Niilin prinssi: Mooseksen tarina (Prince of the Nile: the Story of Moses, 1998)

Kuten otsikko paljastaa pysymme vielä jonkin aikaa Mooseksen seurassa, mutta ennen kuin kehään astuu nyrkkejään heiluttelemaan tämänkertainen Mooses palaan vielä hetkiseksi tuon edellisen pariin antaakseni hieman vertailukohtaa tälle elokuvalle joka kertoo käytännössä saman tarinan. Tuon aiemman version alkuperäisnimihän oli Moses: From Birth to Burning Bush joka jo aikalailla kertoo missä vaiheessa teos loppuu ja jutustelu palavan pensaan kanssa toimikin sen päätöksenä, mikä tietenkin kattavammin Mooseksen tarinan tunteville vaikutti ensimmäisen osan lopetukselta ja oletukselta lisää seuraavan, mutta samalla se kyllä päättyikin kuten lupasi joten keskeneräisyys oli odotettavissa. Toisaalta jos nimi on From Birth to Burning Bush niin eikö se myös antaisi vaikutelman siitä kuinka kyseessä olisi kuin jokin nuoren Mooseksen seikkailuja ja siten ainakin osa elokuvasta käsittelisi Mooseksen kasvua syntymästä aikuisuuteen luonnollisena kehityksenä. Toki siellä on hetkiä jolloin Mosse on vauva, hän on nuori aikuinen ja sitten iäkäs partamies, mutta ei, ei se ollut niinkään kasvukertomus ikävuosien kautta koska iässä tehdään suuria loikkauksia. Vauvasta suoraan aikuiseksi sotilaaksi, sieltä vanhukseksi. Useita vuosia myöhemmin kuten elokuvassa ollut kuvatekstikin kertoi. Kaikki välissä oleva on poissa, joten Mooses ei ikäänny luonnollisesti vaan hyppii ajassa ja siten esimerkiksi murrosikä sekä kaikki tunnekuohuiset koettelemukset jotka kasvattavat puuttuvat. Ei kokemuksia ystäväpiirin harvenemisesta perheytymisen, opiskelujen taikka esimerkiksi elämänkatsomuksen muuttumisen vuoksi ja ylipäätään kasvu puuttuu, kunhan vain hypätään syntymästä Moosekseksi jolloin From Birth to Burning Bush onkin melkein pikemminkin vain Burning Bush.

Ja nyt tuon pohjustuksen jälkeen Niilin prinssin seuraan.

Tämän tarina alkaa suoraan ajasta jolloin Mooses on jo parikymppinen prinssi, mikä siis tarkoittaa tässä yhteydessä samaa kuin From Birth to Burning Bushin osoitus hänen olevan jonkinlainen sotapäällikkö. Toki takaumassa osoitetaan kuinka faarao Ramses määräsi kansannousun pelossa poikalapset kuolemaan ja Mooses pelastui kun hänet pistettiin virran vietäväksi, joka kohtalon oikusta vei hänet nimenomaan samaisen faaraon hoviin adoptiolapseksi ja toisen prinssin, Ramonin (eli myös ilmeisesti Ramses, mutta jos nykyinen faarao on Ramses 2 niin hän olisi Ramses 4. Sama se, dubbauksen perusteella kuulin välillä Amon, joten tyydyn Ramoniin) velipuoleksi. Tarina painottuukin aikalailla samaan kuin Val Kilmerin ääninäyttelemä suuremmanpuoleinen animaatio Egyptin prinssi, jotenka veljessuhteet ovat suuressa keskiössä. Ramon on se tuhma tyyppi joka on katkera Mooseksen suosiolle, mutta ehkäpä hän itsekin nauttisi kansan ja orijien ylistystä jos ei koko ajan ruoskisi heitä, käyttäisi sylkykuppeina, ratsastaisi heillä ja olisi valmis huvin vuoksi hautaamaan orjia hengiltä. Eräänä päivänä siinä suunnilleen parikymppinen Ramon seuraa salaa Moosesta tämän toistuvilla vaellusmatkoilla ja pistää merkille, että Mooses hengailee keskustelemassa palavan pensaan kanssa. Psykedeelisillä aineilla saattoi olla vaikutusta, sillä kuka tietää mitä marjoja se pensas oikein kantoikaan. No kuitenkin, Ramon haluaa Mooseksen puusauvan koska se pystyy muuttumaan käärmeeksi ja luottavainen Mooses kertoo veljelleen, että aikoo vapauttaa kaikki orjat, että hei bro, tuu messiin. Luonnollisesti Ramon juoruaa asiasta faaraolle ja pian Mooses onkin julkisesti esittämässä vaatimustaan. Muutama sammakkovitsaus sun muu myöhemmin Ramon ymmärtää erheensä siirtyen avustamaan Moosesta pyrkimyksissään ja kohta ollaankin jo halkaisemassa meriä, että tutuilla linjoilla edetään. Joskaan mitään kunnon finaalia ei kannata odottaa, sillä kesken tämäkin tuntuu jäävän.

Verrattuna From Birth to Burning Bushiin on Niilin prinssi kattavampi kuvaus tutusta Mooseksen tarinasta, joskin se on myös jotain puolituntia pidempi ja siten sillä on enemmän aikaa käytettävänään, mutta ei se nyt silti yhtään sen syvemmälle pureudu. Pikaisen rahastuksen maku tuntuu vahvana ja aika varmasti suurin motiivi Niilin prinssin valmistumiseen on samana vuonna julkaistu jo mainittu suurtuotanto Egyptin prinssi, mikä näkyy saman perustarinan ohella juurikin siinä kuinka kyseessä ei ole niinkään ainoastaan Mooseksen tarina vaan myös hänen veljensä.

Tietenkin tämä jää kauas taakse niin budjetiltaan kuin ylipäätään käytetyn vaivan suhteen, joten piirros on kömpelön karikatyyrimaista, liike kankeaa, oikopolkuja käytetään enemmän kuin peruskoulun suunnistusretkellä ja kun kuulee kymmenennen kerran jonkin bojojojoing!-äänitehosteen ymmärtää, että Niilin prinssi on omiaan ainoastaan bottom-listojen täytteeksi. Siksi onkin sääli, että tällä julkaisulla on ainoastaan suomeksi ja ruotsiksi dubatut versiot (molemmat yhtä rutiininomaisen tylsän kehnoja) kun alkuperäinen englanninkielinen puhe on paremmassa linjassa kuvallisen sisällön kanssa. Toisin sanoen se vasta onkin naurettavaa ja on omiaan viemään Niilin prinssin jo viihdyttävän huonoksi eikä vain huonoksi.

Tottakai Niilin prinssi on vertailussa muihin kuin Egyptin prinssiin kokenut nuorennusleikkauksen, joten Mooses itse on jonkun F. Murray Abrahamin sijaan Channing Tatum.

Vaikkka Moses: From Birth to Burning Bush jäikin tarinaltaan aikamoiseksi raakileeksi on se silti suositeltavampi mooseskertomus sillä ainakin se tuntui tehdyn jonkinlaisella vakaumuksella esittää jotain millä ainakin uskotaan olevan merkitystä, kun Niilin prinssi puolestaan on vain halpamielinen taskuvarkaus.

Edeltävän postauksen Moosekseen verrattaessa on tässä hieman enemmän uskontoa, mutta ei vieläkään suuremmin jeesustelua joka saattanee johtua halusta tavoitella kopioitavan esikuvansa Egyptin prinssin tavoin suurempaa yleisöä kuin vain uskovaiset, mutta myöskään ei mennä ns. opettavaiseen suuntaan mihin sen From Birth to Burning Bushin voi nähdä kurottaneen. Kyseessä kuitenkin on selvästi enemmän lastenelokuva kuin draama.

Tähdet: *

Niilin prinssi: Mooseksen tarina

Mooses (Moses: From Birth to Burning Bush, 1993)

Kun takakannessa lukee Mooseksen olevan "miljoonien dollareiden suurtuotanto" ja ohjaajana Richard Rich, sitä rupeaa elokuvan nähtyään epäilemään vahvasti kummankaan väitteen paikkaansapitävyyttä. Ei taatusti ole maksanut miljoonia dollareita ellei kyseessä ole ollut jotain veronkiertoa, rahanpesua tai muuta hämärätoimintaa ja Richard Rich on varmastikin salanimi sillä ainoa oikea Riku Rikas on Macaulay Culkin. No, ensimmäisen totuudenperäisyyttä epäilen edelleen vahvasti, mutta Richard Rich on todellinen henkilö ja on ohjannut muun muassa Hiidenpadan jonka vuoksi tämäkin Mooses sai takakannessaan perustelut mainita Disneyn ja luoda sillä tavoin oletuksen olleen oikeastikin suurtuotanto.

Se miljoonien dollareiden budjetti selittynee sillä, että tämä Mooses ei ole sellaisia rahasummia nähnyt, mutta se sentään on saanut osan niistä sillä kyseessä on vuosien 1987 ja 2005 välisenä aikana tehdyn Animated Stories from the Bible-televisiosarjan yksittäinen osa. Kyllä aika varmasti 13 jaksoa yhteensä polttivat miljoonan tai yli dollarin, mutta jos sellainen rahamäärä olisi käytetty yhteen ainoaan 30 minuuttiseen (tai niin ainakin kansi väittää, todellisen pituuden ollessa 10 minuuttia vähäisempi) jaksoon kuten tämä Mooses niin silloin on kyllä joku vetänyt välistä. Animointi ja itse piirrokset ovat kyllä ihan hyviä, mutta tyypillisen tavanomaista säännöllisen kiireistä animaatiotelevisiosarjan tyyliä jossa taustat ovat varsin staattisia ja kalvopiirroshahmot ovat etualalla valitettavan irrallisia, liike on suht' säästeliästä vaikuttaen siltä, että aina ajoittain jätetään ruutuja välistä oletuksena ettei kukaan kuitenkaan huomaa ja ääninäyttely on ns. paperista lukemista. Mitä se tietenkin on, mutta tässä tapauksella sillä viitataan rutiininomaiseen monotonisuuteen. Tämä kaikki ei ole niinkään Mooseksen haukkumista koska kyseessä on perinteisen onnistunut pikaruoka-animaatio, mutta se on huomautus siitä kuinka pelkkä Mooseksen nimi ei takaa mitään Charlton Hestonia, Oscar-palkittuja erikoistehosteita tai edes julistetta joka vaikuttaa Conan barbaarilta:

Ei vaikka mitä hehkutuksia suureellisuudesta kirjoitetaan kansiin.

Kyseessä on vain tavallinen lauantaiaamun piirrossarjan jakso joka ei tee kolhua mieleen, mutta jonka katsoo suosiolla läpi ja josta nauttii sen verran kuin pitääkin.

Hämmentävintä ja samalla positiivisinta lienee se, että vaikka kyseessä on ns. opettavainen uskontotunneille suunnattu piirretty niin se mikä tästä aika pitkälle uupuu on sokea uskovaisuus, joten siitäkin huolimatta kuinka kyseessä on raamatun kertomus ei mieleen tullut kertaakaan hihhulismi jossa koetettaisiin aivopestä katsojaa. Tai no okei, ehkä minut on jo aivopesty... obey, consume ja send more paramedics, arr! Tapahtumat pikemminkin todetaan ja esitetään luonnollisena kulkuna kuin niiden kohdalla pysähdyttäisiin ja alleviivattaisiin tai huokailtaisiin kuinka oih! Jeesus ja kumppanit. Olen aika varma, että minulla on hyllyssäni muitakin saman sarjan jaksoja tai olen vähintään nähnyt niitä ja muistelisin saaneeni muista vahvemmin uskonnollista saarnaa, joten Mooseksen tapauksessa sen neutraalimpi toteutus oli varsin virkistävää. Joskin suuri syy siihen saattaa yksinkertaisesti löytyä pituudesta, joka kuten aiemmin totesin on väitettyä puolta tuntia huomattavasti lyhyempi ja kertomus nimensä mukaisesti pysähtyy Mooseksen juteltua palavan pensaan kanssa, ettei siinä ajassa kyllä ehditä esittämään lähellekään koko kertomusta ja sen jäädessä näinkin kesken ei mahdollisuuksia minkään asian kuten uskollisen näkemyksen painottamiseen sekä revittelyyn oikein olekaan. Kumikamelin sanoin "kiire on,hoppu hoppu, huomenna tulee maailmanloppu." Tai ainakin muistelen, että se oli Kumikamelin biisistä. Tähän kohtaan todettakoon, että jos Mooseksen tarinaa jatkettiin Animated Stories from the Biblessa niin sitä ei tehty ainakaan seuraavassa jaksossa joka keskittyi jo eri aiheeseen.

Siispä Mooses on kelvollista bulkkianimaatiota jossa on muutama tyylikäs maalauksellinen pelkäksi taustaksi tarkoitettu kuva ja oikeastaan hyvinkin vaikuttava jylhä orkesterimusiikki, jossa on niinkin suuren maailman tuntua, että se istuu ajoittain aika huonosti itse kuvaan ja on aika oletettavasti lohkaissut suuren palan budjetista. Ehkä siihen se suurtuotanto keskittyikin.

Lienee aiheellista kertoa se, että vaikka nämä tällaiset helposti mielletään lastenpiirretyiksi niin Mooseksen sävy ei kuitenkaan ole niin "lapsekas" etteikö selvästikin ajatuksena olisi ollut draamapainotteisempi kertomus mikä ei nyt minnekään ns. aikuisten teokseen saakka ulotu joten ei tämä mikään Kristuksen viimeinen kiusaus ole, mutta se on pikemminkin perhe-elokuva eikä vain sen joukon lapsien. Eri asia tietenkin on kuinka moni aikuinen ilman sitä uskonnolista vaikutinta vaivautuu Mooseksen pariin, kun lapsien kohdalla usein riittää pelkkä piirretty.

Huomautettakoon myös että pois lukien skannaamani kansikuva, kehonrakentaja-Heston ja tuo kolmas itsestäänselvyys ovat muut otettu youtubesta olevasta versiosta ja siinä on huomattavasti kehnompi kuvanlaatu kuin tuossa Poptorin dvd:ssä, joka ei nyt sekään mitään suurtuotantoa hengi, mutta on kuitenkin soveliaan hyvä.

Niin ja se juoni? Hei, se on Mooses-tarina joten paha faarao Ramses pelkää israelilaisten orjien vallankumousta ja määrää sen tukahduttakseen pojat kuolemaan, mutta Moosesvauva pelastuu kun hänet pistetään virran vietäväksi. Myöhemmin Mooses kasvaa maineikkaaksi faaraon sotilasjohtaksi, huomaa vallan väärinkäytökset, kokee jumalallisen väliintulon ja toteuttaa faaraon pelkäämän vallankumouksen. Basic shit siis.

Tähdet: **

Mooses

Carjacked (2011)

Moukkamaisen isänsä ja ex-miehensä alistamana itsetunto-ongelmiin ajautunut yksinhuoltajaäiti Lorraine (Maria Bello) koettaa korjata säröjä terapiaryhmässä, mutta se vähä mitä siellä saadaan aikaiseksi (ja se on todella vähän, sillä ryhmähenki näyttää koostuvan kiusaamisesta häntä kohtaan) murenee joka kerta kun ex-mies soittaa valittaakseen kuinka Lorrainesta ei ole mihinkään ja kuinka hän vaatii pojan huoltajuutta itselleen. Niin ja sitten Roy (Stephen Dorff) tulee ja kaappaa Lorrainen auton jossa mukana ovat tietenkin itse auton omistaja kuin myös poikansa. Katsokaas kun Roy kera kaverinsa meni ryöstämään pankin ja pakomatkalla he erkaantuivat tavatakseen myöhemmin uudestaan, mutta päästäkseen sinne tarvitaan kyyti ja se nyt saa luvan olla Lorraine autoineen.

Heti alkuun: hiton hyvä musiikki. On kuin klassisesta rikoselokuvasta, mutta tietenkin modernisoidusti ja ainakin herättää mielenkiinnon intensiivisyydellään.

Sitten perään: intensiivinen ei ole sana joka hirveän hyvin kuvastaisi Carjackedia, raukea kuulostaa huomattavasti osuvammalta. Hämmentävä ei sekään olisi huono sana kertomaan jotain tästä elokuvasta.

