Coco & Drila: Joulupukin yllätys (Coco & Drila: il Sacco Magico di Babbo Natale, 1998)

Sisarukset Coco ja Drila (hei, he ovat krokotiileja joten tottakai) elävät jonkinlaisessa Dark Souls-maailmassa jossa demonimaiset eläinihmisritarit temmeltävät varsin synkkämielisessä (paljon tummia, kylmiä sävyjä) inkvisitioajassa. Elämä on silti aika kivaa, että vastassa ei ole toistuva ilmoitus siitä kuinka "you died" ja näin ollen lapset jaksavat iloita varsin harmahtavassa lumessa. Eräänä päivänä Coco, Drila ja ystävänsä joka myös on jonkinlainen muinaispeto kelkkailevat päin lumiukkoa jonka Joulupukille osoittama kirje katoaa sen seurauksena. Kirje päätyy noidan käsiin joka vangitsee koko poppoon pakottaakseen lapset tiskaamaan ja pyykkäämään ja alistaa heidät muidenkin torquemadamaisten kauheuksien alle kuten kirjoittamaan puolestaan kirjeen Joulupukille: "rakas pukki, haluaisin tiskikoneen..." Hän saattoi sanoa haluavansa sen tiskikoneen äidilleen, mutta suomidubbaus kuulostaa siltä kuin nasaalisella ääninäyttelijällä olisi kurkkusyöpä, kasa nauloja suussaan ja rykisi limaa ulos, joten osa sanoista jäi siis hivenen epäselviksi. Cocon ja kumppaneiden varsinainen missio on viedä Joulupukille hänen univormunsa sekä myös löytää Petteri Punakuono rekineen joten noidalta on paettava ja se tapahtuukin Yksin kotona-metodilla, eli asettamalla ansoja joihin noita voi loukata kehonsa. Lapset löytävät flunssainen aikamiespojan ja antavat hänelle kuljettamansa vaatteet mikä tarkoittaa yhden ihmisen perusteltua auttamista, mutta myös joulun peruuntumista koska Joulupukki ei saakaan päheitä kuteitaan. Oletus kun ilmeisesti on, että nyt pukki on jossain lumihangessa kelteisillään eikä voi toimittaa kyläläisillä lahjoja, joten Coco et cetera koettavat pelastaa tilanteen kerjäämällä naapureiltaan. Ilkeä vouti aikoo kuitenkin kieltää joulun (Alan Rickman, sinäkö siellä?) joten kenties se on parempi vain luovuttaa ja vajota masennuksen valtaan. Nyt suutari tekee hemmotellulle prinssille uudet kengät ja pyytää palkkioksi voudin siirtämistä eläkeputkeen. Perään vielä hyvin ilkeämielistä naurua. Aah, joulun henki valtaa meidät kaikki. No nyt se Joulupukki tulee lentävine kärryineen ja industrial light and magic-valoefekteineen. Ymmärrättehän, että se aikamiespoika jota lapset auttoivat oli Joulupukki joka tahtoi vain koetella lapsia. Valkoparta harrastaa sellaista mielipeliä joka oli ajaa Michael Douglasinkin itsemurhaan. Lopuksi Joulupukki lentää kuuhun ja räjähtää. Häh?

.

..

...

HÄH?!

Tämä on aika sanoisinko erikoinen lastenanimaatio. Sen piirros on aika ekonomista jolloin taustat ovat maalauksellisen pysähtyneitä ja kovin jäykkiä, etualan liikkuvat hahmot hyvin pelkistettyjä ja väreiltään silmiinpistävän erilaisia edellä mainittuun taustaan verrattaessa jolloin kuvassa on koko ajan kaksi selkeästi toisistaan irrallaan olevaa ulottuvuutta. Näin ollen kyseessä on aika tyypillinen halvemman puolen lastenelokuva jossa on hirveästi nyansseille tilaa, mutta niitä ei ole, kunnes sitten kuitenkin rupeaa ihmettelemään että se se ns. maalauksellinen tausta on lapsille sopivaksi elokuvaksi sävyltään hämmentävänkin likainen (tarkoituksella, ei printin vuoksi) ja miljöö on koleassa keskiaikaisuudessaan enemmänkin Hiidenpataa kuin mitään sen iloisempaa niin ehkä tässä onkin vahingossa jotain muutakin kuin vain liukuhihnatuotantoa. Surkea dubbaus toki korostaa sitä poistokorifiilistä, mutta siltikin keskittymiskyvytön juonenkuljetus jossa koko ajan toinen toistaan friikimmät hahmot (mm. jonkinlainen drag queen-versio Maija Mehiläisestä) tekevät asiaanliittymättömiä asioita saa miettimään, että joo, varmasti tarkoitus olikin tehdä pikaisesti vain simppeli pikaruokamainen lastenelokuva, mutta odota hetki, vedän ensin happoa ja rupean sitten töihin.

Sekava kuin hedelmäsoppa, mutta kaikessa tolkuttomuudessaan aika hauskaa katseltavaa.

Enpä löytänyt tästä elokuvasta juuri mitään muuta infoa kuin alkuperäisnimen, tuotantomaan (mahdollisesti Espanja) ja sekä Suomen että Englannin aika vajavaiset tarkastustiedot, mutta muutoin tiedot tuntuvat tyrehtyvän siihen että se on julkaistu. Enkä oikein ole varma kaikista noistakaan. Minulla se kuitenkin on joten se riittäköön, vaikka en nyt tähän hätään osaakaan linkittää sitä mihinkään IMDb-sivustoon, tms.

Tähdet: **

Hyvää uutta vuotta kaikille.

Edes Alan Rickman ei pysty estämään joulun toteutumista

Alunperin suunnittelin joulukuulle elokuvien suhteen teemaputkea ja normaalien joulu-/talviaiheisten teosten sijaan kohteena olisi ollut Jason Statham, joten siksi tiedostoissani on tekstiluonnoksen alku otsikolla Merry Statmas ja näin se menee:

"Se on joulukuu ja mikä olisikaan parempi tapa juhlia ilon ja onnen vuodenaikaa, Jeesuksen syntymää ja joulupukkia kuin Jason Statham? Ei mikään, jotenka tämä kuukausi on Stathamia täynnä. Tai ainakin sen verran kuin hänen elokuviaan jaksan, ehdin tai viitsin katsoa."

