Demon Wind (1990)

Syrjäisellä mökillä sattuu kummia kun valot ja varjot leikkivät, aviomies kokee kuplivaa bodyhorroria ja kohta kuolaten puree torahampaillaan vaimonsa hengiltä. Talokin räjähtää.

Vuosia ja taas vuosia myöhemmin pariskunnan aikuinen pojanpoika Cory (Eric Larson) matkaa tyttöystävänsä kera tuolle samaiselle mökille ja tokihan hän on tietämätön isoisänsä kokemasta demonisesta kehonvaltauksesta, mutta painajaisunet kuitenkin varoittavat sekä kutsuvat häntä kohtalopaikalle. Isäkin teki itsemurhan ehkäpä nimenomaan samojen uhkakuvien vuoksi, mutta sitähän Cory ei tiedä vaan uskoi hänen olleen vain tavallinen juoppo sekä paskiainen. Hei Cory, tuon taustalla soivan matalasti matelevan möö!-äänisen synahuuruilun pitäisi kertoa jo tarpeeksi, ettei sinne mökille kannata mennä. Lisäksi matkalla kohdatun huoltoaseman rähjäinen omistaja varoittelee kuolemasta ja muusta kivasta. No, mutta onneksi Cory saa tyttöystävänsä ohella seurakseen pariskuntaystävät (he ovat ne paneskellaan ja käyttäydytään moukkamaisesti-hahmot), ns. älykköystävän (ts. hänellä on silmälasit) ja joku muu nainen-ystävän (joku muu nainen-hahmo), että ei huolta mailla eikä halmeilla. Ai niin, eipä unohdeta taikureita, sillä mitäpä elokuva olisikaan ilman taikureita jotka esittävät karatetemppuja? Ei mitään, sanon minä.

Hmm... demonisia voimia, syrjäinen mökki, joukko nuoria aikuisia ja jo nyt ennen tapahtumapaikalle pääsyä outoja kuvakulmia, sumua, sekä unenomaisia painajaisvisioita. Miksi se kuulostaa niin kovin tutulta?

Kuten jo todettua, mökki räjähti joten paikalla on enää rauniot ja tietenkin satunnaisia luurankoja. Yllättäen kuitenkin ovesta pääsee mökin sisälle ja kaikki näyttäisi olevan kohdillaan vaikka raunioita kiertäen huomaa ettei näin todellakaan ole. Kyse lienee siis eri ulottuvuuden mysteereistä ja Coryn on selvitettävä asia. Näin ollen kaikki astuvat ovesta sisään, huomatakseen jääneensä nyt tuon toisen todellisuuden vangeiksi jolloin tokihan se tarkoittaa myös sitä, että demonituuli nousee ja irvokkaat ihokuplimistehosteet pääsevät valloilleen.

Jep, kyseessä on enemmän taikka vähemmän ja enemmän Evil Deadista lainaava elokuva, joka aika ymmärrettävästi häviää energiassa kuten myös tehokkuudessa esikuvalleen, mutta pakko myöntää Demon Windin ainakin yrittävän kovasti. Toki samankaltaisuudet saattavat luoda vastustusreaktion ja sille on helppo nyökytellä sillä Demon Wind lainaa ja suoranaisesti ryöstää monia Evil Deadin temppuja koettaen peitellä niitä korkeintaan sellaisilla tyypillisillä jatko-osien metodeilla, että kunhan vain ollaan äänekkäämpiä ja laitetaan kaikkea vähän enemmän niin se on jo uutta sekä innovatiivista koska on muka täysin omaa. Mutta kun Evil Dead oli niin pirun kekseliäs sekä vauhdikas että se jo yksinään käytännössä kattoi lukuisien jatko-osien sekä kopioiden mahdolliset lisäykset ja teki kaiken niin vakaumuksellisella innolla, ettei sillä ole väliä jos joku tekisi sen ns. laadukkaammin kun se ei voisi tehdä sitä enää vaikuttavammin. Viimeistään siinä vaiheessa kun päähenkilö löytää mökistä vanhan päiväkirjan jossa kerrotaan muinaisista demoneista saattaa luovuttaa odotuksistaan saada Demon Windista mitään omaa, mutta kopio tai ei, uskallanpa väittää tämän olevan katsomisen arvoinen tapaus. Demon Wind sisältää kuitenkin niin paljon mielikuvituksellisia visioita, nyttemmin old schooliksi kutsuttavia maskeerauksefektejä, visvaa, gorea ja meininkiä, että vaikka se jääkin vertailussa yllätyksettömäksi, vähemmän tehokkaaksi ja on samanlaiseksi halpatuotannoksi huomattavasti halvemman oloinen niin kauhutrashina se on varsin nautinnollista kamaa kaikessa yritteliäisyydessään. Siksi Demon Windista tulikin itselleni mieleen tarpeeksi paljon eksploitatiivisen kopioinnin sijaan pastissinomaisuus, jolloin vaikka se ei olekaan samalla tavalla kieli poskella ja itsetietoisen ironinen kuten jokin Manborg, Wolfcop, taikka Turbo Kid tuntuu se silti olevan pelkän tunnetun elokuvan rahastuksen sijaan lähempänä fanfictionia. Siispä tottakai se lainaa ja ryöstää, mutta tekee sen koska tekijät ovat diganneet sitä (tai pikemmin niitä, sillä elokuvan mörököllit ovat kuin suoraan Night of the Demonsista) mistä se lainaa ja ryöstää, eivät koska jokin markkinointipuolen tutkimus on sanonut tämän tekevän rahaa. Demon Wind ei siis ole millään muotoa "hyvä" elokuva, mutta hiton viihdyttävä se on. Täsmälleen sellainen jollaisen sen kansikuvaihtoehtojensa perusteella odottaakin olevan.

Hienoa on miten joissakin kansiversioissa Lou Diamond Phillipsin nimi on ylipäätään mukana kun mies ilmeisesti veti vain jonkinlaisen ystävänpalveluscameon, tms. yhtenä elokuvan demoneista ja kyseessä on yhtä helposti nähtävä juttu kuin Daniel Craig imperiumin sotilaana A Force Awakensissa: jos sitä ei erikseen tiedä niin sitä ei todellakaan koskaan huomioisi, eikä sitä silloinkaan näe vaan joutuu ainoastaan uskomaan näin käyneen.

Kansikuviin liittyen minusta on mainiota myös se, että ottaen huomioon Demon Windin olevan ns. unohdettu halpatuotantoelokuva joka sai ilmeisesti ainakin jenkeissä ensimmäisen dvd-julkaisunsakin vasta vuosi takaperin, on se kuitenkin ympäri ämpäri maailmaa julkaistu lukuisilla eri kansikuvavaihtoehdoilla joissa yllä vain osa niistä.

Tähdet: **(*)

Demon Wind

Cry_Wolf (2005)

Owen (Julian Morris) on aiempien toilailujensa vuoksi lähetetty uuteen kouluun, sellaiseen rikkaiden paskiaisten opinahjoon ja siellä hän kämppäkaverinsa innoittamana osallistuu salassa pidettävään leikkiin jossa... ihan oikeasti, tämä peli vaikuttaa olevan aika suolesta. Pullonpyörityksessäkin on enemmän jännitystä. Ideana on, että joku on merkitty maalatulla merkillä ns. sudeksi ja ja ringissä olevan porukan pitää päätellä kuka hän on ja sillä tavoin karsitaan porukkaa yksi kerrallaan pois. Jos "susi" jää viimeiseksi niin hän voittaa pottiin laitetut rahat. Lähtökohtana on poika joka huusi sutta-tarina jolloin valehtelu on kaiken A ja O, mutta nyt tietenkin tarkoitus on saada muut uskomaan valheeseen eikä koettaa lopulta päinvastaista kertomalla sama asia totuutena. Sitä voisi siis luulla, että tämän salassa pidetyn leikin aikana osallistujat kertoisivat satuja jolloin oikeasti koetettaisiin saada selvitetyksi mikä kertomuksista on potaskaa ja siten mahdollisesti paljastaa tämä niin sanottu susi, mutta ei, porukka vaan ilman perusteluja sanoo että toi se on ja sitten äänestetään. Boring!

Onneksi valheteema saa kiinnostavuutta leikin ulkopuolelta kun samat kakarat päättävät pilailla kyläläisten kustannuksella ja sepittää sähköpostitse tarinaa siitä, että aiemmin lähitienoolla tapetun tytön murhaaja on edelleen alueella, on paikallinen ja saalistaa naamio päässä lisää teinejä tapettavaksi. Kuinka ollakaan Owen rupeaa saamaan viestejä mahdolliselta oikealta murhaajalta ja pian lapset ovat peloissaan kun puukkokuolema saattaa odottaa jokaisen nurkan takana. Vai pilaileeko joku heidän kustannuksellaan ja onko veijari yksi omista?

Cry_Wolf oli ilmestyessään jonkinlainen hitti, joskin miljoonan dollarin tuotantona se ei varmasti ollutkaan ihan mahdoton tehtävä, mutta siltikin se tuotti moninkertaisesti rahansa takaisin ja siten uskoisi sillä olleen enemmänkin tunnettavuutta kuin lopulta olikaan, sillä ainakin oman kokemukseni mukaan tämä elokuva ei ainakaan Suomessa juuri huomiota kerännyt. Joskin tämä pohjautuu vain omiin kokemuksiini siitä, että Porvoon Filmtowniin elokuvaa tuli tasan yksi kappale eikä sekään ollut kovin tai pikemminkin laisinkaan kysytty. Ei ollessaan valikoimissa eikä poistuttuaan sieltä. Mutta ei Cry_Wolf mikään hullumpi teinikauhistelu ole ja ajoittain osoittaa hienoista nokkeluutta tarinassaan, joten sisällön kelvollisuus yhdistettynä tuohon pieneen budjettiin se oli kyllä kieltämättä voittonsa ansainnutkin.

Toteutuksensa vuoksi Cry_Wolf tuntuu ilmestyneen vähintäänkin viisi, kuusi, seitsemän vuotta myöhässä sillä se lukeutuu täydellisesti 90-luvun loppupuolen kauhutrendiin jossa kanteen iskettiin "teinilauma" ja kuuminta shittiä olivat Screamin ohella jokin Tiedän mitä teit viime kesänä ja Urban Legends. Kenties nimenomaan sen buumin kanavoiminen vuonna 2005 teki Cry_Wolfille hyvää, tuoden mukanaan miellyttävät muistot (jos sellaista kukaan saattoi Tiedän mitä teit-elokuvista saada. No, ehkä vahvan humalatilan ansiosta) ja jonkinlaisen ennenaikaisen nostalgian elokuvista joiden kanssa uudempi sukupolvi oli kasvanut.

Miksi nimenomaan Scream ja jälkeläisensä kuin mikä tahansa muu teinislasher, kun eihän tämän kannessa edes ole kolmion muotoon aseteltuja nuoria näyttelijöitä? No, oleellista on huomioda se, että annettujen esimerkkien tavoin Cry_Wolf pyrkii olemaan kauhua jännityselokuvaksi naamioituneena, se koettaa harhauttaa katsojaa ja osoittaa samankaltaista itsetietoisuutta lajityypistään kuin jo mainitut elokuvat, siinä on mukana sekä samanlaisilla persoonallisuuksilla varustettu hahmovalikoima kuin myös musiikkiraitakin noudattaa sitä tuttua ns. alternativerockpoppausta kuin esikuvissaan, ja jopa se kuinka puukkoa heiluttava henkilö on muka tavallinen ihminen koska törmäilee joka ämpäriin taikka oveen on kovin samankaltaista kuin vaikkapa Screamissa. Nyt tällainen yhteneväisyys ei tunnu enää niin rasittavalta kuin trendin ollessa kuumimmillaan ja Cry_Wolfilla tosiaan onkin etuna jonkinlainen pikanostalgia jossa avuksi tulee se, että elokuvan valhejuoni (ei se aloituksen peli vaan myöhempi murhaajaleikki) osoittaa jonkinlaista paneutumista tarinaan ja näyttelijätkin ovat ihan kelvollisia ettei katselukokemus ole ainakaan negatiivinen. En nyt mene ylistämään tätä, mutta varsinkin se miten Cry_Wolf uskottelee First Bloodin tavoin olevansa ruumismäärältä suurempi kuin onkaan ja se miten osa tapahtumista on totta ja osa lavastusta on aika hyvin nidottu yhteen jotta ei aina voi oikein olla varma miten asiat todellisuudessa, ovat ne sellaisia valopilkkuja jotka ansaitsevat peukutusta. Ilmeisesti lopputulokselle oli eduksi se kuinka se K18-luokitusta karttaakseen elokuva koki leikkauksia ja mahdollisesti siten muuttui liiallisesta puukkohipasta enemmänkin Aprillipäivä-elokuvan kaltaiseksi näet/kuulet/luulet väärin-kauhisteluksi.

Sääli että viime minuuteilla oli pitänyt koettaa olla ekstranokkela ja tehdä siksi ylimääräinen yllätyskäänne joka haluaa selittää kaiken edellisen ja tekeekin sen ikävästi rautalangasta vääntäen, kun ei sille ollut todellista tarvetta. Ei sillä ole enää siinä vaiheessa väliä. Ei se kyllä elokuvaa pilaa siten miten sitä edellinen yleiseen hahmojen tietoisuuteen jätetty paljastus Bon Jovin osallisuudesta oli tehdä. Siihen jättäminen olisi pudottanut elokuvan pisteitä.

Ei kakempaa, eikä nyt puhuta Tom of Finlandista.

Tähdet: ***

Cry_Wolf

The Wicked (2013)

Pikkutyttö pelkää pimeässä vaanivaa lapsia syövää noitaa, mutta äiti lohduttaa että hölmö muksu, ei sellaisia olekaan ja sitten valoefekti syö lapsen. Tämä tietenkin synnyttää pikkukaupungin asukkaissa pelkoa lapsimurhaajakidnappaajasta, joskaan ei yliluonnollisesta sellaisesta, mutta sen seurauksena nuoret ovat normaalia tarkemman vahdinnan alla. Se tietenkin kiukuttaa koulun k*sipäätyttöä, hänen k*sipääpoikaystäväänsä ja heidän k*sipääkaveriaan joka haluaisi kutsua koulun uuden k*sipäätytön bileisiin. Onko kaupungin vesijohtovedessä jotain liian keltaista ja miksi kaikki nuoret vaikuttavat täyttäneen sillä päänsä. Katsokaas kun edellisten vastapainoksi toisen k*sipääpojan pikkuveli on hänkin aikalailla samanlainen, kuten on myös hänen kenties tyttöystäväksi laskettava neitokainenkin ja he ovat ne tämän tarinan hyvät tyypit joiden soisi jäävän eloon.

Apulaisheriffi on k*sipää, hänen kollegansa samaten, että hieman kuten Friday the 13th-leffojan kanssa on aika vaikea tuntea sympatiaa elokuvan hahmoja kohtaan kun jokainen kulkee sysytäkin tapa minut-lappu otsaansa teipattuna. Joten tässä vaiheessa kannatan metsänoidan joukkuetta.

No kuitenkin, tottakai nuoret rikkovat kotiarestejaan ja lähtevät keskelle metsää sijaitsevalle ns. noitatalolle dokaamaan ja vaikka te ette sinä tästä näekään niin ihan äsken joku metsänvartija joutui siellä minkäliekarvakaden tappamaksi, joskaan en usko sen olleen edesmennyt Robin Williams, mutta varmaa on että kohta teinit menettävät raajojaan.

Hmm, siis on noita, metsä ja opiskelijoita. The Wicked on siis aivan selvästi Blair Witch Project. Tai siis näin ainakin suomidvd:n kansiteksteistä vastaava uskoo sillä sen ohella, että takakannessa mainitaan elokuva olevan "kuin The Blair Witch Project" niin se on myös "Blair Witch Projectin hengenheimolainen" ja juonikuviossakin kerrotaan, että teinit päättävät "selvittää piileskeleekö heidän kotikaupunkiaan ympäröivässä metsässä huhuttu noita".

