The Baytown Outlaws (2012)

Celeste (Eva Longoria) palkkaa innokkaat, mutta valitettavan epäonnekkaat ja typerät wannabe-ammattitappajat Oodien veljekset (Clayne Crawford, Travis Fimmel ja Daniel Cudmore) hakemaan pyörätuolliin sidotun kehitysvammaisen kummipoikansa turvaan ex-mieheltään, psykopaattiselta pikkurikollispomo Carlosilta (Billy Bob Thornton) joka pitää poikaa luonaan vain jotta saa napattua tämän täysi-ikäistyessa haltuunsa saaman rahaston. Samaan aikaan paikallinen sheriffi Millard (Andre Braugher) tekee parhaimpansa olla välittämättä siitä mitä alueella tapahtuu, sillä kun syvällä etelän punaniska-alueella ollaan, syrjässä suuren maailman melskeistä on vain hyvä jos roskasakki tappaa roskasakkia, helpottaahan sellainen kalastusharrastukseen keskittymistä. Sitten tietenkin sieltä suurkaupungista saapuu nuori ja idealistinen erikoisagentti Reese (Paul Wesley) joka ottaa asiakseen saattaa kaikki pahikset oikeuden eteen ja sellainenhan on vain häiriöksi rentoutumiselle. 

Oodie-trion suorittama pelastuoperaatio ei tietenkään suju ongelmitta ja kohta perässä ovat muun mussa prostituoitutappajat, nykyajan merirosvot sekä intiaanit.

The Baytown Outlaws on aikoinaan lukeutunut sille toteutumattomien elokuvien listalle joista jokainen kuten tämä oli silti ollut kaikkien suosikkikamaa ja vaikka se tuntuukin hassulta, että jos kerran kaikki diggasivat The Baytown Outlawsin käsikirjoituksesta ja halusivat tehdä sen, niin miksi näin ei tapahtunut heti 2009 kun teksti oli kiertänyt studioita? No, ehkei se ole oikeastaan kovin vaikea ymmärtää miettien tyypillistä studiologiikkaa kaupallisesta elokuvasta, koska vaikka tämä vahvasti kieli poskessa tehty toimintaelokuva on kyllä kirjoitettu tarantinomaisella tavalla täyteen paljon sujuvaa puhetta joka sarjatulimaisella tavalla viljelee kaikkea veikeää popkulttuuriviittauksista yleiseen sarkastiseen piikittelyyn on se sarjakumaisten hahmojen ja absurdeihin mittoihin vietyjen väkivaltaisten tilanteiden vuoksi varmasti studiopomojenkin silmissä hiton hauskaa luettavaa, mutta pelkona oli todennäköisesti elokuvan olevan enemmän Määränpäänä Graceland kuin mikään uusi Pulp Fiction. Näin onkin, sillä The Baytown Outlaws on elokuva joka on viihdyttävän hauskaa katseltavaa, mutta ei missään nimessä mikään kulttirajat rikkova Oscar-voittaja joka siis nimenomaan tavoittaisi nekin ihmiset jotka yleensä sivuuttavat elokuvat kuten Viimeinen partiopoika, Harley Davidson ja Marlboro mies, 48 tuntia, Shoot 'em Up ja jo mainittu Määränpäänä Graceland. Elokuvia joissa hahmot pottuilevat paljon, huumori vaikuttaa ilkeämieliseltä koska hahmotkin ovat suurelta osin sellaisia ja väkivalta ei ole piiloteltua. Elokuvia jotka saattavat tuntuvat jopa hieman loukkaavilta niitä katsoessa. Elokuvia jotka siten ovat vaarassa ohittaa suuret yleisöt vain koska eivät ole turvallisen ja varman tuntuisia tapauksia, vaan jotka saavat massat puolelleen vain jos voittavat jonkin palkinnon tai niissä on mukana jokin suuri nimi (ts. näyttelijä) joka tavoitti nirsoimmatkin katsojat toisenlaisen elokuvan kautta. Tämä tietenkin on yleistystä, mutta hei, elokuva jossa hölmöt punaniskatappajat tekevät roskapuheviittauksia Van Dammeen ja Game of Thronesiin kaappaavat sekopäisen rikollispomon luota pyörätuolipotilaan ja kohtaavat pakomatkalla muun muassa moderneja merirosvoja jotka luulevat elävänsä Mad Maxissa sekä ilotyttötappajia voi olla vaikka kuinka täyteen kirjoitettu nasevaa dialogia, on se silti elokuva joka varmasti on rahoittajien lukiessa hiton hauskaa shittiä, mutta liian riskialtis rahankerääjä ja vaikuttaa tyypillisen Fast and Furious-fanin silmissä pelkästä halpahintaiselta roskalta joka ei eroa mistään Sharknadosta, puhumattakaan jostain elokuvansa Oscar-palkintomäärän vuoksi valitselevalta lappusilmältä. Sääli, kun vaikka The Baytown Outlaws ei olekaan mikään tekstin, kuvan ja esiintymisen kirkkain riemuvoitto on se kuitenkin aika pirun viihdyttävä elokuva jossa dialogi, hahmot ja tilanteet ovat peukuttamisen arvoisesti onnistunutta kamaa, jolloin sitä vain voi ihmetellä miksi nimenomaan juuri jokin salamana mielestä valuva pikaruomainen Fast and the Furious osa 122 voi olla paremmin yleisön ja heidän rahansa tavoittava kuin elokuva joka kyllä asettuu samaan lajityyppiin, mutta on ehdottomasti suuremmalla innolla sekä ajatuksella tehty.

Lyhyesti: kuin Smokin' Acesin Tremor-veljesten oma elokuva Shane Blackin kirjoittamana.

Tähdet: ***

The Baytown Outlaws

Gamer (2009)

Lähitulevaisuuden kuuminta shittiä konsolipelaamisen osa-alueella ovat The Simsin ja Halon/Call of Dutyn/1000 muun ampumispelin todellisuusversiot Society sekä Slayers jossa pelaajat pääset simulaatiohahmojen sijaan ohjastamaan ihan oikeita ihmisiä. Siispä jos Societyssa haluat vain asunnon sisustamisen sijaan vaikkapa raiskata ovat uhreina oikeat ihmiset ja tässä nimenomaisessa tapauksessa niin sekä tekijä että uhri ovat molemmat jälkimmäisiä, sillä pelattavalta ihmiseltähän ei lupia kysellä vaan hän tekee täsmälleen sen minkä pelaaja haluaa, kiitos aivoihin istutetun minälienanohärvelin. Koska ihmiset janoavat koneella istuen vapautta tehdä mitä lystäävät ilman tunnontuskia - ovathan pelihahmot heidän silmissään edelleen vain kuvitteellisia hahmoja vaikka paremmin tietävätkin - oli vain luonnollista jotta tappaminen nousee esportsiksi ja siihen saumaan iski Slayers, jossa täten first person shooterina ohjastetaan oikeita ihmisiä putkijuoksussa tappamassa muita ns. lihallisia virtuaalihahmoja. Tottakai Slayerin Master Chief, eli Kable (Gerard Butler) on valheellisin syin vangittu ja haluaa vain vapauteen Societyyn pakotetun vaimonsa Angien (Amber Valletta) luokse, mutta koska on kuuluisin pelihahmo ei sellaista mahdollisuutta suoda, varsinkaan kun hän pystyisi vapauteen päätyessään osoittamaan pelin luoneen ylimielisen Castlen (Michael C. Hall) pahat teot ja kramppaamaan siten menestyvää bisnestä. Kablea pelaava Simon (Logan Lerman) on tietenkin alansa menestynein, mutta parempien pisteiden toivossa kokeilee uusimman dlc:n avustuksella hahmonsa vapauttamista ja niin on matopurkki avattu.

Gamer on ollut päätyä jo muutaman kerran katseltavaksi, mutta aina se oli lykkääntynyt eteenpäin koska ihan oikeasti, se vaikutti uskomattoman huonolta elokuvalta ja siten tälläkin kertaa se meinasi jäädä sivuun samaisesta syystä. Totesin kuitenkin, että joko katson sen nyt tai en varmaan koskaan ja oikeastaan hyvä että se tuli katseltua edes nyt, koska hei, tässähän on aika paljonkin hyvää. Oletin trailerin, juonikuvauksen ja parin lukemani arvion perusteella kyseessä olevan vain jokin Juokse tai kuole sovitettuna nykyään vielä trendikkäiden fps-pelien muottiin ja jep, kyllähän tämä aika suurelta osin sitä samaa on ja siten ei oikeastaan kovinkaan sykähdyttävä taikka laisinkaan uutta tarjoava. On lähitulevaisuus jossa köyhien ja rikkaiden kuilu on entisestään laajentunut ja nautintoa haetaan entistä rajummista ilmiöistä, jonka vuoksi tällainen oikeita ihmisiä kuolemaan saattava peli on arkista kansaviihdettä. Ja koska jonkinlaista oikeututusta haetaan niin tottakai pelattavat tykinruuat ovat vankeja joille muka annetaan mahdollisuus vapauteen jos selviävät pelin loppuun, mutta se tietenkin on silkkaa kakkapuhetta koska pelihahmot ovat kaupallisesti liian tärkeitä. Sitten tulee se pakollinen juttu, että kaikki vangit eivät olekaan oikeasti rikollisia vaan tiedättehän, lavastus, ihmisoikeus, aktivistit koettavat saada totuutta kansan tietoisuuteen, ymmärrys väärinteosta ja rosvoparonit saavat rangaistuksensa. Peruskamaa joka on aiemmin toteutettu täydellisen viihteellisesti jo mainitussa Juokse tai kuolessa ja tolkullisia ajatuksia herättävästi esimerkiksi Battle Royalessa. Siispä Slayers ei ole mitään uutta vaikka koettaakin olla satiirinen kuvaus sekä elektronista kilpapelaamisesta että ylipäätään pelaaajakulttuurista, kunhan on vain vauhdikasta räiskintätoimintaa tutulla kaavalla. Itse asiassa sen vauhdikkuuden osalta minua hieman vaivaa se miten strobovalomaisesti toiminta on leikattu, koska vaikka sillä luodaankin tarkoitettua hektisyyttä tuntuu se vääränlaiselta kuvatakseen niitä pelaamissatiirin kohteita,  kun kyseessä ei kuitenkaan ole mikään bullet hell-genre vaan nimenomaan Battlefieldit, Homefrontit, Doomit ja muut joissa idea on nähdä peli pelaajan silmin, eikä näissä peleissä koetusta vauhdista huolimatta kuva ole ylikorostetun epileptista sekoilua. Vaikuttaakin kuin Crank-elokuvista tuttu ohjaajaduo Neveldine/Taylor olisivat koettaneet maineensa vuoksi luoda hieman väkisinkin energiaa siten kuin uskoivat heiltä haluttavat ja siten koko elokuva onkin lähes yhtäjaksoista värisotkutärinää, joka tuntuu sitten hieman väkinäisen teennäiseltä eikä siten oikeastaan sovi kantavaksi tekijäksi. Crankin tasapainoittavaa huumoria ei niinkään Slayersista löydy, jota onneksi sentään on Societyssa, mutta sehän ei olekaan toimintaelokuvaa. Tässä tapauksessa olisi saattanutkin olla parempi tehdä se Doomin ja House of the Deadin epäonnistunut yritys vaihtaa välillä näkökulmaa kolmannesta persoonasta ensimmäiseen riippuen ketä kuvataan ja pysytellä vaihtojen välillä vähäisemmässä kuvasekoilussa. Koetan tässä sanoa, että idea pelaajakulttuurisatiirina on aika mainio, mutta se olisi pitänyt pitää talkshowmaisen viihteellisenä, mutta edelleen ihmismäisenä kun taas itse peliosuus ärhäkkäänä fantasiana eikä koettaa tehdä molemmista puolista joka suuntaan poukkoilevaa adhd-hysteriaa. Todisteena tästä ne Society-peliä kuvaavat osuudet joissa nähdään paljon paremmin se miten pelifantasia eroaa oikeasta maailmasta ja on oikeastaan aika hauskakin kun tietää miten valheellisesti niiden takana toimitaan ja miten masentavaa se siksi on. Toki siellä siis on se klisee, että läskin hikisen miehen avatar on seksikäs beibi, mutta tässä tapauksessa sekin klisee on ihan kelvollinen luodakseen Societylle sitä pinnallisuutta. Olisinkin oikeastaan mielummin katsonut Gamerin elokuvana joka parodioi peli- ja pelaajakulttuuria The Simsia hyödyntävän tekoelämän kautta koska Society näyttää siltä miten moni The Simsia pelaa ja miten sitä kautta haetaan vaihtoehtoa omalle todellisuudelle, mutta ei selkeän rajan fantasian kautta mitä Slayers-kuvaus edustaa. The Sims kun on tarkoitettu oikeaksi elämäksi kuvitelmassa, mutta taas jokin Call of Duty yhtälailla minkä tahansa Darks Soulsin kera pelkäksi kuvitelmaksi. Societyssa/The Simsissa voi elää kun Slayersissa/Quakessa mennään paikkaan jota ei itse koskaan kokisi. Society on todellisuutta, Slayers ei ja siksi edellisen kuvaus on satiirin osalta onnistuneempaa kuin jälkimmäisen ammuskelu. Joskin varmasti oletuksena juuri se räiskintä on aina kaupallisesti kannattavampi idea elokuvalle kuin jokin Truman Shown Lady Gaga-versio. Kuitenkin se miten pelaajat pukevat hahmonsa Societyessa ja mitä he siellä tekevät on kiinnostavampi osuus elokuvasta olleen juuri Truman Shown kaltainen pseudoelämä somepäivityksenä.

Niin ja vielä siitä mikä kuulostaa kaupallisesti vakaammalta vaihtoehdolta, eipä sitä Gamer toimintapainotteisena näköjään ollutkaan.

Pidin tosi paljon ja en pahemmin.

Tähdet:

Society ****/Slayers **

Gamer

Leeches (Leeches!, 2003)

Pidän siitä, että Leechesin vaihtoehtoinen nimi on muuten sama mutta vain huutomerkillä varustettuna. Vielä parempi olisi jos se olisi kirjoitettu kokonaan isolla ja kolmella huutomerkillä LEECHES!!!

Yläosattomat nuoret miehet juoksevat taikka kävelevät koko ajan hidastetusti ja esittelevät virtaviivaisia vartaloitaan, ja koska he sopivasti ovat uimajoukkueen kavereita niin mukana on runsaasti tilanteita joissa patsastellaan märkinä tiukoissa uimahousuissa. Sitten uimajoukkueen salainen ase, eli steroidit ajautuvat iilimatojen ruokavalioon ja kohta luikertelijat päättävät hyökätä noiden urheilijanuorten kimppuun.

Leechesista vastuussa oleva David DeCoteau on Jim Wynorskin ja Fred Olen Rayn tavoin roskaelokuvaohjaaja ja onkin kollegoidensa mukaisesti tehtaillut niitä oikein olan takaa, mutta ei hän ole ainakaan minuun tehnyt sellaista vaikutusta ettäkö herättäisi nimellään ja kyvyttömyydellään todellista innostusta, jolloin paria hassua poikkeusta (esim. Creepozoids) lukuunottamatta eivät hänen elokuvansa ole pureutuneet juurikaan mieleeni. Käärmeöljykauppiaan elkeet hänellä kuitenkin ovat hallussa, sillä 2000-luvun alussa hän alkoi tehtailemaan ns. homoeroottisia kauhuelokuvia sitä tahtia, että rupesi keräämään mainetta jonkinlaisena seksuaalivähemmistöjen edustajana kauhugenressä ja onkin sitä asemaa myös hyödyntänyt, mutta vastaavasti on sittemmin myös kertonut kuinka koko queerkauhuelokuvien tekeminen alkoi vain koska se oli kiitos muun muassa tv-sarjojen Sinkkuelämää ja Älä kerro äidille ansiosta trendikästä ja sillä pystyi rahastamaan nopeasti. Sen näkeekin kun katsoo DeCoteaun filmografiaa joka vuosien 2000 ja 2010 välillä kostuu hyvin isolta osin itseään kopioivista homoviittauksellisista teoksista (huom. varmuuden vuoksi ei homoseksuaaleja hahmoja, vain pinnallisia huomautuksia jotta ei ajeta pois heterokatsojia), ja sittemmin Sillä silmällä-buumin hiivuttua ollaan palattu enemmän tavanomaisimpiin tissi ja puukko-henkisempiin elokuviin. On ihan ymmärrettävää, että jos jokin on suosittua niin sitä taotaan kunnes se kohtaa saturaatiopisteensä eikä kukaan enää jaksa nähdä sitä silmissään, mutta ikävää on aina se kuinka hypeä hyödynnetään poliitikkomaisen valheellisesti siten, että ollaan voittajan puolella kun menee hyvin, mutta heti kun eteen tulee jokin karikko dumpataan se kuin missivoittaja poikaystävänsä. Moni kuitenkin varmasti ajatteli DeCoteaun puhuvan heidän puolestaan, mutta ei, hän puhui vain saadakseen fyffeä. Joten mitään kantaaottavuutta ei hänen teoksissaan ole yhtään sen enempää kuin Twilight-elokuvissakaan, joten kunhan vain näytetään nuoria lihaksikkaita miehiä ilman paitaa ja saadaan sillä myytyä vaikka mitä p*skaa, joka ei ole yhtään sen rehellisempää taikka aidompaa kuin mikä tahansa perinteisempi teinikauhistelu jossa nuori neito juoksee tissit hölskyen.

Joten älkää yhtään hurskastelko siellä, koska Twilight on ihan samalla tavalla masturbaatioavustaja kuin esimerkiksi jokin Andy Sidariksen elokuva.

Noita pitäisi saada enemmänkin hyllyyn, ovat ihastuttavaa roskaa.

Leechesissa on ajoittain aika mainio synasoundtrack, mutta vastaavasti sen tasapainona todella kauheaa puuduttavaa hevimusiikkia ja hetkittäin sen (aivan liian vähäisessä) iilimatoilevassa kauhistelussa on sopivaa creepya meininkiä (vrt. se Lötköjen yön vessakohtaus jossa madot menevät punttiin), mutta enimmäkseen kyseessä on todella kehnosti tehtyä B-roskaa josta toki saa narulla vedettyjen jätti-iilimatojen, tms. vuoksi hienoiset naurut ja mukana oleva teini- ja homoseksuaalisuuden siekailematon ahne laskelmointi on vähintäänkin ilmiönä kiinnostava, vaikka onkin sitten hienovaraisuudeltaan sekä rehellisyydeltään yhtä naurettavaa Elm Street kakkosen vastaava, jossa puolestaan se tuntui olevan edes jotenkin merkittävä seikka päähahmoa ajatellen. Erityisen kiehtovaa on kuitenkin se, että tämäkin elokuva on tehty jo vuonna 2003 ja se on täynnä murjottavia hyväosaisia angstisia kauniita nuorukaisia jotka kulkevat joka kohtaukseen hidastetusti ja se on toteutettu niin yksi yhteen viisi vuotta myöhemmin tehdyn Twilight-elokuvan kanssa, että jos tämän elokuvan tuottajat eivät haastaneet Twilightin tekijöitä jonkinasteisesta plagioinnista oikeuteen niin hitto, silloin Transmorphersiakaan ei tehty Transformersilla rahastamaan. Eikä Atlantic Rimia Pacific Rimilla, etc.

Suurin ero Leechesin ja Twilightin välillä on otusten ohella selvästi pienempi budjetti ja varmaan ainakin tämän virojulkaisun kohdalla kuvasuhde joka leikkaa sivuista aivan liian paljon pois, tehden monesta ihmisestä yksikätisen.

Joskin palattakoon siihen Leechesin mieskuvaan vielä sen verran, että jos ei tunne Decoteaun filmografiaa, eikä ole katsellut aiemmin muita vastaavanlaisia elokuvia vaan tuntee tämänkaltaiset teinikauhistelut yksinomaan joidenkin Friday the 13th-kaltaisten teosten kautta niin joo, kyllä se kuinka pojat ovat nyt ne tissien esittelijät tuntuu varmasti virkistävän erilaiselta. Ei se sitä kuitenkaan ole kuin korkeintaan sokeasti elokuvansa Bechdelin testin mukaan valitseville.

Leechesissa on muuten todella ärsyttävä tapa esittää suurin osa iilimatojen iskuista siten, että koska ei selvästikään ole ollut käytössä mitään varsinaista animatronikkaa taikka esiintyjillä Bela Lugosin taitoja heiluttaa otuksia siten, että ne vaikuttaisivat ainoastaan eläviltä kuolleilta eikä vain kuolleilta, niinpä kohtaukset on koetettu huijata muulla tavalla. Siispä laitetaan strobovalo päälle ja käännetään hevimusiikki hemmetin kovalle, toivoen ettei kukaan näe ettei siinä oikeasti tapahdu mitään muuta kuin että näyttelijä pitää kumilelua kädessään.

No, ainakin jätti-iilimato vikisee kuin koira, että onhan se edes jotain. Melkein kuin leijonamaisesti ärjyvä hai.

Tähdet: *

Leeches

Venomous (2001)

Jos tuon edellisen kärmeselokuvan ohjasi roskaelokuvan kuningas Jim Wynorski niin tämänkin Venomousin takana on roskaelokuvan kuningas, se nyt vain sattuu tällä kertaa olemaan Fred Olen Ray, joka on ihan samanlainen kuin Wynorski niin tuotantotahdiltaan, aliaksien käytöltään kuin myös itse elokuviltaan. Joten sanon, että jos tykkää Wynorskista, tykkää myös Olen Raysta ja päinvastoin. Jos ei, on väärässä.

Hei, onhan kyseessä sentään ohjaaja jolla on tällaisia teoksia tehtynä:

Niin ja tottakai myös Wynorski löytyy Venomousin tuottajien joukosta. Jei!

Salaisessa valtion tutkimuslaitoksessa tehdään hirveyksiä käärmeillä ja niinpä tunnontuskainen tiedemies päättää antaa auttavan kätensä tietovuodossa maailmalle, mutta olettamiensa toimittajien sijaan hän johdattaakin laitokseen terorristeja jotka räjäyttävät koko mestan. Ei siis niin kuin Cheek tekee vaan ihan normaalilla pommilla, jonka vuoksi kuolema saapuu muutoin kuin oman käden kautta, mutta kuten arvata saattaa kaikki armeijan kehittelemät superpottuuntuneet mutanttikäärmeet livahtavat vapauteen. Kohtapuoliin ilmeisesti muutamaa vuotta myöhemmin  läheissä pikkukaupungissa alkaakin ilmaantumaan puremapotilaita ja näin biologisiksi aseiksi tarkoitettujen käärmeiden tappava virusmyrkky pääsee ensin siten heihin, kuten sitten myös tartunnan saaneiden myötä muidenkin vaivoiksi ihan ilman erillistä hammasjälkeäkin. Ruumiiden kasaantuessa armeija haluaa lakaista piiloon oman osuutensa ja niinpä heidän mielestään vedenkeittokehoitus on ainoa mikä on tarpeen, mutta onneksi paikalla on mukava tohtori Henning (Treat Williams) joka haluaa selvittää mistä oikein on kyse, avustivat viranomaiset taikka eivät.

Rutiinitrashia jossa Treat Williams tekee saman kuin tekee kaikissa muissakin B-elokuvissa joissa esiintyy, eli tiedostaa kyseessä olevan elokuva jonka tehtävä on olla vain pikaruokamaista mättöä ja esiintyy siten siihen kuuluvasti kieli lähellä poskea (tämä onkin seikka josta olen aina Williamsissa digannut). Venomous onnistuu kuitenkin tahattoman/tahallisen koomisuuden ohella olemaan hetkittäin myös aika kananlihaisuutta aiheuttava, sillä ne tyypilliset käärme-elokuvien kohtaukset jossa joku tietämättään työntää kättään kiukkuisen luikertelijan lähettyville herättävät peukuttamisen arvoisen halun nostaa jalat lattialta. Lisäksi onhan se aina hienoa kun näkee suuren mytyn käärmeitä ja ne ovat oikeita Saatanan äpärälapsia eivätkä muovisia onton ilmavia tietokonetehosteita. Tämä myös aiheuttaa sen, että vaikka Venomous on rehellisesti kehnoa B-elokuvaa niin se on niiden muutaman oikeasti onnistuneiden minuuttiensa vuoksi myös aivan liian hyvä ollakseen juuri sellaista riemastuttavaa roskaa jollaista tekijöiden, kannen ja ideansa vuoksi odottaisi. Etenkin kun saa tietää, että sakemannit ovat julkaisseet Venomousin niinkin funkyn valhellisella nimellä kuin Attack of the Mega Snakes.

Venomous kun todellisuudessa ainakin yrittää olla hirviökauhun taikka -toiminnan sijaan enemmänkin jokin ebolaepidemiajännäri.

Käärmeistä puheen ollen, siinä on eläinlaji joka hämähäkkien ohella kammoksuttaa minua, enkä voi mitenkään ymmärtää miksi kukaan ottaisi kumpaakaan lemmikikseen. Eräällä ystävälläni oli käärme ja sanoin hänelle etten tulisi kylään niin kauan kuin hänellä olisi tuo inhottava otus ja sen lupauksen pidin. En siis myöskään halua edes tietää onko jollakin naapurillani käärme, koska en halua ajatellakaan tilannetta jossa kuulen koputusta vessanpöntöstä ja nostaessani kannen esiin nousee painajaispolttoainetta jota en ole itse tuottanut.

Tähdet: **

Venomous

KvC: the Ultimate Battle (Komodo vs. Cobra, 2005)

Tiedemies on yksityissaaren suojissa luonut armeijan pakottamana samperin suuret, tosi vihaiset, hengenvaaralliset komodonvaraanin sekä kuningaskobran ja ihan vahingossa niistä tulikin sellaisia että ovat tosi vihaisia ja hengenvaarallisia ihmisille. Siksipä onkin hyvä, että saarelle saapuvat sekä aluetta rauhoittamaan lähetetyt sotilaat kuten myös apaattisen merikapteeni Miken (Michael Paré) paikalle tuomat viherpipertäjäaktivistit, jotka haluavat paljastaa valtion salaiset kokeet ja tietenkin saada tällä tavoin egoilevaa julkisuutta osakseen. Aika moni tulee syödyksi.

Ohjaus Jim Wynorski.

Tähdet: ~ tai *****

KvC: the Ultimate Battle

Ps. onhan KvC aika pirun hauskaa katseltavaa juuri siksi, että se nimenomaan on Wynorskin ohjaustyö ja tyylinsä tietäen tässä on kuten hänen muissakin elokuvissaan menty tauotta niin matalien aitojen ylitse että ne ovat maan alla. Heti alusta alkaen tehdään selväksi jotta nyt on kyse silkasta roskaviihteestä jossa yleinen idiotismi, tissit, sysirumat tehosteet ja niin vahvasti muilta napatut musiikkivaikutteet (Bond-teema soi useammin kuin Bondeissa) että oikeusjuttuja on varmasti edelleen syntymässä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Tosin eipä se musiikki ole ainoa jota lainataan lain rajoja hipoen kun esimerkiksi Jurassic Parkin ideoita ollaan käytetty kopiokoneessa ja mielenkiintoisesti myös vuoden 2008 Rambo tulee niin vahvasti mieleen, että se miten Wynorski onnistui siinä tempussa on hämmentävää. Ihan oikeasti, tässä on asevastustajaviherpipertäjiä jotka palkkaavat kyynisen väkivaltaisen miehen viemään heidät kielletylle alueelle ja kohta aktivistit saavat huomata kuinka kuljettajansa negatiivinen asenne onkin vain realismia ja hän oli oikeassa halutessaan vain ampua kaikki palasiksi, jolloin pasifistinen idealistinen elämänkatsomus on ainoa joka päiden ohella romuttuu.

Kenties näkyvimpänä erona tyypilliseen Sharknado-sarjan itsetietoiseen roskaan on se ettei Wynorski tunnu laisinkaan edes yrittävän saada aikaiseksi elokuvaa josta massayleisökin voisi ns. ironisesti pitää, vaan hän tavoitteleekin niitä tyyppejä jotka ovat pelkän pikaisen, likaisen tyydytyksen tarpeessa. Ei tarvitse kuitenkaan olla Paul Reubensin sadetakkimies tajutessaan, että kyseessä on ihanaakin shittiä eikä vain pelkästään shittiä.

Joskin palattakoon niihin tisseihin sen verran, että vaikka sellaisia elokuvan naisilla onkin niin ei niitä kuitenkaan hyödynnetä siten kuten Wynorski parhaimmillaan tekee ja se on vähän surku. Sad ghost is sad.

Ja okei, kyllähän tämä elokuva on oikeastaan vain pitkäksi venytetty vitsi joka olisi toiminut vartin pituisenakin.

En tiedä muista painoksista, mutta ainakin tämä viropainos KvC:stä on kuvaltaan palikkainen kuin Minecraft.

The Traveler (2010)

Jouluaaton vuoksi minimimiehityksellä toimivalle hiljaiselle poliisiasemalle astelee nimetön herra (Val Kilmer) tunnustamaan murhan. Itse asiassa kuusi murhaa. Joita tosin ei ole vielä edes tapahtunut, mutta koska paikalla on sattumoisin kuusi poliisia ei varmaan liene kenenkään vaikea arvata keitä uhrit tulevat olemaan.

Pian pidätettynä oleva mystinen mies rupeaa hokkuspokkusmaisesti vaikuttamaan paikalla olevien poliisien mieliin, jolloin näemme ikävän verisiä näkyjä jotka alkavat toteutumaan oikeastikin. Nimetön mies kun on jonkinlainen koston enkeli joka on tullut toteuttamaan silmää silmästä ja kuuden poliisin silmät ovat aika houkuttelevia.

The Traveler ei ole ainakaan idealtaan yhtään hullumpi jännäri, varsinkin loppukäännettä ajatellen oikeastaan todella hyväkin, mutta sen toteutus on valitettavan kehnoa. Mukana ovat kaikki omnipotentin pahuuden ilmentymä-elokuvan perusmerkit kuten juurikin rauhallisesti vihellellen chillaileva pahis joka tuntuu paikallaan olemisestaan huolimatta olevan kaikkialla ja ei missään. Ei ole nimeä, ei ole sormenjälkiä, ei näy edes valokuvissa ja tietää kaikista kaiken, ja kohta jokainen pelkää ihan sikana henkilöä joka puhuu hieman kryptisesti, mutta ei oikeastaan tee yhtään mitään ja silti tekee kaiken joko vain pään sisällä taikka ihan fyysisesti. Mutta BOBOOM!-ääniefekteillä, dramaattisilla lähikuvilla, tarkoituksellisen venyte...tyl...lä puheella, rappausta kaipaavilla seinillä, likaisella värisävytyksellä, vilkkuvilla kattolampuilla sekä kaikella muulla tutulla strösselöity jännäri toimisi ensinnäkin paremmin jos se ei koettaisi tunkea kaikkia palikoita kerralla yhteen reikään. Etenkin kun se reikä on pyöreä, mutta palikat eivät. Kun kyttägalleriassa ovat vielä ne kaksi koomikkoa, pulska nynnerö, jatkuvassa kiimassa oleva pariskunta (jotta saadaan tissejä ja seksiä mukaan) ja tietenkin se lapsensa traagisesti menettänyt traumaattinen etsivä niin aika nopeasti sitä toteaa, että näiden on parasta vetää elämänsä parhaimmat roolisuoritukset jos aikovat tästä kliseesuosta rämpiä ylös. Eivät tee niin. Itse asiassa yleisesti ottaen tässä elokuvassa on näytteleminen aika kauheaa. Sääli, sillä aikoinaan parhaimmillaan ollessaan KIlmer olisi varmasti ollut aivan loistava valinta tällaiseen tarinaan ja olisi todennäköisesti nostanut tasoa vaikka muut elementit olisivatkin pysyneet nykyisellään. Travelerin kaltaiset tarinat usein toimivatkin parhaiten juuri sopivan pääosituksen vuoksi, koska ajatelkaapa nyt vaikkapa The Day The Earth Stood Stillin remakea. Aika kakka leffa vai mitä, mutta kenen mielestä muka ei ollut aivan samperin coolia ja siistiä ja makeeta kun Keanu Reeves vain patsasteli ja silti kaikki toimi hänen tahtonsa mukaan.

Jännityselokuvassa uhka joka pysyy tyynenä ja vaikuttaa kaikkiin ja kaikkeen ilman näkyvää syytä on yleensä vaikuttavaa, jolloin voimansa tunnossa oleva Kilmer olisi taatusti yltänyt samaan kuin Reeves. Mutta kyllä me kaikki tiedämme ettei Kilmer ole vuosiin enää pahemmin yrittänyt (en nyt mitenkään viittaa hänen terveydentilansa vaikutukseen), eikä tässä hyvästä ideasta huolimatta olla ymmärretty edes hyödyntää sitä mikä on hyvää vaan kuin paniikissa luultu enemmän olevan paremmin. No, ehkä se olisikin jos kyvyt olisivat riittäneet pallomerellä jonglööraukseen, kun lopun käänne KIlmerin hahmon kohdalla oli oikeasti varsin mainio muutos kaavaan. Nyt kuitenkin olisi vain riittänyt mystinen nimetön hiljainen yliluonnollinen uhka ja henkilöt joiden olisi pitänyt vain pitää turpansa kiinni. Tosin Kilmerin kohdallakin olisi ollut kovin toivottavaa ettei hänen hiljaisuutensa ja eleettömyytensä olisi tullut esille kuin vahvassa kipulääkityksessä huojuvalla nukkumatilla.

Vaikka sitä ei nyt tuolla IMDb:n trivioissa mainitakaan niin kyllä tämä aika näkyvästi lainaa elokuvista kuten Liftari (Kilmer on käytännössä John Ryder), Hyökkäys poliisiasemalle (poliisiasemamiljöö ja paikalla olevat henkilöt), Kuollut jo saapuessaan (sen kasariversion sateenpiiskaama aloitus ja kuulustelutilanne) ja etenkin Ruoska (kytät ovat hakanneet aikoinaan kuulusteltavan hengiltä [liittyi sen traumakytän kadonneeseen lapseen] ja tuntuvat tavallaan tietävän kuka Kilmerin hahmo on koska hän on se kuolleen reinkarnaatio).

Tässä on muuten taas hyvä esimerkki elokuvasta jossa ei selvästikään olla luotettu todelliseen sisältöön ja sitä ihan hyvin kuvaavaan julisteeseen kun tämänkin dvd-version kanteen on pitänyt tyrkätä Kilmerille pyssy käteen ja tehdä hänestä samalla hieman ns. fyysisesti toiminnallisempi hahmo. Todellisuudessa hän ei kertaakaan ammu kuin korkeintaan synkillä puheilla, jolloin tämän seuraavankin kuvan vasen vaihtoehto on kaikkea muuta kuin onnistunut.

Ja hei, kenelle ei muka tule tuosta vasemmalla olevasta mieleen joko Underworld taikka The Matrix Revolutions? Tai vielä pahempaa, se pahasti harhauttava The Watcherin kansi jossa Reevesin läsnäolo tarkoitti tietenkin samaa kuin The Matrix, vaikka itse elokuva ei ollut lähelläkään sitä. Eikä Reevesilla ole edes lyhyitä hiuksia Watcherissa!

Mielenkiintoisesti mukana oleva The Travelerin traileri on suomeksi tekstitetty. Hyvin harvinaislaatuista.

Tähdet: **

The Traveler

The American Poop Movie (The Connecticut Poop Movie (2006)

Koulussa ainakin omasta mielestään aika suosittu ja tulevaisuuden suurmenestyjä Russ (en edes halua kertoa kuka, sillä niin huono näyttelijä on kyseessä) saa huomata, että päättäjäisten jälkeen nousu tv-juontajista cooleimmaksi edellyttää muutakin kuin mä haluun!-mäkätystä, ja vaikka poika saa edelleen asua vanhempiensa luona ei se tarkoita että he suostuisivat elättämään häntä, niinpä ura urkenee vessanpönttöjen tukosten aukaisun ammattilaisena. Siispä päivät kulutetaan kirjaimellisti kädet kakassa ja loppuaika dokaten aivokuolleiden ystävien kanssa, jotka eroavat Russista vain siten, että hän on se tarinan ns. kiltti hyvä poika joka löytää tosirakkauden, menestyy ennen lopputekstejä, etc., kun nämä muut ovat vain niitä ääliösidekickeja jotka ovat muka hauskoja koska oksentavat tai piereskelevät. Klassikkokamaa siis.

Ei vielä se kuinka kuvaus on liikehdinnältään huojuvaa (ei found footagea, vain epävarmaa) ja tapahtumat sumuisia aivan kuin ei oltaisi tiedetty miten tarkentaa kuvaa, mutta rajauskin on toistuvasti sitä luokkaa, että hahmot näyttävät siltä kuin piilottaisivat lobotomialeikkauksen arpea. Aluksi luulin jälkimmäisen johtuvan väärästä kuvasuhteesta, mutta aika nopeasti käy ilmi ettei niin hyvä säkä ole kysymyksessä.

Ihan oikeasti, American Poop Movie näyttää koko ajan näin laadukkaalta:

Erittäin hauska ja oivaltava komedia... on jokin muu kuin tämä tuskallisen huono räpellys joka pilasi minun pääsiäiseni.

The American Poop Movie on toistaiseksi ohjaajakirjoittaja Joe Kingsleyn ainut ohjaus- ja kirjoitustyö. HYVÄ! Siinäkin on yksi liikaa.

Kingsley esittää tässä elokuvassa roolihahmoa nimeltä Sir Shits A Lot (jota en edes huomannut), minkä ilmeisesti elokuvateollisuus otti enteenä ja on siksi estänyt häntä tekemästä enempää elokuvia.

Annan yhden tähden vain jotta kukaan ei vahingossakaan luulisi tämän menevän niin huono että hyvä-kategoriaan, mutta sovitaan että se yksikin tähti menee itse elokuvan sijaan tässä julisteessa olevalle nimivaihtoehdolle:

On vain jotenkin noloa kuinka näissä teinikomedioissa ollaan American Pien jälkeen toistuvasti imitoitu sen julistetta, mutta tuo kömpelö American Banana Pie-nimi vetää jo aika erinomaiset pohjat.

Tähdet: *

The American Poop Movie

Morituris - kuoleman gladiaattorit (Morituris, 2011)

Kolme epäluotettavan oloista vastenmielistä ääliötä on houkutellut mukaansa kaksi neitoa, jotka ovat selvästi sekä sokeita että tyhmiä koska eivät ensisilmäyksellä huomanneet tuota alun toteamustani ääliöistä. Tarpeeksi syvälle metsään ajettuaan ja tarpeeksi kauan mulkerosti käyttäydyttyään ja siten saaneet tyttöset nauramaan voivat miehet osoittaa todelliset aikeensa, eli tietenkin naisten raiskaaminen sekä tappaminen.

En tiedä miksi, mutta tuntuu jotenkin oudolta että elokuva jossa ollaan muka matkalla reiveihin onkin se soundtrackiltaan jotain trashmetallia. Tai no, trashia ainakin.

No mutta kuitenkin, raiskaaminen sekä muu sadismi alkavat ja jos se metsässä tapahtuva kidutusporno ei riitä on tarjolla välikohtaukset jossa näiden raiskaavien nuorukaisten oppi-isä harrastaa samaa kaupunkiasunnollaan. Sitten kunhan sillä ollaan mässäilty vatsan repeämiseen saakka voivat zombiegladiaattorit saapua paikalle tappamaan kaikki, mutta tiedättehän, mahdollisimman pitkitetysti kidutuksen kautta.

Tosin oikeastaan ihan sama kuka tekee ja mitä tekee kun koko elokuvan voi yksinkertaisesti kiteyttää siihen klassiseen kauhuelokuvien juonikuvioon: nuoret menevät metsään ja naamarityyppi tappaa.

Jostain syystä ne zombiet kujertelevat kuin kyyhkyset ja se on aika huvittavaa.

Tiedättehän kuinka Texas Chainsaw Massacre on tositarina koska pohjautuu häivähdykseltä Ed Geinin tekoihin? Samalla tavalla Morituris on todellisuuteen pohjautuva koska sekin ottaa innoituksensa jostakin mitä on oikeasti tapahtunut ja osoittaa siten kuinka vähän jonkin tarvitsee olla ns. totta jotta se voi kutsua itseään tositarinaksi. 70-luvulla pari paskiaista houkutteli tyttöjä metsään, raiskasivat ja tappoivat heidät, ja mitä ilmeisemmin yksi uhreista oli selvinnyt hengissä koska esitti kuollutta. Siltä osin (miinus hengissä selvinnyt uhri) Morituris kulkeekin samoilla raiteilla, että siinäkin houkutellaan tyttösiä metsään jotta heille voidaan tehdä kauheita asioita, mutta rohkenen epäillä ettei zombiegladiaattoreilla ole paljokaan tekemistä todelliseen kanssa. Joskaan en ole ollut kokemassa niitä 70-luvun hetkiä, että ehkäpä sittenkin. Siltikin jaksan epäillä todenperäisyyttä sen suhteen.