Mutta niin, siinä vaiheessa ei tullut otettua huomioon järjestään 10- tai pidempituntisiksi venyviä työpäiviä joiden jälkeen on kyllä ehkä hyvällä säkällä jaksanut jotain televisioruudusta katsoakin, mutta se on ollut kyllä jotain muuta kuin sellaista johon liittyisi ylimääräinen velvoite (ts. nähdystä kirjoittaminen) jonka vuoksi Statham saa vielä odottaa vuoroaan. Koetin kompensoida asiaa siirtämällä fokuksen jouluanimaatioihin jo siksikin, että monet niistä olen jo aikaisemmin nähnyt ja täten kirjoittaminen olisi helpompaa koska ei tarvitse olla aivan fitnesskunnossa näppäimistöön tarttuessaan. Niin ja vaikka en olisikaan nähnyt olisivat valinnat olleet kukin ajallisesti lyhykäisempiä kuin alkuperäisen suunnitelman kohteet, mutta eipä sekään täysin luonnistunut jääden kahteen edeltävään postaukseen. Joskin täytyy tässä välissä mainita, että osa niistä arvatenkin vielä ilmaantuu tänne tämän vuoden puolella, siispä nyt kyseessä oli vain aiempi hölmö aikarajoituksen lukitseminen jouluaattoon. Ainakaan ennen aattoa ei täten tule tänne mitään muuta kuin tämä sillä nytkin olen jo valmistautumassa iltavuoroon ja vaikka sika ja kalkkuna ovatkin jo paistettu, tortut valmiina, etc. on edelleen kalvava tunne siitä kuinka miljoona seikkaa olisi kesken. Siispä kun nyt ei ole vuorossa postausta jota joku saattaisi jopa elokuva-arvosteluksi kutsua on tässä kokoelma tämänvuotisia tekemiäni ejoulukortteja.

"Now I have a machine gun. Ho ho ho!" ja sen myötä hyvää joulua kaikille, tämän viimeisen kortin ollessa nimenomaan Teille blogini lukijoille kohdennettu.

Tätä kirjoittaessani taustalla soi Delerium - Semantic Spaces

Mikki Hiiren taikajoulu: lumisia tarinoita (Mickey's Magical Christmas: Snowed in at the House of Mouse, 2001)

House of Mouse-yökerholla on valomerkin aika, mutta lumimyräkkä sulkee tiet jättäen Simban, Bellen, sen yhden lohikäärmeen jonka nimeä en juuri nyt muista ja monet muut saarroksiin edellä mainittuun rakennukseen. Ei huolta, Mikki tietää miten aika saadaan kulumaan ja miten vältetään kannibalismiin sortuminen: katsotaan piirrettyjä.

Ensimmäisessä tarinassa (Donald on Ice, 1999) Aku Ankka koettaa luistella, mutta törmäilee vähän joka paikkaan ja koska sen seurauksena vahingossa kaataa veljenpoikien lumiukon on poikien kosto oleva suloinen. Pudotetaan Aku-setä veteen kokemaan hypoterminen nautinto.

Seuraavaksi (Pluto's Christmas Tree, 1952) Mikki käy noutamassa kuusipuun tuoden muassaan jyrsijäkaksikon aiheuttamaan Plutolle harmaita hiuksia.

On Minnin vuoro (The Nutcracker, 1999) kun hän saa Mikki-actionfiguurin joka hakkaa suurella nautinnolla pähkinöitä palasiksi. Minni kokee kafkamaisen metamorfoosin kutistuessa miniatyyriksi itsestään ja pääsee piiskaamaan eloon herännyttä Mikki-lelua. Sitten hypitään karhujen vatsoilla, luistellaan karkkikepeillä ja valot ja värit valtaavat tajunnan. Pink Floyd soimaan.

Lopuksi Mikki (Mickey's Christmas Carol, 1983) on köyhä duunari jonka ilkeä itara työnantaja Roope-setä kohtaa joulun kolme henkeä ja oppii olevaan avokätisempi.

Kokoelma talvitemaattisia lyhytanimaatioita pienen kehyskertomuksen kanssa ja koska näitä vastaavia kokoelmia on julkaistu pilvin pimein ei liene ihme, että jonkinlaisen best of-ajattelukäsityksen vuoksi mukana on moneen kertaan nähtyjä tarinoita, joita tosin ollessa vain neljä kappaletta ei prosentuaalisesti liiaksi kulunut toisto ole täysin mahdoton ollessaan varsinaisten jaksojen osalta ainoastaan 50%. Mickey's Christmas Carol on eri yhteyksissä aika monta kertaa kierrätetty ja varsinkin Pluto's Christmas Tree on tungettu niin moneen paikkaan, että se sen näkee jo unissaankin vaikka olisi kuinka hereillä. Ei siinä mitään, erinomainen lyhytanimaatiohan se on ja on varsinkin piirrostyyliltään eniten omaa silmääni miellyttävä, mutta monenmonta tällaista kokoelmaa nähneenä ja omistavana suurin mielenkiintoni kohdistuu aivan muihin osiin levyn sisällöstä. Vuoden 1999 teokset The Nutcracker ja Donald on Ice ovat ihan kelvollisia hassutteluja, mutta oletetun kehittymisen sijaan hämmentävän laiskanoloisesti tehtyjä sillä niissä kovaääninen hosuminen tuntuu olleen merkittävämpää kuin keskittyminen oivaltaviin tilanteisiin taikka sanailuun ja itse piirrostyyli on viimeistelemättömän pinnallista jossa varsinkin väritys on aivan kauheaa näyttäessään tehdyn jollain paintin maalipurkkitäytöllä. Eli aika hengettömän oloista on elo tää. The Nutcrackerin sankarihevimusiikki on vieläpä todella outo valinta ja vanhentaa tarinan jonnekin kasarihevin kultakaudelle jonnekin viikolle 12 vuonna 1986. Tarinallisesti Christmas Carol on ymmärrettävästi se kaikkein vaikuttavin ja se on myös piirrokseltaan kaikkein yksityiskohtaisin näyttäen enemmänkin täyspitkältä elokuvalta kuin lyhytanimaatiolta (se tosin on lähes puolituntinen muiden ollessa hieman alle 10 minuuttisia). Mikä ei siis tarkoita etteivätkö lyhärit muulloinkin saattaisi näyttää elokuvamaisilta ja ole yksityiskohtaisia, tms. vaan jos ajatellaan näitä sillä televisiosarjan jakso versus elokuva-tavalla jossa resurssit ovat yleensä elokuvissa suuremmat ja siten mahdollisuuksia tarkempaan hiomiseen on enemmän niin silloin lyhykäisiä ei näe aivan täyskasvuisina vaikka saattaisivatkin olla kypsempiä.

Tietenkin Christmas Carolin ollessa ns. opettavainen kertomus on se hetkittäin sen verran melankolinen, että vaikka lopputulos onkin capramaista joulun ihmettä niin pelkäksi lumivalkoiseksi rallatteluviihteeksi se ei ole aivan ideaali, mitä puolestaan se kuluneimmaksi kierrätykseksi kutsumani Pluto's Christmas Tree on. Se on piirrokseltaan tarkka, animointi on sulavaa ja huumori keskittyy eräänlaiseen minimalistiseen viihdyttävyyteen (ts. talttahampaat ja koira eivät puhu ihmistä ja joudu siten keksimään sanottavaa vaan voivat olla Buster Keatonin tavoin eleet ovat tärkein koominen elementti) joka tuo esille olennaisimman.

