lauantai 23. helmikuuta 2019

White Zombie (1932)

Madeline (Madge Bellamy) ja Neil (John Harron) saapuvat Haitille huomatakseen, että täällähän on zombeja eli eläviä kuolleita jotka ovat nostettu haudoistaan ilmaiseksi työvoimaksi sokeriviljelmille. Haitilla pariskunta on koska ovat tulleet viettämään aikaa risteilyllä tapaamansa äverikön Charlesin (Robert Frazer) luona ja vaikka jälkimmäinen vaikuttikin mukavalta hepulta niin paremmin hänet tuntevat varoittelevat, että pysytelkää kaukana miehestä, hänellä on pahat mielessään. Charlesin motiivina onkin hankkiutua eroon Neilista jotta saisi Madelinen itselleen ja täällä zombien kansoittamassa maassa sen ei luulisi olevan ongelma eikä mikään, varsinkaan kun Charlesin apuna on työnjohtajanoitatohtori Legendre (Bela Lugosi). Mutta Legendrella on oma elävä kuollut lehmänsä ojassa sillä luottaisitko sinä mieheen jonka koko nimi on Murder Legendre?

White Zombie on zombeilua ajalta jolloin voodoo oli da shit eikä mikään Sputnik herättänyt lihanhimoa elävissä kuolleissa, joten tänäpäivänä katsoessa sen näkemys saattaa tuntua hyvinkin vieraalta, enemmän kuin vertailu juoksevan ja kävelevän zombien välillä. Mutta kunhan ohittaa märkärupi-iho-ongelmat ja ihmisyönnin ovat zombiet sukupolvieroista huolimatta edelleen kakka pöksyssä käveleviä ilmeettömiä ihmispelättejä, jolloin jokin taikatempulla zombiutuminen ei tee tehosta sen heikompaa kuin naamaan pureminen. Ja poislukien Lugosin noitatohtorin esilletuonti (joka tapahtunee suurelta osin roolin sijaan näyttelijänimen suuruudesta) on White Zombiessa hyvin paljon samaa kuin myöhemmässä Hammerin Plague of the Zombies-näkemyksessä käyttää zombeja eräänlaisina hikipajatyöläisinä ja sanoisinko jopa siten kommenttina tuotto ennen kaikkea-tehdastyöläisyyden epäinhimillistävästä vaikutuksesta. Hammerin elokuva on zombie-evoluutiossa vieläpä hyvä välivaihe sen ollessa nimenomaan sekä perinteistä voodoozombeilua että jo Hammerille tyypillisen visuaalisen annin vuoksi vahva askel niin sanottuun moderniin zombeiluun joka syntyi pari vuotta myöhemmin George Romeron Night of the Living Deadissa. Näillä kolmella elokuvalla saakin siis hyvin triplanäytöksen suht' suorasta linjasta zombie-elokuvan kehityksessä.
Plaguessa myös hyödynnetään tämänkin elokuvan ideaa miehestä jonka rakas joutuu zombiekirouksen uhriksi ja siten siis on taas kerran pelastettava neito suurelta pahalta, joten samoin kuin Hammerin versiot Draculasta tai Frankenteinista nojautuvat osittain Universalin aiempiin elokuviin, mutta ovat selvästi omanlaisiaan "uudelleenversiointeja" pätee sama myös aika pitkälle Plague of the Zombiesiin verrattaessa sitä White Zombiehen.

Ja jos puhutaan White Zombiesta nimenomaan sen vaikutuksen kautta niin vaikka kyseessä onkin elokuva joka päätyi public domainiksi (tai ainakin niputetaan kuten tässä tapauksessa muiden sellaisten joukkoon) ja oli ilmestymisaikansa kaupallisesta menestyksestä huolimatta ns. halpiselokuva jonka kohdalla ihmeteltiin miksi juuri suureen suosioon noussut Bela Lugosi slummaili, niin tosiaan vaikutusta tulevaan sillä ainakin oli. Ajatellaan Plague of the Zombiesia jonkinlaisena White Zombien remakena tai ei niin täysin huomioimatta sitä ei voi ainakaan jättää, joskin mitenkään elokuvaa vähättelemättä White Zombien suurempi perintö lienee kuitenkin muualla kuin itse tarinallisessa sisällössä tai muutoinkaan elokuvassa itsessään. Dracula-lookin ohella Lugosin kulmakarvaimago White Zombiesta lienee yksi parhaiten muistettavia, herran voodooitsekättely on sekin nähty myöhemmin muiden ilmentymien käsittelyssä, mutta varmasti tunnetuin White Zombiesta irronnut ilmiö oli samaa nimeä käyttänyt laulu- ja soitinyhtye:
Joskin jos elokuva muistetaan jostain yksittäisestä kuvasta taikka siksi, että nimi mainitaan jossain musiikillisessa yhteydessä niin muistetaanko silloin elokuvaa laisinkaan? Monelle White Zombie varmastikin on ensisijaisesti popyhtyeen nimi ja vasta jossain kaukana, kaukana häämöttää tietoisuus sen olevan myös elokuva ja vielä kauempana millainen elokuva.

En nyt väitä White Zombien olevan mikään niin poikkeuksellisen hyvä elokuva jotta se tulisi muistaa ylitse muiden, mutta varsin onnistunut se kuitenkin on. Onhan siellä osittain esimerkiksi aika juustoista näyttelemistä, mutta elokuvassa on varsin onnistunut goottilaisromanttinen visuaalinen anti, ääniraidalla käytetään aika onnistuneesti klassista musiikkia ja Lugosi on hyvin ahdistava, tehden roolistaan Draculan tavoin sellaisen jonka uskoo voivan manipuloida ihmismieltä, mutta poistaen itsestään kaiken siinä nähdyn hurmurimaisuuden ja ollen vain yksinkertaisesti pelottava.

Zombiutuneessa Madelinessa on jotain kovin aavemaista eteerisyyttä ja se tuntuu mainiolta kunnianosoitukselta 20-luvun saksalaisia mykkäelokuvia kohtaan:
Zombiet ovat muutoin tavanomaisempia ja vain Madeline eli tittelin valkoinen zombie on romantisoitu ilmestys. Miinusta tuleekin osittain nimenomaan zombeista, koska vaikka tosiaan otsikkokin osoittaa tärkeimpänä olevan vain yhden heistä niin zombeja käytetään valitettavan harvakseltaan ja vaikka pari kertaa niin tehdäänkin jää silti heidän uhkansa aika minimaaliseksi jolloin zombeista ei niinkään välitä. Madelinekin olisi voinut olla vaikkapa jossain kokaiinikoukussa ja elokuva oltaisiin voitu pitää lähes ennallaan.

Hieman lisää miinusmerkkejä kirjataan syystä, että mukana on pari koomisen teatraalista roolisuoritusta jotka rikkovat valitettavan tehokkaasti muutoin hyvin luotua synkkää tunnelmaa.

Jos ei muuta syytä löydä niin White Zombie kannattaa katsoa jo nähdäkseen miten ja mistä zombie-elokuva on kehittynyt sekä tietenkin jos diggaa samannimisestä yhtyeestä ja haluaa huomata mistä se nimi sitten sai alkunsa.

Tähdet: ***

1 kommentti:

Tuoppi kirjoitti...

Zombie grip rules.