Totta tai ei on Morituris käytännössä ainoastaan tyypillinen esimerkki nyt jo suurimman suosion ohittaneesta ns. modernista eurooppalaisesta kidutuskauhutrendistä jossa tekijät kyllä jaksavat väittää, että kyseessä on jonkinlainen kannanotto epäinhimillistyneeseen nykyaikaan (vrt. kannibaalielokuvien ihminen on se suurin peto-metafora), mutta todellisuudessa tässäkin on taas pelkästään laiska eksploitaatioteos jossa tekijät ovat ymmärtäneet että koska itse elokuvalla ei ole mitään todellista annettavaa niin paras tapa saada huomiota ja sitä kautta kaupallista potentiaalia on ylikorostaa väkivaltaa, ja uskoa tarpeeksi monen menevän lankaan tai olevan utelias näkemään mikä tässä muka on niin rankkaa. En tosin tiennyt Morituriksella olevan jonkinlaista shokkimainetta ja ostin tämän kahdesta syystä: 1. se oli keino saada kolme kympillä-tarjous kokoon ja 2. zombiegladiaattorit.

Jos tekijät todellakin haluavat kertoa pitkitetyn väkivallan kautta jotain nyky-yhteiskunnan tilasta, tms. niin ehkä... ehkä kannattaisi tehdä parempia elokuva. Surkeat näyttelijät yhtälailla huonon ohjauksen kuljettamina toteuttamassa huonosti kirjoitettua tarinaa ja kuvaajakin on varmaan ollut humalassa ei ainakaan auta asiaa. Mutta kaipa tämäkin myy ihmisille jotka ovat harhautuneet luulemaan Hostel-elokuvien olevan hyviä taikka haluavat nähdä zombiegladiaattoreita.

Toki myönnettäköön, että jos katsoo Morituriksen vain pelkkänä hyväksikäyttöroskana niin onhan siinä mukana hyvin vähän mutta kuitenkin jonkin verran onnistunutta old school-grindhousea, joskin tietenkin kaikenlainen slasheröinti sun muu toimisi hivenen paremmin jos sen elokuvan pimeydeltä näkisikin. Tiedä sitten kuinka kannattavaa on hehkuttaa kannessa erikoistehosteiden tekijää jos elokuva näyttää enimmäkseen tältä:

Ei tässä kuitenkaan tule esille mitään mitä ei olisi kokenut jo jossain Last House on the Leftissa ja sekin tehtiin jo vuonna 1972, joten onhan se aika masentavaa ettei tähän päivään mennessä olla edistytty asiassa.

Morituriksen väitetään olevan kielletty Italiassa johtuen sen näyttävästä väkivallasta, mutta ottaen huomioon maan historian sadististen elokuvien saralla uskoisin pääsyyn kieltoon johtuvan eksploitatiivisen väkivallan yhdistämisessä todelliseen tragediaan eikä niinkään vain pelkissä goretehosteissa.

Tähdet: *

Morituris - kuoleman gladiaattorit

Psychological Thriller Movies (1989-1995)

Neljän leffan kokoelma joista Blind Fear ja Deadbolt ovatkin jo tulleet esille omina julkaisuinaan ja joista molemmat on tullut annettua pois syystä, että ne ovat nyt tässä yhdessä kahden muun elokuvan kanssa.

BLIND FEAR (1989)

Lue enemmän täältä, tai älä.

"Karhunraudat, räjähtävä hella, oh yeah!"

MORTAL PASSIONS (1989)

Todd (Zach Galligan) ja Emily (Krista Errickson) ovat puimassa jämähtänyttä liittoaan terapeutti Powersille (David Warner). Todd uskoo Emilyn pettävän häntä ja Emily kertoo Toddin olevan olevan yksinkertaisesti masentunut jonka vuoksi kuvittelee turhia. Suurin ongelman aiheuttaja lienee remontoinnin kohteena oleva Toddin lapsuudenkoti joka vie kaikki rahat ja huomion, ja Emily olisi valmis pistämään murjun myytäväksi jotta voisi lopettaa oman työnsä ryhtyäkseen työttämäksi. Niin ja tottakai Emily pettää miestään, suunnitellen Toddin kuolemaa ja jälkeen jäävillä rahoilla elämistä, että on siinä sitten sekin. Emilyn  kiukku vain kasvaa kun ilmenee, että Toddilla on perintönä laatikollinen rahaa joita hän säästää pahan päviän varalle. Päivän jollaisia hän on elänyt jo ilmeisesti vuosia. Ensimmäisen rakastajan kanssa kaavailtu murha ei ota toteutuakseen, mutta ehkäpä sitä voisi vietellä Toddin aina ongelmiin ajautuvan huliviliveli Berken (Michael Bowen) auliiksi veljesmurhalle. Ehkä ei, sillä hän on veljensä vartija ja ei siksi tahdo Toddille mitään pahaa. Ai niin, Berke on varmuuden vuoksi myös himokas psykopaatti joka pökkii Emilya ja tappaa tai vähintäänkin vahingoittaa vakavasti ihmisiä siellä sun täällä.

Laiskamadosti kulkeva laimealla erotiikalla maustettu jännäri on puolitoista tuntia ajantappoa eikä mitään muuta. Tietenkin tällä teholla se aika kuolee vaivalloisesti, aivan kuin koettaisi hakata sitä hengiltä pehmolelulla.

Hetkittäin aika veikeä kasarisynasoundtrack.

Mielenkiintoista miten tämänkin vaihtoehtoinen juliste muokattiin/sensuroitiin peittämään jotain mikä ei edes ollut paljastavaa.

SERIAL KILLER (1995)

Hmm... Tobin Bell esittää kissa ja hiiri-leikkejä harrastavaa syöpäsairasta sarjamurhaajaa? Miksi se kuulostaa niin kovin tutulta.

No kuitenkin, pari vuotta kaupunkia terrorisoinut sarjamurhaaja Morrano (Tobin Bell) on saatu kiinni ja pakenee nyt sairaalasta jossa häntä hoidetaan syövän vuoksi. Ensi työkseen hän haastaa poliisi Colen (Gary Hudson) ja FBI:n entisen profiloija Selbyn (Kim Delaney) jahtiin, koska he ovat he jotka hänet aikaisemmin saivat kiinni.

Useita tunnistettavia naamoja kun mukana ovat muun muassa Tobin Bell, Pam Grier, V-sarjasta tuttu Andrew Prine ja suunnilleen miljoonassa tv-sarjassa sekä elokuvassa luihua pahista esittänyt Marco Rodriguez, joka tällä kertaa on poliisi! Eikä edes paha sellainen. Rodriguezin muistatte varmasti ainakin Cobrasta, jossa rooli oli pieni mutta ehdottomasti mieleenpainuva.

No kuitenkin, Bell on sopiva hieman Saw-elokuvia liikkuvaisemmaksi sarjamurhaajaksi ja itse elokuvakin on perushyvä jännäri joka kieltämättä hieman tuntuu rahastavan saman vuoden Seitsemän-elokuvan suosiolla, vaikka kyseessä saattaa olla sattuma joka tuntuu merkityksellisemmältä vain koska tuo vertailukohta synnytti niin runsaan määrän lainaelokuvia. Mihin lukeutuu myös myöhemmin alkaneen Saw-sarjan ensimmäisen osa ja siksipä tämä Serial Killer vaikuttaakin hieman kuin Bellin harjoittelulta sitä varten. Mitenkään erityinen ei Serial Killer ole, mutta eipä ainakaan jää muiden vastaavien B-tason sarjamurhailujen jalkoihin.

Serial Killerissa on mielenkiintoinen mahdollinen tekijänoikeusloukkauksen tai jonkin muun-välttely kun eräässä kohtauksessa Bell syö Hoponpoppoo-muroja ja Goof Troop-nimestä on mustattu G.