Jaksoja ympäröivä kehyskertomus lumen saartamina olemisesta ja myrtyneen Aku Ankan mielen nostattamisesta (Aku ei ole joulufiiliksessä) on samankaltainen kuin vanhoissa taskukirjoissa, eli toisin sanoen se on piirrostyyliltään ja sävyltään aikalailla päätarinoista eroava (joskin piirrostyyli istuu niihin '99-animaatioihin) eikä se tee kokonaisuudesta kovinkaan yhteneväistä, mutta omana itsenään se on ihan yhtälailla kivan kevyttä ajanvietettä kuin ne taskariesimerkitkin, joten varsin mielelläni niitäkin osuuksia katselee. Toisin sanoen Mikki Hiiren taikajoulu on kuten lähes kaikki muutkin vastaavat kokoelmat: hiukan epätasainen kokonaisuus, mutta enimmäkseen varsin mukavaa katseltavaa ja parhaimpina hetkinään erinomaisen nautinnollinen.

Tähdet: ***

Mikki Hiiren taikajoulu: lumisia tarinoita

Mikki Hiiren kerhotalo: Joulupukki pulassa (Mickey Mouse Clubhouse: Mickey Saves Santa/Mickey Saves Santa and Other Mouseketales, 2006)

Joulumuori laskeutuu Mikki Hiiren kertotalon luokse ja kertoo, että Joulupukki on romuttanut rekensä jonnekin andeille ja pelkona on että jalkapallojoukkue syö hänet pysyäkseen elossa. On siis Mikin ja Akun lennettävä apuun. Aina välillä Mikki kysyy katsojilta, että mitä mä nyt teen? ja ruudulle lävähtää kolme vaihtoehtoa joista valita se oikea. Joskin on ihan sama mitä valitsee koska Mikki ottaa kuitenkin käyttöönsä sen ainoan oikean vastauksen, oli se sitten sinun sanomasi tai ei.

Toisessa tarinassa Hessu Hopolla on päässään linnunpesä ja pesässä on linnunmuna. Hessu syö voileivän ja vie sitten munasta kuoriutuneen linnun emolleen.

Lopuksi Aku Ankka väittää keksineensä täydellisen paikan jonne kukaan kuurupiiloon osallistuva ei löytäisi. No, ottaen huomioon sen seikan, että Aku löydetään ei se piilo tainnut ollakaan täydellinen.

Kyseessä on tyypillinen lyhytanimaatiojulkaisu jossa on muutama toisistaan täysin irrallinen tarina, mutta rakennettuna mukakokonaisuudeksi jonkinlaisen teeman avustuksella, joskaan ei kuitenkaan samanlaisella esittelevällä kehyskertomuksella kuin vaikkapa mitä on Samu Sirkan joulutervehdyksessä. Tässä on yksinkertaisesti kolme jaksoa Mikki Hiiren kerhotalosta, joista vain yksi on edes talveen liittyvä tarina, että se siitä teeman noudattamisesta.

Kerhotalon tarinathan ovat niitä aivan perheen pienimmille suunnattuja joten niissä ei luonnollisestikaan ole mitään vahingossakaan pelottavaa, loukkaavaa, jännittävää, tms. ellei sitten kahden ensimmäisen kohdalla pidä sellaisina piirrostyyliä joka on tietokoneanimaatioksi (tai animaatioksi ylipäätään) hyvinkin hutaisten tehdyn näköistä, mutta siitä kiukuttelu osoittaa enemmänkin kriitikon olevan väärää kohdeyleisöä. Tärkeintä ovat hassut iloiset äänet, kirkkaat sekä värikkäät kuvat ja mahdollisimman askeettisiksi suunnitellut hahmot jotta niistä tunnistaa katsomattakin mikä on kuka ja miksi hän se mikä on. Puolivuotias siskontyttöni ainakin diggasi näistä kerhotalon piirretyistä ja voin kuvitella syyn olevan siinä, että hänelle ruudun tapahtumat näyttäytyivät hypnoottisena värispiraalina joka toivottavasti ujutti alitajuntaan jotain muitakin opetuksia kuin obey ja consume.

Näin ollen koettaen nähdä kerhotalon tapahtumat puolivuotiaan silmin totean, että joo, onhan tämä aika kivan harmitonta väri-iloittelua joka tuntuu hieman siltä kuin kuuntelisi jotain kulttijohtajan meditointilevyä jossa toistellaan mantraa siitä kuinka kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, joten ei kannata pysähtyä miettimään todetaanko siellä rivien välissä myös all hail Satan.

Neljättä seinäähän näissä ei olemassa ja katsojalle puhutaan tuon tuostakin, koettaen saada hänet osallistumaan kerhotalon toimintaan tehden tästä jotensakin interaktiivista kokemusta, mikä on varsin soveliasta ottaen huomioon kuinka pelimäiseltä tietokoneanimaatio näyttää. Tällainen neljääkymppiä kolkuttava köriläs ei kaikesta lapsekkuudesta huolimatta jaksa vastata kun Mikki kysyy mikä juhla on alkamaisillaan kun kuva huutaa keuhkonsa halki joulua, enemmänkin sitä toteaa mielessään että "hei dude, käänny ympäri, se ei ole juhannus." Nuoremmat kuten kaksikymppiset varmaan ottavat kysymykset enemmänkin haasteensa joten siltäkin osin kerhotalon lapsille suuntautuneisuus on onnistunutta. Toki se on myönnettävä, että kyllä tämä noin 70 minuuttisena on aikamoinen kivireki vedettäväksi, sillä vaikka kuinka pystyisi ottamaan värioksennuksen ja jatkuvan ilomielen mukavana hengennostatuksena niin jatkuessaan liian pitkään se rupeaa tuntumaan rasittavan pakotetulta tekonaurulta. Kerhotalon faabelit toimivat siis parhaiten yksittäisinä jaksoina joiden välissä pitää suolapalan pituisen tauon.

Mikä näin väitetyn aikuisen silmin on erityisen ikävää on se miten lapsille suunnattu on näemmä tarkoittanut myös kaikkien hahmojen luonteiden vesittämistä ja siinä missä aikaisemmin Hessu, Minni, Iines, Aku ja jopa yleensä värittömänä pidetty Mikki olivat kuitenkin jokainen omia persooniaan ja siten toisistaan erottuvia ovat he kertotalon näkemyksen mukaan lähes klooneja toisistaan, ja valitettavasti muottina on ollut jokin Idols-kilpailija jolle kelpaa persoonallisuudeksi ihan mikä vain minkä tuottajat sattuvat määräämään. Se ihan mikä vain valitettavasti on tyhjä, ontto ja kaikille sopivan mauton kuin vauvanruokapurkin sose. Juuri sitä mitä kohdeyleisölle yleisen näkemyksen mukaisesti kuuluukin tarjota. Kyllä sitä kuitenkin pitäisi olla mukana edes hivenen asennetta.

