maanantai 21. toukokuuta 2018

Carjacked (2011)

Moukkamaisen isänsä ja ex-miehensä alistamana itsetunto-ongelmiin ajautunut yksinhuoltajaäiti Lorraine (Maria Bello) koettaa korjata säröjä terapiaryhmässä, mutta se vähä mitä siellä saadaan aikaiseksi (ja se on todella vähän, sillä ryhmähenki näyttää koostuvan kiusaamisesta häntä kohtaan) murenee joka kerta kun ex-mies soittaa valittaakseen kuinka Lorrainesta ei ole mihinkään ja kuinka hän vaatii pojan huoltajuutta itselleen. Niin ja sitten Roy (Stephen Dorff) tulee ja kaappaa Lorrainen auton jossa mukana ovat tietenkin itse auton omistaja kuin myös poikansa. Katsokaas kun Roy kera kaverinsa meni ryöstämään pankin ja pakomatkalla he erkaantuivat tavatakseen myöhemmin uudestaan, mutta päästäkseen sinne tarvitaan kyyti ja se nyt saa luvan olla Lorraine autoineen.

Heti alkuun: hiton hyvä musiikki. On kuin klassisesta rikoselokuvasta, mutta tietenkin modernisoidusti ja ainakin herättää mielenkiinnon intensiivisyydellään.

Sitten perään: intensiivinen ei ole sana joka hirveän hyvin kuvastaisi Carjackedia, raukea kuulostaa huomattavasti osuvammalta. Hämmentävä ei sekään olisi huono sana kertomaan jotain tästä elokuvasta.

Sinänsä kyseessä on hyvin yksinkertainen jännityselokuva jossa ei matkalla tule eteen mitään mitä ei osaisi odottaa jo kauan ennen risteystä, mutta sen tyyli on hämmentävä. Okei, tässä on siis tarina alistetusta naisesta joka ylikorostetusti on joutunut vastakkaisen sukupuolen nöyryyttämäksi ja sitten kohdataan se jokin (mies) joka saa lasin läikkymään ylitse jolloin tuo kyseisen nainen toteaa että ei enää, nyt minä pistän vastaan ja näin käännetään roolit ympäri ja alistetusta tulee alistaja, jos niin voidaan todeta. Miksi ei voitaisi koska aloitus korostaa sitä kuinka kyseessä voisi olla feministinen kannanotto joka toteutettaisiin kliseisesti tekemällä kaikista miehistä pahoja ja naisista vastakkaista, ja tähän suuntaan jopa näinkin perusjuoni siitä kuinka vaarallinen rikollinen ajaa uhrinsa seinää vasten jotta hänen on vihdoinkin ryhdistäydyttävä vie ajatuksia. Oikeastaan kyseessä ei tarvitsisi olla mikään naiseuden voimaannus tarttumalla hetken trendikkäimpään ilmiöön (joka ei siis ole vähättelyä asian tärkeyttä kohtaan, vain huomio siitä miten media nostaa aina jonkin tietyn asian ykkösuutiseksi, lypsää sen kuiviin ja sitten ottaa toisen ilmiön ja saa täten pikemmin vähäteltyä merkitystä kuin osoittaen sen tärkeyden [ts. aidot asiat peittyvän sensationalismin alle]), mutta Carjacked tosiaan vaikuttaa siltä, että se tekee tavallisen liftarikopion mutta uudistaa sitä äärifeminisimillä. Itse asiassa odotinkin sitä, sillä vaikka se toteutetaan aika nolosti kertomalla vuoronperään kuinka kaikki miehet ovat sikoja niin ehkä se olisi olllut virkistävää muuten niin kuluneessa tarinassa. Siitä tuskin olisi saatu vakavasti otettavaa elokuvaa aikaiseksi, mutta kenties rehvakkaan lihaksikasta B-actionia jossa commandona ei olekaan Arnold vaan Maria Bello. Kyllähän se kieltämättä tuntuu määränsä vuoksi tahattoman koomiselta kun aluksi kerrotaan, että Lorrainen isä nöyryytti tytärtään koko ikänsä, sitten ex-mies jatkoi siitä, mukaan tulee rikollinen Roy jolle Lorraine on ainoastaan eräänlainen poisheitettävä työkalu omassa tavoitteessaan, poikakin kohtelee äitiään kuin palvelijaa vaikka tekeekin sen kenties osittain tietämättään koska on kuitenkin pikkulapsi, mutta kun vielä paikka eli terapia josta Lorraine hakee oman sukupuolensa edustajilta voimaannusta osoittaa, että olet tyhmä Lorraine, kaikki miehet ovat väkivaltaisia paskiaisia niin vain sitä odottaa koska hän ottaa haulikon ja lähtee ammuskelemaan kaikkia miehiä kasseille. Siihen viittaa myös elokuvan vaihtoehtoinen kansikuva:
Hitto, Roykin kertoo kuinka äitinsä oli väkivaltainen häntä kohtaan, joka siinä yhteydessä antaa ymmärtää hänen nyt vihaavan naisia, varsinkin Lorrainea jolla on sama nimi kuin tuolla väkivaltaisella äidillä. Tässä on kaikki edellytykset I Spit on Your Carille.
Mutta tiedättekö mitä, ei se ihan niin menekään. Mikä saakin miettimään, että miksi se aloitus sitten tahtoi niin vahvasti korostaa sitä puolta? Elokuva melkeinpä pilkkaa sitä äärifeminismiaatetta josta vihjaili niin vahvasti, sillä heti kun Roy on astunut autoon aloitetaankin eräänlainen isä-poika-suhteen esittely kun kaikesta roistomaisuudestaan huolimatta Roy osoittaa vähän väliä kantavansa huolta pojasta sekä Lorrainesta, antaa neuvoja miten lasta tulee kasvattaa, käytännössä käskee Lorrainea ryhdistäytymään ja muutenkin on kuin se hyvä aviomies/isä verrattaessa Lorrainen ex-mieheen. Joten hei, miehet ovatkin hyviä ja ehkä Lorraine vain onkin huono äiti. Sitten heti kun se ajatus on saatu mieleen Roy tappaa rikostoverinsa, koettaa polttaa Lorrainen hengiltä, kaappaa toisen naisen kuskikseen ja (mies)poliisit ovat sitä mieltä, että Lorraine on vain lapsensa hylännyt juoppo, joten ahaa, nyt palataankin siihen aloituksen luomaan kuvaan. Mutta ei sittenkään sillä nyt on jäljellä jotain 15 minuuttia ja se 15 minuuttia on aikalailla suoraa kopiota Rutger Hauerin tähdittämästä Liftarista, jolloin ei, se ei ole sukupuolikysymys vaan se on tarina kasvottomasta/nimettömästä/sukupuolettomasta mielipuolesta joka on pysäytettävä keinolla millä tahansa ja sen joutuu tekemään supersankarin sijaan niin sanottu äärirajoille ajettu tavis. Sitä Carjacked kuitenkin lopulta on: liftarivariaatio.
Hämmentävää ei kuitenkaan ole se uskomukseni kyseessä olleen yritys tehdä jonkinlaista trendi-ilmiöllä rahastavaa feminismitoimintaa ja sekoilua sen kanssa, että tehdäänkö sitä sitten vai ei, vaan se kuinka jännityksestä vapaa koko Carjacked on. Huomioidaan myös se, että ei tämä todellisuudessa varmastikaan ole aiottu minkäänlaiseksi poliittiseksi kannanotoksi vaan yksinkertaisesti luen sisältöön enemmän kuin mitä siinä on johtuen sen ylikorostetusta aloituksesta. Mutta niin, sitä olettaisi että koska elokuva alkaa hyvinkin tenhoavalla musiikilla niin se olisi osviittaa jostakin ja energiatason uskoisi pysyvän korkealla kun se autokaappaus tapahtuu jolloin vastaisuudessa pelkäisimme äidin sekä pojan puolesta kun psykopaatti uhkailee heitä ja jännitämme koska paine pullossa kasvaa niin kovaksi jotta vääjäämätön räjähdys tapahtuu. Ei, ei. Sitä vain ajellaan aika rennosti ja jutustellaan mitättömyyksiä ja vasta lopussa ilman varsinaista crescendoa bang! loppu.
Mitä tässä siis oli tarkoitus tehdä? Ehkä se kuinka tekijät olivat ymmärtäneet tekevänsä ihan tavallista ja jo moneen kertaan kuoliaaksi hakattua liftaritarinaa (Liftari toimii siis lajityypin esimerkkinä, ei niinkään suorana yksittäisenä elokuvaesikuvana) ja koettivat muuttaa kaavaa unohtamalla varsinaisen perusjännityksen päätymällä huomattavasta rennommin kulkevaan vauhtiin, mikä itse asiassa kuulostaa soveliaalta jos yrityksenä myös oli koettaa tehdä elokuvaa jossa vaarallinen rikollinen osoittautuukin vertailussa kaapatun naisen ex-miestä rehdimmksi ja isällisemmäksi, jolloin tässä saatettiin hakea maistiaisia Kevin Costnerin tähdittämästä Täydellisestä maailmasta ja ehkä, siis vain ehkä samalla tosiaankin kyseessä oli feministinen elokuva jossa alussa tietoisesti korostettaisiin kuinka pahoja kaikki miehet ovat, mutta sitten sen rehdin rikollisen myötä osoitettaisiin että todellinen tasa-arvo toimii vain jos ymmärretään molemmilla puolilla olevan yhtälailla hyvää kuin pahaakin, eikä siten saisi antaa pinnan katsomisen olevan määräävä tekijä. Mutta ei, se kaikki on spekulaatiota ja yksinkertaisin ratkaisu on yleensä se oikea, jonka vuoksi kyseesssä on vain ja ainoastaan epätasaisesti toteutettu kaappausjännäri perushahmoilla, ei mitään sen enempää. Tosin saipa siitäkin aikaiseksi jotain kirjoitettavaa vaikka se kenties tapahtuikin vääristä päätelmistä.

Tähdet: **

Ei kommentteja: