Flesh Feast on neljän elokuvan kokoelma ja jostain syystä sen dvd-kotelo on hivenen (parisen millimetriä) kookkaampi kuin ns. normaali levysuojus.
SLAVE OF THE CANNIBAL GOD (1978)
Tästä elokuvallisesta elämyksestä olenkin jo kirjoittanut erään toisen kokoelman yhteydessä. En pitänyt.
THE SEVERED ARM (1973)
Jeff (David G. Cannon) saa postipakettina irtokäden ja sen sijaan, että hän ilmoittaisi asiasta poliisille tulee käsi heitettyä mäkeen ja sitten vieraillaan ystävän, Rayn (John Crawford) luona kertomassa tapahtuneesta. Syy salailuun löytyy siitä, että jokunen vuosi takaperin Jeff, Ray ja neljä muuta kaverusta olivat luolasukeltelemassa (tarkemmin kaivoksessa) ja sortumaonnettomuuden vuoksi jumiin jäänyt ryhmä päätyi tuntien venyessä päiviksi ja sitten viikoiksi Uruguaylaiseen ratkaisuun, jolloin kannibalismi oli ainoa keino jatkaa ihmiselon pituutta. Arpaepäonni suosi Tedia (Ray Dennis) jonka käsi leikattiin irti ja syötiin hyvällä ruokahalulla. Kun pelastus viimein saapui vannoivat kaverukset etteivät koskaan puhuisi siitä mitä luolassa tapahtui, mutta nyt tänään kun posti toi sen käden ymmärtävät Jeff ja Ray, että joku varmaan muistelee tapahtunutta, mutta ei laisinkaan hyvällä. Ehkäpä se on Ted joka vastoin tahtoaan sen käden luovutti porukan syötäväksi ja kenties hän nyt haluaisi muidenkin tarjoavan auttavan kätensä.
Huojuvan kömpelösti kulkeva kostoslasher joka ei sisällä kovinkaan suuria elämyksiä esiintyjien, puheiden taikka tehoiskujen osalta, mutta tykkäsin kieltämättä ideasta jossa muiden selviämiseksi yksi joutuu pakotetusti uhratuksi, mutta ei sitä kuitenkaan kuolemaan saakka ja sitten myöhemmin tämä vääryyttä kokenut haluaa maksaa potut pottuina. Mikä on siksi mielenkiintoista, että jos arpa olisi osunut johonkuhun muuhun olisi hän varmasti popsinut kaverinsa lihaa kokien vain samanlaista syyllisyyttä kuin muutkin, jolloin tässä epätoivoisessa tilanteessa hän ei ole oikeastaan uhri jolla on oikeus kostoon. Toki tällä idealla rajoitetaan kovasti epäiltyjen määrää ja jos tässä tapauksessa ei nyt oltaisi päädytty siihen muka yllätykseen ettei käsien leikkaaja olekaan se itse kätensä menettänyt vaan hänen katkerien puheidensa ehdollistama jälkikasvun edustaja, niin eipä olisi ollut mitään tarvetta koettaa vetää peliin sitä gialloista murhaaja on pimennossa-temppuilua. Nythän nimenomaan sillä paljastetaan se, että syypää onkin joku muu kuin heti alussa painotettu Ted, eikä se ns. twisti ole enää lopussa yllättävä ja siten kun silti piilotellaan kasvoja ja hakataan tajuntaan ettei se olekaan Ted niin silloin se ei oikein toimi kummaltakaan osin: se ei ole itsestäänselvästi uhri, mutta on silti itsestäänselvästi uhrin uhri. Olisi oikeastaan ollut kiintoisampaa jos kostaja on vain ja yksinkertaisesti hän joka koki kovia, eikä mitään sen ihmeellisempää.
Muuten, tässä elokuvassa on osuus jossa ns. syntiensä vuoksi vangittu henkilö voi päästä mahdolliseen vapauteen jos vain vapaaehtoisesti leikkaa kätensä irti. Hmm, se kuulostaa jotenkin tutulta. Ehkäpä jalka ja saha?
I EAT YOUR SKIN (1964 [julkaistu vasta1971])
Aka Zombie Bloodbath aka Zombie aka Caribbean Adventure.
Jännityskirjailijaplayboy Tom (William Joyce) pokailee beibejä kertomalla seikkailuistaan jotka ovat mitä ilmeisemmin fiktiota jotka on alunperin sepittänyt kirjojaan varten. Tomin ystävä houkuttelee kirjailijan matkaamaan Karibialle viattoman kuuloisalle Voodoo-saarelle mahdollisesti kirjoittamaan paikallisista verisistä ihmisuhrauksista, mutta tämänkaltainen meininki ei suuri suu, pienet teot-sankaria houkuttele. Mieli kuitenkin muuttuu heti kun hän kuulee, että uhrattavat henkilöt ovat suurelta osin neitsytnaisia ja heidät Tom pelastaisi mitä suurimmalla halukkuudella.
Saarella Tom tapaa vahvan itsenäisen isintyttö-naisen, Jeannien (Heather Hewitt) joka on seuraavien uhrimenojen valittu koska on blondi ja vain blondin uhraaminen estäisi jonkin mahdollisen alkuasukkaita uhkaavan katastrofin. Ei sillä väliä minkä ja onko sellainen edes teoreettisesti edessä ja silloinkin että milloin, mutta hei, ihan vain varmuuden vuoksi.
Syypää zombeihin löytyykin Jeannien isästä, tohtori Biladeausta (Robert Stanton) joka etsiessään hoitoa syöpään pistää potilaisiinsa käärmemyrkkyä ja se tietenkin muuttaa heidät zombeiksi. Tottakai!
Kaikista tällaista muka raflaavista zombie-, kannibaali-, jotain sinne päin-elokuvien nimistä kuten jokin Zombie Flesh Eaters tai Invasion de los zombies atómicos on I Eat Your Skin kuin Pikku-Muppetit tavallisten Muppettien rinnalla. Se kuulostaa kiltimmältä, aivan kuin verisesti lihaa repivien raivopäiden sijaan asialla olisivat teekupposiaan kallistavat monokkelisilmät jotka vain dippaavat lihasuikaleita guacamoleen. Kuitenkin juuri shokkiarvoahan tuolla nimellä oli haettu, mutta koska näköjään kaikki ns. hyvät nimet olivat jo otettu päädyttiin nyt olevaan joka oikeastaan onkin varsin sopiva elokuvalle joka itsessään on sellaista löysäilyä ettei ymmärrettävästi sen kohdalla mielikuvitus tai viitsiminen riittäisikään muuhun kuin yhtälailla velttoon nimeen.
Sixtiesshufflejorausta calypsobiitin tahtiin ja hassuja old school-voodoozombeja.
Plussaa siitä, että zombiutuminen tarkoittaa näköjään Haribon paistettujen munien pistämistä silmille.
Vähän Tony Toddin näköinen kaveri.
Ilman kauhuteemaa menisi läpi jonain Dean Martin/Jerry Lewis-komediana... ilman oikeasti hauskoja hetkiä. Mikä tosin ei estä elokuvaa olemasta varsin viihdyttävä ja huvittava, se on sitä vain enemmän tahattomasti kuin tarkoituksella.
THE UNDERTAKER AND HIS PALS (1966)
Prätkäjätkäilevät hautausurakoitsija ja hänen kaksi kahvilanpitäjäystäväänsä hankkivat asiakkaita sekä raaka-ainetta sarjamurhailemalla naisia.
"Hey, what is this?"
Jostain syystä ennakko-odotukseni The Undertaker and His Palsia kohtaan olivat negatiivisemmat kuin muita Flesh Feastin elokuvia, mutta tämähän osoittautukin paketin kiintoisimmaksi. Aika kömpelöä näyttelemistä, kuvausta ja muuta halpapelokuvan merkkejä, mutta mustan huumorin ryydittämä elokuva sisältää paljon vähintäänkin huomion kiinnittäviä seikkoja. Ajoittain silkkaa farssia täynnä wahwah!- ja bojojojoing!-ääniefektejä, välillä hyvinkin veristä slasheria jossa kuitenkin itse tapot ovat usein toteutettu kuin kokeellisina tanssiesityksinä ja jos lavasteet eivät näytä edwoodmaisen halvoilta ovat ne kuin jostain Tim Burtonin poptaidelähiöstä (vrt. Saksikäsi Edward) jonka ei ole tarkoituskaan näyttää aidolta.
Musiikkikin hyppii jostain freejatsista Hakki-koiraan. Välillä tuntuukin kuin Undertaker kavereineen olisi alunperin suunniteltu animaatioksi.
Tässä on elokuva jossa näytetään hyvin graafisen goreilevasti kun jotakuta lyödään lihakirveellä päähän ja heti perään heitetään jekkuillen kermakakku päin kasvoja, eli ihan niin kuin katsoisi Jetsoneita.
Aikamoinen sillisalaatti, eikä onnistu olemaan pelottava taikka hauska, mutta on sentään ainakin hivenen hämmentävän kiinnostava ja siksi oikeastaan aika mainiota katsottavaa. Surku vain ettei se ole sitä koko kestonsa aikaa, joka sekin kuulostaa armeliaan lyhyeltä ollessaan vain juuri ja juuri päälle tunnin.
Lopussa vieläpä kaikki kuolleet saapuvat kumartamaan katsojille rock 'n rollin raikaessa.
Tähdet:
2 kommenttia:
Aikamoinen kohtaus Undertakersissa on myös höyry(lähes savu)-teatraalinen, kettinkinen sauna-suuruoskinta. Saunan kiukaan päällä on Kreikka-torsopatsas (se ruoskitaankin ensimmäisenä)ja nämä muutenkin hullut,hömelöt motskarimiehet ovat tuunanneet nahka-kypärä- isolasi-asujaan vielä pelottavammiksi vetämällä lakanat/suihkuverhot/mitkä lie vielä päidensä päälle.
Se oli aivan loistavan kokeellisen amatööriteatraalisuuden huippu ja herätti suuria kysymyksiä kuten miksi naamioituneet motoristit naamioivat naamionsa naamioilla? Oliko tarpeen pukeutua aaveeksi jos oli jo pukeutunut prätkäjätkäksi, kun oletettavasti jo jälkimmäinen aiheuttaisi kummastusta saunassa. Pisteenä kakun päällä oli se patsaan ruoskiminen ennen ihmisuhria.
Lähetä kommentti