DEADBOLT (1992)

Lue enemmän täältä, tai älä.

"...kyseessä on jännityksetön jännityselokuva jossa on vaaraton mielipuoli ja mielenkiintoisesti äärimmäisen vähän töitä tekevä työnarkomaani."

Tähdet:

Blind Fear *

Mortal Passions *

Serial Killer **

Deadbolt **

A Bucket of Blood (1959)

Tällä Killer Creature Double Feature-levyllä on toisena elokuvana The Giant Gila Monster, mutta siitähän olen jo kirjoittanut erään toisen kokoelman yhteydessä:

"Tutunoloinen fiftiesmonsterihalpis ja hyvä niin, sillä jättilisko lähikuvassa on parempi kuin pussillinen avokadoja" ja kaksi tähteä.

Sitten on vielä jäljellä A Bucket of Blood.

Jack Nicholson ja Morgan Freeman esittävät kuolemaisillaan olevia jääriä jotka päättävät yhdessätuumin toteuttaa oman ämpärilistansa sisällön, eli asioita joita haluaisivat tehdä ennen kuolemaansa.

Ei kun sori, väärä elokuva.

Hipsteribaarissa jossa jokainen asiakkaista henkilökuntaan on jonkinlainen taiteilija ei tarjoilijana toimiva Walter (Dick Miller) ole poikkeus, vaikka tunteekin olevansa luuseri koska ei ole vielä saavuttanut minkäänlaisia meriittejä missään... edes tarjoilijana. Luonnollisesti surkeita runoja väsäävät baskeripääviiksiniekat pilkkaavat Walteria, sillä he sentään ovat saaneet jotain konkreettista aikaiseksi. Silkkaa sontaa, mutta edes sitä.

Eräänä iltana stressaantunut Walter ei millään meinaa saada keramiikkatyötään valmiiksi ja jokainen pienikin äännähdys vain entisestään romuttaa hänen jo ennalta heikkoa itsetuntoaan, jolloin hän reagoi kissansa naukumiseen hätäisesti ja tulee vahingossa puukottaneeksi mirrin hengiltä. Sureva Walter sammahtaa kissansa sekä savensa ääreen, huomaten aamulla herätessään kuinka muusa oli vallannut hänet ja unostensa aikana hän oli päällystänyt katin savella (katin savella kuulostaa taitailijan nimeltä. Belgialaisvirolainen tilataiteilija Katin Savélla), ja näin oli aamun tullen menestysteos syntynyt. Kaikki beatnikkarit ovat täpinöissään nähdessään Walterin puukko kyljessä olevan kissapatsaan ja vaativat lisää, mutta ei miehellä ole enempää kissoja uhrattavanaan. Onneksi nälkä kasvaa syödessä ja kohtalo puuttuu peliin tarjoten vahingossa ihmisuhria, josta alkaa kierre koska inspiraatio vaatii vastaisuudessakin materiaalit toteutukseen.

Beatnikversio Vahakabinetista ja kuten Roger Cormanin muutkin teokset jotka pyrkivät takomaan rautaa kunkin hetken kuumimmalla trendillä myös A Bucket of Blood on samalla tavalla koomisesti aikansa ilmiö kuin vaikkapa jokin The Trip taikka The Wild Angels. Ei se huonoa tarkoita, mutta kuten takatukat ja pulpettiin kirjoitetut Ratt, Poison ja Skid Row, on kyseessä aika vahvasti aikaansa sidottuja juttuja joita nyttemmin voi katsella sellaisella voi kuinka söpöä ja noloa-sympatialla. Siksipä esimerkiksi pääosassa oleva Dick Miller on mies paikallaan koska hänessa samoin kuin esimerkiksi Charles Napierissa on samanlaista ajasta, paikasta ja tilanteesta irrallaan olemista ja vaikka tekisivät mitä ovat he aina jotenkin mainion outoja ilmestyksiä oli kyseessä sitten B-roskaa taikka ns. laatuelokuvaa.

A Bucket of Bloodin traileri haluaa painottaa elokuvan olevan kauhukomediasta varsinkin jälkimmäistä osaa, mutta ei tämä mikään Pieni kauhukauppa ole ja vaikka Millerin esittämä Walter on vertailuelokuvan antisankarin tavoin yksinkertainen, ei hän kuitenkaan ole samalla tavalla koominen idiootti vaan ymmärtämättömän sinisilmäinen joka haluaa mainetta ja olla yksi muista yksinolon sijaan, mutta ei vain osaa suhteuttaa asioita ja päätyy siksi ylilyönteihin. Toisin sanoen Millerin Walter on enemmänkin kuin Koomikkojen kuninkaan Rupert Pupkin, mutta vain annoksella Forrest Gumpia. Onhan siellä siten siis mukana komiikkaa, mutta pikemmin tragikoomista sellaista ja jos Bucketista pystyy sivuuttamaan esimerkiksi aikansa beat-kulttuurin nolon vanhentumisen on kyseessä aika onnistunut kuvaus suosion tavoittelusta ja yleisön vaatimusten toteuttamisesta.

Miller itse on todennut Bucketin olleen potentiaalinen klassikko, mutta kärsineen pienen budjetin rajoituksista, joilla viittasi eniten visuaalisuuteen esimerkiksi maskeerausten suhteen. Siinä uskon hänen olleen väärässä koska vaikka kenties ne meikkaukset eivät aivan huipputasoa olekaan niin eivät ne katsoessa pistä ikävällä tavalla silmään, mutta mikä heikentää aika pahasti elokuvaa on nimenomaan sen liian vahva hetken trendiin sitoutuminen joka vanhentaa sitä väärällä tavalla, eikä markkinoinnin halu tyrkyttää valheellista komediallisuutta ainakaan tehnyt hyvää Bucketille.

Erityisen mainittava yksityiskohta Bucketissa on se, että yleensä kun näitä ihmisistä tehdään patsaita tai vastaavaa-elokuvia tehdään niin ne ovat jotenkin normaaleja ilmestyksiä joiden todellisuus paljastuu vaikkapa koska kuumuus sulattaa päällystävän vahakerroksen. Bucketissa ne patsaat ovat juuri sellaisia kuin miten kuolema saapui ja paljastavat siten jo ensinäkemällä mitä on tapahtunut, mutta sitä ei vain yksinkertaisesti huomaa metsää puilta. Joten päävamman saanut uhri on patsas jolla on sopivan makaaberisti tuskanilme kasvoillaan ja pää halki, mikä sitten kiehtovasti muistuttaa elokuvaa varten tehtyä tehostemaskeerausta kuin jonkinlaista patsasta.

Tämä ainakin miellyttänee kaltaisiani leffafriikkejä jotka penskoina hämmästelivät elokuvien kuten Friday the 13th ja Painajainen Elm Streetillä maskeerauksia ja innoissaan lukivat jostain Fangorista henkilöiden kuten Tom Savini, Kevin Yagher, Rob Bottin ja vaikkapa Rick Bakerin haastatteluita saadakseen tietää miten, miten ja miten.

Tähdet: ***

A Bucket of Blood

Flesh Feast (1964-1978)

Flesh Feast on neljän elokuvan kokoelma ja jostain syystä sen dvd-kotelo on hivenen (parisen millimetriä) kookkaampi kuin ns. normaali levysuojus.

SLAVE OF THE CANNIBAL GOD (1978)

Tästä elokuvallisesta elämyksestä olenkin jo kirjoittanut erään toisen kokoelman yhteydessä. En pitänyt.

THE SEVERED ARM (1973)

Jeff (David G. Cannon) saa postipakettina irtokäden ja sen sijaan, että hän ilmoittaisi asiasta poliisille tulee käsi heitettyä mäkeen ja sitten vieraillaan ystävän, Rayn (John Crawford) luona kertomassa tapahtuneesta. Syy salailuun löytyy siitä, että jokunen vuosi takaperin Jeff, Ray ja neljä muuta kaverusta olivat luolasukeltelemassa (tarkemmin kaivoksessa) ja sortumaonnettomuuden vuoksi jumiin jäänyt ryhmä päätyi tuntien venyessä päiviksi ja sitten viikoiksi Uruguaylaiseen ratkaisuun, jolloin kannibalismi oli ainoa keino jatkaa ihmiselon pituutta.  Arpaepäonni suosi Tedia (Ray Dennis) jonka käsi leikattiin irti ja syötiin hyvällä ruokahalulla. Kun pelastus viimein saapui vannoivat kaverukset etteivät koskaan puhuisi siitä mitä luolassa tapahtui, mutta nyt tänään kun posti toi sen käden ymmärtävät Jeff ja Ray, että joku varmaan muistelee tapahtunutta, mutta ei laisinkaan hyvällä. Ehkäpä se on Ted joka vastoin tahtoaan sen käden luovutti porukan syötäväksi ja kenties hän nyt haluaisi muidenkin tarjoavan auttavan kätensä.

