Marmaduke pohjautuu Brad Andersonin sarjakuvastrippeihin joita julkaistiiin aikoinaan suomessakin nimellä Herttua, mutta vaikka muistankin yhdistäneeni tämän tanskandoggisarjakuvan Karviseen, Harald Hirmuiseen ja muihin vastaaviin niin aikalailla pienemmän huomion ilmiöksi se taisi täällä jäädä. Jopa verrattaessa johonkin Robottimieheen, sillä en muista Herttuaa julkaistaneen laisinkaan esimerkiksi omissa albumeissaan, tms. vaan hauvan olleen ainostaan jotain sivutäytettä toisten nimien alla. Mikä ehkä selittää sen miksi elokuvan saatuaan ei nimeä oltu suomennettu siihen muotoon jolla sitä aiemmin täällä julkaistiin. Sarjakuva oli harmitonta ja kaikille sopivaa joten etukäteisoletus olikin ettei elokuva ottaisi riskejä poistumalla koko perheen reviiriltä, strippien huumori kun koostui pääosin vitseistä kuten: tanskandoggi on iso ja pois sylistä, painat liikaa. Hahaha! Ei siis Alfin tavoin edes älä syö sitä kissaa! Ja ei, ei elokuvaversiossakaan sen rohkeampaa taikka erilaisempaa komiikkaa viljellä ja rakenteellisesti merkittävimmät erot ovat varsin ymmärrettäviä filmatisointia ajatellen. Ensinnäkin sarjakuvaversio koostuu vain yksittäisistä ruuduista jolloin edes perinteistä kolmen ruudun jatkuvuutta ei ole ja jotta tästä voidaan tehdä kokonainen elokuva lisätään fokusta muuallekin kuin vain koiraan, mikä siis tavanomaiseen tapaan liittyy perheeseen eläimen ympärillä. Lisäksi koska Karvisen tavoin Herttua ei sarjakuvissa puhu, ei edes mainitun kissan tavoin ajatuskuplin, on hahmoa elävöitetty pistämällä hänet "puhumaan" jolloin suu on animoitu jatkuvaan liikkeeseen. Eläin itse sentään on pääosin aito ettei Karvinen-elokuvien tavoin tarvitse katsoa kauheaa tietokoneluomusta joka ei istu kuvaan edes katsojan silmien ollessa suljetut.
Tässä on kaikki se minkä tällaiselta sarjakuvastrippiperhe-elokuvalta odottaakin: on kasa eläimiä jotka ovat koostettu peruskliseisistä (ts. hassuista) hahmoista jotka ääninäytellään juuri siten että pieni koira vinkuu ja iso koira murahtelee, ja toki ääninäyttelijöihin lukeutuu joukko tuttuja isoja nimiä kuten Kiefer Sutherland, Owen Wilson, Emma Stone, etc. On kulunut juoni jossa perhe muuttaa työn perässä jolloin varsinkin lapset tuntevat olonsa ulkopuolisiksi uudessa paikassa ja kaipaavat vanhoja ystäviään, eikä isälläkään ole aivan helppoa uudessa työssään, mutta varsinkin eläinystävien avustuksella vaikeudet voitetaan ja koti on löytynyt. Huumori tosiaan on sitä, että hyvätahtoinen mutta kokonsa vuoksi kömpelö Marmaduke aiheuttaa kaaosta ja ajoittain eläimet käyttäytyvät ihmismäisesti (esim. pelaavat jotain Dance Dance Revolutionia tai jotain sen kopiota) jolloin meitä huvittaa se kuinka katso nyt, ihan kuin me, mutta koiria ja siksi se on hauskaa. Marmaduke haluaa tulla hyväksytyksi uusien koirien seuraan, ihastuu alfakoiran naisystävään ja kunhan on aluksi saanut kaiken haluamansa tajuaakin että tavoitteli vääriä asioita sillä todellinen rakkaus onkin se ystävänään pitämänsä kiltti tyttökoira jonka tunteita tyhmyyttään loukkasi ja näin pois päin.
Kyseessä on siis turvallinen, kiltti, nimenomaan koko perheen elokuva.
Sinänsä Marmadukessa ei ole suuremmin valittamista koska ääninäyttelijät ovat sopivat rooleihinsa (Owen Wilsonin luonne tulee oikealla tavalla esille, mitä muuta kuin ilkeää koiraa voisi Kiefer Sutherland esittää ja tottakai Sam Elliott on se elämänviisautta täynnä oleva vanhuskoira), animointi on perustoimivaa, ihmiset tekevät mitä pitääkin ja yleistunnelma on onnistuneen kiva.
Kiva.
Juuri se sana kuvastaa koko elokuvaa. Kiva.
Marmaduke on harmittoman mukavaa viihdettä josta ei yllätyksiä löydä, riskit ovat karsittu tyystin pois ja mieleenpainuvuus on kadoksissa, mutta jos ei naamapalmuile kuullessaan kahdesti who let the dogs out, woof! woof!-vitsin menee puolitoista tuntia vaivattomasti. Näin ollen elokuva on varsin onnistunut versiointi Brad Andersonin sarjakuvasta.
Samalla on kuitenkin todettava ettei tässä ole yhtikäs mitään jota ne kaikki Karviset, Scooby-Doot ja lukuisat muut eivät olisi jo tuoneet nähtäväksi ja vaikka Beethoven ei nyt puhunutkaan niin hänen jotain 38 elokuvaansa kuluttivat jo aika pitkälle loppuun ne iso koira on iso koira-vitsit. Lempeä perhedraama on puhkikulunutta täytettä ja koko elokuvassa on vahva fiilis siitä, että koska kaikki ns. paremmat eläinsarjakuvahahmot ovat jo saaneet filmatisointinsa niin nyt oli Herttuan vuoro ja sekin vain tosiaan koska muuta ei ollut jäljellä. Se jämäfiilis vain vahvistuu mitä pidemmälle elokuvaa katsoo ja saa olettamaan sellaisena elokuvantekijöidenkin pitäneen tuotettaan koska eivät olleet edes yrittäneet poiketa kaavasta, tyytyen kaikessa jo moneen kertaan ennen koettuihin. Tuntuu lähes masentavalta todeta, että ne kauheat Bill Murrayn ääninäyttelemät Karviset ovat kiinnostavampia kuin Marmaduke, vaikka se nyt niiden kohdalla johtuisikin siitä tuskallisesta tietokoneanimoinnista, mutta edes niin on sekin jo jotain muuta kuin valjua, väritöntä ja unohdettavaa.
Kuitenkin jos ei ole vertailukohtia mielessä niin ihan kiva perhe-elokuva on kyseessä.
Tähdet: **
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti