Big Game (2014)

Oskari (Onni Tommila) on 13-vuotias ja täten on aika aikuistua tappamalla eläimiä, josta syystä isä viekin poikansa peurametsälle jonnekin Suomen pohjoisosien kalliometsiin. Mene ja takaisin ei ole tulemista ilman raatoa. Sopivasti yhdysvaltojen presidentti Moore (Samuel L. Jackson) tekee pakkolaskun aluelle ja jousipyssyllä varustautuneen Oskarin tulee nyt auttaa presidentti sekä itsensä elossa pois villistä luonnosta. Metsässä kun on tietenkin karhujen ja hirvikärpästen ohella myös terroristeja jotka sen presidentin lentokoneenkin pudottivat.

Odotukseni tätä elokuvaa kohtaan olivat, että koettavana olisi kieli poskessa tehtyä kevyttä toimintaa jossa kuulisi rallienglantia ja jep, sitä Big Game onkin.

Tämä on sellainen elokuva josta tulee mieleen ajatus, että ihan taatusti olen nähnyt tämän joskus aiemminkin ja nimenomaan muksuna. Joten pitikin tarkistaa mikä ohjaaja Jalmari Helanderin ikä oikein onkaan, ja eipä tullut yllätyksenä hänen olevan vuonna 1976 syntynyt eli vain pari vuotta minua vanhempana hän on kakarana altistunut samoille jenkkileffoille kuin minäkin. Näin ollen Rockyt, Rambot, Commandot ja muut pullistelut ovat taatusti tuttuja, kuten myös huumoripainotteiset seikkailut Haamujengista Marty McFlyn aikamatkusteluihin ja nämä kaikki kasarituntemukset tulevatkin Big Gamessa esille. Tunnelma on leikkisä, toimintaosuuksien toteutus samalla tavalla ns. sarjakuvamainen kuin jossain Commandossa ja jos tämä olisi tehty joskus vuonna 1985 niin Jacksonin tilalla olisi Stallone, Tommilan kengissä joku Christian Slater (Corey Feldman?) ja pahiksena kekkuloisi Vernon Wells. Pituuskin on klassiset 90 minuuttia. Musiikissakin on sellaista Alan Silvesti-fiilistä, että meinaa oikein nostalgitippa nousta silmään. Tietenkin Big Game näyttää teknisesti todelliselta tekoajaltaan ja sen kliinisen kylmä väritys muistuttaa, että nyt eletään muualla kuin allekirjoittaneen taikka ohjaajan lapsuudessa. Mutta vaikka Big Game ei nyt pilkulleen näytäkään siltä mistä se haluaa muistuttaa niin on mukavaa katsoa elokuvaa ei ota itseään liian vakavasti saati päinvastoin koeta olla lapsekkaan komediallinen, eli tuo mieleen nimenomaan jotain Indiana Jonesin tyyppisiä seikkailuelokuvia kuin Spy Kidsin muovisuutta taikka nykyajan toimintaleffojen vakavuutta.

Big Game kulkee nopeasti, että kyllä Helanderilla on tyyli sekä rytmi niin hyvin hallussa jonka vuoksi tuntuu oudolta ettei filmografia täyty Hollywood-projekteista. Samaan aikaan elokuvan keveys ja tarinan mitäänsanomattomuus aiheuttavat sen ettei juuri mitään jää kunnolla mieleen, että jos tämän avulla Helander olisikin lyönyt läpi jenkkimarkkinoilla niin pahaa pelkään hänen kykyjensä hukkuvan johonkin persoonattomuuden suohon. Niin kiva kuin Big Game onkin, ei se oikein anna mitään kunnon merkkejä siitä mikä on se oma tyyli joka tämän ohjaajan erottaisi muista. Kuitenkin Helanderin voisi nähdä toteuttavan "kivoja" jenkkitoimintaleffoja joissa nimenomaan näkisi luontevasti Stallonen taikka nyttemmin aikamoisessa suossa rämpivän Bruce Willisin kaltaiset tähdet. Jälkimmäiselle jokin Big Game 2 olisikin toivottavaa ylösnostatusta.

Btw. kun mainitsin siitä rallienglannista, niin ainoa oikeasti häiritsevä aksentti on Jim Broadbentin jenkkiyritys. Tsiisus! yleensä britit tuntuvat osaavan sen paremmin kuin amerikkalaiset itse, mutta tämä vaikutta jo tahallisesti mokatulta.

Ray Stevenson näyttää Big Gamessa ihan Chris Nothilta:

Tähdet: ***

Big Game

The Red Monks (I frati rossi, 1988)

Richard (Gaetano Russo) saapuu tutustumaan perinnöksi saamaansa pitkään tyhjillään olleeseen linnaan, mutta paikkapa ei olekaan tyhjä vaan siellä samoilee alaston nainen joka sitten lyökin miekallaan perijältä pään irti. Kyseessä ei siis olekaan turvallinen seutu? Myöhemmin linnassa asustaa äskettäin edesmenneen veli eli Robert (Gerardo Amato), mutta tärkeintä on etteivät alastomat mahdolliset aavenaiset ole iskemässä päitä irti ja kaikki on ihan hyvin. Linna saa uuden emännän kun Robert nai kauniin Ramonan (Lara Wendel), josta jonkinlaisena taloudenhoitajana toimiva Priscilla (Malisa Longo) ei pidä sitten yhtään, että taitaa olla mustasukkaisuutta ilmassa. Ramonan ei kenties tule pelätä jotain nokanyrpistelyitä tai vastaavaa kun Robert sattuu olemaan muinaisen satanistikultin, Punaisten munkkien talutusnuorassa ja jokin ikiaikainen ennustus vaatii neitsytverta joka tulee vuodattaa Ramonasta. Arvatkaa vaan ottaako Robertia päähän kun ei saa rakastella vaimonsa kanssa edes hääyönään. Ennustuksella saattaa kuitenkin olla toinen osa Ramonan esitettäväksi, että olisit Robert vaan rikkonut sääntöjä kun oli mahdollisuus.

Takakannessa kyllä mainitaan The Red Monksin olevan Gianni Martuccin ohjaama, mutta Lucio Fulcin nimellä tätä myydään. Mistä kertoo kansipaperin ohella esimerkiksi se, että elokuvan ekstroissa on nimenomaan Fulcin filmografia esittelyssä eikä Martuccin. Joskin Martucci itse oli ilmeisesti ilomielin hyödyntänyt Fulci-yhteyttä ja puheissa jälkimmäisen osa The Red Monksin tekoon onkin vaihdellut erikoistehosteista apulaisohjaukseen. IMDb tietää korjaten kertoa, että Fulci ei ollut kuten väitetään elokuvan ohjaksissa, vaan ainoastaan sen tuottaja. Joka sekin voidaan luokitella sarjaan "yeah, right". Minkä takia onkin varsin soveliasta, että Fulci itse oli kieltänyt koskaan olleensa millään tavalla mukana tässä kyseisessä elokuvaprojektissa ja oli esittänyt jopa haasteita raastupaan saadakseen valheelliset väittämät pois. Kuulostaakin tutulta italokauhun markkinoinnilta.

Okei, kyseessä ei siis ole Lucio Fulcin elokuva, mutta voin helposti uskoa tämän menevän läpi sellaisena. Visuaalisessa ilmeessä on samanlaista ruskeasävyistä ränsistynyttä goottilaisuutta (vähän kuin Hammerin ilme, mutta siten että paikat ovat jo lahoamassa vanhuuttaan) kuin mitä Fulciin on helppo yhdistää, tunnelma on ahdistava, kylmä ja musiikki pimputusta joka on samaan aikaan sekä nättiä että ärsyttävyyttä lähentelevää. Fiilis on maanläheisesti yliluonnollinen ja kuin mudassa rypevä porsas.

Tarinaltaan The Red Monks on vieläpä sellainen jonka uskoisi sopineen Fulcille ja hahmot tutun oloisia. Etenkin Ramona on sellainen jonka helposti sijoittaisi Fulcin ohjaamaksi. Kaunis, herkkä, neitseellinen, mutta valmis esittelemään tissejään heti kun rietas paneskelukohtaus taikka himokas zombie sitä vaatii. Mutta etenkin fulcimaisuudelta kuulostaa se miten häntä pidetään jatkuvan uhan alla ymmärtämättömänä mitä on tapahtumaisillaan, joten hysteria ja väkivalta ovat taukoamatta parin askeleen päässä. Joskin uhka on esimerkiksi Dario Argenton hulluuteen ajoa enemmän fyysisesti tuntuvaa ja vaikuttaa olevan pikemminkin lihanhimoa kuin pataanvetoa. Siinä vaiheessa kun narulla vedetty leluhämähäkki saapuu paikalle tulee se suurin fulcismi mieleen ja heti piirtää ajatuksiinsa hetken hämähäkistä vetämässä korostetun raa'asti kieltä irti. Ja tämä ajatus lieneekin se mikä erottaa Martuccin elokuvan Fulcista: The Red Monks on elokuva joka näyttää samalta ja liikutaan samanlaisessa maailmassa, mutta sen toteutus ei ole lähellekään yhtä armoton kuin Fulcilla. Aina kun tapahtuu jonkinlainen viipalointi, tms. niin sillä ei mässäillä yhtä antaumuksella ja usein kamera pysytteleekin itse osumakohdan ulkopuolella, kuin olisi pelätty katsoa oikeaan suuntaan. Näin ollen jos oikeasti olettaa Fulcilla olleen suurikin osuus tai osuutta ylipäätään The Red Monksin teossa, niin sitä ajattelisi kyseessä olevan hänen heikoimpia, laimeimpia elokuviaan.

