ja siten suurin osa elokuvasta tuntuu aiempaakin tilkkutäkkimäisemältä. Siispä nyt tehdään 10 minuutin pätkä tätä koska se on meidän mielestämme pirun hauska ja sitten 10 minuutin pätkä tuota, etc., eikä tarvitse liittyä kunnolla tai edes vähääkään toisiinsa koska ovat kukin omillaan tarpeeksi hyviä ja ei kukaan kuitenkaan varmaan huomaa tai välitä näiden rujoa yhteenliittämistä. Jonka vuoksi Oh Hell No tarjoilee hauskoja hetkiä jotka tunnutaan tehneen ajatuksella "tämä muistetaan kun koulun pihalla puhutaan ja imitoitaan huonosti näyttelijöitä", mutta kukaan ei muista sen enempää.

En oikein tiedä mitä tästä nostaa muuta korkeammalle, mutta pidin siitä että tämä aiemmin tuikiharvinaisena pidetty haihurrikaani onkin nyt elokuvankin logiikan toteamana ihan yhtä arkinen tapahtuma kuin tavallinen sade ja salaliittoteoreetikot sekä fakenewsit kaatavat tapahtumien syyn Finin niskoille. Toisin sanoen aivan kuten Batman on olemuksensa vuoksi syypää lisääntyviin naamioituneisiin friikkipahiksiin, on Fin haidentappajana aiheuttanut haimyrskyjen lisääntymisen. Minkä vuoksi vaikka en pidäkään Sharknado kolmosta muuna kuin tekosyynä jatkaa entisellä reitillä niin olihan se mainiota kuinka tarinaan oli lisätty muitakin haimyrskyjen metsästäjiä, sillä kysyntä lisää tarjontaa ja sillä on helpompi pohjustaa tulevaisuutta, kuten vaikka jokin spin off jossa joku peräkylän serkku jatkaa samaa legendaa.

Hauskaa on myös se, että Finia pidetään haihurrikaanien asiantuntijana ja hän itsekin muiden apuja vähätellessään uskoo olevansa jokin ekspertti, mutta mitä hittoa hän on muuta tehnyt kuin osunut haimyrskyjen kohdalle ja viipaloinut eväkkäitä? Toki jälkimmäistä varsin lahjakkaasti, mutta ei hän tiedä miten myrskyt muodostuvat, miksi hait niissä hengailevat ja mitään muutakaan mikä olisi yhtään sen asiantuntevampaa kuin tyyppi joka katsoo televisiosta lätkämatsia ja kannattamansa joukkueen voittaessa huutaa "me tehtiin se!" Mitä hittoa sinä teit muuta kuin katsoit telkkaria?

Yhtä hyvä, huono ja niin huono että hyvä kuin edeltäjänsäkin, mutta taatusti parhaimmillaan väsyneenä katsoessa.

Loppuun vielä vielä pieni katsaus Ian Zieringiin ja siihen mitä on tehnyt sitten viimeisen Sharknadon eli kuudennen osan vuodelta 2018: televisiosarjoja ja niistä kenties mielenkiintoisimpana 2019 aloittanut BH90210, joka kuten nimi kertoo liittyy nimenomaan Zieringin tähdentekijäsarjaan Beverly Hills 90210. Tällä kertaa Ziering muiden Beverly Hills-kollegoiden tavoin esittää itseään komediassa jossa koetetaan rebootata mennyttä nuorisohittiä.

Se kuulostaa itse asiassa varsin mainiolta ajatukselta, vaikka muistuttaakin hieman Matt LeBlancin tähdittämää Episodes-sarjaa. Jolla muuten on aivan karmea suomennos: Amerikan frendi. Koska tiedättehän, Joey ja mitään muuta et ole koskaan tehnyt.

Nähtävästi BH90210 jäi kuitenkin vain kuuden jakson mittaiseksi ja näkemättä sarjaa en osaa sanoa oliko niin tarkoituksella vaiko katsomäärien puutteen sanelemana. Voisin kyllä melkein kallistua uskomaan kuuden jakson olevan tarpeeksi tuolle idealle.

Tähdet: **

Sharknado 3: Oh Hell No!