Tähdet: **

Mikki Hiiren kerhotalo: Joulupukki pulassa

Jack the Giant Killer (2013)

Brittiläisellä maaseudulla uusioperheensä luona asuva Jack (Jamie Atkins) saa täysi-ikäisyyden saavuttaessa pussin joka sisältää kaksi isoa papua ja niiden pitäisi paljastaa totuus hänen hulluna pidetystä isästään joka katosi jo vuosia sitten jonnekin korkeuksiin. Jack heittää pavut pois ja katso! pian siitä versoaakin pavunvarsi joka yltää yli korkeuksien. Luonnollisesti Jack päätyy pilvien yläpuolelle, löytää sieltä toisen maailman ja 18 vuotta sitten kadonneen isänsä joka ei ole vanhentunut päivääkään koska täällä aika on pysähtynyt. Siellä asustaa myös kuningatar Serena (Jane March) joka kantaa kaunaa maalaisille ja aikoo pistää kaiken hyrskyn myrskyn cthulhumaisilla pedoillaan, mutta onneksi Jack on rakentanut mechan jolla taistella vastaan.

Jack the Giant Killer on Asylumin tuottama samana vuonna 2013 ilmestyneen Jack the Giant Slayerin mockbuster, mutta se herättää kysymyksen että mikä hitto oli Jack the Giant Slayer? Eikö Jack Black tehnyt jonkin Jaakko ja pavunvarsi-elokuvan, onko se siis tuo Jack the Giant Slayer? Ei, vaan se elokuva jonka suosiolla ratsastava mockbuster tämä nyt vuorossa oleva on toinen niinkin isoilla nimillä kuin Bryan Singer, Ewan McGregor ja Warwick Davis tuotettu teos ja mitä ilmeisemmin sen suosio oli kyseenalaista ottaen huomioon, että 195 miljoonan dollarin budjetti keräsi vaivoin maailmanlaajuisesti kustannuksensa takaisin.

Ottaen huomioon Asylumin tuotantojen suuruus olen aika varma ettei heidän versionsa kohdalla käynyt ainakaan näin:

Niin ja se Jack Blackin elokuva oli Gulliverin matkat.

Mutta palataanpa Jack the Giant Slayeriin, joka siis on Jaakko ja pavunvarsi-filmatisointi, mutta ei yhtä hyvä kuin Mikki Hiiren vastaava. Jo kahdesti lyhyen ajan sisällä tässä blogissa esiin päässyt ohjaaja Mark Atkins jonka käsialaa ovat siis myös Dragonquest ja Dragon Crusaders on nyt edelleen jättihirviöiden parissa, mutta vaikka nytkään ei olle varsinaisen komiikan seurassa niin jonkin verran edeltäviä iloisemmissa merkeissä kuitenkin, mistä on pitkälti kiittäminen esiintyjiä (tai pikemminkin vain yhtä) kuten isän roolissa olevaa Harry Dyeria jotka tuovat mukanaan sellaista rentoutta jota kaipaa seikkailulliselta satuelokuvalta (Dyerista tulee mieleen vanhempien aikojen Doctor Who). Lisäksi lentävä kellopelilinna, Jackin mechaluomus ja muut vastaavat jutut ovat viemässä elokuvaa enemmän kevyeen mielikuvituksellisuuteen kuin yritykseen koettaa tehdä fantasiasta arkista. Muutoin kyllä kyseessä on edelleen tyypillistä B-roskaa joka äkkisilmäykseltä on vain sitä eikä mitään muuta, jolloin näyttelijät ovat enimmäkseen puisevan monotonisia, tehosteet halpatuotantoa ja muuta tuttua, mutta silti jokainen kerta kun kuvaan pääsee lentävä linna taikka jokin muu jonkinlaista oikeaa mielikuvitusta käyttävä hetki tulee mieleen ajatus, että 20 tai jotain vuotta sitten olisi tämä voinut nousta elokuvaksi joka otettaisiin myöhemmin esille Päättymättömän tarinan vertaisena lämpimiä muistoja herättävänä nostalgiasatuna.

Näkemättä Bryan Singerin elokuvaa on vaikea sanoa millainen se on, mutta tämän perusteella uskallan silti väittää ettei se ainakaan viihdyttäjänä voi olla parempi vaihtoehto.

Ja oli efektien tasosta mitä mieltä tahansa niin onhan se aika hubaa, että perinteisen jätti-ihmisen sijaan jätit ovat kuin H.P. Lovecraftin luomuksia.

Musiikissa on selvästi haettu vaikutteita Danny Elfmanilta ja samanlaista lastenlorumaista triangelihelinää onkin mukana joka kieltämättä kuulostaa mukavalta satuelokuvan puitteissa.

Tähdet: ***

Jack the Giant Killer

Age of the Dragons (2011)

Lohikäärmeiden aika vaikutti olevan jo ohitse ja ne elivät enää vain kansantaruissa, kunnes eräänä kauniina päivänä suuri varjo lankesi yli maan ja katso! tulensyöksijä teki paluun. Tuolloin nuorena miehenalkuna Ahab (Danny Glover) näki kuinka lohikäärme lopetti hänen siskonsa hengen ja tuliaallon seurauksena oma iho paloi karrelle ja joo, tämä on Moby Dick lohikäärmeellä. Sittemmin Ahab on siis omistanut elämänsä tuon suuren pedon metsästykselle ja pakkomielle on se mikä hänet lopulta tuhoaa.

