Leeches (Leeches!, 2003)

Pidän siitä, että Leechesin vaihtoehtoinen nimi on muuten sama mutta vain huutomerkillä varustettuna. Vielä parempi olisi jos se olisi kirjoitettu kokonaan isolla ja kolmella huutomerkillä LEECHES!!!

Yläosattomat nuoret miehet juoksevat taikka kävelevät koko ajan hidastetusti ja esittelevät virtaviivaisia vartaloitaan, ja koska he sopivasti ovat uimajoukkueen kavereita niin mukana on runsaasti tilanteita joissa patsastellaan märkinä tiukoissa uimahousuissa. Sitten uimajoukkueen salainen ase, eli steroidit ajautuvat iilimatojen ruokavalioon ja kohta luikertelijat päättävät hyökätä noiden urheilijanuorten kimppuun.

Leechesista vastuussa oleva David DeCoteau on Jim Wynorskin ja Fred Olen Rayn tavoin roskaelokuvaohjaaja ja onkin kollegoidensa mukaisesti tehtaillut niitä oikein olan takaa, mutta ei hän ole ainakaan minuun tehnyt sellaista vaikutusta ettäkö herättäisi nimellään ja kyvyttömyydellään todellista innostusta, jolloin paria hassua poikkeusta (esim. Creepozoids) lukuunottamatta eivät hänen elokuvansa ole pureutuneet juurikaan mieleeni. Käärmeöljykauppiaan elkeet hänellä kuitenkin ovat hallussa, sillä 2000-luvun alussa hän alkoi tehtailemaan ns. homoeroottisia kauhuelokuvia sitä tahtia, että rupesi keräämään mainetta jonkinlaisena seksuaalivähemmistöjen edustajana kauhugenressä ja onkin sitä asemaa myös hyödyntänyt, mutta vastaavasti on sittemmin myös kertonut kuinka koko queerkauhuelokuvien tekeminen alkoi vain koska se oli kiitos muun muassa tv-sarjojen Sinkkuelämää ja Älä kerro äidille ansiosta trendikästä ja sillä pystyi rahastamaan nopeasti. Sen näkeekin kun katsoo DeCoteaun filmografiaa joka vuosien 2000 ja 2010 välillä kostuu hyvin isolta osin itseään kopioivista homoviittauksellisista teoksista (huom. varmuuden vuoksi ei homoseksuaaleja hahmoja, vain pinnallisia huomautuksia jotta ei ajeta pois heterokatsojia), ja sittemmin Sillä silmällä-buumin hiivuttua ollaan palattu enemmän tavanomaisimpiin tissi ja puukko-henkisempiin elokuviin. On ihan ymmärrettävää, että jos jokin on suosittua niin sitä taotaan kunnes se kohtaa saturaatiopisteensä eikä kukaan enää jaksa nähdä sitä silmissään, mutta ikävää on aina se kuinka hypeä hyödynnetään poliitikkomaisen valheellisesti siten, että ollaan voittajan puolella kun menee hyvin, mutta heti kun eteen tulee jokin karikko dumpataan se kuin missivoittaja poikaystävänsä. Moni kuitenkin varmasti ajatteli DeCoteaun puhuvan heidän puolestaan, mutta ei, hän puhui vain saadakseen fyffeä. Joten mitään kantaaottavuutta ei hänen teoksissaan ole yhtään sen enempää kuin Twilight-elokuvissakaan, joten kunhan vain näytetään nuoria lihaksikkaita miehiä ilman paitaa ja saadaan sillä myytyä vaikka mitä p*skaa, joka ei ole yhtään sen rehellisempää taikka aidompaa kuin mikä tahansa perinteisempi teinikauhistelu jossa nuori neito juoksee tissit hölskyen.

Joten älkää yhtään hurskastelko siellä, koska Twilight on ihan samalla tavalla masturbaatioavustaja kuin esimerkiksi jokin Andy Sidariksen elokuva.

Noita pitäisi saada enemmänkin hyllyyn, ovat ihastuttavaa roskaa.

Leechesissa on ajoittain aika mainio synasoundtrack, mutta vastaavasti sen tasapainona todella kauheaa puuduttavaa hevimusiikkia ja hetkittäin sen (aivan liian vähäisessä) iilimatoilevassa kauhistelussa on sopivaa creepya meininkiä (vrt. se Lötköjen yön vessakohtaus jossa madot menevät punttiin), mutta enimmäkseen kyseessä on todella kehnosti tehtyä B-roskaa josta toki saa narulla vedettyjen jätti-iilimatojen, tms. vuoksi hienoiset naurut ja mukana oleva teini- ja homoseksuaalisuuden siekailematon ahne laskelmointi on vähintäänkin ilmiönä kiinnostava, vaikka onkin sitten hienovaraisuudeltaan sekä rehellisyydeltään yhtä naurettavaa Elm Street kakkosen vastaava, jossa puolestaan se tuntui olevan edes jotenkin merkittävä seikka päähahmoa ajatellen. Erityisen kiehtovaa on kuitenkin se, että tämäkin elokuva on tehty jo vuonna 2003 ja se on täynnä murjottavia hyväosaisia angstisia kauniita nuorukaisia jotka kulkevat joka kohtaukseen hidastetusti ja se on toteutettu niin yksi yhteen viisi vuotta myöhemmin tehdyn Twilight-elokuvan kanssa, että jos tämän elokuvan tuottajat eivät haastaneet Twilightin tekijöitä jonkinasteisesta plagioinnista oikeuteen niin hitto, silloin Transmorphersiakaan ei tehty Transformersilla rahastamaan. Eikä Atlantic Rimia Pacific Rimilla, etc.

Suurin ero Leechesin ja Twilightin välillä on otusten ohella selvästi pienempi budjetti ja varmaan ainakin tämän virojulkaisun kohdalla kuvasuhde joka leikkaa sivuista aivan liian paljon pois, tehden monesta ihmisestä yksikätisen.

Joskin palattakoon siihen Leechesin mieskuvaan vielä sen verran, että jos ei tunne Decoteaun filmografiaa, eikä ole katsellut aiemmin muita vastaavanlaisia elokuvia vaan tuntee tämänkaltaiset teinikauhistelut yksinomaan joidenkin Friday the 13th-kaltaisten teosten kautta niin joo, kyllä se kuinka pojat ovat nyt ne tissien esittelijät tuntuu varmasti virkistävän erilaiselta. Ei se sitä kuitenkaan ole kuin korkeintaan sokeasti elokuvansa Bechdelin testin mukaan valitseville.

Leechesissa on muuten todella ärsyttävä tapa esittää suurin osa iilimatojen iskuista siten, että koska ei selvästikään ole ollut käytössä mitään varsinaista animatronikkaa taikka esiintyjillä Bela Lugosin taitoja heiluttaa otuksia siten, että ne vaikuttaisivat ainoastaan eläviltä kuolleilta eikä vain kuolleilta, niinpä kohtaukset on koetettu huijata muulla tavalla. Siispä laitetaan strobovalo päälle ja käännetään hevimusiikki hemmetin kovalle, toivoen ettei kukaan näe ettei siinä oikeasti tapahdu mitään muuta kuin että näyttelijä pitää kumilelua kädessään.

No, ainakin jätti-iilimato vikisee kuin koira, että onhan se edes jotain. Melkein kuin leijonamaisesti ärjyvä hai.

Tähdet: *

Leeches