Mutta tosiaan, koska kyseessä ei ole Fulcin elokuva ja minäkin jumitan siinä pääosin vain kasvattaakseni tekstin pituutta, niin ei sitä tule myöskään täysin verrata hänen teoksiinsa. Tuotantopuoli itse vain on halunnut sen yhteyden tuoda muassaan ja kuten jo totesin, niin elokuvassa on tyylillisesti sen verran paljon yhteitä että ilman Fulcin todellista läsnäoloakin on vaikutus kuitenkin nähtävissä. Näin ollen ei vertailua tarvitse täysin sivuuttakaan.

Kuitenkaan The Red Monks ei ole mikään ole hullumpi kauhistelu vaikka tarina, näytteleminen ja muut eivät ihan suurimpien peukutusten arvoisia olekaan. Jos dialogi olisi kirjoitettu terävämmäksi ja itse juoni tarjoaisi muutakin kuin odotettuja käänteitä niin kenties sitten teho olisi parempi. Elokuva kun on suht' raukeasti kulkeva, syynä selvä ajatus kasvattaa jännitystä, mutta ajautuu toisinaan pitkäveteisyyteen kun ei pysty kunnolla osoittamaan mitä pitäisi jännittää. Esimerkiksi visuaalisesti punaiset munkit ovat toimiva idea ja ainoastaan kohtaukset joissa heitä näkee päivänvalossa rikkovat uhkaavuuden tunnetta, mutta jossain vaiheessa meinaa jo unohtaa heidän edes olevan jotenkin oleellinen osa tarinaa ja lopussa saattaa vähän kohtauttaa olkapäitää, että eh! eipä heillä nyt sitten oikein ollutkaan sellaista merkitystä etteikö se osa tarinasta olisi voitu siirtää jonkun muunkin hoidettavaksi. Eli he ovat vähän kuin ne alkuperäisen Tähtien sota-trilogian "punaiset vartijat": näyttävät siistiltä, mutta menkää kotiin siitä maleksimasta. Vähän tiukempi ote ja munkkien merkityksen nostaminen, niin hyvä olisi tullut.

Tähdet: **(*)

The Red Monks

Nothing Left to Fear (2013)

Pastori Dan (James Tupper) muuttaa työn vuoksi vaimonsa Wendyn (Anne Heche) sekä kolmen teinilapsensa kera pieneen Stullin kylään, joka tietenkin on suurkaupungin ihmisille suuri muutos ja sitä etenkin perheen lapsille. Erityisen kivaa ei ole sekään, että paikan eläköityvä pastori Kingsman (Clancy Brown) johtaa saatanakulttia ja he manaavat ikiaikaista demonia esille, johon sitten tarvitaan yksi Danin lapsista. He manaavat demonin esille estääkseen demonia valtaamasta maailmaa!

Ilmeisesti Nothing Left to Fear suuri ylpeyden aihe muusikko Slashille, tämän ollessa ensimmäinen elokuva hänen perustamalleen Slasher Films-tuotantoyhtiölle ja samalla kyseessä oli mahdollisuus laajentaa musiikillista repertuaaria elokuvasäveltämisen puolelle. Nothing Left to Fear ei kuitenkaan ollut menestys ja kritiikki jopa sen verran murskaavaa, että tekijöitä kehoitettiin pyytämään anteeksi yleisöltä, joten on sinänsä hieman yllättävää ettei Slasher Films lopettanut toimintoaan samantien. Mutta kaksi elokuvaa siellä näyttää nyt olevan tuotannossa ja jos ne ovat yhtään samanlaisia kuin tämä, niin rahaa niiden tekemiseen ei juurikaan käytetä ja olettavasti Nothing Left to Fearkin sai halpuutensa vuoksi kulunsa katettua. Negatiivinen vastaanotto ei kyllä yllätä sillä Nothing Left to Fear on aika p*ska elokuva. Sen pelottavimmat hetket ovat niitä kun levinneillä silmämeikeillä varustettu ihminen avaa yht'äkkiä suunsa jota on tietokonetehosteella venytetty normaalia suuremmaksi ja siinä se sitten oikeastaan olikin.

Eikö tämä jump scare mennyt muodista jo vähintään 10 vuotta ennen Nothing Left to Fearia? Mitä sontaa elokuvan ohjannut Anthony Leonardi III on aiemmin tehnyt? Imagine Dragonsin musiikkivideon. Öö, okei.

Ajatus on selvästi ollut rakentaa hitaasti syttyvää tunnelmallista kauhua, mutta näyttelijät tuntuvat kilvan olevan toinen toistaan pökkelömpiä eikä ohjaajalla vaikuta olleen kärsivällisyyttä kasvattaa sitä jännitystä ja sitten kun aie olisi repäistä ovet yllättäen auki niin se tosiaan on se kulunut juoksu naamalle ja suu auki.

Siis ei saatana! Nyt oikeasti kiukutti.

Harmi Slashin puolesta koska tämän elokuvan vuoksi lueskelin jotain hänen vanhoja twiittejään ja haastatteluitaan joissa hän vaikutti olevan innoissaan ja ylpeä tuloillaan olevasta elokuvasta ja sitten käsiin iskettiin tälläinen pitkäveteisyys jossa hidastempoisuus ei ole voimavara vaan unilääke. Elokuvan musiikki on kyllä tunnelmallista huminaa, että on varmasti ollut Slashille kiva kokemus tehdä ihan erilaista kamaa kuin mistä on tunnettu, mutta harvemmin elokuva hyödyntää sitä kunnolla ja tuntuukin kuin olisi vain laitettu jokin levy soimaan ja toivottu, että edes osa synkkaisi meneillään olevan kohtauksen kanssa. Joskus kyllä ja joskus on kohtaus jossa tuikitavallinen hiiri vipeltää pesäkoloonsa ja siihen on pitänyt laittaa se kaikista kauhistuttavin musiikkihetki. Eikä se edes ole aikeena harhauttaa katsojaa ennen todellista säikäytystä. Eli tätä katsoessa tulee koko ajan fiilis, että ei vain yksinkertaisesti ole kokemusta ja/tai tietämystä siitä mitä kauhuelokuva... minkäänlainen kauhuelokuva edellyttää toimiakseen.

Nothing Left to Fearissa on kolme kiinnostavaa seikkaa ja ne ovat järjestyksessään vähiten kiinnostavasta kiinnostavimpaan Slashin halu siirtyä elokuvatuottajaksi, se kuinka eräs elokuvan tuottajista oli ilmeisesti jokin lainapetoksia tehtaillut rosvoparoni (mikä saa arvelemaan tämänkin elokuvan olleen motiiveiltaan epäilyttävä) ja se, että Stullin kaupunki on todellisuudessakin tunnettu olemalla yksi maailman seitsemästä portista Helvettiin. Ei kun ihan oikeasti. Tämä Helvetin portti tarjoaakin suurimman syyn katsoa elokuva ja sitä jotenkin olettaisi siitä saatavan enemmänkin irti kuin minuutin elokuvan lopussa, mutta ei sitten. Pystyn kyllä näkemään tässä ajatuksen tehdä jotain The Wicker Manin (tähän verrataankin takakannessa, mutta se varmaan tarkoitti sitä Nicolas Cagen tähdittämää versiota) ja Lucio Fulcin The Beyondin sekoitusta, että varmasti jollain on ollut jokin ajatus haastaa katsojaa ja tehdä vaikutus, mutta sitten mielummin peliin vedettiinkin valkonaamainen tyttö konttaamassa musta tukka silmillä.

Surkeat tietokonetehosteet.

Tahtoisin sanoa Clancy Brownin olevan Nothing Left to Fearin pelastaja, mutta vaikka hän ehdottomasti onkin parasta mitä näyttelijärintamalta löytää, niin ei hän jaksa karismallaankaan tätä elokuvaa nostaa. Pääosissa kyllä ovatkin sen teinit, vaikka heitä ei markkinointi mainitse yhtään sen paremmin kuin minäkään.

Tähdet: ei kiitos

Nothing Left to Fear

Firefight (2003)

Tässä blogissa ei nyt toviin ole ollutkaan eloa, mutta siihen miksi ns. elokuva-arvosteluita ei ole ilmaantunut on varsin yksinkertainen syy: en ole katsonut elokuvia. Mikä on tietenkin ymmärrettävää toimintaa leffablogin pitäjälle.

No kuitenkin, nyt hiljaisuus rikkoutuu ainakin tältä erää ja mikä olisikaan parempi vaihtoehto siihen kuin Stephen Baldwin? Öö... mikä tahansa muu?

Metsäpalo roihuaa ja rahankuljetusauto jää sen saartamaksi, mutta onneksi pelastuslaitos on kärppänä paikalla ja palomies Jonas (Steve Bacic) saa kunniaa pelastaessaan ihmisten ohella puolimiljoonaa dollaria, joka rahasäkin pienestä koosta päätellen koostuu jostain kymppitonnin seteleistä. Pelkät aplodit eivät kuitenkaan auta kun vaimon Ritan (Tanya Reid) kuppila on menossa nurin eikä rahaa liikene pankiltakaan lainattavaksi. Sitä miettii, että olisiko pitänyt vain nyysiä ne pelastetut rahat ja siitä se ajatus sitten lähti. Mitä jos Jonas itse sytyttäisi metsäpalon joka johtaisi samaan tilanteeseen kuin aiemmin, mutta tällä kertaa hän pitäisi rahat itsellään? Avuksi pyydetään pari luotettavinta kaveria ja rahankuljetuslaitoksessa työskentelevä Rachel (Sonya Salomaa) ja aika hyvin homma tuntuukin sujuvan. Niin, aina siihen saakka kunnes Rachelin väkivaltainen pikkurikollispoikaystävä Wolf (Stephen Baldwin) päättää apulaisineen liittyä joukkoon tappaakseen heidän ja ottaa sitten rahat itselleen.