Pidän kovasti Melvillen alkuperäistarinasta ja (esimerkiksi Frankensteinin tavoin) se on varsin helppo siirtää moneen eri yhteyteen koska pohjimmiltaan se on tarina pakkomielteestä, riippuvuudesta ja halusta saada jotain josta pitäisi päästää irti, eikä siten filmatisointi siitä vaadi osakseen niin merta kuin valastakaan koska riittää maanisuuteen sortuva henkilö ja tavoite. Tämä Age of Dragons osoittaa juuri sen kuinka tarina voidaan pitää käytännössä alkuperäisenä ja silti äkkikatselemalta täysin erilaisena, ja niin kovin monen Moby Dick-filmatisointien jälkeen se on samalla huomautus siitä kuinka jotain voidaan uudelleenfilmatisoida ilman pelkkää yksinkertaista kopiointia, ollen tavallaan kuitenkin myös nimenomaan sitä. Tämä oikeastaan pistääkin miettimään, että miksi esimerkiksi Moby Dickia ei ole useammin elokuvattu samalla tavalla että pidetään nimet ja tilanteet samoina, mutta vaihdetaan tapahtumapaikka, aika, kohde tai vastaavat, vaan aina tehdään se sama merimies näin käy merta päin-elokuva Outland tavallaan osoitti miten Sheriffi pystyttiin siirtämään sellaisenaan avaruuteen ja Mr. Stitch teki vastaavan tempun Frankensteinille, molempien ollen selvästi tarinoidensa uudelleenfilmatisointi, mutta silti oma erilainen näkokulmansa. Moby Dickin kohdalla ne vastaavat ns poikkeavat toteutukset ovat usein sellaisia (esim. The Pledge) joissa joutuu jo hieman vakuuttelemaan, että joo, on se, tai sitten ne ovat käytännössä aina samanlaisia niitä mainitsemiani meriseikkailuja. Siksi Age of Dragons onkin aika piristävä ilmestys koska se on selvästi sama vanha tuttu tarina ja hahmot ovat nimiä sekä luonteitaan myöten ennallaan, mutta sitten ollaankin maalla kulkemassa jollain steampunkpanssariajoneuvolla ja metsästetään lohikäärmettä eikä tehdä sitä edes vitsaillen vaan alkuperäisen kertomuksen vakavuudella ja samoilla pohdinnoilla ihmisluonteesta. Surku vain ettei positiivisesta kulmakarvojen kohotuksesta huolimatta Age of the Dragons ole kovinkaan hyvä elokuva ja vaikka esimerkiksi itse lohikäärmetehosteet ovat hyvää keskitasoa niin elokuvasta paistaa valitettava halpahintaisuus muilta osin jonka vuoksi jo esimerkiksi pelkästään puvustuksesta tulee liiaksi mieleen kotikutoiset naamiaisbileet. Hahmojen habituksissa on muutenkin sellaista hällä väliä-henkeä, että se tekee kokonaisuudesta ikävän huolimattoman oloisen, aivan kuin sillä ei olisi väliä mitä kameran edessä on kunhan vain muistatte kirjan tekstin oikein. Ikävin hällä väliä-ajatus tulee Danny Gloverista ja se potuttaa aika pahasti koska hän esittää Ahabinsa sen vaadittavalla karismaattisella pöpiydellä, mutta koska hän on ollut kuvauksissa vain vessatauon ajan niin turhan iso osa roolista on tehty naamaansa piilottavan sijaisnäyttelijän avustuksella ja se on yhtä uskottavaa kuin Bela Lugosin kiropraktikko Plan 9:ssa. Huoh!

Sen mitä Glover on kuvassa ja on sitä kyllä ihan mukavan verran, että ehtivät kuitenkin aika paljon kuvata lyhyessä ajassa hän dominoi kuvaa ja häntä seuraisi läpi myrskyjen kunnes viime hetkellä tajuaa että tämä tyyppihän on ihan nuts.

Ilman jatkuvia hidastusten käyttöä Age of the Dragons taitaisi pudota ep:ksi pitkäsoiton sijaan. Ne ja kirjan tekstiä sellaisena lainaaminen tekevät elokuvasta aika hitaan ja jopa pitkästyttävän, mikä tuntuu aika oudolta ajatellen millä metsästäjän matkaavat ja mitä saalistavat, asioita jotka molemmat huutavat elinvoimaisuuden puolesta. Age of the Dragons onkin siis enimmäkseen hyvä ja mielenkiintoinen yritys kuin oikeasti hyvä taikka mielenkiintoinen. Sitä varten on Kunniasanalla.

Tähdet: **

Age of the Dragons

Dragon Crusaders (2011)

Keskiaika tai jotain sinne päin ja maamerirosvot ryöstelevät kyliä ja tappavat kansaa, mutta onneksi joukko temppeliritareita saapuu aina sopivasti myöhässä paikalle. Ritarit löytävät hylätyn ajankohtaan nähden hämmentävän modernin purjeveneen ja vapauttavat sen ilmeisen lukitsemattomasta sellistä, tms. nuoren neidon joka meni aikaisemmin hölmöyksissään loitsimaan lohikäärmekirouksen joka muuttaa kaikki veneilijät monstereiksi, eli joko eläviksi kuolleiksi taikka minilohikäärmeiksi (no, gargoiliksi sanovat). Paha pomolohikäärme saattaa tosin syödä heidät ennen sitä. Siispä nyt ritarit, edellä mainittu neito ja mukaan lyöttäytyvä soturinainen lähtevät yhdessä lahtaamaan lohikäärmettä ja etsimään keinoa vapautua kirouksesta joka löytynee mustan noidan käsikirjasta. Eli tuttuun fantasialeffatapaan taas kuljetaan esittelemässä maaseutua.

Pari vuotta Dragonquestin jälkeen ohjaaja Mark Atkins palasi lohikäärmeiden pariin ja teki tämän Dragon Crusadersin joka tosin ei ole niinkään suoraa jatkoa edelliselle, mutta jonka voi silti sanoa olevan sitä ainakin siten, että se vaikuttaisi kuuluvan samaan maailmaan. DCU eli trendikkäästi Dragon Cinematic Universe. Ei nyt sentään, mutta samaa tauhkaa on kuitenkin tarjolla. Eikä tämä jäänyt viimeiseksi Atkinsin lohikäärmeilyksi, mutta myöhemmin sentään taisteltiin natseja vastaan.

Atkins on näemmä Asylumin luotto-ohjaajia minkä vuoksi minullekin on kertynyt aika liuta hänen tekemiään elokuvia, vaikka niistä ei nyt katsellessa näekään mitään persoonallisuutta jonka vuoksi nimi jäisi erityisen hyvin mieleen ja täten lukumäärä on enemmänkin sattumankauppaa. Kaikki ne kuitenkin ovat silkkaa roskaa, mutta parhaimmillaan sentään niin huonoja että hyviä. Jotkut sen verran tuskallista, että esimerkiksi Haunting of Wichester Housesta totesin seuraavaa: "Jos maailmassa on yhtään oikeutta, niin tämän elokuvan tekijät käsittelevät filmiä jatkossa korkeintaan vain teettäessään valokuvia." Se kannattaa pitää mielessä jos Atkinsin elokuvia lähtee katsomaan, tuolloin kun voi yllättyä vain positiivisesti. Sitä tavallaan Dragon Crusaderskin teki, tai ei ehkä sittenkään. Neutraali lienee paras termi kuvaamaan tätä elokuvaa. Se on tyypillistä halpatehtaan liukuhihnailua jossa Asylumia ajatellen mieleen tulee taas samat ajatukset kuin aina muulloinkin ja esimerkiksi edeltävää Dragonquestia miettien toteamukset, että samalla tavalla vähemmän koominen kuin olisi luullut, mutta ei missään nimessä silti kovin vakavissaan otettava. Eniten ajatuksia Dragon Crusaders herätti ulkoasussaan koska sen vuoksi tuumin, että tässä varmaankin on käytetty filtterinä digikameran posterisaatioefektiä sillä samalla tavalla värit ovat hieman luonnottomat ja feikillä tavalla akryylimäisiä (ts. enemmänkin levinnyttä ja sutattua kuin oikeasti maalauksellista). Ei se oikein stilleissä erotu, muta varsinkin itse elokuvan liikkeessä se piirtyy vahvasti tiettyjen värien kuten vihreä kohdalla.