Huojuvan kömpelösti kulkeva kostoslasher joka ei sisällä kovinkaan suuria elämyksiä esiintyjien, puheiden taikka tehoiskujen osalta, mutta tykkäsin kieltämättä ideasta jossa muiden selviämiseksi yksi joutuu pakotetusti uhratuksi, mutta ei sitä kuitenkaan kuolemaan saakka ja sitten myöhemmin tämä vääryyttä kokenut haluaa maksaa potut pottuina. Mikä on siksi mielenkiintoista, että jos arpa olisi osunut johonkuhun muuhun olisi hän varmasti popsinut kaverinsa lihaa kokien vain samanlaista syyllisyyttä kuin muutkin, jolloin tässä epätoivoisessa tilanteessa hän ei ole oikeastaan uhri jolla on oikeus kostoon. Toki tällä idealla rajoitetaan kovasti epäiltyjen määrää ja jos tässä tapauksessa ei nyt oltaisi päädytty siihen muka yllätykseen ettei käsien leikkaaja olekaan se itse kätensä menettänyt vaan hänen katkerien puheidensa ehdollistama jälkikasvun edustaja, niin eipä olisi ollut mitään tarvetta koettaa vetää peliin sitä gialloista murhaaja on pimennossa-temppuilua. Nythän nimenomaan sillä paljastetaan se, että syypää onkin joku muu kuin heti alussa painotettu Ted, eikä se ns. twisti ole enää lopussa yllättävä ja siten kun silti piilotellaan kasvoja ja hakataan tajuntaan ettei se olekaan Ted niin silloin se ei oikein toimi kummaltakaan osin: se ei ole itsestäänselvästi uhri, mutta on silti itsestäänselvästi uhrin uhri. Olisi oikeastaan ollut kiintoisampaa jos kostaja on vain ja yksinkertaisesti hän joka koki kovia, eikä mitään sen ihmeellisempää.

Muuten, tässä elokuvassa on osuus jossa ns. syntiensä vuoksi vangittu henkilö voi päästä mahdolliseen vapauteen jos vain vapaaehtoisesti leikkaa kätensä irti. Hmm, se kuulostaa jotenkin tutulta. Ehkäpä jalka ja saha?

I EAT YOUR SKIN (1964 [julkaistu vasta1971])

Aka Zombie Bloodbath aka Zombie aka Caribbean Adventure.

Jännityskirjailijaplayboy Tom (William Joyce) pokailee beibejä kertomalla seikkailuistaan jotka ovat mitä ilmeisemmin fiktiota jotka on alunperin sepittänyt kirjojaan varten. Tomin ystävä houkuttelee kirjailijan matkaamaan Karibialle viattoman kuuloisalle Voodoo-saarelle mahdollisesti kirjoittamaan paikallisista verisistä ihmisuhrauksista, mutta tämänkaltainen meininki ei suuri suu, pienet teot-sankaria houkuttele. Mieli kuitenkin muuttuu heti kun hän kuulee, että uhrattavat henkilöt ovat suurelta osin neitsytnaisia ja heidät Tom pelastaisi mitä suurimmalla halukkuudella.

Saarella Tom tapaa vahvan itsenäisen isintyttö-naisen, Jeannien (Heather Hewitt) joka on seuraavien uhrimenojen valittu koska on blondi ja vain blondin uhraaminen estäisi jonkin mahdollisen alkuasukkaita uhkaavan katastrofin. Ei sillä väliä minkä ja onko sellainen edes teoreettisesti edessä ja silloinkin että milloin, mutta hei, ihan vain varmuuden vuoksi.

Syypää zombeihin löytyykin Jeannien isästä, tohtori Biladeausta (Robert Stanton) joka etsiessään hoitoa syöpään pistää potilaisiinsa käärmemyrkkyä ja se tietenkin muuttaa heidät zombeiksi. Tottakai!

Kaikista tällaista muka raflaavista zombie-, kannibaali-, jotain sinne päin-elokuvien nimistä kuten jokin Zombie Flesh Eaters tai Invasion de los zombies atómicos on I Eat Your Skin kuin Pikku-Muppetit tavallisten Muppettien rinnalla. Se kuulostaa kiltimmältä, aivan kuin verisesti lihaa repivien raivopäiden sijaan asialla olisivat teekupposiaan kallistavat monokkelisilmät jotka vain dippaavat lihasuikaleita guacamoleen. Kuitenkin juuri shokkiarvoahan tuolla nimellä oli haettu, mutta koska näköjään kaikki ns. hyvät nimet olivat jo otettu päädyttiin nyt olevaan joka oikeastaan onkin varsin sopiva elokuvalle joka itsessään on sellaista löysäilyä ettei ymmärrettävästi sen kohdalla mielikuvitus tai viitsiminen riittäisikään muuhun kuin yhtälailla velttoon nimeen.

Sixtiesshufflejorausta calypsobiitin tahtiin ja hassuja old school-voodoozombeja.

Plussaa siitä, että zombiutuminen tarkoittaa näköjään Haribon paistettujen munien pistämistä silmille.

Vähän Tony Toddin näköinen kaveri.

Ilman kauhuteemaa menisi läpi jonain Dean Martin/Jerry Lewis-komediana... ilman oikeasti hauskoja hetkiä. Mikä tosin ei estä elokuvaa olemasta varsin viihdyttävä ja huvittava, se on sitä vain enemmän tahattomasti kuin tarkoituksella.

THE UNDERTAKER AND HIS PALS (1966)

Prätkäjätkäilevät hautausurakoitsija ja hänen kaksi kahvilanpitäjäystäväänsä hankkivat asiakkaita sekä raaka-ainetta sarjamurhailemalla naisia.

"Hey, what is this?"

Jostain syystä ennakko-odotukseni The Undertaker and His Palsia kohtaan olivat negatiivisemmat kuin muita Flesh Feastin elokuvia, mutta tämähän osoittautukin paketin kiintoisimmaksi. Aika kömpelöä näyttelemistä, kuvausta ja muuta halpapelokuvan merkkejä, mutta mustan huumorin ryydittämä elokuva sisältää paljon vähintäänkin huomion kiinnittäviä seikkoja. Ajoittain silkkaa farssia täynnä wahwah!- ja bojojojoing!-ääniefektejä, välillä hyvinkin veristä slasheria jossa kuitenkin itse tapot ovat usein toteutettu kuin kokeellisina tanssiesityksinä ja jos lavasteet eivät näytä edwoodmaisen halvoilta ovat ne kuin jostain Tim Burtonin poptaidelähiöstä (vrt. Saksikäsi Edward) jonka ei ole tarkoituskaan näyttää aidolta.

Musiikkikin hyppii jostain freejatsista Hakki-koiraan. Välillä tuntuukin kuin Undertaker kavereineen olisi alunperin suunniteltu animaatioksi.

Tässä on elokuva jossa näytetään hyvin graafisen goreilevasti kun jotakuta lyödään lihakirveellä päähän ja heti perään heitetään jekkuillen kermakakku päin kasvoja, eli ihan niin kuin katsoisi Jetsoneita.

Aikamoinen sillisalaatti, eikä onnistu olemaan pelottava taikka hauska, mutta on sentään ainakin hivenen hämmentävän kiinnostava ja siksi oikeastaan aika mainiota katsottavaa. Surku vain ettei se ole sitä koko kestonsa aikaa, joka sekin kuulostaa armeliaan lyhyeltä ollessaan vain juuri ja juuri päälle tunnin.

Lopussa vieläpä kaikki kuolleet saapuvat kumartamaan katsojille rock 'n rollin raikaessa.

Tähdet:

Slave of the Cannibal God ~

The Severed Arm **

I Eat Your Skin **

The Undertaker and His Pals **