En ole pitkään aikaan seurannut Stephen Baldwinin uraa enkä silloinkaan tarkoituksellisen aktiivisesti, mutta nyt tämän Firefightin  yhteydessä tietenkin vilkaisin mitä hän on sittemmin tehnyt ja näemmä vastaus on kristillisiä elokuvia. Niin joo, muistan hämärästi joskus lukeneenikin hänen olevan born again christian ja nähtävästi se sitten rupesi ohjaamaan myös hänen näyttelijäuraansa. Kyynisempi voisi tietenkin sanoa, että osasyy kristillisten elokuvien tekoon on vastaava kuin Steven Seagalin panostus jossain Bulgariassa kuvattuihin halpiksiin eli se, että juuri muutakaan ei ole tarjolla ja näissä piireissä jonkinlainen has been on edelleen suhteutettuna suuri nimi. Vähän kuin entiset B-starat Asylumin leffoissa. Lorenzo Lamas ei ehkä sano mitään Tom Cruise-mittakaavassa, mutta on tapellessaan dinosaurushaiden kanssa da man! Tai ehkä Stephen Baldwin tosiaan on vakaumuksellinen kristitty ja haluaa vältellä väkivaltaa, seksiä ja syntiä elokuvissaan, olla hyvä sekä kannustava esimerkki ja täten minuunkin vain vaikuttaa luontainen skeptisyys uskonnon osuudesta viihdeteollisuudessa, joka valitettavan usein on propagandalta tuoksahtava. Hmm... sori, mutta kyllä Baldwin vain käyttää kristillistä elokuvatuotantoa hyväkseen ollakseen paremmin esillä, joka tosin ei oikein näyttäydy tänne saakka maailmaa, mutta on varmasti kotipiireissä kovempi juttu ja saahan hän olla suhteutettuna edelleen isohko nimi, joka puolestaan on taatusti elokuviaan tuottavillekin hyvä juttu. Paremmin sitä varmasti niitäkin elokuvia myy jos kannessa on naama jonka muistaa edes jotenkin jostain kaukaa historiasta ja isoistakin elokuvista kuin, että siinä olisi joku ei kukaan joka saattaa olla lahjakkaampi näyttelijä, mutta on tuotannollisilta arvoiltaan edelleen ei kukaan.

Ilmeisesti Baldwinin käännynnäisyys tapahtui 2001 terroristi-iskujen jälkeen, mutta Fire Fightin aikoihin vuonna 2003 hän ei vielä antanut sen näkyä elokuvissaan, joten tässä ei vielä hyvään toviin olla selittämässä kuinka Bononkin hyväntekeväisyystyö olisi toimivampaa jos hän tukeutuisi fiktiivisempään Jeesukseen.

Firefight on hiukkasen pitkästyttävä koska ei oikein tuo kunnon energiaa toimintaosuuksiinsa, näytteleminen on suurelta osin pökkelömäistä ja dialogi tietenkin sitä vastaavaa, mutta B-toimintaviihteenä tämä on ihan kelvollinen.

Stephen Baldwin on sopiva p*skiaiseksi ja vaikuttaa tässä elokuvan omassa sisäisessä mittakaavassa suurelta staralta joka onkin saanut elokuvan herkullisimman roolin osakseen, kun taas sankarin roolissa oleva Steve Bacic on niin basic kuin olla ja voi, että ei herätä tunteita mihinkään suuntaan eikä täten siis myös pääse häiritsemäänkään. Aikalailla siis kuten yleensäkin geneeristen toimintaleffojen pahis/hyvis-asetelma, että heistä jälkimmäinen on supervanija kun edellinen saa ainakin yrittää olla jokin Ben & Jerry-maku.

Parasta kuitenkin on juonikuvio jossa palomiehet sytyttävät tulen piilottaakseen ryöstön, mutta pyrkivät tekemään sen siten ettei se vaaranna ihmisiä vaan on koko ajan hallinnassa, mutta tottakai tuli on jälleen huono isäntä. Se ei nyt mikään poikkeuksellisen erikoinen taikka uniikki ajatus ole, mutta tämä idea näyttää omaan erinomaisuuteensa uskovien ammattilaisten haukanneen liian ison palan on kuitenkin aika usein toimiva vaikka alla oleva elokuva muutoin ei olisikaan. Pois lukien se ryöstösuunnitelma, lähin elokuvallinen vertailukohde löytynee kuitenkin Cliffhangerista ja kun Firefight muuttuu nopeasti tarinaksi jossa mies ja nainen pakenevat vaarallisella alueella rahasaaliin kanssa ja perässä on jäljityslaitteella varustettuja pahiksia, niin kyllä mieleen tulee nimenomaan Cliffhanger metsässä. Hitto!, jopa se miten Baldwinin pahis ja Bacicin hyvis keskustelevat radioitse eivätkä kasvotusten on toteutettu Cliffhangermaisesti (vertailuun kelpaa myös Die Hard).

Kelvollinen B-leffa joka kestää juuri sen yhden katselukerran. Lopulta mielenkiintoisinta on se, että Steve Bacic näyttää joltain tyypiltä joka idolisoi Antonio Banderasta siihen malliin että haluaa näyttää häneltä

...ja se, että erikoisesti elokuvan sankari esitetään tosi kilttinä sekä hyvänä perheenisänä ja tämä fiilis pidetään yllä ihan loppuun saakka, mutta kun oikeasti miettii niin aika sika on kyseessä. Hän sytyttää metsäpalon, varastaa, aiheuttaa viattomien kuolemia, pettää vaimoaan Baldwinin naisen kanssa ja lopulta saa vieläpä sankarin maineen pysäytettyään Baldwinin. Shit mään!, Baldwin jopa sanoo viranomaisille, että Bacic on se ryöstäjä, mutta kukaan ei kuuntele vaan antaa mielummin Bacicille rahapalkkion. Jonka ohella hänellä on vielä jemmassa se ryöstösaaliskin. Todellinen sankari! Mutta koska hän on kiltti ihmisille ja teki rikoksensa auttaakseen konkurssikypsää kahvilaa, niin kaikki on okei.

Miksi tuossa kannessa on pitänyt jättää etu- ja sukunimien väliin tuollainen väli? Nyt sen lukee muodossa Steve Nick Sonya ja Baldwin Mancuso Salomaa.

Tähdet: **

Firefight

Haywire (2011)

Black Ops-supersotilas Mallory (Gina Carano) tuli erään keikan yhteydessä ylempiensä pettämäksi ja on nyt jahdin kohteena. Siinä se oli, koko juoni.

Vaikka Steven Soderbergh onkin tehnyt jännityselokuvia joissa on ollut kelvollisesti vauhtia, niin varsinaiseksi toimintaelokuvien ohjaajaksi en miellä häntä edes unissani, jonka vuoksi tämä Haywire tuntuu vielä tänäänkin aika erikoiselta tapaukselta. Joskin enimmäkseen nimenomaan lajityypin vuoksi koska elokuvana Haywire on uskomattoman suoraviivainen toimintaelokuva jossa hypätään suoraan keskelle toimintaa ja aikalailla pysyttäydytään siinä kunnes lopputekstit alkavat. Tapahtumien motiivi vedetään läpi kuin pakollisena sivuhuomautuksena ja sitten se on vain hammer time! Eniten ns. Soderberghia lienee David Holmesin musiikki ja kenties varsin nimekäs sekä laaja näyttelijäkaarti, mutta muutoin hän on taatusti halunnutkin näyttää olevansa kykenevä myös tavallisen toimintaelokuvan puikkoihin. Hieman kuin kyseessä olisi työnäyte siitä, että jos kerran draamasta tutut Marc Forster ja Sam Mendes saivat 007-leffat tehtäväkseen niin minäkin haluan. Joskin visuaalisesti Haywire muistuttaa enemmän Bourne-leffoja ollessaan väreiltään kylmempi ja miljööltään tiiliseinäisempi. Itse asiassa kun kerran mukana on suora nimiviittaus (John Kane) Bourneen, niin kenties kyseinen sarja toimi innoittajana Soderberghille.

Niin ja kun aiemmin kerroin kyseessä olevan suoraviivainen toimintaelokuva jossa juoni on sivuseikka ja vauhti tärkeintä, ei kyseessä kuitenkaan ole mitään hengästymistä aiheuttava pikajuoksu vaan aika varmasti on juuri ohjaajan ansiota, että kulku on inhimillisessä nopeudessa ja saattaa siksi tuntua moderniin toimintaelokuvaan tottuneelle jopa hitaalta. Ts. vauhti noudattelee enemmänkin jotain Van Dammen Bloodsportia kuin esimerkiksi Transportereiden aloittamaa aikakautta. Mikä on jo siltäkin osin hyvä vertailukohta koska Haywiressa ei toteuteta tuota modernia tapaa esittää toimintakohtaukset, jolloin valot eivät välky eikä leikkaus aiheuta epilepsiaa, vaan kun kamppailu alkaa niin sen nopeus on lähempänä reaaliaikaa ja kamera pysyttelee kauempana näyttämässä mitä tapahtuu. Olen hyvin tyytyväinen kun näin tehtiin, sillä se jos mikä on toimintaelokuvassa nykyään poikkeuksellista.

