Thor: Ragnarok (2017)

Tulidemonitaijotain Surtur (Clancy Brown) valmistautuu ragnarökiin, joka siis on tuttuun tapaan maailmojentuhosuunnitelma jossa tällä kertaa kohteena on Asgård ja Surtur tyytyväisenä kertookin vankinaan pitämälle Thorille (Chris Hemsworth), että luovuta vaan, kaikki kotoasi sukulaisiin ja ystäviin saakka palaa tuhkaksi, etkä sinä voi asialle yhtikäs mitään. Siispä Thor veistelee vitsosia ja vetää kaikkia pataan kun samaan aikaan Asgård toimii jonkinlaisena ostostelevisiona. Thorin palattua kotiin saakin hän huomata asioiden muuttuneen, ei-sittenkään-kuollut-Loki (Tom Hiddleston) on isä-Odinin (Anthony Hopkins) poissaollessa ottanut vallan, mutta ei toimiakseen megalomaanisena ilkimyksenä vaan... no, katsellakseen egoaan hiveleviä teatteriesityksiä feat. Sam Neill. Veljekset siis lähtevät yhdessä kujeillen etsimään Odinia ja cameon tekevän tohtori Oudon (Benecol Cucumber) avustuksella he löytävätkin hänet Norjasta kaipaamasta edesmennyttä vaimoaan ja siten myös veljesten äitiä. Odin kertoo, että Thorin pelkäämä asgårdintuho on tosiaankin saapumassa, sillä veljesten sisar Hela (Cate Blanchett) on palaamassa ja hän on näköjään syntynyt poltamaan maailmoja eli on hieman kuin Veljekset Keskinen, mutta... HOLY SHIT! Onhan Cate Blanchett aina ollut kaunis, mutta Helana hän on niin kuuma, että antaisin suosiolla polttaa maailman jos toisenkin.

Öö, no kuitenkin, Odin on nyt heti kuollut joten mikään ei estä Helaa palaamasta ja taas Loki kuolee. Tämä alkaa käydä jo hieman vanhaksi. Hela lahtaa porukkaa kuin, jep, Veljekset Keskinen ja ottaa Asgårdin valtaansa ja Thor on viskattu universumin toiselle laidalle mitä ilmeisemmin Transformers-animaatioelokuvan kaatopaikkaplaneetalle Junkionille, päätyen samantien sähköpannan kantajaksi ja sitä kautta Suurmestarin (Jeff Goldblum) areenalle gladiaattoriksi. Hei, ei-sittenkään-taaskaan-kuollut-Lokikin on siellä, mutta vain chillaamassa Suurmestarin hovissa. Vailla Helan särkemää mjolniria ei Thor ole voimiensa kunnossa ja sähköpantansa käskytettävänä hänen on vastusteluistaan huolimatta osallistuttava gladiaattoriotteluihin. Kivimies epäilee Thorilla olleen liiankin seksuaalinen suhde vasaraansa. Ensimmäiseksi Thor joutuu kohtaamaan Hulkin (Mark Ruffalo) eikä tämä vihreä jättiläinen muista ystävyyttään Thorin kanssa samalla tavalla kuin ukkosenjumala, joten turpaan tulee. Ei kuitenkaan kestä kauaa ennen kuin Thor saa Hulkin ymmärtämään mikä on parasta maailmassa sen ohella, että ajaa vihollisia edessään ja kuulee naisten valituksen, kuten myös saa houkuteltua avukseen kieroilevan veljensä sekä Valkyrian (Tessa Thompson) joka on aiemminkin kohdannut Helan ja koettanut sen jälkeen unohtaa kauhistuttavan menneisyyden. Jeff Goldblum on niin dandy, että Oscar Wilde yltäisi samaan vain kloonaamalla itsensä ja toimimalla duona.

Samaan aikaan Hela on herättänyt Hiidenpadan armeijan... ei kun ihan oikeasti...

ja haluaa kierrellä universumia orjuuttaakseen kaikki kansat ihonväriin, sukupuoleen, lonkeroihin ja muuhin katsomatta. Onneksi kotiinsa palaavalla Thorilla on itsetutkiskelun ohella suunnitelma joka tuo Helalle kilpailijan jonka tuhovimma on häntäkin raivoisampi. Ei, vihreä ei ole ratkaiseva väri.