Tykkäsin ideasta että ritarit ovat kirottuja, mutta olisin mielummin nähnyt sen enemmän samankaltaisena ideana kuin jossain Legenda haukasta taikka ihmissusimeiningeissä jossa vain osan ajasta voidaan yrittää vapautua kirouksesta kun samalla tiedetään sen kuitenkin ottavan säännöllisesti vallan. Toki se gargoileiksi muuttuminen on hieman samaa, mutta tässä tapauksessa kun sellaiseksi muututaan niin sellaisiksi jäädään ja se muuttuminen on ihan sattumanvaraista kun mainitsemani esimerkki olisi ollut kiinnostavampi ryhmähengen epäluottamuksen ja oman aikaa vastaan taistelun suhteen. Nyt se on joko tai, ei jatkuvaa pelkoa.

Elokuvan pelastus on Cecily Fayn esittämä soturineito joka sinänsä on hahmona aika perinteinen bad ass-chick, mutta hänen ilkikurisessa esiintymistavassaan on samaa cooleutta kuin Zoë Bellilla ja mieluusti näkisinkin samaan tapaan Fayn nousevan vastaisuudessa näkyvämmäksi näyttelijäksi merkittävämmissäkin tuotannoissa. Antamani kolmas tähti tuleekin yksinomaan hänelle ja kiitos Fayn Dragon Crusaders jää hyllyyn mahdollista toista katselukertaa varten kun esimerkiksi nuo kaksi edeltävää lohikäärmeilyä lähtevät kierrätykseen.

Tähdet: **(*)

Dragon Crusaders

Dragonquest (2009)

Paha taikuri Kirill (Brian Thompson) herättää tulivuoren uumenissa uinailevan lohikäärmeen, ottaakseen sen ja joidenkin helyjen avustuksella koko maailman haltuunsa. Toisaalla laiska, vastuuton sikopaimen tai jotain Arkadi (Daniel Bonjour [ihan oikeasti, Bonjour]) tykkää kuluttaa päivänsä polttamalla pilveä ja tirkistelemällä naapurin tytön tissejä, joten luonnollisestikin hän on legendojen ennustama ihmiskunnan pelastaja ettei siinä ei ole mitään yllättävää. Arkadin on siis tehtävä matka tappamaan lohikäärme sekä pysäyttämään Kirillin pahuus ja tuon aikana hänen on voitettava myös omat epäluulonsa ja kaikkea muutakin sitä tyypillistä shittiä jota asiaan kuuluukin. Epätodennäköisin ja siten täysin todennäköisin sankari nousee ja siinä häntä auttaa se rahiseva vanha mestari, joka tällä kertaa on Marc Singerin esittämä jurottava patu Maxim. Toki mukana on myös se vaadittava romantiikan kohde, naissoturi Katya (Jennifer Dorogi) joka pitää Arkadia luuserina, mutta on tietenkin lopulta hänelle sopivaa vaimomateriaalia.

Edelliseen lohikäärme-elokuvaan eli siihen Dragon Hunteriin verrattuna Dragonquest on siinä mielessä aivan toista maata, että tämä on huomattavasti energisempi ja siten paljon viihdyttävämpi. Asylum-tuotantona se ei varmaan kuitenkaan ole ollut yhtään tai ainakaan merkittävämmän kalliimpi, mutta ainakin on käyttänyt rahojaan vähän paremmin. Efektit toki ovat asiaankuuluvan rumat ja fantasiaelokuvaksi Dragonquest on mielikuvituksetonta kierrätystä, mutta ihme kyllä tällaisen halpatuotannon tasoa voi nostaa jopa joku Thompsonin tai Jason Conneryn kokoinen nimi, joskin se tietenkin vertailussa vain siihen Dragon Hunteriin. Lajityyppifaneille kovin juttu lienee kuitenkin Marc Singer, sekin kiitos vahvasti koomisten Beastmastereiden.

Luonnollisestikin koska kyseessä on Asylum-elokuva niin sitä odottaa sen olevan heille tyypillinen puoliläpällä tehty mockbuster ja vaikka jälkimmäinen tuleekin muutamista hetkistä mieleen niin selvästikään Dragonquestia ei ole tarkoitettu vitsiksi vaan vähintään puolivakavissaan otettavaksi seikkailuelokuvaksi. Sellaisena tämä onkin ihan kelvollista perus B-kamaa joka ei heiluta suuntaan taikka toiseen, nouse miksikään tulevaisuuden klassikoksi, mutta on ainakin ihan mukavaa ajanvietettä ja siten kyllä se samalle yleisölle on suunnattu kuin mainittu Dragon Hunterkin.

Siihen mockbusteriin liittyen on se lähin vertailukohta tietenkin Sormusten herrat joista varsinkin varsin hobittimainen Arkadi tuo mielikuvia, mutta paria tiettyä hetkeä lukuunottamatta Dragonquest on pikemmin vain geneerinen fantasielokuva ja yhtä hyvin sen esikuva voi olla mikä tahansa miekka ja magia-seikkailutarina. Mielenkiintoisinta lienee se, että soturiprinsessa Katya on hämmentävän samannäköinen kuin Gal Gadotin Ihmenainen.

Tietenkin nyt katsottuna edellinen vaikuttaa vertailussa jälkimmäisen cosplaylta, mutta kyllä sitä hiukan miettii että onko kyse vain sattumasta. Onhan se mahdollista, että Katyan look pohjautuisi Wonder Womaniin, mutta vain ns. päivitettynä kuten Gadotilla, jonka vuoksi taas jälkimmäisen esittämän version modernisointi tuntuu siksi väriskaaloja myöten kulkeneen samoja latuja ja ehkä... ehkä hyvinkin samoja, epäilyttävän samoja.

Rakastan sitä kuinka ympäripyöreän sitaatin ovat valinneet elokuvan takakanteen muka kehuksi.

Tähdet: **

Dragonquest

Dragon Hunter (2009)

Örkkien ja lohikäärmeiden täyttämässä vaihtoehtokeskiaikamenneisyydessä veljekset Kendrick (Maclain Nelson) ja Darius (Erik Denton) ovat olleet kaksin jo pidemmän aikaa, josta syystä heistä jälkimmäinen eli isoveli on koettanut koulia ensimmäistä elämän raadollisuudessa. Jatkuvat taistelut sun muut vastaavat ovat kovettaneet Dariuksen tunteet, mutta Kendrick on vielä avoin näkemään maailmassa jotain valoisaakin joka on vanhemman veljen mielestä turhaa ja vaaraan saattavaa. Sitten matkataan kohti jotain lohikäärmemetsästäjien linnaa tai jotain ja tavataan muita sinne päin kulkevia. Ehkä nyt Darius oppii avaamaan sydämensä ja luottamaan muihinkin kuin vain itseensä. Tai sitten ei. Tämä kun on niin puuduttavaa jurnutusta, että jos jaksaa välittää mitä kenellekin tapahtuu niin täytyy olla aika pahassa jurrissa. Mitään kansikuvan kaltaista liekehtivää toimintaa ei todellakaan kannata odottaa. Paitsi no, se vasemmalla paikallaan seisominen on kyllä aika kuvaava, että ei se kansi täysin valehtele.