Carano on jostain syystä dubattu ja vaikka Laura San Giacomo tekeekin hyvää työtä, äänen siten sopiessa kuvassa esiintyvän näyttelijän suuhun, niin en oikein ymmärrä miksi näin tehtiin enkä ainakaan äkkiseltään löytänyt mitään varsinaista kunnon perustelua ratkaisulle. Löytyi sille sellainen selitys, että Soderbergh halusi erottaa kokonaan Caranon ja esittämänsä hahmon, jonka vuoksi äänikin piti vaihtaa. Ei millään pahalla Steven, mutta se kuulostaa sontapuheelta jo siksikin, että jos todella olisit halunnut tuota niin et varmaankaan olisi palkannut toimintarooliin toimintaurheilusta tuttua henkilöä ja vähintään olisit iskenyt tekonenän naamalle. Etenkin kun Caranon toimintakohtauksissa on selvästi korostettu hänelle tuttuja liikkeitä kuin vaikkapa pistämällä spagaattipotkuja tai vaijerifuta peliin. Taisi Steven vain olla epävarma Caranon näyttelijänlahjoista ja koetti varmuuden vuoksi paikata sitä toisen esiintyjän avustuksella. Hassua vieläpä on se ettei Caranon oma ääni nyt niin hirveästi San Giacomon vastaavasta eroa, sillä molemmissa on samanlainen pehmeä sävy.
No kuitenkin, näyttelijänä Carano ei kenties ole yhtä vakuuttava kuin suurin osa Haywire-kollegoistaan, mutta eipä hän ainakaan tässä yhteydessä pahasti jalkoihinkaan jää ja näyttelijöitä ajatellen kenties enemmänkin ihmettelee sitä, että tarvittiinko tässä ylipäätään näin isoa, nimekästä ja lahjakasta esiintyjäkaartia? Hyvähän se vain on jos varsin tavanomaisen toimintaelokuvan tasoa nostetaan sellaiselle kenties normaalia pätevämmillä näyttelijöillä, mutta 90 minuutin rutiinitoimintaelokuvassa tila käy aika ahtaaksi kun porukkaa hukataan enemmän tai vähemmän cameorooleihin.

Vaikka pidänkin Haywiren tavasta esittää toiminta normaaliajassa ja tosiaankin näyttää millainen koreografia niissä on, on tämä kuitenkin sen verran tavanomainen toimintaleffa ettei siinä oikeastaan ole muuta erikoista kuin niiden toimintakohtausten vanhakantaisempi (sanommeko klassisempi?) kuvaus ja itse elokuvan tekijät. Jos kyseessä tosiaankin olisi se puolileikillä sanomani Soderberghin käyntikortti toimintagenreen niin ei hän varmaan tämän perusteella saisi töitä kuin liukuhihnaohjaajana ja on hän kuitenkin aivan liian pätevä sellaiseen. Moderniksi toiminnaksi Haywire on liian hidas ja vähäeleinen, joten tuskin siis on James Bond odottamassa lähitulevaisuudessa. Kyseessä kuitenkin on mukava muistutus siitä, että toimintaelokuva voi olla toiminnallinen ilman leikkaus per puolisekuntia-tyyliä.
Hieman tuli fiilis, että tähtikaartistaan huolimatta kyseessä olisi televisiosarjan pilottijakso ja vastaisuudessa koodinimi Haywire pelastaisi maanviljelijöitä mopojengeiltä tai auttaisi yksihuoltajaäidin poikaa jotta tämä ei hukkaisi maagista leffalippuaan.

Tähdet: ***

Haywire

Code of Honor (2016)

Kun pistin Code of Honorin googlehakuun niin ensimmäinen tulos ei ollut erityisemmin elokuvaa kehuva:

Totta. Mutta siltikin hahaha! ei hitto!

Entinen supersotilas Sikes (Steven Seagal) on ottanut tehtäväkseen karsia lähiympäristöstään huumekauppiaat ja muut ilkimykset, joten oman käden oikeudella hän ampuu heidät. Toinen entinen supersotilas Porter (Craig Sheffer) pyrkii pysäyttämään vigilanten, mutta hän ei tietenkään ole ihan niin super kuin Sikes ja sehän selvä koska kyseessähän on kaikkivoipainen Steven Seagal.

Ohjaaja Michael Winnick oli halunnut Code of Honorilla yhdistää Rambon Väkivallan viholliseen ja joo, kyllä hän on osittain siinä onnistunutkin. Toisin sanoen tässä on tappamisen ammattilainen eli ns. Rambo suorittamassa sitä katutason saastan puhdistamista, mutta jos unohdetaan noiden kahden elokuvan tekijöiden selvä ylivertaisuus elokuvantekemisessä niin Code of Honor kadottaa itse ideastaan pahiten sen henkilökohtaisuuden jota niin sekä Stallonen kuin Bronsonin hahmoilla oli. Siispä Seagal ei esitä samanlaista inhimillistä kärsimystä joka motivoisi epätoivoiselle kostoretkelle, vaan hän vain on ylivoimainen supersotilas tappamassa pahiksia ja siinä mielessä roolissa voisi olla kuka vain ja kohteina mitä vain, sillä ainoa motivaatio on että ammun pahiksia ja siinäpä se. Tietenkään kun kyseessä on Steven Seagal niin hän pitää huolen ettei pääosassa voi ollakaan kuka vain, koska Seagalille tyypilliseen tapaan elokuvassa ei oikeastaan ole ketään muuta kuin hän ja vain hän itse. Toki sivuhahmoja on auttamassa tarinankuljetuksessa, mutta Seagalin ego valtaa edelleen koko ruudun ja muiden tehtävänä on vain olla taustalla jotta hän voi osoittaa olevansa edelleen omnipotentti jolle kukaan ei voi mitään edes ajatuksissaan. Seagal ei kuitenkaan ole John Wick tai Jack Reacher tai kukaan muukaan vastaava hahmo joka osoittaa olevansa kykenevä päihittämään muut koska on nimenomaan koulutettu siihen, vaan Seagal voittaa koska on vaatinut niin tapahtuvan ja mitä Seagal ei tosiaankaan suostu osoittamaan on jonkinlaista ihmisyyttä joka saisi samaistumaan häneen kaikista ylivertaisista voimistaan huolimatta. Maininta Sikesin motiivista teoilleen eli se klassinen joku tappoi perheen-lähtökohta heitetään ihan silkkana sivumainintana, joka ilmeisesti siten siksi että se olisi liiaksi "heikentämässä" sankaria ja silloin Seagal ei olisi enää Seagal. Ainahan hän on esittänyt samaa hahmoa, mutta jotenkin tuntuu kuin hänen vanhenemisensa ja tämänkaltaiselle actionheerokselle sopimaton lihomisensa olisi syynä siihen että Seagal ylikompensoi imagoaan elokuvissaan, jolloin uskon olevan hyvästä jos hän laskeutuisi itseriittoiselta alustaan ja osoittaisi enemmän haavoittuneisuutta. Täten vaikka ymmärränkin ohjaajan halun tehdä Rambo Väkivallan vihollisessa, niin hän ei saanut sitä aikaiseksi Seagalin kanssa, mutta olisi voinut jos tähtensä ei haluaisi niin väkisin olla Seagal siten miten luomansa imago vaatii. Mutta miten saada toimintatähti näyttäytymään positiivisessa valossa jos itse esiintyy enimmäkseen istuen ja niissä muissa kohdissa stuntnäyttelijänsä on about 20 kiloa laihempi? Kyseessä siis on tavanomainen nykyseagalismi ja erityisen surkeaa on se, että näin tässä potentiaalia eräänlaiseksi Punisherin kaltaiseksi tarinaksi jossa antisankari menee niin pitkälle, että kaikki ovat koston kohteina riippumatta synnin suuruudesta ja siten sanakruus karisee aika vahvasti pois. Ja koska lopussa yritetään tällaiselle tapaukselle aikamoista Fight Club-käännettä, niin sitä suuremmalla syyllä harmittaa elokuvan toimiminen niin tavanomaisen seagalmaisena.

Välillä pistää mietityttämään, että kuinka paljon Seagal itse vaatii etuisuuksia jotta olisi näyttäisi elokuvissaan parhaimmalta ja kuinka paljon ohjaaja koettaa omasta halustaan peittää Seagalin vajavaisuuksia jotta näin tapahtuisi, koska esimerkiksi tämän elokuvan kohdalla edellä mainitun hoikemman stuntnäyttelijän ohella Seagal ei puhua pukahda ennen kuin elokuvaa on kulunut jotain 50 minuuttia ja jokainen miespuolinen vastanäyttelijänsä näyttää kulahtaneelta alkkikselta. Onko kyseessä tarkoituksellisia tehokeinoa, ohjaajan halu minimoida tähtensä näyttäminen parempien rinnalla huonolta vaiko Seagalin vaatimus, että muiden tulee näyttää juopoilta koska he eivät ole minä?

Nähtävästi ohjaajalla ja tähdellään on vieläpä myöhemminkin ollut eri näkemys antisankarinsa kohtalosta, ja Seagalin näkemys erinomaisuudestaan tarkoittaa hänelle kakun saantia sekä sen syöntiä.

Toivoisin, että vaikka en usko Seagalilla olevan näyttelijänä kykeneväisyyttä sellaiseen, niin hän tekisi jonkin oman Harry Browninsa (ts. Michael Cainen ikämiesversio Väkivallan vihollisesta) jossa ikä ja fysiikka eivät ole piiloteltava seikka vaan selkeä osa hahmoa.

Tähdet: **

Code of Honor

The Silencer (2007)

Kyttäryhmä eli tasan yksi henkilö lähtee pidättämään tunnettua huumekauppiasta kun yksi ja siten se ainoa edellämainituista, kungfupoliisi Michael (Glenn Salvage) tulee kollegoidensa pettämäksi ja huumerikollisten tappamaksi. Tai jälkimmäisen kohdalla se jää pikemminkin yritykseksi sillä Michael kokee stevenseagalimin ja on vaikeasti tapettava, joten koomasta herättyään mies janoaa kostoa. Vaimokin on lähtenyt parhaan ystävän matkaan, että siitä sitten lisää vettä myllyyn. Tunteetonta vigilantetoiminta on eniten siinä mielessä, että Michaelin hermopäät ovat kaikki ampumisen johdosta lakanneet toimimasta ja sen lisäksi ettei pohjustuksesta huolimatta sitä ideaa hyödynnetä kertaakaan ei mies tunne muuta kipua kuin se raastava tieto, että työkaverit ovat p*skoja, paras kaveri on p*ska (huumediilerikin vielä) ja ex-vaimokin on kiva mutta silti vähän kakka. Michael vetää mustaa nahkaa päälleen ja aloittaa pahisten potkimisen ja ampumisen. Ja The Silencer-nimi kuvastaa häntä itseään, kun murhayrityksen seurauksena äänikin meni.