Menestyksestään huolimatta aiempia Thor-elokuvia pidettiin muuallakin kuin vain minun mielessäni valitettavan jäykkinä ja tämä Ragnarok toimii sekä elokuvana itsenään että myös menestyksellään osoituksena sen mielipiteen olleen paikkaansapitävä. Ja uskoakseni se oli Guardians of the Galaxy joka suosiollaan vapautti tuottajien mielet sen suhteen, että kaiken ei tarvitse kulkea niin kovin jäykästi, pilkulleen sääntöjen mukaan ja ollaanpa rehellisiä, tylsästi, jota kaksi edellistä Thoria liiaksi olivat. Siksipä juuri hänen elokuvansa oli näin nopeasti otollinen uudistushenkisyydelle ja vaikka en pidäkään tätä Ragnarokia lähelläkään todella riskialtista elokuvaa niin ainakin jos vertaa niin sekä siihenastisiin Marvel-elokuviin ja etenkin edeltäviin Thoreihin on tämä suhteessa huomattavasti vapautuneempi kuin kukaan varmasti olisi uskonut. Jopa verrattaessa Deadpooliin, sillä niin paljon kuin se sisälsikin muka rankkaa kamaa ja lapsille sopimatonta henkeä, ollen siis erilainen kuin millaisena supersankarielokuvat yleisesti ottaen nähdään niin se oli kuitenkin aika tiukasti hahmonsa mukainen elokuva ja siten sieltä katsoen turvallinen.

Sanon sen ihan täydestä sydämestäni: Ragnarok ei ole vain paras Thor-elokuva, se on myös parhain Marvel-elokuva ja se on sitä siksi, että se ensinnäkin uskaltaa muutamaa pakollista hahmovierailuosuutta taikka viittausta lukuunottamatta pysytellä ensisijaisesti omassa tarinassaan ja siksi sitä katsoessa ei tunnu, että jotain oikeasti merkittävää pitäisi nähdä jossain muualla ennen kuin voi astua tämän osan seuraan. Toki viittaukset muualle aiheuttavat sen, että jos ei esimerkiksi tunne nimeltä mainittua hahmoa saattaa se aiheuttaa tarpeetonta päänvaivaa, mutta toisin kuin esimerkiksi edeltävän Thorin, The Dark Worldin kohdalla Ragnarokin aikana ei tule laisinkaan fiilis se olevan ainostaan jonkinlainen välinäytös. Jopa se kysymys, että miten Hulk päätyi sinne roskaplaneetalle ja mitä sillä matkalla tapahtui ei tunnu lopullisen merkitykselliseltä, koska hän voisi oikeastaan olla mikä tahansa supervahva hahmo joka nyt vain sattui olemaan paikalla koska onhan siellä muitakin hassuja otuksia. Tämä vähättelemättä hahmoa tai sen merkitystä vaan osoittaakseen, että tässä elokuvassa merkityksellisinsä on se kokonaisvaltainen maailma joka on Ragnarokiin luotu ja miten onnistuneesti se toimii. Se ei oikein toiminut aiemmissa sillä niissä liiaksi panostettiin ensisijaisesti olemaan osa muita eikä tajuttu, että ensin oma hyvinvointi ja sitten vasta muiden.

Ragnarokin maailma tuntuu oikealta Thorille ja se tuntuu siltä myös minulle katsojana, sillä tämä on juuri se mitä halusinkin Thorilta: erittäin värikäs, valoisa, vauhdikas, hemmetin suuri ja esimerkiksi tehosteiltaan sellainen joka ei tyydy varastokamaan, ja mikä tärkeintä, se ei ota itseään vakavasti, mutta ei myöskään tee häpeillen pilkkaa lähdemateriaaliaan. Jos tätä voi pitää jollain tavalla oikeasti rohkeana vetona niin se on siltä osin, ettei visuaalisuudeltaan ja hyvän olon fiilikseltään istu täysin muuhun Marvel-universumiin jolloin jatkon osalta jomman kumman puolen tulee sopeutua. Ragnarokista näkee kaikilla olleen hauskaa,mitä ei voi sanoa suurimmasta osasta Marvel-leffoja, vaikka niillä pinnalta katsoen onkin maine verrattain kevyinä elokuvia ja varsinkin suhteessa DC:n tuotoksiin se on varsin korostunut. Näin ollen luulenkin Thorin olevan se joka joutuu palaamaan ruotuun kuin, että muut seuraisivat häntä ja siksipä tässä vaiheessa on syytä palata Guardians of the Galaxyyn, joka aika pitkälle edusti samanlaista kasari-new wave-ulkoasuista ja kieli poskessa olevaa elokuvaa, mutta se miksi Thor mielestäni ylittää sen samoilla aseilla on yksinkertaisesti se, että Thor ehti jo olla harmaan tylsä kahdesti ja kyseessä oli etukäteen mielissä ollut suuren historian omaava hahmo jollaisen kohdalla ei tunnetusti uskalleta leikitellä. Vaikka Guardiansin porukka ei sekään ole aivan pystymetsästä niin myöntäkää pois, he eivät ole tunnettavuudessaan lähellekään samaa sarjaa ja olivat siten etenkin ensimmäisen elokuvansa aikana sellainen supersankari-ilmentymä jonka voitiin sanoa olevan new kids on the block silloin kun he olivat new kids on the block, jolloin sen estetiikka, tms. ei ollut vaihtoehtoista koska muuta ei tiedetty. Se miksi en kuitenkaan pidä Ragnarokia oikein rohkeana elokuva johtuu esimerkiksi juuri Guardiansin toimimisesta esimerkkinä, mutta se kuinka se tyyli uskallettiin ottaa hyödynnettäväksi nimekkäälle hahmolle jolla on kaksi kaupallisesti menestynyttä elokuvaa aivan lähimenneisyydessään on osoitus jonkinlaisesta sanotaan sitä sitten vaikka rohkeudesta, mutta vähintään halusta uudistua edes hieman hetkenä jolloin oltaisiin ihan yhtä hyvin voitu jumiutua entiseen. Nyt annan kyllä aivan liian paljon ylistystä Ragnarokille, mutta fak it!, niiden kahden mauttoman pötkylä-Thorin jälkeen se on ansaittua.

Näyttelijävalinnat ovat kohdillaan aina miniosassa olevasta Sam Neillista näkyvimpiin kuten Cate Blanchettiin, vaikka toki myönnetään että iso, isompi, isoin joukko aiheuttaa Expendables-ongelman jossa osa tuntuu kuin osa jäisi hieman paitsioon ja saa miettimään, että tarvittiinko tuota hahmoa taikka noin nimekästä näyttelijää sitä varten, mutta haitallisuuteen saakka se ei sentään nouse. Erinomaista on myös se, että hahmot joilla ei ole mitään virkaa koska heille ei kirjoitettu tekemistä saatikka persoonallisuuttta ovat nyt heitetty hevonkuuseen ja tilalla on käytännössä ainoastaan hahmoja joilla on jotain annettavanaan. En siis jäänyt kaipaan Natalie Portmania Jane Fosterina, mutta jos Tessa Thompsonin Valkyria ei seuraavaan osaan mahdu, niin hän aika varmasti käy mielessäni.

Ei liene yllätys, että Blanchett Helana on suosikkini ja olen erittäin hyvilläni siitä että hän osasi ottaa uhkaavuuteensa mukaan myös samanlaista leikittelyä kuin muutkin ovat tehneet ja erityisesti hänen hahmoaan ajatellen pidän siitä, että vaikka tämäkin on vain osa sitä suurta Marvel-universumia niin kerrankin siihen välitaipaleesiin uskallettiin pistää mukaan pahis joka oikeasti tuntuu loppuvastustajalta eikä joltain rivimitättömyydeltä. Siksipä se lopun maailmantuhopelastussuunnitelma vaikuttikin oikealta ratkaisulta, koska mikäpä muukaan siinä olisi auttanut. Ei siis mitään, että joku Hulk vain tulee ja pistää pisteen kaikelle vaan jotain joka ei noin vain palaa takaisin seuraavassa osassa olisi uhrattava ja siten jollakin on oikeastikin päätöksensä näin keskelläkin suurta yhteistä supersankarimaailmaa.

Silti kenties suurin yllätys näyttelijöitä ajatellen olikin Chris Hemsworth joka edelleen on varsin puinen muuhun matkaseurueeseen verrattaessa, mutta nyt hänelle oli kirjoitettu jotain hauskaakin sanottavaa sekä tehtävää ja hänen jäykähkö tyylinsä saatiin onnistuneesti sovitettua yleisfiilikseen. Oli selvästikin oikea päätös valita ohjaajaksi parhaiten komedioista tunnettu Taika Waititi, koska ilmeisesti juuri hänen merkittävin panostuksensa oli tuoda oikeanlaista ilmavuutta tai hyvää henkeä mukaan ja korvata edellisten osien nolo kompuroimiskomiikka nokkelammalla ja sanavalmiilla, joka ei muuten sävyltään hirveästi eroa esimerkiksi mainion Eagle Vs. Shark-elokuvan huumorista.

En koeta väkisin löytää valittamista näyttelijöistä koska lähimmäksi sitä pääsee se, että Karl Urbanin esittämä Skurge vaikutti hivenen tarpeettomalta koomiselta sivuhahmolta, mutta mitä hittoa sitten esimerkiksi itse Jeff Goldblum muka oli elokuvassa joka on täynnä koomisia hahmoja ja pidin huvittavana sitä, että minulla kesti tarpeettoman kauan tajuta kyseessä olleen Urban koska olin takuuvarma Skurgen meikkien takana seisovan Andy Serkis:

Okei, Anthony Hopkins vaikutti hieman reppanalta ja ihan oikeesti, mä heräsin vasta-lookkinsa vuoksi hänestä ei oikein tullut muuta tunnetta kuin että jotenkin ne vuokrarahat pitää saada.

Pidän siitä kuinka Ragnarok on ensin oma elokuvansa ja vasta sitten osa muita, ja siihen liittyen pidän myös siitä miten Planet Hulkista omaksuttiin mukaan vain oleellinen eikä koetettu tehdä siitä kokonaista elokuvaa, joka ei olisi ollut tarpeenkaan ihan onnistuneen  animaatioversion vuoksi. Pidän siitä mitä elokuva näyttää sillä se on upeaa silmäkarkkia, siitä kuinka elokuvan kieli on luonnollisen rentoa eikä väkinäisesti hauskuuteen pyrkivää, siitä kuinka kaikilla tuntuu olleen hauskaa muun muassa koska saavat rehvastella olematta ylimielisen moukkia ja rakastan sitä miltä Ragnarok kuulostaa. Mark Mothersbaughin kasarisynahenkinen- tai siis modernimmin todettuna synthwavescore on täydellistä elokuvan tyyliä ajatellen, saaden jopa tajuamaan kuinka kyllästynyt sitä onkin kuulemaan aina niitä tavanomaisia sinfoniaorkestereille sovitettuja sankariteemoja joita on vähintään 13 tusinassa.

Tämän kuun aikana katsomistani supersankarielokuvista olen toistaiseksi pitänyt eniten Wonder Womanista ja kyllä se ansaitseekin kehunsa, mutta Ragnarok teki jotain hyvin harvinaista jota edes Wonder Woman ei aikaansaanut: minun teki mieli katsoa Ragnarok samantien uudestaan (jota en tehnyt, mutta olen kuunnellut sen musiikkia ahkerasti) ja elokuvan aikana ymmärsin miksi jotkut ihmiset käyvät leffateatterissa katsomassa saman teoksen uudestaan ja uudestaan. Minäkin olisin saattanut jos olisin tämän siellä käynyt katsomassa, mutta en varmaan olisi kuitenkaan tehnyt niin. Minulle tuli niin uskomattoman hyvä fiilis Ragnarokista, että seuraava osa ei millään voi enää yltää samaan, mutta älkää luojan tähden antako sen vajota samaan harmauteen kuin ne kaksi ensimmäistä Thoria.

Ylihypetyksen uhallakin...

Tähdet: *****

Thor: Ragnarok