Sinänsä kyseessä on hyvin yksinkertainen jännityselokuva jossa ei matkalla tule eteen mitään mitä ei osaisi odottaa jo kauan ennen risteystä, mutta sen tyyli on hämmentävä. Okei, tässä on siis tarina alistetusta naisesta joka ylikorostetusti on joutunut vastakkaisen sukupuolen nöyryyttämäksi ja sitten kohdataan se jokin (mies) joka saa lasin läikkymään ylitse jolloin tuo kyseisen nainen toteaa että ei enää, nyt minä pistän vastaan ja näin käännetään roolit ympäri ja alistetusta tulee alistaja, jos niin voidaan todeta. Miksi ei voitaisi koska aloitus korostaa sitä kuinka kyseessä voisi olla feministinen kannanotto joka toteutettaisiin kliseisesti tekemällä kaikista miehistä pahoja ja naisista vastakkaista, ja tähän suuntaan jopa näinkin perusjuoni siitä kuinka vaarallinen rikollinen ajaa uhrinsa seinää vasten jotta hänen on vihdoinkin ryhdistäydyttävä vie ajatuksia. Oikeastaan kyseessä ei tarvitsisi olla mikään naiseuden voimaannus tarttumalla hetken trendikkäimpään ilmiöön (joka ei siis ole vähättelyä asian tärkeyttä kohtaan, vain huomio siitä miten media nostaa aina jonkin tietyn asian ykkösuutiseksi, lypsää sen kuiviin ja sitten ottaa toisen ilmiön ja saa täten pikemmin vähäteltyä merkitystä kuin osoittaen sen tärkeyden [ts. aidot asiat peittyvän sensationalismin alle]), mutta Carjacked tosiaan vaikuttaa siltä, että se tekee tavallisen liftarikopion mutta uudistaa sitä äärifeminisimillä. Itse asiassa odotinkin sitä, sillä vaikka se toteutetaan aika nolosti kertomalla vuoronperään kuinka kaikki miehet ovat sikoja niin ehkä se olisi olllut virkistävää muuten niin kuluneessa tarinassa. Siitä tuskin olisi saatu vakavasti otettavaa elokuvaa aikaiseksi, mutta kenties rehvakkaan lihaksikasta B-actionia jossa commandona ei olekaan Arnold vaan Maria Bello. Kyllähän se kieltämättä tuntuu määränsä vuoksi tahattoman koomiselta kun aluksi kerrotaan, että Lorrainen isä nöyryytti tytärtään koko ikänsä, sitten ex-mies jatkoi siitä, mukaan tulee rikollinen Roy jolle Lorraine on ainoastaan eräänlainen poisheitettävä työkalu omassa tavoitteessaan, poikakin kohtelee äitiään kuin palvelijaa vaikka tekeekin sen kenties osittain tietämättään koska on kuitenkin pikkulapsi, mutta kun vielä paikka eli terapia josta Lorraine hakee oman sukupuolensa edustajilta voimaannusta osoittaa, että olet tyhmä Lorraine, kaikki miehet ovat väkivaltaisia paskiaisia niin vain sitä odottaa koska hän ottaa haulikon ja lähtee ammuskelemaan kaikkia miehiä kasseille. Siihen viittaa myös elokuvan vaihtoehtoinen kansikuva:

Hitto, Roykin kertoo kuinka äitinsä oli väkivaltainen häntä kohtaan, joka siinä yhteydessä antaa ymmärtää hänen nyt vihaavan naisia, varsinkin Lorrainea jolla on sama nimi kuin tuolla väkivaltaisella äidillä. Tässä on kaikki edellytykset I Spit on Your Carille.

Mutta tiedättekö mitä, ei se ihan niin menekään. Mikä saakin miettimään, että miksi se aloitus sitten tahtoi niin vahvasti korostaa sitä puolta? Elokuva melkeinpä pilkkaa sitä äärifeminismiaatetta josta vihjaili niin vahvasti, sillä heti kun Roy on astunut autoon aloitetaankin eräänlainen isä-poika-suhteen esittely kun kaikesta roistomaisuudestaan huolimatta Roy osoittaa vähän väliä kantavansa huolta pojasta sekä Lorrainesta, antaa neuvoja miten lasta tulee kasvattaa, käytännössä käskee Lorrainea ryhdistäytymään ja muutenkin on kuin se hyvä aviomies/isä verrattaessa Lorrainen ex-mieheen. Joten hei, miehet ovatkin hyviä ja ehkä Lorraine vain onkin huono äiti. Sitten heti kun se ajatus on saatu mieleen Roy tappaa rikostoverinsa, koettaa polttaa Lorrainen hengiltä, kaappaa toisen naisen kuskikseen ja (mies)poliisit ovat sitä mieltä, että Lorraine on vain lapsensa hylännyt juoppo, joten ahaa, nyt palataankin siihen aloituksen luomaan kuvaan. Mutta ei sittenkään sillä nyt on jäljellä jotain 15 minuuttia ja se 15 minuuttia on aikalailla suoraa kopiota Rutger Hauerin tähdittämästä Liftarista, jolloin ei, se ei ole sukupuolikysymys vaan se on tarina kasvottomasta/nimettömästä/sukupuolettomasta mielipuolesta joka on pysäytettävä keinolla millä tahansa ja sen joutuu tekemään supersankarin sijaan niin sanottu äärirajoille ajettu tavis. Sitä Carjacked kuitenkin lopulta on: liftarivariaatio.

Hämmentävää ei kuitenkaan ole se uskomukseni kyseessä olleen yritys tehdä jonkinlaista trendi-ilmiöllä rahastavaa feminismitoimintaa ja sekoilua sen kanssa, että tehdäänkö sitä sitten vai ei, vaan se kuinka jännityksestä vapaa koko Carjacked on. Huomioidaan myös se, että ei tämä todellisuudessa varmastikaan ole aiottu minkäänlaiseksi poliittiseksi kannanotoksi vaan yksinkertaisesti luen sisältöön enemmän kuin mitä siinä on johtuen sen ylikorostetusta aloituksesta. Mutta niin, sitä olettaisi että koska elokuva alkaa hyvinkin tenhoavalla musiikilla niin se olisi osviittaa jostakin ja energiatason uskoisi pysyvän korkealla kun se autokaappaus tapahtuu jolloin vastaisuudessa pelkäisimme äidin sekä pojan puolesta kun psykopaatti uhkailee heitä ja jännitämme koska paine pullossa kasvaa niin kovaksi jotta vääjäämätön räjähdys tapahtuu. Ei, ei. Sitä vain ajellaan aika rennosti ja jutustellaan mitättömyyksiä ja vasta lopussa ilman varsinaista crescendoa bang! loppu.

Mitä tässä siis oli tarkoitus tehdä? Ehkä se kuinka tekijät olivat ymmärtäneet tekevänsä ihan tavallista ja jo moneen kertaan kuoliaaksi hakattua liftaritarinaa (Liftari toimii siis lajityypin esimerkkinä, ei niinkään suorana yksittäisenä elokuvaesikuvana) ja koettivat muuttaa kaavaa unohtamalla varsinaisen perusjännityksen päätymällä huomattavasta rennommin kulkevaan vauhtiin, mikä itse asiassa kuulostaa soveliaalta jos yrityksenä myös oli koettaa tehdä elokuvaa jossa vaarallinen rikollinen osoittautuukin vertailussa kaapatun naisen ex-miestä rehdimmksi ja isällisemmäksi, jolloin tässä saatettiin hakea maistiaisia Kevin Costnerin tähdittämästä Täydellisestä maailmasta ja ehkä, siis vain ehkä samalla tosiaankin kyseessä oli feministinen elokuva jossa alussa tietoisesti korostettaisiin kuinka pahoja kaikki miehet ovat, mutta sitten sen rehdin rikollisen myötä osoitettaisiin että todellinen tasa-arvo toimii vain jos ymmärretään molemmilla puolilla olevan yhtälailla hyvää kuin pahaakin, eikä siten saisi antaa pinnan katsomisen olevan määräävä tekijä. Mutta ei, se kaikki on spekulaatiota ja yksinkertaisin ratkaisu on yleensä se oikea, jonka vuoksi kyseesssä on vain ja ainoastaan epätasaisesti toteutettu kaappausjännäri perushahmoilla, ei mitään sen enempää. Tosin saipa siitäkin aikaiseksi jotain kirjoitettavaa vaikka se kenties tapahtuikin vääristä päätelmistä.

Tähdet: **

Carjacked

Rautakaupunki (Out of the Furnace, 2013)

Ppikkukaupungissa jossa terästehdas työllistää lähes kaikki paikalliset ja loput ovat asuntovaunussaan työttöminä kittaamassa kaljaa asuu myös hiljainen perusmies Russell (Christian Bale), joka eräänä iltana ottaa yhden liikaa ja aiheuttaa kuolettavan auto-onnettomuuden. Vankila-aika muuttaa ympäristöä sekä elämää jolloin moni asia on erilainen ja samalla valitettavan moni on pysynyt samana jolloin Russellin päästessä vapauteen on tyttöystävä Lena (Zoe Saldana) jatkanut elämässään eteenpäin, ongelmille altis pikkuveli Rodney (Casey Affleck) on ajautunut veloissaan syvemmälle pimeyteen ja sukuakin on mennyt manan majoille eikä Russell voi kuin pohtia, että hän jonkinlaisena perheensä tukipilarina olisi voinut estää monet ongelmat jos ei olisi itse mokannut. Rodney osallistuu laittomiin katutappeluihin ei vain saadakseen rahaa ja pysyäkseen poissa ns. tylsästä normaalista työläisen arjesta vaan myös turruttaakseen ajatuksiaan jotka vievät koko ajan Irakissa kokemiinsa armeijakierroksen kauhuihin. Rodneyn päännollaus laittomissa nyrkkitappeluissa johtaa väkivaltaisiin raivokohtauksiin purskahtavan vuoristolaiskamakauppiaspunaniska Harlanin (Woody Harrelson) järjestämään otteluun, mutta vaikka turpaanveto kulkeekin sopimuksen mukaan ei Harlan ole tyytyväinen vaan hän tappaa Rodneyn. Koska poliisit eivät saa tiedoistaan huolimatta Harlania kiinni ottaa Russell lopulta asiat omiin käsiinsä.

"The screenplay for this film was featured in the 2008 Blacklist; a list of the "most liked" unmade scripts of the year."

Taas? Kuinkahan monta näistä olen vuoden sisällä törmännyt (ainakin 2 Guns, Seeking Justice, The Baytown Outlaws ja Turvatalo). Vaikka suurin osa niistä onkin ollut vähintäänkin ideoidensa suhteen ymmärrettävästi pidettyjä ja elokuvinakin vähintään ok niin kyllä tuo most liked-titteli alkaa hieman menettämään merkitystään kun tuntuu siltä, että joka toinen oli aikoinaan kaikkien tuottajien rakastama käsikirjoitus, mutta silti kukaan ei uskaltanut tehdä niitä luettuaan ne. Usein niistä kyllä paistaa läpi tietynlainen ei-kaupallisuus joka pitkälti selittää sen miksi ei tehty ennen kuin sitten myöhemmin, mutta jonkinlaisena mainostekstinä se on silti menettänyt hohtoaan, aivan kuin se toistuvasti kauhuleffojen kansissa nähty "scary as hell." No mutta kuitenkin, Rautakaupunki oli jälleen yksi niistä elokuvista jonka kohdalla todella moni asia on kohdallaan ja on erittäin helppo nähdä miksi sen käsikirjoituksesta tykättiin, mutta aluksi en oikein saanut päähäni että mikä tässä muka oli esteenä sen teolle heti eikä myöhemmin. Toki se kuinka ohjaaja Scott Cooper oli luvannut pääroolin Balelle, mutta hänen aikatauluunsa se ei heti sopinut jolloin lykättiin elokuvan tekoa ja selväähän on, että useinkin elokuvien teko ei lähde tuotantoon salamana ja välillä silloinkin jäädään ns. tuotantohelvetin kurimukseen, mutta jokin muu kiusasi mieltäni kuin tuonkaltaiset loogiset syyt. Elokuvan kolea ulkoasu, väkivaltaa ja melankoliaa huokuva tunnelma, lohduttomat ihmiskohtalot ja esiintyminen joka viestittää umpikujaan ajautumisesta kielivät kaikki sellaisesta, että nyt kyseessä on on enemmänkin Oscareita ja kriitikkojen kehuja kuin rahaa keräävä teos, että sinänsä Rautakaupunki ei ehkä ole vaikuttanut ainakaan tuottajien silmissä kaupallisesti turvalliselta projektilta, joten sen voisi nähdä olleen jarruttavana tekijänä. Siltikin se oli jokin muu joka nakersi takaraivossa ja eipä se lopulta kauaa kestänyt ennen kuin sotatraumoista kärsivän Casey Affleckin hahmon kautta ymmärsin mikä oli jotenkin tuttua kuten myös tavallaan häiritsevää:

Rautakaupunki on Kauriinmetsästäjä.

Olen oikeasti ihmeissäni ettei tämä vertailu tule äkkiseltään googlatessa vastaan, sillä kun se tuli yhteys tuli kerran mieleen ei se enää sieltä lähtenyt ja miten olisikaan kun miljöö on samanlainen metsien ympäröimä tehdaskaupunki jossa kaikki tuntevat toisensa, ystävyys on veriveljeyttä, harrastukset ovat (kauriin)metsästys ja elokuvan veljekset ovat käytännössä identtiset Robert De Niron ja Christopher Walkenin ystävähahmojen kanssa. Bale on De Niron tavoin se omat halunsa piilottava hiljainen selkäranka joka tekee kaikkensa jotta muilla on on hyvä olla ja kun sodassa kärsinyt veli eli Affleckin hahmo palaa takaisin Walkenina niin myös hän luisuu koko ajan syvemmälle itsetuhoisuuteen, pimeyteen josta veli koettaa hänet tuoda hänet takaisin. Rautakaupunki siis vaikuttaa vahvasti Kauriinmetsästäjän uudelleenversioinnilta, jossa on luonnollisesti joitakin asioita muutettu jotta perustellaan se mikä on uudessa versiossa uutta. Se mikä on tietenkin uutta on pääasiassa Woody Harrelsonin hahmo jonka vuoksi tarina ei niinkään pääty siinä vaiheessa kuin se teki Walkenin vuoksi teki vaan tässä vaiheessa (joka tosin on aika loppumetreillä) alkaa sanoisimmeko perinteinen vigilantekertomus tyyliin Väkivallan vihollinen, tms. Se ei kuitenkaan muuta kokonaisuutta niin paljoa etteikö se Kauriinmetsästäjä puskisi edelleen päällimmäiseksi. Mikä saa ajattelemaan, että ahaa, tämä se ehkä teki käsikirjoituksesta most likedin, mutta samalla kenties en olekaan ainoa joka tuumi sen olevan Kauriinmetsästäjä ja jos näin oli niin mahdollisesti se sai jotkut tuumimaan sen toki olevan hyvä idea tehdä uudestaan, mutta miten järkeillä asia siten että jos kyseessä ei olekaan remake niin kuinka osoittaa se muillekin ettei niin ole.

Vaikka samapa tuo, kyseessä on kuitenkin varsin vahvasti näyteltyä synkkämielistä draamaa (ja vielä palatakseni Kauriinmetsästäjään joka usein videovuokraamoista löytyy sotahyllystä on Rautakaupunkikin samalla tavalla enemmän ihmisdraama kuin jotain muuta) ja kerrankin jotain muuta most liked-elokuvaa kuin näsäviisaalla dialogilla ja vinksahtaneilla hahmoilla kuorrutettuna, eikä mikään samankaltaisuus toisen elokuvan kanssa poista sitä seikkaa kuinka Rautakaupunki on katsomisen arvoinen. Lopetus yksistään on tähden arvoinen sen ei ollessa laisinkaan yllättävä, mutta erittäin tehokas yhteenveto koko elokuvan hengestä.

Jälleen kerran Woody Harrelson on niin intensiivinen, että todistaa Oliver Stonen toteamuksen hänestä oikeaksi: "I see violence in you."

Ohimennen pitää mainita se, että lisämateriaaleissa on kolmen minuutin pätkä jossa suurin osa elokuvan merkittävimmistä esiintyjistä (Forest Whitaker, Willem Dafoe, Zoe Saldana, Casey Affleck, Sam Shepard ja Christian Bale) kertovat elokuvista jotka ovat eniten vaikuttaneet heihin valitsemallaan uralla ja tämä on varsin mielenkiintoinen lisä jo osittain siksi, että kuten huomasitte näin itse elokuvankin ottaneen vahvasti vaikutteita kollegastaan. Valitettavasti se kolmen minuutin pituus osoittaa kyseessä olevan pelkkää kiusantekoa, koska kukaan ei kerkiä sanomaan lähes mitään ja siten sisältö jää valitettavan pinnalliseksi mitä sen ei kuitenkaan ilmeisesti ollut tarkoitus, josta varsinkin Dafoen selkeä halu puhua aiheesta kertoo paljon. Ärsyttävää tässä on etenkin se, että ne haastattelut ovat taatusti olleet todellisuudessa sen verran pitkiä, että sisällöllä olisi merkitystä, mutta ei, koko juttu piti typistää kolmeen minuuttiin jossa sanoma puhujista riippumatta jää johonkin i like movies, hihii!-tasoon.

Tähdet: ****

Rautakaupunki

Submerged (2006)

Muistatteko sen Vincent Ludwigin käyttämän mielenhallintavempeleen Mies ja alaston ase-elokuvasta, sen jolla saattoi hypnoosimaisella tavalla ottaa kenet tahansa valtaansa ja tehdä hänestä tietämättään salamurhaajan? No, se sama härpäke on otettu uudelleen käyttöön Submergedissa jossa sitä luonnollisestikin käytetään vastaavaan toimintaan. Nyt sen vaikutuksen osoitukseksi on otettu mukaan tietokonetehosteita jotka nostavat krapulaoksennuksen itsetuntoa, mikä muuten aika pitkälle pätee kaikkiin Submergedin erikoistehosteisiin, mutta hei, kyseeessä onkin Steven Seagalin eurotrashelokuva, että siinä suhteessa tämä on ihan tarpeeksi hyvännäköinen.

No kuitenkin, koska tiedemiespahis Lehder (Nick Brimble) käyttää itäeuroopassa laitettaan kootakseen itselleen maailmanvalloitusyksityisarmeijaa pitää paikalle lähettää erikoisjoukko pysäyttämään hänet ja siinä kuvaan astuu Steven Seagalin esittämä supersotilas Chris Cody, joka nyt vielä viruu vankilassa kiitos palveluksensa maalleen. Tässä tapauksessa kyse on siis Likainen tusina-ilmiöstä, että erikoisryhmä kootaan vankilatyypeistä lupauksella mahdollisesta vapaudesta, mutta kyllähän te Seagalin tiedätte, ei hän suostuisi esittämään jotain raiskaajaa tai muuta pahista joka sopisi ideaan vaan tottakai hän on pelkästään maailman paras ja hyvin sotilas, ja ne kaikki muut ovat niitä tyhmyreitä. Siispä käytännössä ei muista niin väliä, kunhan Seagal heiluttaa käsiään osoittaen olevansa muita kyvykkäämpi ja siinäpä se. Cody joukkoinen hoitaa hommansa ja pakenee sukellusveneellä mukanaan aivopestyt kollegat, jotka tietenkin heräävät ja ryhtyvät ilkeilemään. Isojen pomojen päätös on pommittaa sukellusvene tuusannuuskaksi koska ilmeisesti jotain neljä, viisi pyssyillä varustettua hourailevaa sotilasta on niin suuri uhka, että ohjukset matkaan. Pomot pettävät, mutta Seagal voittaa.

Bulgariassa kuvattu Submerged on tavanomainen Seagalin egonpönkityselokuva, vaikka ilmeisesti jotkut mukana olleet halusivat sen olevan jotain muutakin, mutta he erehtyivät. Siispä ohjaaja Anthony Hickox sai ihan rauhassa riitaantua Seagalin kanssa ja sivuosassa oleva Gary Daniels pettyä kun tasaväkiseksi suunniteltu pitkä tappeluosuus Seagalin kanssa tyrehtyi päätähden halusta nopeaksi lattianlakaisuksi Danielsilla, ihan vain jotta kukaan ei vahingossakaan erehtyisi luulemaan kenelläkään olevan mahdollisuuksia kaikkivoipaista Seagalia vastaan. All hail Seagal! Mikä on sääli sillä vaikka Submerged tuskin missään vaiheessa olisi yltänyt miksikään lajityyppiklassikoksi niin on siinä jotain potentiaalia nähtävissä, koska jo pelkästään Danielsista olisi saanut varteenotettavan vastustajan jos tähden itsetunto ei olisi vääristynyt, ajatus suljetusta paikasta (ts. sukellusvene) jossa omiin kuuluvat aivopestyt tappelupukarit aiheuttavat ongelmia on hyvä niin sekä toimintaa kuin myös lojaalisuus- kuin muita vastaavia pulmia ajatellen ja mukana on jopa kaksi Aliensin Vasquezista muistuttavaa naishahmoa (esittäjinään Christine Adams sekä Alison King) joiden epäluuloinen kisaileva suhde (ei seksuaalinen) olisi omiaan herättämään tunteita, mutta tämä nyt olisi edellyttänyt jotakuta muuta elokuvan isoksi nimeksi ja siten mahdollisuutta antaa muillekin asioille tilaa.

Siispä keskinkertaista budjettitoimintaa (joskin jopa 15 miljoonaa dollaria maksanut, mikä saa miettimään että mihin se raha saatiin uppoamaan koska ei se ainakaan ruudulla näy) joka menee vanhasta tottumuksesta muiden seagalismien joukossa, mutta joka ei ilostuta edes vannoutuneimpia faneja elleivät he ole pahan alkoholimyrkytyksen kourissa.

Huvittavaa on se, että sekä elokuvan nimi kuin kansivahtoehdotkin antavat ymmärtää sukellusveneen olevan jotenkin oleellinen osa elokuvaa,

mutta se on oikeasti vain jotain vartin verran näkyvä kulkuneuvo ihan samalla tavalla kuin vaikkapa se limusiini Die Hardissa, mutta kutsuuko kukaan Die Hardia nimellä Limousine?

No, ehkä Argyle.

Tähdet: *

Submerged

Alla kauniin kuoren, kauniin pedon tunnen

The Gravedancers (2006)

Entiset koulukaverit Harris (Dominic Purcell), Kira (Josie Maran) ja Sid (Marcus Thomas) tapaavat vuosien jälkeen joukkoon neljäntenä kuuluneen hautajaisissa, joten pitäähän sitä tilaisuuden jälkeen mennä yöllä haudalle dokaamaan ja muistelemaan menneitä. Sid löytää haudalta mystisen mustan kortin ja päättää lukea sen sisällön ääneen jonkinlaisena kunnianosoituksena edesmenneelle ystävälle, mutta ei olisi kannattanut koska kyseessä on loitsu jolla herätetään kuolleita ja pian zombiet jahtaavat kolmikkoa. Tai no, ei pian vaan viiveellä koska pitäähän sitä odottaa jokin parin viikon verran, että ehtivät päät selviämään ja kuolleiden ruumiinosat vetreytymään. Edes elävien kuolleiden ei tule lähteä liian äkäisesti liikkeelle vaan on syytä tehdä alkulämmittelyt ennen kuin murhaaminen voi alkaa. Ai niin, samalla kun se loitsu luettiin kolmikko myös tanssi joten sehän se vasta kuolleita kiukuttikin.

Vaikka antamani sisältökuvaus uskotteleekin The Gravedancersin olevan zombieleffa perinteiseen lihansyöntityyliin ja tokihan sellaisen mielikuvan voi saada myös elokuvan kantta katsomalla, on käsissä pikemminkin kummituselokuva ja siten huomattavasti lähempänä jotain Poltergeistia kuin romerointia. Kyseessä on jotenkin turhauttava elokuva sillä siinä on varsin paljon asioita jotka saavat nostamaan peukut pystyyn, mutta vastaavasti siinä on vähintään yhtä paljon niitä jotka saavat kääntämään ne alaspäin. Pidän ideasta aloittaa elokuva kuin jokin The Big Chill jossa kauan erossa olleet ystävät tapaavat menetyksen merkeissä ja chillaavat muistelemassa menneitä, mutta rasittavaa on että oli näköjään välttämättä tehtävä heistä kaikista kasa kliseitä jonka vuoksi yksi on se ns. luokan pelle joka on sittemmin luuserijuopon uralle suuntautunut, toinen on tasapääjuppi joka katsoo edellistä alaspäin ja kolmas on koulun hottis bitch jolla tietenkin on haluja kakkosta kohtaan, että ei voitu vain tyytyä normaaliin elämänparannukseen kupin kallistelun ohessa vaan piti pelata rautalankavääntösaippuasarjan säännöillä.

Pidän ajatuksesta, että viattoman hengailun ohessa kolmikko epähuomiossa häpäisee hautoja ja tyypilliseen Kauna-/Ring-/jokin muu mikä-tapaan levottomat henget nousevat vaatimaan hyvitystä, mutta oikeasti potutti se että samoin kuin trion persoonallisuuksien kohdalla ei tässäkään voitu tyytyä siihen, että suuttuvat aaveet olisivat muka tavallisia ihmisiä vaan totta Mooses he ovat pyromaanimurhaaja, raiskaajamurhaaja sekä pianonopettajakirvesmurhaaja joiden avustuksella saadaan sitten vedettyä messiin (ei Lionel) hienovaraisemman ahdistuksen sijaan samperin äänekästä hyppysäikyttelyä ja vaikka mukana onkin joitakin varsin creepyjä maskeerauksia jotka toimivat varjoissa niin hienovaraisuus lentää heti eikä kohta romukoppaan koska hei, HUUTOA! HUUTOA! HUUTOA! Koko elokuvasta tulee sellainen fiilis, että tekijöillä olisi ollut mielessään jonkinlainen The Big Chillin ja Entityn yhdistelmä eli kauhudraamaa, mutta sitten oltaisiin jänistetty koska ei ollut uskoa jotta voitaisiin pitää jännitystä ja kiinnostusta yllä ilman verellä läträilyä, monsterimeininkiä ja Kiljusten herrasväkeä jolloin ollaan päädytty sen tarkoituksen sijaan Kolmetoista aavetta-remaken jäljittelyyn, mutta ilman samanlaista kieli poskessa-meininkiä jossa tiedetäänkin tehtävän popcornviihdettä. Tässä ei vain nyt ole kyseessä sitä vaan jotain jossa olisi ollut potentiaalia todemmantuntuiseen henkilöpainotteiseen tarinaan, mutta kukapa sellaista jaksaisi. Joskin epäilen jotta osasyy siihen miksi turvaudutaan möykkäöykkään saattaa johtua siitä, että koska hahmot itsessään ovat niin riivatun tylsästi kirjoitettuja ja dialoginsa on samanlaista niin onnistuakseen olemaan kummituskauhudraamaa tarvittaisiin esiintyjiksi Kevin Kline, Glenn Close ja William Hurt sekä repliikkejä jotka eivät koostuisi ainoastaan viisauksista kuten selitys miksi haudalla oli kortti johon oli kirjoitettu kuolleet herättävä kirous:  "sellaista on kaikkialla". Ah, okei. Purcell ja ystävänsä eivät pystyisi pitämään mielenkiintoa yllä, eivät ainakaan sillä käsikirjoituksella josta The Gravedancers on koostettu ja kenties siksi huomiota koetetaan viedä toisaalle aiheuttamalla Yksin kotona-sarjan kompurointia. Toisaalta se popcornviihde olisi vaatinut hieman paremmat resurssit kuin viikkorahan jolla saa Pepsi Maxin 2-packin ja karkkipussin sillä nyt elokuva on visuaalisesti enemmänkin perunatuotos kuin no, ainakin se näytti hyvältä, jonka vuoksi on todettava kannen hehkutuksen näyttävistä tehosteista olevan vähintäänkin kyseenalainen. Ei se nyt suolesta ole, mutta aika kaukana väitetystä eeppisyydestä ja varsinkin nykyajalle tyypillinen halvan näköinen filtterikuvaus tuo liiaksi mieleen kotivideon ns. oikean elokuvan sijaan.

Kuvan creepynaama (jollainen on kaikilla elokuvan möröillä) toimii sekin vain niin kauan kun sitä ei näe paljoa joten tietenkin lopussa sekin pilataan ylisyötöllä ja huomaa valitettavan selkeästi sen pelkkä jäykkä ilmeetön naamari-halpuuden. Pientä peukutusta kuitenkin siitä oletuksestani, että ne naamiot olisi suunniteltu muistuttumaan Evil Deadista:

Ilmeisesti The Gravedancersille oli kaavailtua jatkoa kahden osan verran koska trilogia sen olla pitää, mutta näin ei ole ainakaan vielä tapahtunut ja myönnettäköön että vaikka näenkin mistä se jatkojen mahdollisuus olisikin luotu niin kyllä tämä siitä huolimatta tuntuu yhden illan suhteelta. Sarjamahdollisuus olisi koostettu sen kirouksen sisältävän kortin pohjalle koska sitä ei missään vaiheessa selitetä edes näennäisesti, että miksi se kortti oli jätetty haudalle ja kun lopussa kuitenkin näytetään että se jätetään taas toiselle haudalla jolloin vastaavat tapahtumat toistuisivat sen ansiosta niin sitä seltiettäisiin sitten lisää tulevaisuudessa. Se olisi siis ollut se The Gravedancersin kirottu videokasetti, tms. jota vain heitellään eteenpäin ja toistetaan samaa, jossain vaiheessa mentäen ajassa taaksepäin kertomaan siitä kuka sen kirjoitti tai jotain muuta muka yhtä innovatiivista. Eikä se nyt ajatuksena ole ainakaan yhtään sen surkeampi kuin jokin Amityvillen pakkohuutokaupasta saatu kirottu peili, mutta nyt yhden elokuvan aikana siinä ei ole juuri mitään tolkkua. On toki hyvästä ettei elokuva koeta selittää kaikkea ja jättää jotain katsojan mielikuvituksen varaan, mutta nyt se miksi kortti oli jätetty (intro osoittaa, että sama oli tapahtunut jo ennenkin), kuka sen jätti ja kaikki muu siihen liittyvä on aivan yhtä merkityksellistä kuin se ettei sitä olisi ollut mukana laisinkaan ja kuolleet olisivat kiukustuneet vain koska kolmikko hengaili heidän hautojensa päällä. Mikään ei olisi juonen kannalta muuttunut vaikka koko kortti olisi puuttunut ja pelkkä hautatanssi olisi ollut yhtä hyvä perustelu kummittelulle.

The Gravedancers sai ilmeisesti ilmestyessään suht' positiivisia arvioita osakseen ja ymmärrän miksi, onhan tässä kuten jo aiemmin totesin paljon hyvää, mutta samalla joka ainoa kerta kun ajattelin niin vedettiin perässä jotain rasittavaa joka väkisin koetti pilata innostuksen. Näin ollen olisin toivonut joko parempaa panostusta pölhöilyyn, mikä tosin olisi vaatinut enemmän fyffeä visuaaliseen ilmeeseen taikka sitten draamapuoleen joka tosin olisi edellyttänyt parempia esiintyjiä, mutta olisi suuntana ollut kumpi tahansa olisi sen pitänyt olla vain toinen jotta oltaisiin edetty lupauksia pidemmälle.

Hauskaa on se, että molemmat etukannen kehusitaatit toistetaan myös takakannessa, mutta hauskempaa on miettiä mikä kehu on olevinaan "...takaa-ajava" jos kyseessä ei ole Smokey and the Bandit.

Tähdet: ***

The Gravedancers

Häpeämätöntä itsepromootiota

Siltä varalta, että joku sattuu Porvoossa liikkumaan niin käykääpä täällä jossa kadotin anonyymiteettini:

Siellä on valokuvia kuten tämä mutta ei tämä:

B.T.K.: Bind Torture Kill (2008)

Nurmikonkorkeudenmittaaja Dennis (Kane Hodder) tykkää sitomisleikeistä hieman liikaakin koska jotta nautinto olisi täydellinen on kidutettava vieraat naiset hengiltä. Vaimo ei tällaiseen toimintaan suostu joten harrastus on pidettävät kodin ulkopuolella ja salassa.

No, on tämä sentään parempi kuin Ulli Lommelin samaan tosielämän sarjamurhaajaan etäisesti liittyvä BTK Killer, mutta mikäpä ei olisi kun parhainkin Lommelin elokuva on silkkaa sontaa. Jopa ne teokset jotka eivät millään tavalla liity elokuviin ovat parempia kuin Lommelin tuotokset. Kivikin on parempi elokuva kuin Lommelin ohjaustyöt yhteensä.

Tämä nyt vuorossa ollut B.T.K. ei ole mikään poikkeuksellisen hyvä elokuva, mutta vastaavasti se on myös hyvin kaukana huonosta. Se nyt vain on aika tavanomainen sarjamurhaajakuvaus joka pyrkii poispäin kauhusta ja lähemmäs draamaa, missä se ei nyt epäonnistukaan muutoin kuin nimenomaan olemalla tavanomainen ja siten keskitien kulkija jollaisia on nähty ja nähdään vielä tulevaisuudessa liikaakin. Se ei siis jää mieleen tekemällä jotain erityisen onnistuneen vahvasti ja suurimman huomion arvoista B.T.K.:ssa on Kane Hodder, mutta ei syystä jonka vuoksi etenkin genrefanit tämän helposti valitsevat katsottavakseen, sillä koska kyseessä ei ole mikään teinikauhuleffa goreineen ja hyvin muodostuneine keuhkoineen ei myöskään Hodder esiinny mitenkään pullistellen, tms. vaan varsin kelvollisesti kadottaa imagonsa tavallisen perheenisän sisään. Siis tietenkin murhanhimoinen tavallinen perheenisä joka on kokoluokaltaan Godzilla, mutta perheenisä kuitenkin. Ei Hodderin roolisuorituksella nyt tietenkään mitään oscareita pyydystetä, mutta lajityyppi, hollywoodin ulkopuolisuus ja muut tällaisen elokuvan tunnusmerkit huomioiden on kyseessä kuitenkin suhteessa samanlainen muutos imagoon kuin mikä tahansa Charlize Theronin ns. rumennus jotain Monsteria varten. Hodder siis vähintään osoittaa tällä elokuvalla, että hänessäkin olisi potentiaalia muuhunkin kuin vain olemaan helkkarin iso tyyppi hakkaamassa kirveellä teinejä palasiksi.

Elokuvan tempo tosin on varsin heikko mikä varmaan on syntynyt halusta vältellä sitä tutumpaa hodderismia tai ylipäätään raflaavuutta, mutta se on johtanut sellaiseen rytmihäiriöön jonka vuoksi ehtii jo hetkittäin luulla kuolinkankeuden iskeneen ja huono merkki onkin se, että 40 minuutin kohdalla rupeaa jo vilkuilemaan laskuria koska on varma jotta elokuva on ihan juuri lopussa... mutta jäljellä on vielä lähes 50 minuuttia. Plussaa on kuitenkin annettava siitä, että paria yksittäistä hetkeä lukuunottamatta tyyni tyyli pysyy voimassa aina loppuun saakka vaikka olisi ollut niin helppo sortua tarpeettomiin repäisyihin. Joten sinänsä vaikka olisin kaivannut hieman enemmän energiaa leikkaukseen on kunnioitettavaa, että vastoin odotuksia uskallettaan pysyä rauhallisena. Olinkin siten hieman pettynyt siitä etten voinut kannen sitaatista "kauhea ja järkyttävä elokuva" tehdä vitsiä, että no kauhea se ainakin on. Ei se ollut.

Tähdet: ***

B.T.K.: Bind Torture Kill

Devon's Ghost: Legend of the Bloody Boy (2005)

Pikkukaupungissa on aikoinaan sattunut murha jonka uhrina ollut poika on jäänyt elämään legendana, jossa ei muuten ole juurikaan järkeä. Yleensä kun näissä vastaavissa elokuvissa joku on kauan sitten traagisesti kuollut niin tarina on jotain sellaista kuten, että hän palaa kostamaan tai jotain, mutta tekee sen esimerkiksi säännöllisen epäsäännöllisesti tai jokin poikkeuksellinen tapahtuma herättää hänet ja siten syntyy uusia ruumiita, mutta nyt alussa kun puhutaan tästä ns. verisen pojan legendasta niin se on täsmälleen tällainen: vuosia sitten pieni poika kuoli. Ei muuta, siinä se, loppu. Toki ymmärrän kuinka tällainen asia voi jäädä vahvasti paikallisten ajatuksiin, mutta enemmänkin melankoliaa aiheuttavana muistona tai vastaavana kuin asiana joka edelleen synnyttää pelkoa, eikä todellakaan minään legendana vain koska yksi ihminen kuoli kuten tekevät kaikki. Ei tässä puhuta mistään sellaisesta, että tuo poika tuli kuolleista murhaamaan kostoksi kuolemastaan tai jotain vastaavaa, vaan hän kuoli ja sori vaan, mutta vaikka sellainen onkin masentavaa niin ei kukaan kuitenkaan siksi mitään zombeja pelkää. Tottakai kuitenkin se perinteinen kasarislasher-idea on nimenomaan se Devon's Ghostinkin kantava ajatus, mutta tällä kertaa ollaan oltu jopa normaalia laiskempia kun sitä perusjuontakaan ei jakseta kertoa edes niin pitkälle kuin jossain Jasonin sadannessa osassa. No kuitenkin, aikoinaan siis kuoli pikkupoika ja nyt (29 vuotias) teinipoika tulee baseballunivormu päällään tappamaan lukiolaisia, aseenaan pesäpallomaila johon on kiinnitetty sirkkeliterä.

Ei edes selitystä, että tuo yli-ikäinen teini eli Devon tappaisi muita nuoria koska nämä olisivat jollakin tavalla kytköksissä (sukua murhaajille, tms.) hänen kuolemaansa vaan hitot, pidetään vain lippistä silmillä ja mutristetaan suuta koska murr! siksi. Okei, siellä on maininta, että hän tappaisi pariskuntia koska näkee heissä omat vanhempansa ja joo, sellainen onkin odotettua tällaiselle tarinalle, sopien ihan hyvin. Odotettua ja koettua oli myös se, että koska tekijöillä on lahjakkuutta kuin kompostilla ei Devon tietenkään väitteen mukaisesti tapa vain pariskuntia vaan käytössä kenet tahansa randomtyypin joka sattuu olemaan kuvassa. Tai no, yrittää tappaa ainakin, sillä murhaajana hän on tehokas kuin vettyneellä perunalla puukottaminen.

Rutiinisontaa surkeilla näyttelijöillä, perunakuvauksella ja erektiopuutteisilla panokohtauksilla. Niin paljon kuin ne geneeriset kasarislasheritkin keräsivät negatiivista kritiikkiä ja menivät sieltä missä aita on matalin niin ainakin ne sentään näyttivät elokuvilta, suurin osa kauhueleffoista vaikuttaa nykyään olevan kännykällä kuvatuilta vlogeilta jossa joku astuu vahingossa lätäkköön, kaatuu sen seurauksena kreppausrautaan ja polttaa hiuksensa kun samalla koettaa tunnistaa kaikki 70-luvun rockbiisit, joten epic fail, XD sekä lolz!

Samoin kuten silloin kun jokainen juhlapyhä valjastettiin kauhun palvelukseen ja se muuttui tahtomattaankin koomiseksi olisi baseballslasherissa kuitenkin ollut aineksia lajityypin parodiointiin jossa ei ylilyöntejä säästeltäisi, mutta ei, pakko se oli näköjään koettaa ilman kykyjä tehdä muka vakavaa elokuvaa. Mitä sanoinkaan siitä epic failista. Laiton.

Niin ja mitä tulee kannen väitteeseen, että vain uhrinsa tietävät miksi, niin miksi he sitten tilaisuuden koettaessa kysyvät koko ajan miksi hän tekee niin?

Tähdet: *

Devon's Ghost: Legend of the Bloody Boy

The Hillside Strangler (2004)

Mitä tulee limainen huijari Kennethiin (C. Thomas Howell) ja limainen pelimies Angeloon (Nicholas Turturro) se on bros before hoes ja kolmen kimppa se vain paranee kun serkukset päättävät, että yhteinen iloittelu on vasta silloin täydellistä kun se kolmas osapuoli kuristetaan hengiltä ja dumpataan Hollywoodin kukkuloille. Kokeillaanpa sitä uudestaan ja uudestaan, etc.

Vuosien 1996 ja 2018 välillä Chuck Parello on ohjannut yhteensä vain kolme täyspitkää elokuvaa ja jokainen niistä on ollut sarjamurhaajakertomus. Neljäs kokopitkä näyttäisi olevan tuotannossa ja kas!, sekin liittyy samaan teemaan vähintään sen verran, että juonikuvaus kertoo elokuvan sisältävän useammankin murhan. Edes huomioiden muut elokuva-alaan liittyvät vähäiset työnsä ei Parelloa voi järin ahkeraksi kutsua, mutta teostensa perusteella uskaltaa ainakin todeta hänen urautuneen. Ensimmäinen Parellon ohjaustöistä oli Henry - sarjamurhaajan jatko-osa ja joo, se todellakin on syystäkin niin unohdettu teos kuin luulettekin, mutta sitä seurannut Ed Gein-elokuvansa ei nyt mikään surkeimmista surkein ollut ja tässä The Hillside Stranglerissakin on ansionsa, joten kyllä siellä elokuva-alalla moni huomattavasti huonompikin saa enemmän mahdollisuuksia pilata ilmaa (Ulli Lommel, lopeta jo!). The Hillside Stranglerissa on sopivan arkisen sleaze fiilis, hahmot ovat onnistuneesti esitettyjä surkimuksia jotka paikkaavat omasta syystä aiheutettua häviäjänä olemista alistamalla väkivalloin muita ja vaikka kyseessä ei olekaan mikään lajityyppiklassikko on kokonaisuus ehdottomasti hyvää keskitasoa. Mitä nyt Nicholas Turturro päätyy rasittavasti esittämään kaikki tunteet yhtenä ja sekin on hullu huutaja, joka ymmärrettävästi väsyttää aika nopeasti. Kuitenkin kehuja ansaitsee C. Thomas Howell jonka puolella ei ole kukaan täysi- tai vähempijärkinen, mutta jonka luuserimaisuus herättää hetkittäin jopa pieniä ajatuksia sympatiasta, joten Howell joka muistetaan taatusti edelleen parhaiten joko kaukana menneisyydessä olevista Outsidersista ja Liftarista tai vaihtoehtoisesti kaikista niistä roskahalpiksista joita rupesi myöhemmin tehtailemaan kuin kopiokone osoittaa, että jos halu on kohdallaan pystyy hän näyttelemään oikeasti hyvin ja nyanssirikkaasti. Howell selvästi halusi jotain tällaista uralleen koska elokuvan lisämateriaaleissa olevassa haastattelussa kertoo toivoneensakin, että joku uskaltaisi ottaa hänen kanssaan riskin ja kenties se oli sitten tämä. Joskin Howell on esittänyt sikoja ennenkin, mutta ei ehkä tarkoituksena tehdä sitä vakavissaan elokuvassa joka otettaisiin vakavasti.

The Hillside Stranglerin etuna on myös hämmentävän kärsivällinen luonne jossa uhka on kyllä koko ajan läsnä, mutta ruumismäärä ei ole pääasia ja jossain vaiheessa vaiheessa sitä jopa ehtii miettimään, että jos kerran duo tehtaili ruumiita jotain kymmenkunta niin aiotaanko yhteenkään heistä päästä tämän elokuvan aikana? Toisin sanoen vaikka ne tulevatkin esille niin murhakohtaukset eivät ole tämän sarjamurhaajakertomuksen ydinasia, vaan osoitus siitä miten niistä ensimmäiseenkin päädytään ja miksi niitä jatketaan. Se esitetään addiktiona sekä heikkoutena oman itsetunnon puutteen vuoksi, tai Angelon kohdalla hybriksenä. Ja koska päähahahmot ovat alusta alkaen sellaisia joiden kanssa ei haluaisi viettää aikaa eivät murhat oikeastaan tule yllätyksenä, ettäkö he päätyisivät tilanteeseen jotenkin "pakotettuina" vaikkapa itse ikävän lapsuuden kokeneina vaan koska ovat paskiaisia joiden kohdalla odottaakin jotain sellaista tapahtuvan. Kuitenkin paskiaisia olematta ylikorostetun sellaisia. Nyt hahmot vaikuttavat niiltä baarien tuoppiin itkijöiltä jotka kiroavat ex-vaimojaan jotka jättivät koska mies joi, mitä he itse eivät tajua ja se vasta onkin pelottavaa koska heitä on siellä ja täällä. Nämä The Hillside Stranglerin pahikset ovat siis tyyppejä joista kukaan ei totuuden tullessa ilmi totea, että he olivat aina niin hiljaisia vaan pikemminkin sai mitä ansaitsi, koska oli sika. Siispä valitetavan tavallisen niljakkaita tyyppejä. Hieman ärsyttääkin kuinka sarjamurhaajaleffoissa pahikset ovat aina joko:

A. superkiltti perheenisä.

B. oksettava limakasa.

C. ylivertainen älykkö.

Joten se normaali inhottavuus on varsin masentavan piristävää.

Hyvä pikkuleffa joka pysyttelee sopivan aitona ja uskottavana loppuun saakka.

Howell näyttää The Hillside Stranglerissa hieman Willem Dafoelta Villissä sydämessä:

Tähdet: ***

The Hillside Strangler

Airborne (2012)

Lennonvalvojajohtajapomopäällikkö Malcolm (Mark Hamill) on viimeistä päivää töissä ja eläke odottaa huomisessa, mutta sitä ennen toimitaan elokuvan kertojana ja koetaan jotain kummastuttavaa. Tai no, eihän Malcolm oikeastaan tiedä mitä tapahtuu koska on kaukana varsinaisesta tilanteesta ja kommunikaatiokin tapahtumapaikalle on katkennut.
Valtaisa myrsky sulkee teitä ja lentokenttiä, mutta vielä yksi lentokone pääsee matkaan mukanaan varsin tuttuja stereotypiahahmoja kuten miten vaikkapa olisi mulkero bisnesäijä joka kohtelee kaikkia mukaanlukien omat henkivartijansa kuin roskaa, tai entäpä himokas nuoripari, liiankin sosiaalinen koominen kevennys, hänen viereensä päätynyt viinamäen koominen kevennys, masentunut tohtori ja muutama muu perusjurpo. Ainoa joka joukosta puuttuu on se lapsi joka näkee tulevaisuuteen tai havaitsee jotain muuta jota aikuiset eivät. No kuitenkin, tietenkin koneen lastina on jotain salaista, kohtapuoliin matkustajia alkaa katoamaan, paniikki nostaa päätään ja kun kone katoaa tutkasta niin Malcolm pistää kahvikuppinsa syrjään sanoen "oh my god." Lennnonjohtotorniin saapuvat valtion agentit kertovat mistä on kyse ja virallinen (ihan tosi, tämä on suora lainaus) termi tapahtumalle on: "megaiso ongelma." Se megaluokan pulma on tietenkin se, että koneessa on antiikkinen saviruukku jonka osa mukana olevista aikoo varastaa, mutta oikeasti se megaosuus on siinä, että ruukussa hengailee kuningas Yaman paha henki joka ottaa ihmisiä valtaansa. Voi ei!

No olipas p*ska elokuva. Hidas, ruma, tyhmä ja Mark Hamill oli ihan taatusti krapulassa. Tila jossa minäkin haluaisin olla kiitos tämän puuduttavan pökäleen. Airborne, miksi vihaat katsojiasi?

Ehdottomasti parasta Airbornessa on tämä käännös:

Tähdet: ei, ei nyt.

Airborne

Marmaduke (2010)

Marmaduke pohjautuu Brad Andersonin sarjakuvastrippeihin joita julkaistiiin aikoinaan suomessakin nimellä Herttua, mutta vaikka muistankin yhdistäneeni tämän tanskandoggisarjakuvan Karviseen, Harald Hirmuiseen ja muihin vastaaviin niin aikalailla pienemmän huomion ilmiöksi se taisi täällä jäädä. Jopa verrattaessa johonkin Robottimieheen, sillä en muista Herttuaa julkaistaneen laisinkaan esimerkiksi omissa albumeissaan, tms. vaan hauvan olleen ainostaan jotain sivutäytettä toisten nimien alla. Mikä ehkä selittää sen miksi elokuvan saatuaan ei nimeä oltu suomennettu siihen muotoon jolla sitä aiemmin täällä julkaistiin. Sarjakuva oli harmitonta ja kaikille sopivaa joten etukäteisoletus olikin ettei elokuva ottaisi riskejä poistumalla koko perheen reviiriltä, strippien huumori kun koostui pääosin vitseistä kuten: tanskandoggi on iso ja pois sylistä, painat liikaa. Hahaha! Ei siis Alfin tavoin edes älä syö sitä kissaa! Ja ei, ei elokuvaversiossakaan sen rohkeampaa taikka erilaisempaa komiikkaa viljellä ja rakenteellisesti merkittävimmät erot ovat varsin ymmärrettäviä filmatisointia ajatellen. Ensinnäkin sarjakuvaversio koostuu vain yksittäisistä ruuduista jolloin edes perinteistä kolmen ruudun jatkuvuutta ei ole ja jotta tästä voidaan tehdä kokonainen elokuva lisätään fokusta muuallekin kuin vain koiraan, mikä siis tavanomaiseen tapaan liittyy perheeseen eläimen ympärillä. Lisäksi koska Karvisen tavoin Herttua ei sarjakuvissa puhu, ei edes mainitun kissan tavoin ajatuskuplin, on hahmoa elävöitetty pistämällä hänet "puhumaan" jolloin suu on animoitu jatkuvaan liikkeeseen. Eläin itse sentään on pääosin aito ettei Karvinen-elokuvien tavoin tarvitse katsoa kauheaa tietokoneluomusta joka ei istu kuvaan edes katsojan silmien ollessa suljetut.

Tässä on kaikki se minkä tällaiselta sarjakuvastrippiperhe-elokuvalta odottaakin: on kasa eläimiä jotka ovat koostettu peruskliseisistä (ts. hassuista) hahmoista jotka ääninäytellään juuri siten että pieni koira vinkuu ja iso koira murahtelee, ja toki ääninäyttelijöihin lukeutuu joukko tuttuja isoja nimiä kuten Kiefer Sutherland, Owen Wilson, Emma Stone, etc. On kulunut juoni jossa perhe muuttaa työn perässä jolloin varsinkin lapset tuntevat olonsa ulkopuolisiksi uudessa paikassa ja kaipaavat vanhoja ystäviään, eikä isälläkään ole aivan helppoa uudessa työssään, mutta varsinkin eläinystävien avustuksella vaikeudet voitetaan ja koti on löytynyt. Huumori tosiaan on sitä, että hyvätahtoinen mutta kokonsa vuoksi kömpelö Marmaduke aiheuttaa kaaosta ja ajoittain eläimet käyttäytyvät ihmismäisesti (esim. pelaavat jotain Dance Dance Revolutionia tai jotain sen kopiota) jolloin meitä huvittaa se kuinka katso nyt, ihan kuin me, mutta koiria ja siksi se on hauskaa. Marmaduke haluaa tulla hyväksytyksi uusien koirien seuraan, ihastuu alfakoiran naisystävään ja kunhan on aluksi saanut kaiken haluamansa tajuaakin että tavoitteli vääriä asioita sillä todellinen rakkaus onkin se ystävänään pitämänsä kiltti tyttökoira jonka tunteita tyhmyyttään loukkasi ja näin pois päin.

Kyseessä on siis turvallinen, kiltti, nimenomaan koko perheen elokuva.

Sinänsä Marmadukessa ei ole suuremmin valittamista koska ääninäyttelijät ovat sopivat rooleihinsa (Owen Wilsonin luonne tulee oikealla tavalla esille, mitä muuta kuin ilkeää koiraa voisi Kiefer Sutherland esittää ja tottakai Sam Elliott on se elämänviisautta täynnä oleva vanhuskoira), animointi on perustoimivaa, ihmiset tekevät mitä pitääkin ja yleistunnelma on onnistuneen kiva.

Kiva.

Juuri se sana kuvastaa koko elokuvaa. Kiva.

Marmaduke on harmittoman mukavaa viihdettä josta ei yllätyksiä löydä, riskit ovat karsittu tyystin pois ja mieleenpainuvuus on kadoksissa, mutta jos ei naamapalmuile kuullessaan kahdesti who let the dogs out, woof! woof!-vitsin menee puolitoista tuntia vaivattomasti. Näin ollen elokuva on varsin onnistunut versiointi Brad Andersonin sarjakuvasta.

Samalla on kuitenkin todettava ettei tässä ole yhtikäs mitään jota ne kaikki Karviset, Scooby-Doot ja lukuisat muut eivät olisi jo tuoneet nähtäväksi ja vaikka Beethoven ei nyt puhunutkaan niin hänen jotain 38 elokuvaansa kuluttivat jo aika pitkälle loppuun ne iso koira on iso koira-vitsit. Lempeä perhedraama on puhkikulunutta täytettä ja koko elokuvassa on vahva fiilis siitä, että koska kaikki ns. paremmat eläinsarjakuvahahmot ovat jo saaneet filmatisointinsa niin nyt oli Herttuan vuoro ja sekin vain tosiaan koska muuta ei ollut jäljellä. Se jämäfiilis vain vahvistuu mitä pidemmälle elokuvaa katsoo ja saa olettamaan sellaisena elokuvantekijöidenkin pitäneen tuotettaan koska eivät olleet edes yrittäneet poiketa kaavasta, tyytyen kaikessa jo moneen kertaan ennen koettuihin. Tuntuu lähes masentavalta todeta, että ne kauheat Bill Murrayn ääninäyttelemät Karviset ovat kiinnostavampia kuin Marmaduke, vaikka se nyt niiden kohdalla johtuisikin siitä tuskallisesta tietokoneanimoinnista, mutta edes niin on sekin jo jotain muuta kuin valjua, väritöntä ja unohdettavaa.

Kuitenkin jos ei ole vertailukohtia mielessä niin ihan kiva perhe-elokuva on kyseessä.

Tähdet: **

Marmaduke