Kannessa mainitut Death Wish ja The Exterminator ovat ihan kuvaavia siltä osin, että kyseessä on niiden tapaan oman käden oikeus-kertomus, mutta toisin kuin kummassakaan esimerkissä ei nyt kyseessä ole lähtökohtaisesti muiden puolesta tunnettu kärsimys joka halutaan korjata, vaan enemmänkin aiemmin viitatun Vaikeasti tapettavan kaltainen henkilökohtaisempi kosto. Mutta vigilantesankaruutta kuitenkin ja vaikka mukana ei olekaan Death Wishin kaltaista ihmisdraamallista tunnetta, niin ainakin Exterminatorin sleazya halpatunnelmaa sitäkin enemmän... vain tiedättehän, karatepotkuilla ryyditettynä.

Kyseessä on ihan ok B-toimintaleffa josta näkee aika vahvasti esikuvat ja vaikuttaa siksi osittain joltakin tribuuttiteokselta kuin täysin omaltaan, mutta sen verran mitä kamppailukoreografiosta saa selvää (ruma valaistus, ruma värifiltteröinti sekä tietenkin se moderni riesa tappelukohtausten toteutuksesta jossa mennään liian lähelle ja se on sääli sillä Salvage on selvästi ketterä potkija) niin jonkin verran vaivaa on niissä nähty ja ovat täten jonkinlaisen peukutuksen arvoisia. Näytteleminen on tietenkin tönkköä ja dialogi aiheuttaa myötähäpeää, mutta toisaalta se pysyttelee genren linjassa eikä täten aiheuta pahempaa ärsyyntymistä. Aikalailla mieleen tulee kotimainen Rendel, jolloin fiilis on vähän siellä että intoa tekemiseen on, mutta kykyjä tai resursseja saada aikaiseksi se mitä kuvitteli ei kenties täysin löydy. Rendelin kehuiksi kuitenkin se, että se ei ainakaan näytä alimmalla mahdollisella Youtube-resoluutiolla toteutetun. Joskaan parempi kuvanlaatu, dialogi, näyttelijät, tms. eivät arvatenkaan muuttaisi The Silencerin olemusta olla nimenomaan halpamielistä B-toimintaa jossa tärkeintä ei ole logiikka taikka hienovaraisuus, vaan kiire mennä potkimaan vieraita munille.
Sääli vain, että näitä on tehty jo niin paljon ja moni niistä rehellisesti todettuna huomattavasti paremmin tai ainakin muistettavammin, että The Silencerin kohtalona on olla vain yksi pisara meressä joka tulee huomioiduksi todennäköisesti vain siten miten se tuli minullekin: sattumalta. Joskaan ei se taida sen suurempaa huomiota ansaitakaan.

Se on aina jotenkin hauskaa miten halpiselokuviin koetetaan luoda juliste/kansikuva joka harhauttaa luulemaan sitä kalliimmaksi, näyttävämmäksi ja suureellisemmaksi kuin mitä se todellisuudessa on, eikä The Silencer tällä First Person Shooter-peliä muistuttavalla vaihtoehdolla ole siinä suhteessa poikkeus. Ja pistetään nyt se Rendelkin sinne mukaan, kun kerran tuli jo mainituksi.

Jotenkin tuntuu, että lopulta The Silencerin suurin hukkaan heitto oli sankari itse, joka tuntuu turhan välinpitämättömältä ollakseen muka kovia kokenut ja Glenn Salvage osoittaa esiintymisellään että eroja hiljaisen (ts. niin sanottu The Man With No Name) hahmon esittämisellä on, kun hän vaikuttaa Eastwoodin sijaan pökkelöltä kuin Vampira Plan 9:ssa. Ehkä se olisi auttanut jos hänen olisi annettu pitää tauotta moottoripyöräkypärä päässään ja hahmo olisi ollut täysin "hiljainen" jolloin eleiden annetaan toteutua täysin jalkapohjien kautta.

Tähdet: **

The Silencer

Dawn of the Living Dead (Curse of the Maya, 2004)

Renee (Amanda Bauman) on juuri päässyt pöpilästä ja muuttaa psykiatripoikaystävänsä Jeffreyn (Joe Estevez) kera jonnekin hevonkuuseen Meksikon raja-aavikolle, jossa tapaa tuulimyllyvahdin Michaelin (David Heavener), joka tietenkin iskee heti silmänsä neitiin eikä näe Jeffrey-papparaisessa mitään uhkaa lähentelyilleen.
Talo jonne Renee ja Jeffrey muuttivat on toiminut laittomien siirtolaisten väliaikaismajoituksena ja tottakai kun mukana on ollut ihmiskauppaa sun muuta, niin siellä on syntynyt ennenaikaista kuolemaa jonka vuoksi Renee alkaa näkemään zombiepainajaisia. Tohtoripoikaystävä kuittaa Reneen näyt mielenhoureina jotka juontuvat hänen aiemmasta traumastaan lapsensa menettäneenä narkkarina, joka olikin syy sinne pöpilään joutumisessa. Näin ollen tottakai siirtolaiszombiet heräävät ja aloittavat pureskelun. On siis jälleen kerran ammuttava kaikkia päähän ja vapautettava elävät kuolleet kirouksestaan. Tietenkään ihan tällaista ei tapahdu koska budjetti ei ole sallinut kuin suurinpiirtein yhden veritehosteen, mutta on siellä sentään se kun zombievauva puree Michaelin kurkun auki ja niin on kirous voitettu. Tai no, ainakin niiden siirtolaiselävienkuolleiden osalta.

20 sekuntia alkutekstejä ja ehdin jo näkemään Dawn of the Living Deadin olevan David Heavenerin ohjaama sekä pääosittama (tuottanut ja kirjoittanut myös), joten jos minulla oli yhtikäs mitään odotuksia elokuvan laadukkuuden suhteen niin ne katosivat tämän myötä. Kiltisti sanottuna Heavener ei ole mikään hyvän elokuvan merkki, mutta toisaalta hän saattaa parhaimmillaan tehdä niin huonoa että hyvää, joten odotukset siis sen suhteen.
Mutta ihan oikeasti, jo pelkästään Dawn of the Living Deadin kannen katsominen kertoo sen olevan mahdollisesti parhaimmillaankin vain B-tasolla, jolloin kyllä tämän lähtee alkujaankin katsomaan olettaen saavansa roskaa silmiensä eteen ja jos tosiaankin oletti saavansa muuta niin viimeistään niiden 20 ensimmäisen sekunnin aikana paljastettu Joe Estevezin läsnäolon tulisi korjata näkemys. Toive siis on niin huonossa että hyvä.
Näitä Jotain Jotain Living Deadeja on nykyään niin hitosti, että jos koettaa löytää mitä tahansa taustatietoja esimerkiksi tällaisen turhanpäiväisen kirjoituksen pohjaksi niin alkaa olemaan niin ettei edes google ole ystäväsi. Joten hyvä vain ettei Dawn of the Living Dead ole tälläkään kertaa se ns. oikea nimi, jolloin hakutuloksia saa helpommin tuolla Curse of the Mayalla. Tietenkään sitä ei mainita edes kannessa olevissa tekijätiedoissa, jolloin aluksi pitää hakea esimerkiksi ohjaajaa jotta saa edes sen tietoonsa. Joskaan niin se kuin seuraava vaihtoehtoinen nimi eli Evil Grave: Curse of the Maya eivät tuota mitään erityisen syvällisiä tietoja, koska miten tällaisella sellaisia voisi ollakaan. Löytyi sentään sellainen helmi, että Heavener väitti kuinka talo jossa he kuvasivat oli oikeasti kirottu ja siitä olisi voinut haluta kuulla muutakin oletettavasti juopuneen hourailuja joka jäi noinkin lyhyeksi. Heavener on aika vastenmielisen oloinen tyyppi. Hän on sellainen joka tekee elokuvansa tuodakseen itseään ja erinomaisuuttaan esille ja tekee sen olemalla sellainen douchebag ettei kenelläkään tunnu olevan mahdollisuuksia samaan ja vaikuttaa kaiken lisäksi olevansa rehellinen siinä, että on ihminen jota ei haluaisi tuntea. Erinomaisuutensa hän puolestaan osoittaa siten ettei tiedä elokuvanteosta hevonv*ttuakaan. Dawn of the Living Dead on ruma, tyhmä ja sen pitäisi hävetä olevaisuuttaan. En oikeasti oikein tiedä mitä sanoa tästä sillä kun sen mieleenpainuvin kohta on se kun ajassa 36:39 levy juuttui looppiin joka kierrätti samaa sekunnin kestävää nykivää äännähdystä ja kesti muutaman minuutin verran kunnes ymmärsin, että levyssä on vikaa eikä kyseessä ollut mikään Heavenerin käsitys jostain taiteellisesta tehosteesta. Tämä aiheutti myös sen, että minulla jäi kappale väliin ennen kuin elokuva lähti taas toimimaan normaalisti. Josta tietenkin olen kiitollinen sen säästäessä edes hieman kärsimykseltä.

Tällä hetkellä en voi kuitenkaan todeta juuri sen ihmeellisempää kuin, että kyseessä on elokuva joka on ainoastaan p*ska ja se on sen suurin kehu. Ei toimi edes roskaviihteenä. En taida edes kehdata viedä tätä kirppikselle ja minä sentään olen jo onnistumatta koettanut kolmasti myydä siellä eurolla Mitäs me Spartalaiset-boksia.

Kansikuvan mörökölli toi mieleen Ghosts of Marsin. Tuon John Carpenterin huonoimman elokuvan, ettei sekään nyt kovin onnistunut kehu ole.