Mielikuvitus ei tunnetusti vaadi varallisuutta, mutta jos esimerkiksi kuten tässä tapauksessa elokuvaa tehtäessä sitä ei ole niin rahasta voi olla apua, varsinkin jos kyseinen elokuva luulee olevansa suuri fantasiaeepos Sormusten herran tavoin. Alle miljoonalla dollarilla ei saa aikaiseksi kovinkaan näyttävää elokuvaa joten ehkä olisi kannattunut pysytellä kauempana lohikäärmeistä sun muista rahaa vaativista tehosteista ja siirtää ajatukset tarinan hiomiseen ja sen mielikuvituksen käyttöön jotta ensimmäiseksi ei ajattelisi kuinka käsittämättömän kömpelöltä ja halvalta kotivideolta Dragon Hunterkin vaikuttaa. Tästä tulee mieleen puistossa hengailevat larppaajat bufferimiekkoineen joita joku kuvaa pokkarikamerallaan, sillä erolla tietenkin kuinka roolipelaajat kiitos sen mielikuvituksen näkevät omissa silmissään Skyrimin eivätkä Pongia, mutta elokuvana, kotiruudulta katsottavana Dragon Hunter on nimenomaan kaksi pystytankoa ja niiden välillä kimpoileva kuutio, joskin ilman samaa yksinkertaista hubaa.

Kuvaus perunalla (ihanaa kuinka kamerakulman aikana fokus on hakusessa aivan kuin kaikki olisi kuvattu ensiotolla ja oltu välittämättä siitä ettei kamera ehdi tarkentamaan), paikkana jonkun takapiha, esiintyjät puisevampia kuin metsän alkuperäisasukkaat, puvustus hoidettu sillä mitä omasta kaapista on löytynyt, ideat lainattu kaikilta muilta ja haettu tunnelma aivan liian vakava resursseihin nähden. Aletaan siis olla niin vahvasti tahattomassa koomisuudessa, että ryppyotsaisuus muuttuu jo melkein niin huonoksi että hyvä. Naamaläpsäisyn arvoista on kliseinen ye olde english-puhe ja erityisen mainio mauste hupsuuteen on massiviisuuden tavoittelu johon pyritään musiikin avustuksella, mutta vaikka pelkästään korvia käyttämällä siihen saatettaisiinkin ulottua niin viimeistään taistelukoreografiat jotka ovat tasoa silmät kiinni läpsimistä ei mieleen tule korkeintaan kuin ahdas pahvinen hautausmaa jossa vahingossa sotkeudutaan jalkoihinsa. Siispä ne näyttävät lohikäärmetaistotkin jäävät suurten puheiden tasolle ja se vähän mitä nähdään pidetään enimmäkseen varmuuden vuoksi sen verran pimennossa ettei vahingossakaan huomaisi muuta kuin oman orastavan kaihiongelmansa.

Toisaalta olen kyllä hyvilläni siitä ettei menty esimerkiksi sille Asylumin linjalle, että oltaisiin vedetty tarkoituksella läskiksi ja esitetty ettei elokuva olekaan tahattoman koominen vaan nimenomaan tarkoitettukin huvittavaksi, sillä vaikka se hyvin usein pelastaakin tällaisia elokuvia siten että ne jaksaa ainakin siksi katsoa, on se myös sen verran helppo ratkaisu ettei siihen haluaisi elokuvantekijöiden aina tukeutuvan. Joskin helppo vastaus tai ei olisi se varmasti auttanut Dragon Hunteriakin, joka nyt on todella pitkästyttävää katseltavaa juurikin tarpeettoman vakavuutensa vuoksi.

Jos haluaa nähdä fantasiakamaa jossa myöskin pääpaino on matkassa jonnekin, joka on tehty huomattavasti halvemmalla kuin Dragon Hunter mutta silti näyttää tuotantoarvoiltaan samanhintaiselta, mutta joka oikeasti tuntuu mielikuvitukselliselta ja on huomattavasti nautinnollisempi niin katsokaa vaikkapa Ninja Sex Partyn The Sacred Chalice.

Tähdet: *

Dragon Hunter

Gods of Egypt (2016)

Muinaisessa Egyptissa kuningasjumala Osiris (Bryan Brown) on siirtymässä syrjään ja aikeissa kruunata laiskuuteen sekä egoiluun kallistuvan poikansa Horuksen (Nikolaj Coster-Waldau) uudeksi valtiaaksi, mutta Osiriksen kateellinen veli Set (Gerard Butler) haluaakin kruunun itselleen, ottaenkin sen väkivalloin. Nyt on Osiris kuollut, Horuksen silmät revitty irti ja aiempi reilu johtajuus on Setin vuoksi muuttunut tyrannimaiseksi orjuuttamiseksi.

Niin ja nämä jumalat tietenkin näyttävät aivan yhtä ihmisiltä kuin me taviksetkin, mutta heidät erottaa siitä kuinka he ovat paljon pidempiä ja vaikka sillä ehkä ollaankin haettu jotain nefilim-fiilistä niin katsellessa elokuvan ihmisiä ja jumalia tulee mieleen enemmänkin hobitit Gandalfin seurassa, mutta paljon, paljon koomisempina koska nämä hahmot ovat pääpiirteiltään aivan samanlaisia ja siten osa näyttää joltain miniatyyreilta kuin aidosti kokoisiltaan. Kokoerosta tulee mieleen myös Kareem Abdul Jabbar versus Bruce Lee.

No mutta kuitenkin, nuori aladdinmainen varas Bek (Brenton Thwaites) haluaa aluksi vapauttaa tyttöystävänsä Zayan (Courtney Eaton) orjuudelta ja sen epäonnistuttua palauttaa hänet kuolleista, jonka vuoksi tarvitaan itsesäälissä rypevän Horuksen apuna. Bek viekin Horukselle hänen toisen silmänsä jonka sai saaliikseen eräällä ryöstöretkellään ja nyt yhdessä kuten Eddie Murphy ja Nick Nolte tai pikemmin kuten Owen Wilson ja joku muu kuka sillä kertaa Wilsonin pariksi laitetaan he lähtevät riidellen ja vitsaillen taistoon kammetakseen Set valtaistuimeltaan. Samalla tietenkin opitaan ystävyyttä ja vastuunkantamista.

The Crown ja Dark Cityn kohdalla tuumin, että Alex Proyas on varmastikin seuraava James Cameron. Ohjaaja joka onnistuu yhdistämään hemmetin isoissa elokuvissa viihteen ja ajatuksen siten, että elokuviaan pidetään jonkinlaisina arvostettuina merkkipaaluina joihin myöhempiä elokuvia verrataan. Todetaan kuinka tämä on kuin Proyasin se ja se elokuva, mutta se oli paljon parempi. Sitten tapahtui jotain ja se jotain oli I, Robot. Ihan viihdyttävä elokuva, mutta ei niinkään Cameronia eikä edes samalta suunnalta löydettävää Spielbergia, vaan pikemminkin Michael Bayta. Iso, näyttävä, viihdyttäväkin, mutta pohjalla olevasta mietintöjä herättävästä tarinasta huolimatta ikävästi epätasapainossa siten, että nyt pinta nousikin sisällön edelle ja sitä en todellakaan kaivannut ohjaajalta joka osaisi tehdä syvällistä popcornia. Se ei enää ollutkaan The Crow, ei Dark City, ei Terminator, ei Aliens, vaan se oli Avatar ennen Avataria, joka sitten olikin elokuva joka todisti ettei Cameronkaan ollut enää Cameron vaan nykyhetki on tiukasti Bayn ja muiden tulee olla kuten hän. Siksi meillä on McG tai Brett Ratner. Michael Bay. Bayhem! Onneksi I, Robot sentään oli bayasteikolla The Island, joten ehkä se oli vain pakotettu vääränlainen yritys tavoitella massayleisöä ja seuraavaksi näytetään taas kuinka ollaan merkittävä elokuvaohjaaja jolla on sanottavaa ja kykyä sanoa se. Sitten Tuli Nicolas Cagen tähdittämä Tieto ja vaikka siellä oli I, Robotin tavoin mukana tarina joka olisi ainakin luettuna hyvä niin ei, ei Proyas ollut enää luotettava, eikä taatusti mikään visionääri joksi häntä alunperin luuli. Proyas oli näin nopeasti muuttunut gun for hire-ohjaajaksi jonka nimellä ei ollut enää merkitystä ja siten ei enää myöskään tullut välitettyä mitä seuraavaksi olisi tulossa, ja jos sen seuraavan katsoisi niin aivan muusta syystä kuin ohjaajan vuoksi. Tämä Gods of Egypt tulikin ostettua vain koska se vaikutti visuaalisesti niin valoisalta ja lämminväriseltä, että se varmaankin sopisi paoksi syyspimeydestä, jolloin muusta sisällöstä viis kunhan se vain on oranssi ja keltainen kuin takkatulivideon päätähti. Ja onhan Gods of Egypt tosi kesäisen nätti elokuva, kuin riikinkukko päästämässä kultaista suihkua joka reiästään ja päälle on heitetty sateenkaarirypäs. Plussaa täytyykin antaa siitä kuinka suurella tarmolla elokuvaa on lehtikullattu, sillä jos tästä jotain jää mieleen niin nimenomaan aurum. Juuri muuta ei sitten mieleen tartukaan koska Gods of Egypt on tismalleen samanlainen elokuva kuin esimerkiksi Bayn Transformersit ja kyllä, jos kaipaakin vain vauhdikasta, visuaalisesti räjähtävää elokuvaa joka tuntuu siltä kuin katselisi jotain modernin konsolipelin let's playta on tämä siinä suhteessa erinomaista ajantappoa, mutta mitään sen kummempaa siinä ei sitten olekaan. Vaikka mieleen tulevatkin pelit niin sitä mieluusti välillä ottaisi itsekin ohjaimen käteen, koska kyllähän se hyppiminen on kivempaa kun itse syöksee hahmonsa tuhoon.

Niin ja joo, onhan siellä tietenkin ne pakolliset huumorivapaat vitsit joita elokuvan puinen nuori sankari heittää keventääkseen tunnelmaa jo valmiiksi painovoimattomissa tilanteissa. Siltikin sanon, että aivan kuten Transformersit tai vaikkapa John Carter on tämä hömppäviihteenä ja täysin unohtaen mitä Alex Proyas voisi ohjaajana olla varsin mukavaa ajantappoa. Se vain on nimenomaan silkkaa hömppää ja siitä pitävät huolen liiallinen tietokonetehosteisiin tukeutuminen (osa niistä kuten Anubis näyttää todella halvalta ja kömpelöltä näin suureellisessa elokuvassa), nolot puujalkavitsit, ontot hahmot joista tyypilliseen tapaan jostain syystä nimenomaan keskushahmoksi on valittu se kaikista tyhjäpäisin tollo, hivenen päälle kaksituntisena pituuttakin on rasittavan paljon pelkällä hölmöydellä ratsastamiseen, mutta sen mitä jaksaa kultaisessa auringonvalossa paistatella on Gods of Egypt silti kivaa shittiä. Erittäin tahattomasti hauskaa on se kuinka pirun vakavasti kaikki (paitsi tietenkin Aladdin) esiintyvät, aivan kuin olisivat valmistautuneet Kummisetään ja huomanneet vasta myöhemmin, että voi pökäle! tämähän onkin Jack.

Jotain Gods of Egyptin koomisuudesta kertonee myös se, että välillä siitä tulee mieleen Barbarella ja Lou Ferrignon Hercules-leffat.

Mutta jos Gods of Egypt olisi tv-sarja se olisi ehdottomasti Kevin Sorbon Hercules.

Gods of Egypt sai ilmestyessään osakseen paljon kritiikkiä valkopesusta kun roolituksessa oli kallistuttu ns. vähemmän etnisten näyttelijöiden suuntaan ja tuotantoyhtiö olikin esittänyt julkisen anteeksipyynnön tämän seurauksena, mutta kun katsoo elokuvaa niin mitään syytä anteeksipyynnölle ainakaan siltä osin ei olisi ollut. Koska kyseessä kuitenkin on silkkaa pintakiiltoista fantasiaa ei tuolloin ole merkitystä sillä kuka esittää ja mitä esittää, ja kyseessä on aivan samanlainen hupsu ratkaisu kuin vanhoissa maailmansotaleffoissa kun natsiksi riitti brittiaksentti. Jos kyseessä olisi vähän vakavampi elokuva kuin mitä tämä on niin ehkä silloin oikealla etnisyydellä olisi merkitystä, mutta nyt jos sankarit olisivat ratsastaneet delfiineillä ja sanoneet niiden olevan kameleita niin totta munassa ne ovat kameleita sillä Gods of Egyptin kohdalla ei järjellä ole mitään asiaa olla mukana. Joten jos joku meni loukkaantumaan niin olisi tehnyt sen edes oikeasta syystä kuten vaikkapa siitä, että tällaisia hahmoja olisi esittänyt oikeasta maasta kotoisin oleva näyttelijä.

Proyasilla on vielä sen verran vähäisesti elokuvaohjauksia taskussaan, että ehkä se suunta vielä kääntyy oikeaan, mutta en tosiaankaan pidättele hengitystä sen vuoksi.

Tähdet: *** mutta aina välillä täysin **

Gods of Egypt