Sori, mutta ei. Pelkkä tietoisuus noidasta metsässä ja sinne menevistä ihmisistä ei tee elokuvasta Blair Witchin kaltaista taikka edes samaan heimoon kuuluvaa, koska sen perusteella joka ainoa leffa jossa käytetään vastaavaa teemaa on saanut innoituksensa sieltä ja nämä nuoret kyllä tuntevat paikallisen noitalegenda, mutta eivät mene metsään selvittämään onko hän oikeasti olemassa vaan ihan yksinkertaisesti vetämään kännit ja naimaan. En tiedä teistä, mutta kun elokuva vielä pitkälti on toteutettukin siten, että vedetään kuvaan metelöiden äkkisäikäytyksiä ja mörökölli näkyy vähän väliä vaanimassa teinejä niin kyllä ne lähimmät esikuvat löytyvät kultaisen kasarin slasherbuumista kuin found footagen trendikkääksi tehneestä elokuvasta. Hitto, tässä ei ole edes huojuvaa käsivarakuvausta viitttaamassa Blairiin, ellei kyseessä sitten ole Tony. Kyllä The Wicked on yksinkertaisesti perusteinikauhistelu jossa naamioitu tappaja tappaa, simple as ripuli. Joskin sen tappamisen onnistumisprosentti jää kauaksi kollegoistaan.

Sinänsä kyseessä ei ole yhtään sen surkeampi ilmestys kuin mikä tahansa muukaan rutiini B-pöllöily ja mietenkin, että vaikka elokuvan saama negatiivinen kritiikki onkin varsin ymmärrettävää koska ei se kovin kummoinen ole, niin onkohan tätä markkinoitu kotimaassaankin Blair Witch-konnotaatioilla sillä se ei varmastikaan auttanut arvostuksen suhteen. Tosin sen voisi ottaa jopa plussana sillä paljastuminen muunlaiseksi elokuvaksi on käytännössä sen vähäisiä vähänkin yllättäviä tekijöitä, että ainakin minä olin hyvilläni sen suhteen ettei kyseessä ollutkaan apinointi. Tai no, ei ainakaan sen suhteen mitä annettiin ymmärtää.

Joskin samalla tavalla ongelmallinen "yllätys" elokuvasta pitämiselle saattoi olla myös se, että alkupuolella varsin ahkerasti osoitetaan ettei käytännössä kukaan elokuvan teineistä (tai aikuisista) ole ihminen josta olisi syytä pitää ja jolla olisi muuta merkitystä kuin olla seuraava uhri joka saa talikon tai vastaavan päähänsä, mutta sitten kuitenkin jossain 50 minuutin kohdalla kun he huomaavat kauhutarinoiden (muidenkin kuin Hymy-lehden) olevan totta niin kaikki ovatkin yks kaks ihan kivoja tyyppejä tästä eteenpäin. Pitävät toisistaan huolta ja muuta sellaista. Yksikään teinik*sipäistä ei enää olekaan sellainen. Tämä muutos ehkä ärsyttää siten, että The Wicked liian ponnekkaasti johdatti harhaan olematta kuitenkaan minkään todellisen yllätyskäänteen reitillä vaan pikemminkin tehden sen vahingossa koska se nyt vaan kuuluu lajityypin perusteisiin tehdä bilettävistä teineistä ärsyttäviä, mutta jokainen tuntuu esiintyvän luontevammin vasta sen pohjustuksen jälkeen ettei siihen edeltävään kliseeseen olisi pitänyt laisinkaan turvautua. Tämä aloitustapa luo odotukset perusslasherista ruumismäärineen ja niiden tapahtuminen on yleensä se lajityypin suola samaan tapaan kuin Michael Bayn elokuvissa suuret tehostemyllytykset ja Friedberg/Seltzer-tuotannoissa p*skalla istuminen ja sitten kas kummaa, The Wickedissa ei lopulta olekaan ikäviä ihmisiä joiden toivoisi kokevan ruman kohtalon ja ruumiiden yhteissummakin jää minimaaliseksi. Varmasti osa syynsä on ollut budjetin pienuudella joka ei sallinut enempää määrää veritehosteita, tms. ja siksi niitä ei pahemmin ole (poislukien jatkuvasti toistettu puff! katoan savuna ilmaan-efekti), mutta varmasti on haluttu olevan koska meteli on kuitenkin aika kova ja rakenne suurimmaksi osaksi kuluneen käytetty. Kyseessä on siis elokuva joka lupailee jotain, mutta ei pidä sanoistaan kiinni. Edes se alussa nähty pikkutyttö ei kuole.

Näytteleminen on keskinkertaista, joskin miellyttävämmin aitoa siinä vaiheessa kun esiintyjät saavat olla enemmän ns. omia itsejään. Pelottelut rutiininomaisia, tehosteet ja visuaalisuus tyypillistä halpatuotannolle ja tarinallinen pohja lienee haettu väitettyjen vertailukohtien sijaan klassisesta Hannu ja Kerttu-sadusta, sillä samaan tapaan noita nappaa kotiinsa lapsia lihottaakseen heidät ja sitten syödäkseen (siksi se alun pikkutyttökin oli vielä elossa, hän kun oli slow cookingin uhri).

Liian pitkä omaksi hyväkseen, mutta ei täyttä sontaa, vain aika lähellä sitä.

Kun takakannessa vieläpä lukee, että ihan "kuin Tiedän mitä teit viime kesänä" niin tietää, että näitä nimiä heiteltiin esille ainoastaan koska voitiin ei siksi että niillä olisi oikeasti yhtään mitään tekemistä sisällön kanssa.

Tähdet: **

The Wicked

Ghostquake (Haunted High, 2012)

Pienen kaupungin lukion historianopettaja Myers (Ricky Wayne) on hieman liiankin kiinnostunut okkultismista, satanismista ja aika varmasti myös raakasuklaasta, joten häntä kiinnostaa myös noitien sukua oleva opiskelijapoika Quentin (Jonathan Baron) jolla on vaarinperintönä pentagrammein koristeltuja kultahelyjä. Tämä Myersin pakkomielle tietenkin johtaa siihen, että hän junailee yhden kultakoruista itselleen ja tulee herättäneeksi koulun entisen rehtorin, Quentinin isoisän eli yliluonnollisen satanistikulttijohtajanoita Algerin (MC. Gainey). Demonirehtori ottaa valtaansa joitakin koulun henkilökunnasta ja lukitsee portit jättäen sisään joitakin opiskelijoita jotka edustavat peruskauraa sieltä bitchistä bullyyn ja lihavasta tisseihin. Niin ja onhan siellä vielä muutama opettaja tai muu taloon kuuluva henkilö ja heistä merkittävin on demonisotaan vuosia valmistautunut huoltomies Ortiz (Danny Trejo), joka muuten ei sitten yhtään ole demonisotaan valmistautunut.

Ghostquaken yhtä sivuosista tähdittää youtubesta tuttu Coolduder ja aikoinaan katsoin runsaastikin hänen vlogmaisia videoitaan joissa puhui perusroskaa maailman masentuneimman oloisan kaverinsa kanssa, mutta hänen näyteltyjä sketsivideoitaan välttelin kuin ruttoa sillä niiden perusteella hän oli surkeimmista surkein esiintyjä. Tämä elokuva ei ainakaan muuta sitä käsitystä. Samalla mainitsen, että hänen ns. elokuva-arvostelunsa olivat varsin samanlaisia, mutta siltikin oli jotain kiehtovaa katsella niitä kaupunki- ja leffateatterikierrosvideoita jonkinlaisen lapsenomaisen sinisilmäisyyden ja yksinkertaisuuden vuoksi, ja itsekin lähetin hänelle pari elokuvaa valikoimaansa kasvattamaan (Rölli ja Klassikko).  Pääsipä mies yhden ns. sarjakuvanikin tähdeksi.

Ei Coolduder ole mitenkään merkittävässä osassa Ghostquakea ja tosiaan on varsin huono näyttelijä, mutta kyseessä on elokuva nimeltä Ghostquake joten eipä se muutenkaan lahjakkuudella taikka laadukkuudella häikäise, siispä otetaan irti se vähän mitä saadaan. Ghostquakella nimittäin on hyvin vähäisesti annettavanaan ja se alkaa jo nimestä joka kuvaa varsin huonosti sisältöä. Toki elokuvassa on pari pienimuotoista järistystä, mutta hei, eikö tuo nimi annakin mielikuvan jostain haihurrikaanin kaltaisesta ilmiöstä jossa tässä tapauksessa aaveita pukkaa esiin mielinmäärin ja nimenomaan maanjäristyksen myötä. Ei, tässä on vain se seinästä ennen mitään järistystä esiin tullut eläväkuollut demonirehtori ja sitten ovat ne pari hänen kiroamaansa neitosta, mutta ei mitään sellaista fantsua shittiä jota todellisuudessa kaipasi. Haunted High on siis osuvampi nimi, vaikka vielä tarkemmin maaliinsa se osuisi jos olisi Haunted Low.

Kyseessä on perinteinen kauhistelu jossa joukko ihmisiä on loukossa jossain ja yksi kerrallaan heidät tapetaan. Nämä tietenkin kummitteluteeman mukaisesti, joten esineet liikkuvat, kuvajainen ilmestyy ja sen sellaista. Mielenkiintoisinta on se ettei ennakkomerkeistä huolimatta kyseessä ole Asylumin tuotantoa (joskin kylläkin SYFY:n elokuva) ja Ghostquake lienee tehty nuorempaa yleisöä ajatellen. Ei siis niinkään leikatan esimerkiksi gorea pois vaan ihan tarkoituksella toteutetun siten ettei mitään pahaa oikeasti näytetä ja puhekin pidetään sopivasti kiroilusta vapaana, joten your mother sucks cocks in hellit ovat kaukana poissa, paljas pinta/seksi on vain mielessä ja kun pää räjähtää on se vain varjokuva josta siitäkin kamera siirtyy pois kun kriittisin hetki koittaa. Ghostquake on siis enemmänkin jakso Pelottaako-sarjasta kuin jokin Kolmetoista aavetta.

Uskon aidosti tekijöiden aikeena ollut tehdä tästä varhaisiltapäivään sopivan nuorisokauhuelokuvan, mutta en laisinkaan usko heidän tietäneen miten sellainen tulisi tehdä. Mukana on pari liian groteskia veristä maskeerausta, muutama vahingolta kuulostava kirosana esitettynä sellaisella sävyllä, että kohta tulee tulta ja tulikiveä enemmänkin, ja muutenkin pinnan alta pääsee pilkistämään sellaisia hetkiä jotka kuuluvat huonoon, mutta selvästi vanhemmille tarkoitettuun kauhuelokuvaan joka pistää kaiken toivonsa verilettuihin. Joten lopputulos on kuin trendikäs nykyhetkeen sijoittuva teinikomedia tositv-tähdestä, jonka kirjoittajana on 80v-pappa lankkaamassa valkoista miestä mustaksi koska alkamaisillaan on Souvareiden show.

Joskin sama se mitä kukakin on halunnut Ghostquaken olevan, se on kömpelö, ruma ja pitkästyttävä teinikauhuelokuva jossa on Danny Trejo sekä MC Gainey vetämässä kaltaiseni katsojat seuraansa.

Tähdet: *

Ghostquake

Scar (2007)

Aikoinaan sarjamurhaajalta paennut Joan (Angela Bettis) kärsii edelleen traumoista ja nyt hän palaa tapahtumapaikkana olleeseen pieneen kotikaupunkiinsa chillailemaan. Tottakai edellä mainittu sarjamurhaaja on edelleen vauhdissa ja harrastaa tuttuun tapaan teinityttöjen kiduttamista sekä teurastamista. Sitten Joan voi kohdata menneisyyden demonit, etc.

Special guest star: pakollinen yllätyskäänne joka on aika vahvasti Screamista kopioitu.

Scarin myyntivaltti on ollut 3D ja sen ansiosta se ilmeisesti päätyi muun muassa Venäjällä joksikin aikaa katsotuimmaksi elokuvaksi, mutta kuten kaikki elokuvat joiden pääjuttu on jokin vastaava temppu niin jos se riisutaan mitä jää jäljelle? 3D-elokuvan kun pitäisi osoittaa olevansa hyvä myös ilman tukeutumista siihen, samalla tavalla kuin esimerkiksi vihreäksi sävytetyn sinisenä, mutta toki elokuvan jonka pääpointti on kuten esimerkiksi tässä tapauksessa kolmiulotteisuus niin se pitäisi myös nähdä sellaisena koska vailla sitä ei saa alunperin tarkoitettua elokuvaa koettavakseen. No, Scarin kohdalla väitetään ettei sen 3D ole häiritsevästi esillä vaan se on onnistuttu saamaan täysin luonnolliseksi osaksi elokuvakokemusta, joka ainakin minun tulkintani mukaisesti tarkoittaa sitä ettei 3D ole sisällön ainoa merkittävä asia eikä elokuva siten kulje sen ehdoilla ja täten katsoi sen sitten kolmella taikka kahdella ulottuvuudella, väreissä taikka ilman olisi nimenomaan sen sisältö tärkein ja muu on vain plussaa. Sontaa! Scar on tehty nimenomaan ja ainoastaan masturboimaan 3D:llä ja siksi kaikki on kuvattu siten, että sillä tyrkytetään lasien kautta jotain erikseen etualalla olevaa ja väriskaala pidetään modernien 3D-lasien kunniaksi sellaisena, että tausta on joko ylivalotettua taikka erityisen tummaa päästääkseen etuosan irtaantumaan siitä. Hyvää lienee se ettei tavaraa koko ajan heitellä kameraa kohden, mutta asettelu on tunnelimainen. Se ei kuitenkaan helpota, että kuvaus näyttää joltain tyypillisen halvata digikameroinnilta joka vie ajatukset enemmänkin hyvin halvan suuntaan kuin suuren elokuvan joka koettaa olla visuaalisesti rikas ja onnistunutkin siinä. Lopputulos näyttää samalta kuin kalvoanimaatioissa joissa on staattinen tausta ja eri tasolla, lähempänä oleva animoitu osa on sävyltään niin erilainen, että näyttää täysin irralliselta kokonaisuudesta. Huomioitavaa on ettei elokuva todellisuudessa näytä samalta kuin juonikuvauksen perään laittamassani kuvassa, vaan kontrastit ovat huomattavasti suurempia.

Tarina tulee täysin toissijaisena ja ilman 3D-lasien mukanaan tuomaa efektiä ei pääse edes huijaamaan aivojaan luulemaan elokuvassa olevankin jotain näkemisen arvoista. Näyttelijät eivät sitä ainakaan ole, sillä hyvin mitäänsanomattomia suorituksia kukin tekee. Esimerkiksi Angela Bettis joka tuli itselleni tutuksi May-elokuvan nimihahmon muodossa, tehden varsin hyvän vaikutuksen omistautuneisuudelllaan rooliin, luoden siten odotuksia tuleville elokuvilleen ja vaikutti näyttelijältä jonka kohdalla toteaisi "no, jos muut eivät on hän varmasti ainakin hyvä" jonka avustuksella sitä siirtyi tätä Scariakin katsomaan ei tuo mukanaan mitään muuta kuin läsnäolonsa, joka sekin tuntuu sellaiselta että olisi mielummin jossain muualla.

Scar on tyypillinen tissejä, gorea ja p*skoja näyttelijöitä täynnä oleva teinikidutuskauhistelu jossa ainoa toivo paremmasta on sen kokeminen kolmiulotteisena ja sen mahdollisesti aiheuttama huijaus. Mutta totuuden näkee ilman laseja ja se on aika saatanan lattea.

Tähdet: *

Scar

Red Rover (2003)

Kylie (Jodi Lyn O'Keefe) pääsee lomalle pöpilästä koska on nyt mieleltään sopivan vakaa joten on oikea aika heti laitoksen ovella osoittaa, että ai niin, faija on delannut. Tämän kertoo Kylien veli Will (William Baldwin), mutta onneksi hän on ammatiltaan psykiatri jolloin asia varmasti esitettiin täydellä rauhoittavalla ammattitaidolla. Perinnönjaon yhteydessä ilmenee, että sisarusten isällä oli omistuksessaan kartano joka oli muulle perheelle tuntematon, joten kuten asiaan kuuluu on sinne matkattava jotta nähtäisiin millaisen paikka on kyseessä ja miksi sen olemassaolo salattiin. Will ajattelee matkan kartanolle kertovan jotain sukuhistorista varsinkin heidän kauan sitten edesmenneen äitinsä puolelta jonka kautta talo on perheelle päätynyt ja siinä samalla hän voi sekän ammattinsa että sukulaisuuden puolesta pitää silmällä Kylieta tämän mielenterveyttä ajatellen. Tottakai kartano sijaitsee saarella sivistyksen ulottumattomissa ja mantereen pikkukyläläiset pelkäävät taloa, kertoen sen olevan kirottu. Oiva paikka viedä toistuvia painajaisia näkevä nainen joka on enemmän kuin altis vetämään ranteensa auki.