No okei, laittomien siirtolaisten yhdistäminen eläviin kuolleisiin lienee sentään ideana aika erilainen, vaikka kyseessä onkin perinteinen ihmisiä on murhattu ja heidät tulee vapauttaa kirouksestaan kulkea maan päällä-tarina, eikä siis tosiaankaan mitään republikaanipolitiikkaa.

Enkä tajua miksi elokuva on kuvattu lähes kokonaan day for night-filtterillä. JOPA PÄIVÄAIKAA KUVATESSAAN!
Ja kuka enää 2000-luvulla kirjoittaa zombieleffaan tälläista dialogia?:

"Wow! hold on a minute. You're telling me that the dead don't know they're dead. That the dead are alive?"

Eiköhän se ole tullut selväksi jo niissä 287 muussa edeltävässä zombiekuvaelmassa, joista 187 tuli vasta edellisenä vuonna.

Ja lopuksi vielä yksi leffan oudoista jutuista: vauva puree Michaelia ainoastaan kaulaan, mutta kun Michael herää zombiena niin hänen koko naamansa on ruvella. Mitä hittoa, mistä tuo kaikki muu maniaccopmaisuus ilmaantui alle minuutissa?

Sitten taivaalle avautuu silmä ja sieltä iskee salama Michaeliin. Miksi ihan loppuun on pitänyt keksiä näin mainioita päättömyyksiä kun niitä oltaisiin kaivattu jo paljon aikaisemmin.

Tähdet: ei missään nimessä!

Dawn of the Living Dead

Cabin Fever: Patient Zero (2014)

Joukko nuoria aikuisia päättää lähteä bilettämään yksityiselle paratiisisaarelle, tietämättä kuinka samassa paikassa on salainen lääketieteellinen tutkimuskeskus jossa sopivasti tutkitaan helposti leviävän lihansyöjäviruksen nollapotilasta (Sean Astin). Virus tappaa nopeasti ja varmasti, joten kun nyt ollaan löydetty kantaja joka on itse immuuni sen vaikutuksille niin tottakai häntä halutaan tökkiä, mutta luonnollisestikin tohtorit ovat m*lkkuja ja potilas ei välitä kuin omasta navastaan. Mikä hitto siinä on, että Roth-metodiin kuuluu pelkästään p*skiaisena olo?
Tottakai virus pääsee ilmoille ja taas kerran porukka mätänee. Loppuun vielä se tavanomainen osoitus siitä kuinka vaikka tämänkertainen ongelma muka ratkesi on virus edelleen voimissaan ja täten mielikuvituksen puutteessa voidaan tehdä neljäskin osa tismalleen samalla kaavalla. Erikoista lieneekin se, että Patient Zero on olevinaan esiosa ja siten tietenkin koko virusleviämisen alku, mutta elokuva kulkee niin samalla tavalla kuin edeltäjänsäkin ettei sillä ole mitään merkitystä missä kohtaa ajanjaksoa tämä nimenomainen osa tapahtuu ja jo oleva tai myöhemmin tehtävä jatko on sen mukaista.

En ole tainnut aiemmista Cabin Fevereista kirjoittaakaan enkä usko niiden siintävän kovinkaan lähellä tulevaisuudessa, mutta varmasti olen jossain vaiheessa maininnut niistä ensimmäisen sillä Eli Rothin ohjaustyö vuodelta 2002 on mielestäni yksi kaikkien aikojen p*skimpia elokuvia ja olisi suoranainen ihme jos se ei olisi näiden vuosien varrella tullut ainakin jo kerran todetuksi. Kakkonen (2009) ei ollut yhtään sen parempi, joten tämä kolmas osa ei kyllä pahemmin herätellyt halua katsomiseen ja vaikka siitä onkin jo aika tovi kun DVD päätyi hyllyyni niin tämä on ensimmäinen kerta kun kyseisen tekeleen päästin soittimeen saakka. Ensimmäisestä osasta tehtyä vuoden 2016 uudelleenversiointia en ole nähnyt ja ainoa kiinnostava seikka siinä vaikuttaisi olevan se, että väitetysti Roth olisi tuottanut sen jotta saisi oman elokuvansa mainetta nostettua ja se kertoo ettei se remake varmaan nyt kovin hyvä ole jos muka sen rinnalla alkuperäinen olisi parempi. Sinänsä nämä kaikki tuntuvat jo olevan jossain aikaloopissa jumittavia remakeja kun jokaisessa on joukko ihan käsittämättämän ärsyttävän bilenuoria ja sitten lihansyöjävirus mädättää heidät. Itse asiassa tätä kirjoittaessani (29.3.2021 ja joo, miksi en saanut aikaiseksi aiemmin julkaistua tätä? on aiheellinen kysymys) Youtubessa tyrkytetään vastenmielisen oloista Ex on the Beach-realityn (jep, tositv) mainoksia ja kyseinen ohjelma vaikuttaa ihan Cabin Feverilta, joten kenties Roth olikin jonkin isomman jäljillä ja siten vaikkapa jokin ymmärryksen yläpuolella oleva satiirikko.

Ei, kyllä hän on vain samaa eksploitatiivista kuonaa kuin ihmiset jotka luovat noita Ex on the Beacheja.

Elokuvan yllättävin ja mielenkiintoisin seikka oli nähdä Limp Bizkitin Wes Borland yhdessä näkyvimmistä rooleista. Kunnes sitten tajusin ettei se ollutkaan Wes Borland.

Lisäksi minua lievästi huvitti se, että elokuvassa on kaksi naistohtoria joista toinen on se sympaattisen empaattinen ja toinen ns. lumppu, ja jotta asia kävisi selväksi on tehty näinkin yksinkertainen temppu:

En valita, mutta olihan se kieltämättä koomista kun ei viitsitä edes tuota enempää yrittää.

Kyseessä on Cabin Fever hyvässä ja pahassa, jolloin se hyvä lienee varsin onnistuneesti tehdyt visvaiset goretehosteet ja paha on käytännössä kaikki muu. Aiemmista osista pitäneille tätä saattanee esiintyä heikoimpana syystä, että elokuva kulkee tutuista elementeistä huolimatta ihmeen hitaasti. Aivan kuin ajatuksena olisi hetkittäin ollut tehdä tunnelmallista versiota Cabin Feverista, mutta silti olla edelleen tietoisesti oksetusfantasiaa ja niiden yhdistelmä näyttäytyy aika tylsänä. Mutta ainakin ne mätänemismaskeeraukset ovat edelleen onnistuneita.

Tähdet: *(*)

Cabin Fever: Patient Zero

Clockers (1995)

Huumeiden katukauppias Strike (Mekhi Phifer) on väsynyt notkumaan puistossa ja haluaisi elämältään muutakin kuin sen nyt tarjoaman vatsahaavan. Pomo Rodney (Delroy Lindo) kyllä puhuu kauniita siitä kuinka Strike on kuin hänen oma poikansa ja haluaa hänelle vain parasta, mutta totuus on se että nuorukainen on pelkkä työkalu ja sellaisen voi korvata koska vain. Jos pistät hengiltä toisen huumekauppiaan, pääset pois kadulta sisätiloihin ja Strike uskoo tähän. Samalla kuitenkin nuoriherra on jo sen verran syvällä saastassa, että vetää veljensä sekä naapurustossa asuvan pikkupojan ennenaikaista kuolemaa sisältävään maailmaansa.

Olen nähnyt Clockersin edellisen kerran silloin kun se aikoinaan alunperin ilmestyi videovuokraamoiden hyllyille eli aika tovi sitten ja pakko myöntää, että muistikuvani siitä olivat positiivisemmat kuin mitä uusintakatselu tuki. Ihan hyvä leffa on kyseessä ja tokihan se silloin 90-luvun puolivälin paikkeilla oli aika kova juttu, jättäen siksi ne hyvät mielikuvat, mutta nyt kun Clockersia katsoo niin se on kestänyt aikaa yllättävänkin huonoksi. Ajankuva sen hetken trendikkäine vaatteineen ja vaikkapa musiikkivalintoineen ovat tietenkin seikkoja jotka pitävät elokuvaa väkisinkin menneessä, mutta Spike Leellä on vanhempiakin ohjaustöitä jotka eivät tunnu samoista tekijöistään huolimatta jumittavat tekoajassaan yhtä pahasti. Clockersin ilme on kuitenkin sen verrran vahvasti aikaansa, että sen löysähousuilun ja puvuntakkien oheen kaipaisi Leelle tuttua iskevää esiintymistä ja dialogia viemään ajatuksia toisaalle, mutta näistä edellinen on enimmäkseen rutiinisuoritusta ja jälkimmäinen kaikkea muuta kuin terävää. Kun elokuvan energisin osuus on sen huumeiden katukauppiaita esittelevä intro jossa kinastellaan rapmuusikoiden katu-uskottavuudesta, voi hiukan hämmästellä miksi samaa voimaa ei löydy kuin häivähdyksin tästä eteenpäin. Tämä tuntuu elokuvalta jossa Lee olisi tullut kesken kaiken ohjaajaksi ja koettanut muokata jo olemassa olevaa teosta omannäköisekseen, mutta tietenkin ajanpuutteen ja jo valmiin materiaalin puitteissa onnistunut siinä vain osittain. Leeltä kun tuntuvat jo mainitsemani elokuvan aloitus jossa on hieman sellaista Do the Right Thing-fiilistä ja ihan loppuun laitettu sosiaalipoliittinen puhe ihmisistä (ts. rotukysymys), mutta muutoin elokuvan murhatutkintajuoni ja sen käsittely siihen liittyvine henkilöineen vaikuttaisi olevan jonkun toisen heiniä. Rakenteellisesti erikoista on vieläpä se, että alkupuolen vauhtia joudutetaan laittamalla sekaan irrallisia musiikkivideopätkiä ja videopelikuvaa (johon tehdään kyllä myöhemmin aika mainio, joskin hieman kliseisen oloinen paluu todellisuudessa), mutta kunhan nämä ja parit muut kuvakikkailut on ennen puoliväliä käyty läpi niin loppuosa pidättäydytään täysin tasaisella maastolla, mikä tekee alusta loppuun kulkemisen aika tasapainottomaksi. Se saa ajattelemaan, että joko ideat taikka kiinnostus loppuivat.

Elokuvassa on muuten aika erikoinen kuvallinen ilme siten, että värit ovat aika räikeitä ja välillä valaistus on yksityiskohtia peittävää, mutta samalla pyritään rakeiseen dokumentaariseen kuvaan ja haetaan uskottavuutta vapaalla käsivarakuvauksella. Saturaatiopisteitä ylittävät värit eivät kuitenkaan oikein istu siihen kuvaustapaan jossa yleensä haetaan viemärilikaisuutta. Peukut kuitenkin rohkeahkosta kokeilusta.

Nämä eivät ole mitään niin pahasti silmille hyppiviä ongelmia etteikö Clockersia katsoisi ihan sujuvasti loppuunsa ja jos kyseessä olisi pienempiprofiilinen ja sanoisinko heikompi ohjaaja kuin Lee, eivät ne kenties tulisi huomatuksikaan, mutta tässä yhteydessä ovat jonkinlainen häiriötekijä. Minkä vuoksi sitä tuumiikin, että vaikka alunperin tämän elokuvan ohjaajaksi aikonut Martin Scorsese ei tiettävästi tuottajastatuksestaan huolimatta puuttunut elokuvantekoon millään tavoin, niin kenties Clockers oli kuitenkin alunperin kirjoitettu liiaksi Scorsesen "kielelle" ja ei siksi taipunut vaivatta ohjaajavaihdoksen myötä. Sinänsä olisi ollutkin mielenkiintoista nähdä millainen tästä olisi tullut Scorsesen käsissä, etenkin kun Clockersin sijaan tehty Casino vaikutti aihepiiriltään liiankin helpolta valinnalta. Ei niin ettäkö tämä olisi ollut pääosiltaan kovinkaan suuri harppaus muualle, mutta pelkästään se kuinka käsitellä kohtauksia joissa puhutaan vaikkapa Chuck D:stä Sinatran sijaan olisi ollut varmasti erikoista hänelle.

No kuitenkin, Clockers on ihan hyvä rikosdraama ja siinä on ihan hyviä näyttelijöitä tekemässä ihan hyvää työtä, mutta kertaakaan ei tule fiilistä kuinka nyt koetettaisiin oikeasti ravistella mitään ja ylittää itsensä. Varmasti jokainen elokuvan mainittavin tekijä oli tehnyt jo parempaa aiemminkin ja nyt tyydyttiin siihen ihan hyvään.
Pidin kyllä varsin paljon siitä, että hahmot tuntuivat enimmälti osin varsin arkisilta ja etenkin se kuinka Delroy Lindon esittämä huumekauppias ei ollut oikeasti mikään kroisos vaan tuiki tavallinen duunari oli hyvä keino pitää jalat maassa. Joten bling bling ja muut näennäiset varallisuudet merkit loistivat poissaolollaan.

Siltikin olisin toivonut ettei päällimmäiseksi ajatukseksi jää Clockers-nimen yhdistäminen Kummelin Police-sketsiin jossa "mä tuun kellottaa sua".

Niin ja oheismainintana se, että hyvin oli mieleen jäänyt elokuvan juliste jossa on tuo ns. ruumista merkkaava liitupiirros ja pidän sitä edelleenkin varsin tyylikkäänä:

Joskaan sitä en tainnut tietääkään että alunperin se oli tuollainen paloiteltu "ruumis" ja muutettu ilmeisesti siksi, että Saul Bass veti herneen nenään väittäen kuvan kopioivan hänen Anatomy of a Murder-julistettaan:

Ehdottomasti!

Tähdet: ***

Clockers

Assassin's Bullet (Sofia, 2012)

Menettettyään perheensä kuolemalle jätti FBI-agentti Robert (Christian Slater) sekä kenttätyön että kotimaansa taakseen siirtyen Bulgariaan tekemään seagalmaista hädin tuskin B-luokan eurotrashleffaa. Ei kun hetkinen, nyt hyppäsin jo vähän liian pitkälle. Siis elokuvan tarinan mukaan Robert jätti toiminnan sikseen siirtyäkseen toimistotöihin. Joskin olen aina ymmärtänyt, että FBI:n toimintavalta kattaa vain pohjois-amerikan ja CIA toimii rajojen ulkopuolellakin? Siis ainakin näin virallisesti, mutta välillä tuntuu että esimerkiksi FBI otetaan mukaan vain koska sen ajatellaan kuulostavan tarpeeksi tutulta ja se yhdistetään automaattisesti kaikenmaailman agenttitoimintaan. Kuka välittää, koska Robert kuitenkin nyt on edelleen FBI-agentti vaikka työskenteleekin itä-euroopassa ja tottakai tässä sanotaan, että kyseessä on ns. black ops-toimintaa, joten se siitä sitten.
Samaan aikaan samassa kaupungissa liikkuu naispuolinen ammattitappaja joka pistää hengiltä FBI:n etsityimpien listalla olevia pahiksia ja ilmeisesti se pitää estää. Siispä suurlähettiläs Ashdown (Donald Sutherland) houkuttelee Robertin tämän aikeen toteuttajaksi. Aloitetaan siis vesipiipulla ja katselemalla eksoottista tanssia. Raskasta työtä. Robert ryhtyykin romanttiseen suhteeseen näkemänsä naistanssijan kanssa ja hän tietenkin koettaa myöhemmin murhata agenttimme.
Toisaalla tapaamme naisopettajan joka lapsena menetti vanhempansa terroristi-iskussa ja on sittemmin pahasti traumatisoitunut, ja syy miksi en mainitse naishahmojen nimiä johtuu siitä, että tämä seikka liittyy elokuvan suht' yritteleväiseen twistiin.
.
..
...
Hitot! se on sama nainen (Elika Portnoy) kaikissa kolmessa tapauksessa.

Assanssin's Bullet on aikalailla sellainen elokuva jonka pääosassa olettaisi näkevänsä joko Steven Seagalin taikka Jean-Claude Van Dammen, joten heidän eurotrashhalpiksia katsoneet ovat varsin kotonaan tämänkin parissa. Siispä visuaalisesti teos on halvan näköinen, aksentit paksuja ja jostain syystä kaikki on aina jotenkin kosteaa ja kuraveden väristä, aivan kuin se olisi jokin tunnusmerkki osoittamaan eurooppalaisuutta (puhumme siis pääosin keski- tai itäeuroopasta, emme pohjoismaisesta ilmeestä). Kovasti koetetaan olla jonkinlaista jenkkityylistä toimintaa ja samalla kuitenkin muistuttaa jotain kuvauspaikkana toimivasta maasta (esim. puhumalla vaikkapa perinneruuasta, tms.), mutta lopputulos on aina kuin koettaisi uskotella tölkkilihan olevan entrecôte. Plussaa kylläkin siitä, että usein kun kuvassa ei ole englanninkielisiä näyttelijöitä ei kyseistä kieltä myöskään puhuta ja tällöin tulee eniten fiilistä siitä kuinka halutaan olla muualla kuin jossain muka-amerikassa.
Toinen ja samalla aika suurikin plussa tulee siitä, että vaikka tätä nyt tyrkytetäänkin elokuvana jossa sankarillinen Slater jahtaa säälimätöntä ammattitappajaa eli pahista, niin kyseessä onkin enemmänkin Tyttö nimeltä Nikitasta lainaava kertomus aivopestystä valtion tappajasta ja Elika Portnoy toteuttaakin kolmoisroolinsa varsin onnistuneesti, vaikka puitteiden toivoisikin olevan paremmat. Tämä näyttää rumalta, kulkee enimmäkseen kuin täi tervassa, esittelee hahmoja jotka vain unohdetaan kesken kaiken ja on selvästi niin ihastunut ideaansa monipersoonallisuustappajastaan että unohtaa perustella monia siihen liittyviä asioita. Toki ajatuksena on varmasti ollut se, että Portnoyn hahmoa koetellaan ja siten koulutetaan vielä, minkä takia Robert piti ylipäätään ottaa mukaan ja esitellä yhdelle Portnoyn persoonallisuuksista, mutta nämä toteutetaan sen verran aukkoisesti etteivät vaikuta juuri loppuun asti mietityiltä. Esimerkiksi Portnoy ei muka tunne Slateria muun kuin tanssijaroolinsa kautta ja nämä hänen persoonallisuutensä eivät ole tietoisista toisistaan, mutta kohta hän kuitenkin osoittaa tietävänsä mitä oikeasti tekee työkseen ja tuntee sillä puolen Slaterin. Silti heti perään onkin taas uusi neljäs persoona, kuin tyhjä taulu edellisiin nähden. Olivat ne isompia taikka pienempiä, niin vastaavia huolimattomuusvirheitä löytyy liiaksi elokuvalle joka sentään osoittaa yhden ideansa puolesta potentiaalia parempaakin. Ehkä sitä ei siis pitäisikään verrata Seagalin euroroskaan, koska niistä puuttuu se yksikin hyvä idea.

Hei, miten ihmeessä kaikki pahimmat terroristit ovat päätyneet majailemaan Bulgariaan? Onneksi heidät sentään tunnistaa siitä, että jokainen pitää kaulaliinaa. Tämä melkein koitui Slaterin kohtaloksi.

