A Bucket of Blood (1959)

Tällä Killer Creature Double Feature-levyllä on toisena elokuvana The Giant Gila Monster, mutta siitähän olen jo kirjoittanut erään toisen kokoelman yhteydessä:

"Tutunoloinen fiftiesmonsterihalpis ja hyvä niin, sillä jättilisko lähikuvassa on parempi kuin pussillinen avokadoja" ja kaksi tähteä.

Sitten on vielä jäljellä A Bucket of Blood.

Jack Nicholson ja Morgan Freeman esittävät kuolemaisillaan olevia jääriä jotka päättävät yhdessätuumin toteuttaa oman ämpärilistansa sisällön, eli asioita joita haluaisivat tehdä ennen kuolemaansa.

Ei kun sori, väärä elokuva.

Hipsteribaarissa jossa jokainen asiakkaista henkilökuntaan on jonkinlainen taiteilija ei tarjoilijana toimiva Walter (Dick Miller) ole poikkeus, vaikka tunteekin olevansa luuseri koska ei ole vielä saavuttanut minkäänlaisia meriittejä missään... edes tarjoilijana. Luonnollisesti surkeita runoja väsäävät baskeripääviiksiniekat pilkkaavat Walteria, sillä he sentään ovat saaneet jotain konkreettista aikaiseksi. Silkkaa sontaa, mutta edes sitä.

Eräänä iltana stressaantunut Walter ei millään meinaa saada keramiikkatyötään valmiiksi ja jokainen pienikin äännähdys vain entisestään romuttaa hänen jo ennalta heikkoa itsetuntoaan, jolloin hän reagoi kissansa naukumiseen hätäisesti ja tulee vahingossa puukottaneeksi mirrin hengiltä. Sureva Walter sammahtaa kissansa sekä savensa ääreen, huomaten aamulla herätessään kuinka muusa oli vallannut hänet ja unostensa aikana hän oli päällystänyt katin savella (katin savella kuulostaa taitailijan nimeltä. Belgialaisvirolainen tilataiteilija Katin Savélla), ja näin oli aamun tullen menestysteos syntynyt. Kaikki beatnikkarit ovat täpinöissään nähdessään Walterin puukko kyljessä olevan kissapatsaan ja vaativat lisää, mutta ei miehellä ole enempää kissoja uhrattavanaan. Onneksi nälkä kasvaa syödessä ja kohtalo puuttuu peliin tarjoten vahingossa ihmisuhria, josta alkaa kierre koska inspiraatio vaatii vastaisuudessakin materiaalit toteutukseen.

Beatnikversio Vahakabinetista ja kuten Roger Cormanin muutkin teokset jotka pyrkivät takomaan rautaa kunkin hetken kuumimmalla trendillä myös A Bucket of Blood on samalla tavalla koomisesti aikansa ilmiö kuin vaikkapa jokin The Trip taikka The Wild Angels. Ei se huonoa tarkoita, mutta kuten takatukat ja pulpettiin kirjoitetut Ratt, Poison ja Skid Row, on kyseessä aika vahvasti aikaansa sidottuja juttuja joita nyttemmin voi katsella sellaisella voi kuinka söpöä ja noloa-sympatialla. Siksipä esimerkiksi pääosassa oleva Dick Miller on mies paikallaan koska hänessa samoin kuin esimerkiksi Charles Napierissa on samanlaista ajasta, paikasta ja tilanteesta irrallaan olemista ja vaikka tekisivät mitä ovat he aina jotenkin mainion outoja ilmestyksiä oli kyseessä sitten B-roskaa taikka ns. laatuelokuvaa.

A Bucket of Bloodin traileri haluaa painottaa elokuvan olevan kauhukomediasta varsinkin jälkimmäistä osaa, mutta ei tämä mikään Pieni kauhukauppa ole ja vaikka Millerin esittämä Walter on vertailuelokuvan antisankarin tavoin yksinkertainen, ei hän kuitenkaan ole samalla tavalla koominen idiootti vaan ymmärtämättömän sinisilmäinen joka haluaa mainetta ja olla yksi muista yksinolon sijaan, mutta ei vain osaa suhteuttaa asioita ja päätyy siksi ylilyönteihin. Toisin sanoen Millerin Walter on enemmänkin kuin Koomikkojen kuninkaan Rupert Pupkin, mutta vain annoksella Forrest Gumpia. Onhan siellä siten siis mukana komiikkaa, mutta pikemmin tragikoomista sellaista ja jos Bucketista pystyy sivuuttamaan esimerkiksi aikansa beat-kulttuurin nolon vanhentumisen on kyseessä aika onnistunut kuvaus suosion tavoittelusta ja yleisön vaatimusten toteuttamisesta.

Miller itse on todennut Bucketin olleen potentiaalinen klassikko, mutta kärsineen pienen budjetin rajoituksista, joilla viittasi eniten visuaalisuuteen esimerkiksi maskeerausten suhteen. Siinä uskon hänen olleen väärässä koska vaikka kenties ne meikkaukset eivät aivan huipputasoa olekaan niin eivät ne katsoessa pistä ikävällä tavalla silmään, mutta mikä heikentää aika pahasti elokuvaa on nimenomaan sen liian vahva hetken trendiin sitoutuminen joka vanhentaa sitä väärällä tavalla, eikä markkinoinnin halu tyrkyttää valheellista komediallisuutta ainakaan tehnyt hyvää Bucketille.

Erityisen mainittava yksityiskohta Bucketissa on se, että yleensä kun näitä ihmisistä tehdään patsaita tai vastaavaa-elokuvia tehdään niin ne ovat jotenkin normaaleja ilmestyksiä joiden todellisuus paljastuu vaikkapa koska kuumuus sulattaa päällystävän vahakerroksen. Bucketissa ne patsaat ovat juuri sellaisia kuin miten kuolema saapui ja paljastavat siten jo ensinäkemällä mitä on tapahtunut, mutta sitä ei vain yksinkertaisesti huomaa metsää puilta. Joten päävamman saanut uhri on patsas jolla on sopivan makaaberisti tuskanilme kasvoillaan ja pää halki, mikä sitten kiehtovasti muistuttaa elokuvaa varten tehtyä tehostemaskeerausta kuin jonkinlaista patsasta.

Tämä ainakin miellyttänee kaltaisiani leffafriikkejä jotka penskoina hämmästelivät elokuvien kuten Friday the 13th ja Painajainen Elm Streetillä maskeerauksia ja innoissaan lukivat jostain Fangorista henkilöiden kuten Tom Savini, Kevin Yagher, Rob Bottin ja vaikkapa Rick Bakerin haastatteluita saadakseen tietää miten, miten ja miten.

Tähdet: ***

A Bucket of Blood