Okei, ihan oikeasti nyt. Mielenterveydeltään epävakaa päähenkilö jota kalvaa itsetuhoinen syyllisyys äitinsä kuolemasta, ihminen joka haluaa viedä hänet jonnekin syrjäiseen paikkaan jossa voisi muka auttaa häntä, pitäen omaa etuaan ajaakseen potilasta eräänlaisena koekaniinina ja peritty mystinen talo jota pidetään kirottuna. Jos sieltä vielä tulee esille häiriintynyt lastenhuone, kuvausta joka vihjailee jonkun tarkkailevan vieraita ja ns. pelottavaa mutta samalla herkän romanttista musiikkia niin... ei mitään, sillä nämä asiat ehtivät tietenkin jo tulla esille ennen kuin tätä aloitin kirjoittamaan ja ne on nähty tuhat ja yksi kertaa aikaisemminkin. Keksikää nyt jotain erilaista. Ihan mitä tahansa. Skottilaisia noitaseireenivampyyreja? Okei, se kuulostaa ihan sopivalta. No niin, nyt sieltä tottakai tuli esille se pakollinen creepy kummituslapsi jonka vain Kylie huomaa.

Willin pää rupeaa pehmenemään kun hän tuijottaa löytämäänsä esiäidin maalausta ja tukkakin alkaa roikkumaan silmillä, joten hullu hän on ja kohta alkavat teräaseet heilumaan kuin Jackilla. Joten yllätys yllätys, Kylien painajaiset ovatkin olleet koko ajan varoituksia, että murhahulluus sekä murhanoituus kulkevat kylläkin suvussa ja kerrankin hänessä jota ihan virallisestikin pidetään hulluna.

Niin sanotulle kummitustarinalle Red Roverissa on sopivan raukea tunnelma jolla on mahdollisuus luoda jännitystä hahmojen sekä tarinan avustuksella, mutta valitettavasti kummankaan kohdalla ei tuoda esille mitään sellaista joka olisi edes hivenen omanlaista. Sitä ei ole se, että joku tuijottaa vanhaa taulua hypnotisoituneena ja kohta maalauksessa esiintyvä esitäti tulee unen ja valveen välimaastossa kiusaamaan. En pidä yhtäkään elokuvan näyttelijöistä erityisen hyvänä joskaan en täysin toivottomanakaan tapauksena, mutta Red Roverin kohdalla en sen kierrätyskaman kuluneisuuden vuoksi uskoisi näyttelijävaihdostenkaan tekevän muutosta parempaan. Red Rover on yksinkertaisesti pitkästyttävä. Erityisen rasittavaa tämä on siksi, että aivan lopussa kun hän josta on koko ajan varoiteltu onkin hän jota on syytä pelätä on sen verran onnistunut ajatus, että sitä olisi kannattanut hyödyntää jo hieman aiemmin eikä jättää vimeminuutin pelastukseksi koska se ei todellakaan ehdi enää auttamaan. Aivan kuten tarjoaisi auttavaa kättään ihmiselle joka on jo viikko sitten kadonnut juoksuhiekan syvyyksiin.

Tähdet: *

Red Rover

Saatanallinen tyttökoulu (Satan's School for Girls, 2000)

Bethin (Shannen Doherty) sisar on tehnyt väitetysti itsemurhan, mutta niin sekä katsoja kuin Bethkin tietävät asian olevan toisin, joskin meistä vain minä oikeasti näen sen kun hän ainoastaan uskoo vilunkipeliin. Beth ilmoittautuu oppilaaksi samaiseen tyttökouluun jossa edesmennyt sisarensa tunsi olonsa epämukavaksi ja huomaa ettei kyseessä ollutkaan ainoa epäselvä opiskelijakuolema ja kas! kenties koulun mustiin pukeutunut tyttöjoukko onkin satanisteja ja mystisillä saatanavoimillaan ovat aiheuttaneet kuolemaa. Enemmän pahuutta löytyy Kanye Westista, mutta sama se koska nämä neidit pukeutuvat mustaan ja sehän tarkoittaa varsinkin amerikkalaisessa kouluyhteisössä silkkaa pahuutta joka pitää pysäyttää. Joskin on mielenkiintoista, että kun kerran alussa korostetaan sitä kuinka nämä ns. goottitytöt ovat epäilyttäviä niin miksi kun lähestytään uskoteltua totuutta heidät kokonaan unohdetaan elokuvasta. Ei enää kuvaakaan heistä. Sen jälkeen on aika vaikea yllättyä kun paljastetaan, että koulun rikkaat bitchit ovatkin ne pahikset. Dramaattinen hidastettu zoomaus pentagrammiin!