Tähdet: **

Assassin's Bullet

The Storm - Myrsky (The Storm, 2009)

Luke Perry taisi olla suosituin Beverly Hills 90210-sarjan näyttelijöistä, mikä ei tietenkään ole mitään muiden vähättelyä, mutta enpä muista naispuolisten koulutovereitteni kuolanneen yhtä paljon muiden hahmojen perään kuin bad boy Dylanin. Joka hänkin ns. alaluokkastailistaan huolimatta taisi olla jokin rikkaan perheen kakara joka halutessaan saisi kaiken tarjoilijan tuomalla hopeatarjottimella. No kuitenkin, herran rockabillymainen look ja prätkällä ajaminen olivat tietenkin keskiluokkaisille hevostytöille kuin sokeriansa ja toki Perryssa tuntui olevan karismaa enemmän kuin kollegoissaan, joka ilmeni etenkin miehen myöhemmällä uralla jossa alkoi olemaan huomattavasti rosoisempia roolituksia kuin muilla Beverly Hillsläisillä.

Mielenkiintoisesti tai ehkei sittenkään, mutta nimi Luke Perry tuo minulla aina ensimmäiseksi mieleen Buffy vampyyrintappaja-elokuvan jossa hän esitti miespääosaa. Joskin kun sanon miespääosa niin kyllä elokuvassa on oikeastaan vain naispääosa ja loput roolit sukupuolesta riippumatta ovat sivuosia. Sivumennen mainittuna en edes seurannut Buffy-televisiosarjaa, joten tuo nimi yhdistettynä vampyyrintappamiseen tarkoittaa minulle Kristy Swansonia.

Onkohan Buffy lyhennys Bufordista?

Vaikkakaan en koskaan nähnyt Luke Perryssa mitään uusi Tom Cruise-tähteyttä, oli hän kuitenkin mielestäni Beverly Hillisin parempia näyttelijöitä ja filmografiansa perusteella väitänkin hänen sarjan jälkeisen uransa olleen näyttelijän kannalta onnistuin, siellä ollessa haastavampia rooleja koettavana. Miehen tunnetuimpiin post 90210-rooleihin lukeutuu eittämättä vankisaarnaajan osa Kylmässä ringissä ja siinä hän olikin sen verran onnistunut, että ilman varsin mieleenpainuvaa kohtaloaan onnistui hän murtautumaan esille muutoinkin varsin värikkäässä henkilögalleriassa. Joskin näissäkin lievissä kehuissani tulee huomioida nimenomaan se, että kyllähän esimerkiksi Ian Ziering oli varsin onnistunut roolitus Sharknadoihin, mutta Perry taisi ainona 90210-alumnina esittää roolivalinnoissaan rohkeutta, kuin todistaakseen olevansa muutakin kuin kevyen sarjan esiintyjä. Sinänsä hänenkin näyttelijäuransa koostui ex-kollegoidensa tavoin pitkälti tv-sarjavierailuista, minisarjoista ja suoraan videolle-tuotannosta. Isoin elokuvatuontantonsa taisi olla pikaesiintyminen Luc Bessonin Fifth Elementin introssa:

Luke Perry kuoli vuonna 2019, ollen 52 vuotias ja siten aivan liian nuori.

The Storm on hieman alle kolmituntinen, kaksiosainen television minisarja ja koska aika harva niin pitkä teos jaksaa pitää intoa yllä yhdeltä istumalta katsottuna on se varmasti ideaaleinta katsoakin kahdessa osassa kuin näin levyltä yhtenä pitkänä elokuvana. IMDb vieläpä ilmoittaa pituudeksi neljä tuntia, mikä kuulostaa jo rankaisulta.

Kenraali Braxton (David James Elliott) ja rikas teknologiafirman omistaja Terrell (Treat Williams) valmistelevat säänhallintalaitetta, jolla siis voitaisiin kirjaimellisesti luoda se ns. sade joka pyyhkii kaiken saastan kaduilta, mutta kuten tiedämme niin näissä jutuissa hommat riistäytyvät aina käsista ja nyt kun viisi minuuttia on elokuvaa kulunut taisin nähdä jo kaiken oleellisen, joten näkemiin!
.
..
...
....
.....
No okei.
Luonnollisestikin Terrellin idealistinen alainen ja tuon säänhallintalaitteiston luoja tohtori Jonathan Kirk (James Van Der Beek) haluaa lisää kokeita varmistaakseen, että laite jolla hänen tietääkseen on tarkoitus tuoda sadetta kuivuuteen ja tehdä muutakin hyvää toimii, huomaa jossain vaiheessa kuinka luomuksensa on päätymässä massatuhoaseeksi ja pyrkii siis estämään tämän tapahtumisen.
Hei, nyt leffaa on kulunut 1o minuuttia ja jo nyt näkee mielessään kuin Van Der Beek pakenee valtion kätyreitä, saa varmaankin apua joltain totuuden perässä olevalta toimittajalta ja jos se toimittaja on nainen niin romanssihan siinä samalla syntyy. Van Der Beek saa lopulta totuuden julki, pysäyttää ainoana kykenevänä koko laitteen ja valtio lakkauttaa projektin. Siinä ohessa ollaan varmaan koettu joitakin tietokoneistettuja pyörremyrskyjä tahi vastaavaa.
Holy shit! ette muuten arvaa mitä jatkossa tapahtuu?
Van Der Beek pakenee valtion kätyreitä, saa apua joltain totuuden perässä olevalta toimittajalta, Dannilta (Teri Polo), mutta romanssia ei ehdi syntymään koska nainen tapetaan heti eikä kohta ja Van Der Beek lavastetaan murhaajaksi. Plussana se, että Danni sentään oli Van Der Beekin ex-tyttöystävä, että romanssi ainakin on ollut kuvioissa. Luojan kiitos siellä on korvaavana hahmona tiukka, totuuden perässä oleva kyttä eli Devon (Marisol Nichols), jonka kanssa Van Der Beek voi sitten sen romanssin aloittaa. Varsin tutun oloinen idea tämäkin.
Van Der Beek saa lopulta totuuden julki, pysäyttää ainoana kykenevä laitteen ja valtio lakkauttaa projektin. Siinä ohessa ollaan koettu joitakin tietokoneistettuja pyörremyrskyjä ja vastaavaa.
Toki siellä on muitakin hahmoja kuten köyhä nuoripari joilla on vauva tulossa ja muita ns. katastrofielokuvan perustyyppejä.

Kolmisen tuntia näin yllätyksettömälle elokuvalle on aivan liian pitkä aika. Aivan liian pitkä! Kyllähän vauhtia on koettu pitää yllä jatkuvilla nykivillä leikkauksilla, juopuneella kuvauksella (vaakatasossa pysyminen on ollut selvästikin haasteellista) ja muutamilla split screeneilla, mutta pääosin innoton esiintyminen, yllätyksetön tarinankulku ja yleinen laiskuus aiheuttavat sen, että kenties 90 minuuttisena kyseessä olisi saattanut olla jotain kivaakin B-kamaa. Sitä pidempänä kyseessä on enimmäkseen uniääkettä. Sinänsä kyseessä on ihan kelvollinen television katastrofielokuva täynnä tuttuja naamoja ja säästeliäästi käytettyjä halpuutta huokuvia tehosteosioita, että tosiaankin kaikesta kuluneesta tuttuudestaan huolimatta pahin ongelma on pituus. Niin ja ehkä aina tosi valjun oloinen James Van Der Beek, joka tuntuu hymyillessäänkin imevän ilon kaikesta.

Treat Williams sentään on tuttuun tapaan mainion vihastuttava. Hän taitaa hyvin tuollaiset hurmaavan lipevien m*lkkujen roolit.

Riippumatta siitä onko kyseessä televisioon, suoraan videolle taikka teatterilevitykseen tuotettu teos, on suurimpia harmituksia katastrofielokuvissa se ettei niissä panosteta juurikaan tarinaan taikka henkilöhahmoihin. Itse elokuvan kuvaama katastrofi ja sen tehosteinen näyttävyys tulee aina etusijalla, jolloin esimerkiksi hahmot otetaan valmiista varastokamasta ja tästä syystä ne ovat aina niin tuttuja. Ihan ymmärrettävää koska tällaisissa tapauksissa spektaakkeli onkin tärkein ja nimenomaan sitä tullaan katsomaan. Siksipä vielä suurempi harmitus on se kun elokuvan täky jää toteuttamatta ja se vähäkin huolimattomasti. The Stormin storm kun on varsin vähäistä ja mitäänsanomatonta, jolloin fokus olisi voinut olla vieläkin enemmän tarinassa jossa valtion jahtaama tavis kokee kafkamaista painajaista. Ehkäpä tätä vain on markkinoitu väärin ja se onkin elokuvan tarkoitus, mutta siihen ei usko nyt kukaan. Koska nyt se näyttävyys jää tavanomaiseksi tihkusateeksi sekä puheen tasolle ja oli syynä sitten kyvyttömyys, haluttomuus taikka resurssien puute, ei katastrofielokuvan halua olevan pelkkää sateen rauhoittavaa ropinaa katolla. Tiivistys sinne 90 minuuttiin tehnyt tällekin seikalle hyvää, koska silloin myrskytehosteiden vähäisyyteen ja merkityksettömyyteen ei olisi varmaankaan kiinnittänyt niin paljon huomiota.

Ja se Luke Perry? Hän tulee mukaan siinä vähän tunnin jälkeen esittäen hyvien puolella olevaa tyyppiä, istuu 30 minuuttia, osoittaa sitten olevansa pahis ja kuolee. Perry kyllä istui ihan vakuuttavasti.

Ohimennen mainitakseni on jotenkin hauskaa, että Perry teki urallaan (ainakin) kolme toisiinsa liittymätöntä Storm-nimistä filmatisointia joista ensimmäisen vuonna 1999 ja kolmannen sopivasti tämän nyt vuorossa olleen jälkeen vuonna 2010, olihan se kuitenkin nimeltään The Final Storm.

Ehdoton suosikkikohtaukseni elokuvassa on muuten se kun Van Der Beek pidätetään kahvilassa ja kas! juuri sillä hetkellä salama iskee rakennukseen tainnuttaen vain nuo pidätystä suorittavat poliisit.

Musiikissa on sentään ajoittaista yritystä.

Tähdet: **

The Storm - Myrsky