Kyseessä on uusintaversio samannimisestä vuoden 1973 elokuvasta ja ilmeisesti myös julkaistu suomennoksella Pahan tyttökoulu, mutta tässä luotan vain IMDb:n väitteeseen koska itse olen törmännyt ainoastaan tällä Saatanallinen tyttökoulu-nimellä julkaistuun painokseen. Aaron Spelling-tuotantoa, mutta en osaa sanoa onko sillä oikeasti muuta merkitystä kuin että Saatanallisen tyttökoulun tekijäkaartista löytyy hänen muista tuotannoista tuttuja nimiä (näkyvimpänä Shannen Doherty), kuvamateriaalissa näemmä kierrätetään hänen aiempia tekosiaan ja Spelling rahoitti myös sen originaalielokuvankin. Vaikka yhdistänkin Spellingin nimen helposti saippuasarjoihin joko aikuisemmilla taikka nuoremmilla näyttelijöillä, niin hän on aina piirtynyt mieleeni enemmänkin pelkkänä rahamiehenä kuin jonkinlaisena persoonana jonka kädenjälki olisi aina konkreettisesti tunnistettavissa ja täten vaikka vaivatta linkitänkin Dynastian Titaaneihin ja Beverly Hills 90201:n Melrose Placeen samanlaisina saman todellisuuden tekeleinä, en kuitenkaan samoin kuin vaikkapa jonkun Jerry Bruckheimerin tuotannot keskenään, joista voi lähes aina sanoa hänen vaikuttaneen sisältöön ehkä enemmänkin kuin olisi tarvinnut. Samapa se, jos hän ei olisi tuottanut Beverly Hillsia (aka L.A. Beat. Jep, ihan oikeasti) en kenties olisi aikoinaan ihastunut Shannen Dohertyyn ja murrosikäisenä pitänyt hänen kuvaansa lompakossani. Sääli että hän sittemmin osoittautui kreisiksi bitchiksi jonka kuvan katsominenkin sai pelkäämään, että kohta on lemmikit puukotettu ja keitetty. Ihana, tuhma nainen.

Voisin uskoa motiivin tuottaa Saatanallisen tyttökoulun remaken juuri tuolloin vuonna 2000 johtuneen vielä voimissaan olleesta jonkinlaisesta hot topic-goottimuodista jonka moderneina edellävijöinä toimivat vuoden 1996 elokuva Noitapiiri ja tietenkin vielä silloin relevantti Marilyn Manson, mutta tämän nimenomaisen elokuvan suorempana  esikuvana oli varmastikin Noitapiirin jälkeläisenä syntynyt sitäkin massaystävällisempi tv-sarja Siskoni on noita, joka myös oli Aaron Spelling-tuotantoa ja jota alunperin tähditti muun muassa Shannen Doherty. Muutoin kenties mainitsisin vielä tuolloin pyörineen Buffy vampyyrintappaja-sarjan joka sekin edusti muka jonkinlaista alternativehenkistä yliluonnollista teiniangstia, mutta kyllä Saatanallinen tyttökoulu noudattaa suoremmin Noitapiirin lanseeraamaa tyylisuuntausta jossa koulun hyljeksityt ns. outsiderit ovat mustiin pukeutuneita goottityttöjä joiden käsitys goottimusiikista on jokin The Smiths ja kyseessä onkin enemmän imago, muoti-ilmiö kuin jonkinlainen aate.

Henkilöinä elokuvan vaihtoehtoneidit ovat kuitenkin täsmälleen samanlaisia kuin pastellisävyiset opiskelutoverinsa, mutta tottakai he ovat pahoja friikkejä koska eivät juo boolia Fatboy Slimin tahdissa (ei kun ihan oikeasti) ja samalla jokainen hiemankin ooämgeetä pidemmälle ajatteleva tajuaa ettei tässä ole mitään erilaista taikka vaihtoehtoista. Se on vain keino myydä jotain ja nyt se ehkä on jo hieman myöhässä tulevaa ja nopeasti vanhentunutta Avril Lavigne-kapinallisuutta. Se kuinka elokuvan twisti onkin, että noitalauma koostuukin niistä pastelliväritytöistä oletettujen mustahuulten sijaan ei muuta mitään sillä kaikki esitetään täsmälleen samanlaisia vaatteiden väristä riiippumatta. No, ehkä siinä on edes jotain kaukaista yritystä olla yllätyksellinen ja kenties se olisi voinutkin olla sitä jos tärkeämpää ei olisi ollut keskittyä täyttämään sisältöä mukadramaattisilla hidastuksilla ja muulla kliseisillä tunnelmaa luovilla halpamaisuuksilla.

Pituus 87 minuuttia. Ilman hidastuksia 57min.

Saatanallinen tyttökoulu on sontaa.

Ymmärrän että elokuva on tuotettu rahastamaan jollakin voimissaan olevalla trendillä ja muokattu mahdollisimman turvallisen kaupalliseen suuntaan jotta sitä voidaan näyttää missä ja milloin tahansa ilman vaaraa kenenkään tulevan tielle, mutta näin nynnerömäinen toteutus saa luulemaan kyseessä olevan jokin kristillisen yhteisön tuottama varoitusvideo roolipeleistä vuodelta 1984, joskin ilman sellaisen mukanaan tuomaa tahatonta koomisuutta.

Tylsä, nolo ja Shannen Doherty on aika surkea näyttelijä. Mutta ei hätää Shannen, niin ovat kollegasikin.

Liekö Charlien enkeleiden julistesuunnittelija ollut sama kuin Saatanallisen tyttökoulun, kun kannet muistuttavat toisiaan poseerauksia myöten ja oho! edellisenkin tuotti eräs Aaron Spelling.

Tähdet: *

Saatanallinen tyttökoulu